Masque of the Red Death - Bethany Griffin

Nimi: Masque of the Red Death

Trilogia/sarja: Masque of the Red Death, #1

Kirjailija: Bethany Griffin
Kustantaja: HarperCollins/Greenwillow Books

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 319 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Haastekirja 9/20

Juonikuvaus: Tuhoisa rutto on hävittänyt suuren osan väestöstä, ja ne, jotka ovat elossa elävät tartunnan pelossa samalla kun kaupunki uhkaa sortua heidän ympäriltään. Joten minkä vuoksi Araby Worthillä on syytä elää? Debauchery Clubilla vietetyt illat, kauniit mekot, kimaltelevat meikit... ja houkutteleva mahdollisuus unohtaa kaikki. 

      Mutta Clubin syvyyksistä Araby löytää paljon enemmän kuin pelkän unohduksen. Hän löytää Willin, äärimmäisen komean Clubin ovimiehen, sekä Elliottin, salaperäisen ja älykkään aristokraatin. Molemmilla on salaisuuksia. Kaikilla on. Ja Araby on löytämässä ei vain jotain, minkä puolesta elää, vaan myös jotain, minkä puolesta taistella – maksoi se sitten mitä tahansa.

Ajatukseni: Tämän kirjan kansi ja juonikuvaus olivat todella kiehtovia, ja juuri siitä syystä tämän hommasin. Post-apokalyktinen goottilaistarina, joka pohjautuu klassisen kauhunmestarin Edgar Allan Poen samannimiseen novelliin – kaikki tässä kirjassa veti minua puoleensa hyvin voimakkaasti, joten minun oli pakko saada tämä.

Mutta jotenkin Masque of the Red Death vain... lässähti. Tämä ei puhutellut minua mitenkään kummoisesti, ja vaikka luin tämän kahdessa päivässä, en ahmaissut tätä mitenkään valtavalla innolla. Lähinnä nyversin tätä kymmenen minuuttia, tein sitten muuta, luin taas kymmenen minuuttia ja tein taas jotakin muuta. Minä halusin lukea tätä kovasti, mutta aina kun aloitin, etenin parikymmentä sivua, ja sitten ajatukseni alkoivat harhailla. Harmi sinänsä, koska olisin halunnyt tykätä tästä enemmän.

Yksi suurimmista ongelmistani tämän kirjan kanssa oli se, etten millään meinannut tajuta ja saada selvää asetelmasta ja maailmasta. En oikein tiennyt, mitä aikaa tämä kuvasi. Ilmeisesti Griffin pyrki luomaan eräänlaisen post-apokalyktisen nykyaikais-keskiaikais-viktoriaanis-goottilaisen steampunk-todellisuuden, jossa hahmot käyttävät höyrykoneita, kimaltelevaa meikkiä ja tekoripsiä, tiedettä ja laboratorioita, taistelevat miekoilla, naiset käyttävät goottilaisia korsettimekkoja, mutta paljastavat paljon rintaa, käsivartta ja säärtä. Olin hieman hukassa asetelman kanssa.

Tarinan maailmassa on riehunut vahvasti Mustaa surmaa muistuttava ruttoaalto, joka on tappanut valtavasti ihmisiä ja tartuttaa vielä yhäkin. Tartunnan voi saada hengittämällä epäpuhdasta ilmaa tai käyskentelemällä tartunnan saaneen kanssa. Päähenkilön Araby Worthin isä on kehittänyt tartunnalta suojaavan posliinisen hengityssuojan, joka aktivoituu vain yhden henkilön kasvoille (kukaan ei siis voi varastaa toisen naamiota). Naamioita alettiin valmistaa massatuotantona, mutta ne maksavat maltaita eikä muilla kuin rikkailla ole mahdollisuutta suojata itseään tartunnalta. Tämä aiheuttaa ongelmia ja kitkaa rikkaiden ja köyhien välillä.

