Chosen Ones - Tiffany Truitt

Nimi: Chosen Ones

Trilogia/sarja: The Lost Souls, #1

Kirjailija: Tiffany Truitt
Kustantaja: Entangled Publishing

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 297 + 28 sivun lukunäyte Jus Accardon Touchista englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Haastekirja 7/20

Juonikuvaus: Tessin elämä on tasapaksua, mutta yksinkertaista lähitulevaisuuden maailmassa, jossa hallitus on joutunut luomaan ylimaallisen kauniita, nopeita, voimakkaita ja kuolettavia keinoihmisiä, Valittuja, kun ihmisrotua alkaa uhata sukupuutto. 

      Kun Tess alkaa työskennellä Templetonissa, Valittujen koulutuskeskuksessa, hän tapaa Jamesin, ja vetovoima heidän välillään on hämmentävää vahvuudessaan, ylivoimaista vaarallisuudessaan. Mutta Templeton pitää sisällään enemmän kuin Tess olisi voinut kuvitellakaan. Voiko Tess vastustaa alistajiaan, vaikka se tarkoittaisi hänen elämänsä ainoasta onnesta luopumista?

Ajatukseni: Minun kohdallani kirjan kiinnostavuudesta tai sen puutteesta kertoo hyvin pitkälle se, että pesin mieluummin kissani kuin luin tätä kirjaa. Tämä oli niin masentava ja painostava, että tunnelmaa voisi verrata hitaaseen kuolemaan tai ankeuttajien suudelmaan. Jessus sentään, en ole varmaan koskaan aikaisemmin lukenut yhtä tasapaksua ja harmaata kirjaa.

Tämän kirjan jälkeen joudun hieman uusimaan ajatusmaailmaani kirjojen suhteen: ennen olen ollut vahvasti sitä mieltä, että kirjassa on pakko olla syvällisyyttä, jotta se voisi herättää minun kiinnostukseni tai ansaita positiivista sanottavaa. Jos kirja on silkkaa pintaliitoa, se ei voi saada minulta kovinkaan montaa tähteä, kaksi korkeintaan. Mutta tämän kirjan jälkeen voin todeta, että minun tuli ikävä lievää pinnallisuutta ja leppoisaa aivottomuutta, mitä esimerkiksi The Forsaken ja jopa Eve tarjosi. Minun tuli aidosti ikävä typeriä, pinnallisia romanttisia hetkiä ja päähenkilöiden typeryydelle nauramista. Kukapa olisi uskonut, että tällaistakin voi vielä tapahtua? En minä ainakaan!

Tämä kirja ei ollut lainkaan niin pinnallinen, mitä takakannen teksti antaa ymmärtää. Olisipa ollut. On hyvä juttu, että joskus kirjassa on hetkiä, joissa keskitytään pohdiskelemaan elämän ja olemisen suuria kysymyksiä ja elämän ja kuoleman, sielun ja sieluttomuuden välisiä yhteyksiä, mutta siinä vaiheessa, kun kirja on vajaa 300 sivua pitkä ja jokaisen sivun aikana posotetaan menemään näitä asioita käännellen ja väännellen ja ihmetellen ja tutkiskellen ja pyöritellen, se on niin puuduttavaa ja tasapaksua, ettei ainakaan minun kiinnostukseni millään pysynyt yllä.

Dystopinen maailma Chosen Onesissa on aikamoisen karu: sota on repinyt Yhdysvallat kahtia. Maan läntiset osat ovat aktiivisessa sodassa itäisten osien kanssa, ja keskelle jää tuhoutunutta, asumatonta välimaastoa. Ihmiset, joita kutsutaan Naturals, Luonnollisiksi, ovat kuolemassa, koska lapsia ei enää synny ja raskaana olevat äidit kuolevat johonkin virukseen. Ihmisille uskotellaan, että keinotekoiset Valitut ovat kehitetty suojelemaan Luonnollisia, mutta totuus onkin jotain aivan muuta. Ihmiset jaetaan asumaan yhdistelmäkeskuksiin, joista ei ole poispääsyä. Jokaisen perheen vanhin tytär lähetetään kolmeksi vuodeksi työskentelemään Valittujen koulutuskeskukseen, Templetoniin.

