Bad Girls Don't Die - Katie Alender

Nimi: Bad Girls Don't Die

Trilogia/sarja: Bad Girls Don't Die, #1

Kirjailija: Katie Alender
Kustantaja: Hyperion

Julkaisuvuosi: 2009

Sivuja: 346 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Haastekirja 5/20

Juonikuvaus: Kun Alexiksen pikkusiskosta, Kaseysta, tulee suorastaan pakkomielteinen vanhoista antiikkinukeista, Alexis ei pidä sitä mitenkään ihmeellisenä. Kasey on omituinen lapsi. Piste. Alexistakin pidetään outona koulussa, jopa hänen goottiystävänsä ajattelevat niin. Kaikki muuttuu vain oudommaksi, kun heidän vanha talonsa alkaa muuttua: ovet avautuvat ja sulkeutuvat itsestään, vesi kiehuu kylmällä levyllä ja sammutettu ilmastointilaite puhaltaa niin kylmää ilmaa, että tytöt voivat nähdä oman hengityksensä. Kaseykin muuttuu. Hänen silmänsä vaihtuvat sinisistä vihreiksi, hän käyttää vanhanaikaista kieltä ja unohtelee ajanjaksoja. 

      Kaikkein häiritsevintä on kuitenkin Kaseyn uusi luonteenlaatu. Ennen niin lempeä, kiltti ja nukkerakas lapsi on poissa ja uusi Kasey on vihainen. Alexis on ainoa, joka voi pysäyttää sisarensa – mutta entä jos tuo vihreäsilmäinen tyttö ei olekaan Kasey?

Ajatukseni: Minä rakastan kauhua. Erityisesti elokuvissa. Ja kaikkein parasta kauhua on mielestäni psykologinen kauhu (kummituskauhuilu), jossa ihmismieltä piinataan, tavarat liikkuvat itsestään, ikkunoissa, peileissä ja käytävillä näkyy hahmoja ja varjoja, pimeät huoneet, välkkyvät valot, nuket, klovnit ja niin edelleen. Minä todella rakastan kauhua. Mutta minua karmii nuket ja klovnit. Tässä kirjassa on nukkeja. Siispä täydellistä. Mitä enemmän pelkään, kammoan tai inhoan jotain, sitä enemmän haluan katsella ja lukea sellaisia elokuvia ja kirjoja.

Kauhukirjoja en ole kuitenkaan koskaan liiemmin lukenut. En tiedä edes miksi. Olen lukenut Stephen Kingin Hohdon ja pidin siitä. Olen lukenut myös 11–12-vuotiaana kaikki R.L. Stinen siihen mennessä ilmestyneet nuorten kauhukirjat ja silloin minä pidin niistä. Mutta en ole sen kummemmin lukenut muuten kauhukirjoja. Hmm, omituista. Minä pidän genrestä todella paljon, mutta olen kokenut sitä 99% elokuvien kautta. Jaa-a, pitää alkaa lukea lisää kauhua, jos se on jotain näin hienoa, mitä Bad Girls Don't Die tarjoaa.

En tarkalleen ottaen muista, miksi päätin tämän kirjan valita tilaukseen. Vaikka nyt minä rakastan tämän kantta, en aluksi pitänyt siitä juurikaan. Se oli vain niin kummallinen ja hämy, etten oikein välittänyt siitä. Nyt luettuani tämän voin sanoa, että kansi sopii tarinaan kuin luunappi otsaan tai kuin nenä päähän, kumpi vain. Onneksi päätin, syystä tai toisesta, tilata tämän kirjan ja lukea virkistyksenä pääsykoekirjojen puuduttavuuden rinnalla.

Tarinan alussa meille esitellään Alexis Warren, pinkkitukkainen, kapinallinen, koulun klikkien ulkopuolella kulkeva 17-vuotias nuori. Hän on vanhan, kummituslinnaa muistuttavan talonsa ulkopuolella keskellä yötä ottamassa valokuvia aavemaisesta kuutamosta ja puidenoksista kotitalonsa tumman harjanteen takana. Alexiksen 13-vuotias pikkusisko Kasey on seurannut siskoaan ulos ja yllättää tämän kesken kuvauksen. Kun sisarukset päättävät palata sisälle, Alexis havaitsee kummallisen valon leijuvan heitä kohti ja katoavan yhtäkkiä. Siitä alkavat sitten karmivat tapahtumat.

Alexis oli aivan huippu päähenkilö! Jo pelkästään se, että hänellä on pinkki tukka, puhuu puolestaan hänen räväkästä ja kapinallisesta luonteestaan. En juurikaan pidä pinkistä värinä vaatteissa, mutta jos hahmolla on jokin epätavallinen hiustenväri, jo se saa minulta suuren lämpimän halauksen. Kun hiustenväriin lisätään terävä kieli ja itsenäisesti ajatteleva, määrätietoinen päähenkilö itse, olen hullaantunut. Alexiksen ivalliset huomautukset cheerleadereille olivat mahtavia.