Araby Worth on 17-vuotias varakkaan perheen itsetuhoinen nuori, jonka yläluokkainen elämä ei ole ihan niin luksusta, miltä ulkoapäin saattaa näyttää. Hänellä on etäiset välit pianistiäitiinsä ja tiedimiesisäänsä. Araby käy viikottain Debauchery Clubilla irroittelemassa – toisin sanoen juomassa ja vetämässä huumeita (Debauchery Club on yläluokkalaisten hurvittelukerho). Hän kantaa sisällään tuskaa ja syyllisyyttä kaksoisveljensä kuoleman vuoksi, joten hän on vannonut valan pidättäytyä kaikesta sellaisesta, mitä hänen kuollut veljensä ei tulisi koskaan kokemaan, eli seksistä, suutelemisesta, koskettelusta, sen sellaisesta. Hän hakee Clubilta suonensisäisiä, jotka tarjoavat hänelle mahdollisuuden unohtaa tuska ja syyllisyys. Arabyllä on huumeiden lisäksi toinen syy käydä Clubilla: jokaiselle sisääntulijalle tartunnan varalta terveystarkastuksen tekevä komea, tatuoitu Will. Arabyllä on salainen ihastus tätä kohtaan ja useaan otteeseen Araby melkein koskettaa tätä, kunnes muistaa taas selibaattivalansa.

Araby oli... hän vain oli. En oikein millään meinannut saada otetta hänen hahmostaan, koska hänen ”sisäiset myrskynsä” saattoivat tulla täysin puskista ja äkkiä hän saattoi itkeä silmät päästään. Araby itki vähän väliä ilman mitään syytä. Hän kertoi siitä, kuinka hän tuntee tuskaa ja syyllisyyttä, mutta syyt tähän olivat vähän ylidramaattiset eivätkä ne koskettaneet minua juurikaan. Arabyllä oli kyllä hienot hetkensä, mutta hänen sisäinen maailmansa jäi melko puisevaksi. Ja hänen arvostelukykynsä oli pahasti hukassa.

Elliott on Aprilin, Arabyn riehakkaan parhaan ystävän isoveli. Hän on ihmeen hämy tyyppi, joka suunnittelee vallankumousta saadakseen ajettua setänsä, ilkeän prinssi Prosperoksen kaupungin vallankahvasta. Hän lähestyy Arabyä tarjoamalla tälle ensiksi suonensisäisiä, sitten kertoo suunnitelmansa ja pyytää Arabyä varastamaan isänsä muistiinpanot suojamaskien valmistamisesta. Elliottin ja Arabyn välillä ei tuntunut olevan oikein minkäänlaista kemiaa. Ja minua ärsytti, kuinka helposti Elliott sai Arabyn uskomaan itseään ja tekemään, mitä pyysi. Elliott ei oikeasti tuntunut edes välittävän Arabystä, koska hän oli aina saattamassa tätä vaaraan tai aiheuttamassa sitä itse. Minä en pitänyt Elliotista. Hänellä on psykoopaattinen ja pahoinpitelyyn taipuvainen luonne ja hän teki ehkä pelottavimman rakkaudentunnustuksen, mitä olen YA -kirjallisuudessa koskaan lukenut:

”And I'm falling in love with you,” he whispers. ”But I would throw you in the water and watch crocodiles tear you to bits, if I thought that doing so would accomplish my goals. Do. Not. Trust. Anyone. Especially me.” (sivu 176)

Sanoessaan tämän Elliott roikottaa Arabyä krokotiilialtaan yläpuolella. Tämän jälkeen Elliott suutelee Arabyä ja Araby vetää jätkää pataan. Ja tämänkin jälkeen Araby vieläkin tottelee Elliottin jokaista mielenailahdusta ja käskyä. Arvostelukyky oli pahasti hukassa. Vaikka Elliottista ei oikein ota selvää eikä hän ollut mikään mukava, luotettava tyyppi, lopussa hän paljastui kaikesta huolimatta hyväksi tyypiksi. Mutta en silti pidä hänestä.