Minä en pitänyt tämän kirjan naisen asemasta. Luonnollisille naisille tarjotaan sterilointia, koska naiset ovat niin pirun seksuaalisia olentoja. Kaikki vahinkoraskaudet ovat naisten syytä, koska he antavat tunteilleen vallan ja ovat heikkoja ja saavat miehet toimimaan eläimellisesti. Tytöt joutuvat työskentelemään Templetonissa palvelijana ja silmänruokana (myös konkreettisena herkkuna) Valituille, jotka ovat aina poikia. Raiskauksista ei välitetä, kunhan niistä pidetään matalaa profiilia. Raskaaksi tulleet tytöt kuolevat lähes poikkeuksetta. Naisista ei ole mitään muuta hyötyä kuin likaisten töiden tekeminen ja Valittujen poikien viihdyttäminen. Kuvottavaa.

Tess on 16-vuotias tyttö, joka joutuu ottamaan isosiskonsa Emman paikan Templetonissa, kun Emma kuolee synnytyksessä. Jokaiselle Templetoniin shipattavalle tytölle annetaan sarjanumero ranteeseen ja niskaan tehdään polttomerkki, ja heidän tulee käyttää ihonmyötäistä valkoista paitaa ja nilkkapituista harmaata hametta. Tess suhtautuu sisarensa kuolemaan melkoisen viileästi ja hän syyttää siitä Robertia, Emman puolisoa. Tessin ajatusmaailma pyörii täysin hänen oman napansa ympärillä eikä hän voi ymmärtää sellaisten asioiden kuten epäitsekkyyden päälle. Hän sanookin sen:

       I ripped my hand from his. ”You say selfless like it's a good thing.”

       And I walked away. (sivu 207)

Tess oli kyllä... melkoinen. En pitänyt hänestä yhtään. Hän oli niin kylmä ja vihainen kaikille ja kaikki hänessä hönki itsekeskeisyyttä ja itsekkyyttä eikä hänellä ollut sympatiaa kenellekään. Hän yrittää työntää kaikki tunteet syrjään ja olla tuntematta mitään ja toimia täysin välinpitämättömästi järjen mukaan. Tässä oli aivan valtava ristiriita, koska minulla oli koko ajan sellainen tunne lukiessa, että Tess ei tehnyt mitään muuta kuin toimi pelkän tunteen mukaan. Hän tiesi, ettei ole viisasta sekaantua Valittuihin ja silti alkoi puuhastella yhden kanssa. Hän tiesi, ettei Robert ollut syypäänä Emman kuolemaan ja silti hän antoi aina raivolleen vallan ja rähisi tälle. Tess oli aika pirun ärsyttävä vihanhallintaongelmiensa ja mollivoittoisen ulinansa ja valivalivalinsa kanssa siitä, miten kaikki on turhaa ja hän on jo valmiiksi kuollut eikä toivoa tulevasta ole ja miten hän yrittää olla kylmä ja kuitenkin aina ajautuu himojensa ja tunteittensa vietäväksi. Yhh... Tess ei ole ainakaan saamassa vuoden Aurinkoinen Minä -palkintoa young adult -kirjallisuuden saralla.

Tess tapaa Templetonissa Jamesin, Valitun, jonka täydellistä ulkonäköä rikkoo yksi pieni asia: arpi leuassa. Tuo arpi sekä kiehtoo että kiihottaa Tessiä loputtomiin. En tiedä yrittikö Truitt kuvata Jamesista sellaista rumaa ankanpoikaa muiden Valittujen lauman keskellä, joka lopulta kaikesta erilaisuudestaan huolimatta nousee esiin joukosta upeana joutsenena. Mikäli näin, se oli failure. James was all over the place. Jamesistä välittyi vahvasti kuva täysin nyhveröstä reppanasta, joka yrittää löytää omaa paikkaansa, mutta ei vain tunne itseään tarpeeksi hyvin voidaan selvittää edes oman päänsä. Aluksi hän oli varsin mielenkiintoinen, sitten välinpitämätön ja ylimielinen, sitten säälittävä reppana, pelkuri ja lopuksi tyhjän päälle jäävä underdog.