Alexiksen suhde Kaseyyn oli varsin mielenkiintoinen. He ovat eräällä tasolla toistensa parhaat ystävät, sillä kummallakaan ei ole juurikaan ystäviä kotitalon ulkopuolella. He pitävät toisilleen seuraa ja Kasey seuraa siskoaan usein ulos keskellä yötä, kun Alexis lähtee valokuvaamaan. Kun Kasey ryhtyy pakkomielteiseksi nukeistaan ja äkkiä lempeä Kasey muuttuu hyvin kummalliseksi, Alexis luonnollisesti ihmettelee, mikä Kaseyhyn on mennyt. Mutta kun Kasey alkaa unohdella tekemisiään, viettää aikaa pimeässä kellarissa ja puhua ääneen nukeilleen, Alexista alkaa oikeasti pelottaa pikkusiskonsa mielenterveyden puolesta. Kasey osasi olla sekä pahimmillaan että parhaimmillaan aika pirun karmiva hahmo.

Tarinassa suurta roolia esittää Megan Wiley-niminen cheerleader. Vaikka Alexis inhoaa cheerleadereitä, hän alkaa hitaasti muodostaa ystävyyssuhdetta Meganin kanssa, koska Megan tietää yliluonnollisesta ja kummituksista enemmän kuin ulkoapäin voisi kuvitella. Megan oli yllättävän sympaattinen hahmo – ei sellainen pinnallinen cheerleader, millaisena Alexis aluksi tätä pitää.

Tässä kirjassa oli paljon erilaisia ihmissuhteita. Oli Alexiksen ja Kaseyn välinen sisarussuhde, oli Alexiksen ja Meganin välinen ystävyyssuhde. Sitten oli Alexiksen ja hänen äitinsä välinen suhde. Heidän suhteensa on melkoisen etäinen, koska äiti viettää paljon aikaa töissä. Heidän välinen suhteensa kehittyy paljon tarinan aikana. On aina hienoa, kun kirjassa hahmojen väliset suhteet muuttuvan ja kehittyvät luonnollisella, uskottavalla tavalla.

Minua on hyvin vaikea saada pelkäämään tai vilkaisemaan olan yli. Oikeastaan se on mahdotonta. Minä sekä kammoan että inhoan sellaisia fyysisiä, luonnollisia asioita, kuten hämähäkkejä ja käärmeitä. Pelkään käärmeitä niin paljon, että olen silittänyt nukkuvaa pytonia, kun tilaisuuden siihen sain. Oikeasti. Pelkoni ei ole lamauttavaa, vaan harjoitan mieluummin siedätyshoitoa niiden suhteen. En kyllä menisi luonnossa käärmettä käpelöimään, jos sellainen vastaan tulisi. Yksi asia, jota pelkään aivan oikeasti on syvä vesi, sellainen, missä en näe pohjaa; minä haluan tietää, mitä jalkojeni alla on. Kerran ulkomailla vedessä seisoessani aalto heitti nilkoilleni mustekalan. Sain kunnon sätkyt siitä hyvästä. En enää mennyt mereen sen reissun aikana. Hyi, en voi uida edes mökillämme sen jälkeen kun en enää pohjaa näe. Ajatuskin karmii. Kauhuelokuvien suhteen en oikeastaan koskaan hätkähdä tai säpsähdä kohtauksia, koska osaan ennakoida, mitä tuleman pitää. Kun on katsonut satoja kauhuja, oppii tuntemaan ne tyypilliset säikäytykset.

Tämä kirja sai minussa aikaan sen hyytävyyden tunteen, ja kirja piti minua hyvin karmivalla tavalla otteessaan. Muutamassa kohtauksessa tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn, kun näin mielessäni kohtauksen. Luin tätä toissa yönä ja minä ihan oikeasti jouduin lukemaan historiaa hetken aikaa ennen kuin aloin nukkumaan – jotenkin tämän kirjan tunnelma jäi vain leijumaan ilmaan niin hyvin häiritsevästi. Ehkä kirjoissa esiintyvän kauhun kauneus on juuri siinä, että on sanoja paperilla, mutta on myös alitajunta, joka maalaa juuri sen kuvan, mitä sanat alitajunnassa herättävät. Elokuvissa kauhu on juuri sitä, mitä ruudussa näkyy. Minun pitää tosiaan alkaa lukea enemmän kauhua. Suosituksia hyvistä?