Sen sijaan olen täysin Willin puolella. Will oli kaikkein paras hahmo. Hän toimii siis portsarina/terveystarkastajana Clubilla, hänellä on tatuointeja käsivarsissa ja kaulassa, hän huolehtii kahdesta nuoremmasta sisaruksestaan heidän jäätyä orvoiksi, hän on mukava, lämmin, huolehtiva ja hänellä on ehdottomasti prioriteetit kohdallaan – hän tietää, mikä on hänelle tärkeintä ja tekee valinnan sen mukaan. Hän oli myös hiukkasen kliseinen, mutta se ei minua nyt liiemmin vaivannut. Ainoa asia, joka minua hieman häiritsi hänen hahmossaan oli se, että hänen luonteensa oli erilainen työssä ja vapaalla. Työssä hänen luonteessaan oli enemmän särmää, mikä oli aika vähäistä sitten vapaalla.

Vaikka muuten tämä kirja meinasi olla melkoisen voimaton kyhäelmä, Arabyn ja Willin kohtaukset olivat mukavia kaikessa voimakkuudessaan ja tunnelmassaan. Heillä oli todella vahvaa kemiaa välillään, ja minä nautin lukea heidän kohtauksiaan. Ne olivat oikeastaan juuri niitä, minkä vuoksi aina jatkoin tämän lukemista niin nopeasti, ja hyppelin sivuja eteenpäin löytääkseni heidän kohtauksiaan. Araby vaikuttaa oikeasti onnelliselta ja eloisalta Willin kanssa. Ja vaikka lopussa Will tekikin vaikean ratkaisun, joka oli koitua Arabyn kohtaloksi, olen vahvasti sitä mieltä, että Will toimi täysin oikein. Erikoista tässä kuitenkin on se, että syyt sille miksi he pitävät toisistaan ovat hämärät. Sillä minäkään en osaa sanoa. Kaikista kolmesta saa hyppysiin todella vähän tietoa ja heidän suhteitaan kehitettiin ihmeen heikosti. Mutta sen perusteella mitä minä osaan sanoa, Will oli parempi vaihtoehto.

Tämä kolmiodraama oli hiukkasen pakotettu. Olisi ollut paljon parempi, jos Elliottin ja Arabyn välit olisivat olleet puhtaasti yhteisen poliittisen tavoitteen tavoitteleminen, ei muuta. Elliott alkaa kehittää tunteita Arabyä kohtaan, mutta minä sain käsityksen, että Araby ei tunne samaa, vaan lähinnä kumppanuutta. Pidin siitä, että tämän kirjan lopussa ei tavattu sitä, kenen kanssa se Araby nyt päätyykään, vaan se jätettiin auki. Elliott ja Araby lähenivät, mutta vaikka Will tekikin mitä teki, Arabyllä on edelleen vahvoja tunteita poikaa kohtaan. Jännitystä seuraavaan osaan.

Tämän kirjan rutto oli varsin merkillinen juttu. Sen puhutaan leviävän hengittämällä ilmaa ja ainoa tapa suojautua siltä on käyttää posliinimaskia naamalla. Ihmeellinen tauti sinänsä, että se tarttuu vain silloin kun hahmo on merkityksetön. Hahmot riisuivat jatkuvasti suojan eikä kukaan saanut tautia. Lisäksi olen hieman hämilläni kuinka suoja oikein toimii ja millainen se on, minkä muotoinen, kokoinen ja kuinka se pysyy kasvoilla. Hahmot juovat, syövät, nukkuvan sen kanssa, mutta ihmettelen sitä, kuinka se toimii.