Kyllä tästä sitä maailmanlaajuisesti tunnettua insta-loveakin löytyy ja mitä kliseisimmällä tavalla sitä maalaillaan. Missä välissä vanhojen klassikkokirjojen lukeminen ja musiikin kuuntelu on muuttunut romanssin suureksi keulakuvaksi? On kyllä niin ainutlaatuista romanssin kukoistusta, kun päähenkilöpari tajuavat rakkautensa toisiaan kohtaan lukemalla Shakespearea ja Jane Eyrea. Onnittelut kliseisyydestä.

Tässä kirjassa seksi ja seksuaalisuus on erittäin suuressa roolissa. Young adult -kirjallisuudessa melkoisen usein seksuaalisuus on osa-aiheena kirjoissa, mutta itse seksiä ei kovinkaan usein – ainakaan minun lukemissani kirjoissa – tapahdu. Ei tässäkään kirjassa se konkreettisesti tapahdu Tessin ja Jamesin välillä, mutta muiden hahmojen kyllä. Tessin ja Jamesin tapauksessa minä toivoin sormet ristissä, että he nyt vain hoitaisivat homman pois alta, koska molemmat olivat ilmiselvästi puutteessa. Enpä olisi uskonut, että tällaista toivoisin. Tess jo yhdessä vaiheessa ilmoittaa, että James voi nyt tehdä hänelle tuhmia, koska ”hän on jo valmiiksi kuollut”:

       I licked his bottom lip and he groaned, falling against me. We stumbled back into the center of the room. I desperately clung to James, pushing myself against him as hard as I could. His hand traveled down my back and he gripped onto my hip. We stumbled some more, falling against the wall. He hiked my legs over his waist and began to kiss my neck.

       I moaned.

       All this life was about was death. We were meant to die.

       So what if it happened now?

       I felt him moving against my body, and I could barely contain the need that stemmed through me. I moved my hands to his shirt and began to unbutton it. His hand reached up and gently pushed my fingers away, but he continued to kiss me. His hand moved from my waist up to my chest. I had never been touched in such way. I moved my hand from his chest down to his waist, and he pulled away abruptly. His sudden removal caused me to fall ungraciously against the wall.

       We were both left panting.

       ”Why?” His question was simple, but I could hear the torrent of emotions under it.

       ”Because I'm dead already.” (sivut 214-215)

No tuohan se nyt varmasti houkuttaa jatkamaan vaakamamboon asti. Kyllä Tess tietää, miten miehiä tulee käsitellä ja mitä heille tulee sanoa. Niin miten sen positiivisen ajattelun kanssa sitten olikaan?

Tessin ja Jamesin romanssista minulle jäi käteen lähinnä plaaplaaplaa... Jumala loi sielut... plaaplaaplaa... olemme niin erilaisia... plaaplaaplaa... tämä on väärin... plaaplaaplaa... Frankenstein... plaaplaaplaa... Koko kirja oli silkkaa dialogia ja nuoleskelua heidän välillään ja keskusteluiden sävy oli niin raskas ja jatkuvaa pohdiskelua ja elämän suurten kysymysten kääntelyä ja vääntelyä, että minä aloin vain hyppiä yli heidän kohtauksiaan. Minä en jaksanut kiinnittää huomiota tai näin jälkeenpäin edes muistaa heidän kohtauksiaan.

Jotenkin minua aina huvittaa, kun kirjoissa tehdään vahvoja viittauksia klassikkokirjoihin, kuten – le gasp – Romeoon ja Juliaan. Tämän kirjan tapauksessa se on Frankenstein. Kukapa olisi osannut odottaa tuollaista rinnastusta. No, toisaalta, toki, selväähän se tietysti oli, koska Jamesilla on kriisi itsensä kanssa kun hän ei tunne olevansa ihminen eikä Valittu. Mutta Frankenstein? Nokkelaa.

Saattaa kuulostaa siltä, ettei tässä kirjassa ollut mitään hyvää, mutta oli siinä. Silloin tällöin syvällisen olemisen ja elmän pohdiskelu oli varsin mielenkiintoista. Myös maailmanrakennus oli jännittävää ja juoni oli tavallaan hyvä. Truitt oli kehitellyt erikoisen ja ainutlaatuisen tapahtumaympäristön ja asetelman, mutta olisin toivonut, että hän olisi vienyt kaiken pidemmälle. Valitut (joiden parempi nimi olisi ollut Artificals, Keinotekoiset) on kehitetty täydellisiksi sotakoneiksi idän ja lännen väliseen sotaan. Mutta Truitt ei oikeastaan käyttänyt Valittuja todellisina sotilaina. He olivat vain Templetonissa piruilemassa ihmisille ylivoimaisuudellaan. Truitt on kuitenkin rakentanut mielenkiintoisen, varsin pelottavan tulevaisuudenkuvan, jossa ihmiset ovat kuolemassa sukupuuttoon ja heidän paikkansa ovat valtaamassa keinoihmiset.