Tarinassa katsellaan muutamaan otteeseen menneisyyteen, jolla pohjustetaan nykyhetken tapahtumia ja annetaan vihjeitä siitä, mitä Kaseyn kanssa on tekeillä. Tarinan edetessä alkaa huomata, että aluksi sellaiset melko kummalliset asiat ja irrallisilta vaikuttavat jutut alkavat sopia palapeliin ja lopulta kaikki loksahtaa kunnolla paikoilleen. Tässä kirjassa asiat etenivät juuri siihen suuntaan, mihin toivoin niiden etenevän. En joutunut pettymään missään vaiheessa.

Kauhun lisäksi tässä kirjassa on myös romantiikkaa – tietenkin. Ja se oli varsin suloista. Söpispojan nimi on Carter Blume, hänellä on pehmeät vaaleat kiharat ja siniset silmät, ja hänestä tuli koulun edustaja (tai jotain sellaista, en muista tarkalleen), koska Alexis totesi ääneen tv-kameroille totuuden muiden hakijoiden motiiveista. Heidän välillään alkaa lepatella perhosia, mutta Alexis ei oikein osaa suhtautua kummallisiin, uusiin tunteisiinsa. Carter ei ollut sellainen tyypillinen ”olen niin hyvännäköinen, että ihan pahaa tekee ja olen niin täydellinen, että röyhtäilen tähtiä ja oksennan sateenkaaria” -rakkaudenkohde, vaan hänellä on omat taakkansa ja menneisyytensä. Carter ja Alexis tasapainottavat ja täydentävät toisiaan yllättävän hyvin, eikä missään vaiheessa oksennettu vaaleanpunaista vaahtoa kuiskien samalla ”minä rakastan sinua” toisen korvaan. Hah, ottakaapa mallia tästä, Eve ja The Forsaken. Ei ole mitään syytä pitää kiirettä.

Minun mielestäni tämä kirja on kyllä viiden tähden arvoinen lukukokemus. Tietenkin mielipiteeni saattaa myöhemmin muuttua, kun luen lisää YA -kauhua ja kauhua yleensä, koska minulla ei ole kunnollista käsitystä ja rinnalle asetettavaa kirjaa, johon tätä verrata. Joten näin tältä tuntumalta pidän tätä viiden tähden arvoisena. Bad Girls Don't Die oli huippu kirja, suosittelen lämpimästi! Nyt kieli pitkällä odotan, jos vaikka saisin lakkiaislahjaksi lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan (koska olen siihen suuntaan toivomustani – hienovaraisesti – vihjannut), niin voin heti tilata trilogian toisen ja kolmannen osan.

Huomenna on lakkiaiset ja minulla on juhlassa ihan oikea rooli. Jännittää vähän, koska pelkään, että vedän korkkareilla kunnon lipat koko salin edessä. Se olisikin tarpeeksi räväkkä tapa lopettaa lukioura. Kesä on jo kunnolla alkanut, aurinko paistaa ja on kuuma, eikä minua huvita enää yhtään lukea pääsykokeisiin, koska tunnen oloni hyvin epävarmaksi niiden suhteen. Tuntuu, että olisi pitänyt tehdä enemmän töitä niiden eteen ja olisi pitänyt keskittyä enemmän, kun aikaa vielä oli. Epäilen, että pääsen sisään yliopistoon näillä lukemisilla. Ei voi syyttää kuin omaa laiskuutta/kyllästymistä/keskittymisen puutetta. Tällä hetkellä haluaisin vain nukkua kellon ympäri ja ahmia valtavia määriä kirjoja, koska niitä en ole kunnolla voinut nyt lukea. No, kesäkuun 5. päivänä klo 17.oo jälkeen olen vapaa kuin taivaan lintu ja alan heti lukemaan Chosen Onesia. Tai jotain muuta. Saa nähdä.

Edit 6.8.2013: Ja kyllähän minä olen muutakin kauhua lukenut: John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen ja Ihmissataman.

Lukunäyte: luku 1, sivu 7-8

I turned back to check on her, stopping so abruptly that she ran right into me. 

      ”Spider?” she asked, panic in her voice.

      I shook my head. I was looking past her into the front yard, at the spot where we'd been standing just twenty seconds earlier. 

      It was lit up by the same faint glow we'd seen in the tree.

      And it was actually seemed to be... growing. 

      ”What?” Kasey whispered.

      ”Uh...” If my sister saw it, she would spaz. I looked right at her and smiled. ”Nothing.” 

      Out of the corner of my eye, I got a sense of the light growing larger – and then I realized it wasn't getting bigger–

      –It was following us.

Bad Girls Don't Die –trilogia

Bad Girls Don't Die (2009)

From Bad to Cursed (2011)

As Dead As It Gets (2012)