Paikka paikoin tässä kirjassa oli aivan loistavaa poliittista jännitettä. Prinssi Prospero on kaupungin omistaja, joka pitää naruja käsissään lähes kaikkeen. Elliott haluaa ajaa setänsä pois valtaistuimelta kokoamalla salaista kapina-armeijaa kaupunkilaisista ja prinssin muka-uskollisista vartijoista ja sotilaista. Elliott haluaa alkaa tuottaa hengityssuojia myös köyhille ja jälleenrakentaa kaupunkia, ja saada tällä tavalla aikaan muutosta kaupungissa, jossa vallitsee luokkayhteiskuntajärjestys. Tilanteessa on mukana kuitenkin kolmaskin osapuoli, jota johtaa uskonnon ja Jumalan apuun nojautuva salaperäinen mikä-sen-nimi-nyt-olikaan. Tämä heppu on koonnut armeijansa vielä elossaolevista sairastuneista ja he aikovat vallata kadut ja pelotella prinssin joukot käpälämäkeen. Tai jotain sellaista. Mutta tämä poliittinen tilanne oli aika jännää.

Minä en pystynyt aina keskittymään tähän kirjaan eikä se onnistunut liimaamaan minua sivuihin kiinni muulloin kuin Willin ja Arabyn kohtauksissa, joten taisin missata muutamia semi-olennaisia kohtauksia ja ilmapiirin ahdistavuuden ja juonelliset huippukohdat. En esimerkiksi voinut ymmärtää, miksi Elliott vetää Arabyn mukaansa tapaamaan vaarallista setäänsä, joka lopulta päätyi myrkyttämään Arabyn. Välillä muutama asia tuli täysin puskista ja välillä olin vähän hämilläni, että mikä oli homman nimi ja missä mennään. Joudun varmaan lukemaan tämän kirjan uudestaan, kun seuraavan osan hankin.

Griffini on – yllätys, yllätys – englannin kielen opettaja, ja sen huomaa kyllä tässäkin. Kieli on suhteellisen simppeliä luettavaa, mutta välillä turhauttavan huonosti kuvailevaa ja selittävää (huomaa valitukseni kirjan maailman ymmärtämisestä). Alussa juoni eteni melkoisen hitaasti ja jouduin sinne sadan sivun kieppeille ihmettelemään, että mikä ihme tämän kirjan idea ja juoni oikein onkaan. Viimeiset sata sivua rytistivät eteenpäin hirveällä vauhdilla enkä tosiaan pysynyt ihan perässä, että mikä onkaan homman nimi. Tulvivat kadut ja laivan minä muistan. Mutta siinä se.

Olen lukenut Edgar Allan Poeta jonkin verran, en paljoa. En ole lukenut kyseistä novellia häneltä, joten en ole ihan varma, kuinka paljon tämän kirjan tarina ja asetelma muistuttaa novellin tapahtumia. Jos joku kiva tietää novellin juonen, hän voisi valaista minua siitä. Googlaaminen on niin vaativaa, liian vaativaa.

Höm höm, mitähän vielä... Eipä kai mitään. Poen faneille voisin ihan mielenkiinnosta tätä kirjaa suositella, koska haluaisin kuulla mielipidettä ja vertausta. Muille totean, ettei kannata pidätellä hengitystä tämän suhteen, koska ei tämä niin mullistava ole. Aika perus, sanoisin. Kaipa minä seuraavankin osan luen joskus, koska haluan päästä paremmin perille tapahtumista. Tämä kirja ainakin onnistui herättämään kiinnostukseni steampunkiin.

Lukunäyte: luku 1, sivut 2-3

A corpse collector approaches the girl. Before, I wanted him to hurry, but now each heavy footstep fills me with dread. 

      The girl is slight, and her ancient dress has been hemmed and stitched so that her arms and legs are visible, but with the rain and the half light, it's impossible to tell if she is blemished or clean. The people in the house want her to give the man the bundle, but she turns away. It doesn't take much imagination to realize that she is cradling a baby.

She raises her face to te rain, her misery palpable. 

      I can't explain how I know which drops of condensation running down her cheeks are rain and which are tears. But I do.

      The girl's eyes catch mine. 

      I feel something. The first emotion I've felt all day, besides vague anticipation for tonight. This isn't the sort of thing I want to feel. Gnawing and sick, it wells up from my stomack.

Masque of the Red Death –sarja

Masque of the Red Death (2012)

    1.5 Glitter & Gloom (2013)

Dance of the Red Death (2013)