Hyvää tässä kirjassa oli myös se, että tässä oli aitoa kipua ahdistavassa, epätoivoisessa tulevaisuudessa. Dystopiahan nimenomaan tarkoittaa negatiivista, epätoivottua tulevaisuuden yhteiskuntaa, mutta ihmeen monessa dystopiakirjassa se dystopia ei ihan toimita termin oikeaa tarkoitusperää. Tästä sitä negatiivisuutta löytyy sitten ihan muutaman kirjan edestä. Chosen Onesissa tuo ihmisten pienenevä, hajoava yhteiskunta on todellakin negatiivinen ja kauhea.

Kyllä muuten huomaa, että kirjoittaja on englannin kielen opettaja Jenkkilässä. Truitt harrastaa samanlaista kielellä kikkailua ja kaunoilua kuin Ally Condiekin, mutta siinä missä Condie osaa kirjoittaa kaunista ja helppolukuista tekstiä, Truitt tuntuu panostavan enemmän sellaiseen tekstiin, jota tulee lukea sanakirja vieressä. Truitt käyttää ihmeen monimutkaisia ja vaikeita termejä ja sanoja, joista osan merkitys jäi minullekin hämärään, koska en jaksanut lukea sanakirjaa samalla. Toisaalta en kyllä menettänytkään mitään, koska en jaksanut kiinnittää huomiota koko hommaan sadan sivun jälkeen.

Lopusta minulle jäi sellainen kuva, että ihan kuin Truitt olisi kyllästynyt omaan tarinaansa eikä kehdannut enää jatkaa samalla raskaalla sävyllä loppuun asti. Loppu tuntui ihmeelliseltä hätäratkaisulta. Oli kuin Truitt olisi olisi tajunnut, ettei lukijakaan jaksaisi lukea loppuun asti niin raahaavaa ja puuduttavaa tekstiä, joten hän päätti muuttaa sen luonnetta 180 astetta ja laittaa hahmot leikkimään lumessa. Kohtaus tuntui siltä kuin se ei olisi kuulunut koko kirjaan vaan se olisi copypastettu jostain toisesta kirjasta.

Tämä kirja olisi varmasti paljon parempi jonkin toisen käsissä kuin minun – sellaisen, jolla on energiaa lukea tämäntyyppistä jatkuvaa sieluntutkiskelua ja jauhantaa. Enpä olisi uskonut kohtaavani kirjan, joka voittaa minun sietokykyni tällä tavalla. Minä todella olisin halunnut pitää tästä kirjasta enemmän, mutta en vain pystynyt. Annan tälle kuitenkin kolme tähteä, koska minä tiedän tämän olleen kuitenkin hieman parempi, miltä minusta tällä hetkellä tuntuu. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä joku toinen tästä ajattelee. Haluaako joku lainata kirjan?

Lukunäyte: Luku 4, sivu 37

I closed my eyes. ”I... I don't understand.” 

      ”No, I guess you wouldn't, would you?”

      I cringed. He thought I was simle-minded. And yet, he almost seemed relieved, calmes by my lack of understanding. The chosen one was staring at me. I didn't like it one bit, yet didn't dare tear my eyes from his. How did we possibly have so many moments like this in our short time together? 

      Together.

      His eyes moved once to my shirt. I inhaled sharply and quickly re-clasped the buttons. He looked away, turning his back to me, and I thought for a moment I saw embarrasment on his face. But he owned the world. He didn't have to make any explanations for his actions. 

      ”We'll have to go somewhere.” He seemed to be talking more to himself than to me. I stood up, preparing to receive my orders.

      ”Follow me.” 

      Had I done something wrong?

      The slash mark on my neck tingled.

The Lost Souls –trologia

Chosen Ones (2012)

Naturals (2013)

Creators (2014)