Masque of the Red Death - Bethany Griffin

Nimi: Masque of the Red Death

Trilogia/sarja: Masque of the Red Death, #1

Kirjailija: Bethany Griffin
Kustantaja: HarperCollins/Greenwillow Books

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 319 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Haastekirja 9/20

Juonikuvaus: Tuhoisa rutto on hävittänyt suuren osan väestöstä, ja ne, jotka ovat elossa elävät tartunnan pelossa samalla kun kaupunki uhkaa sortua heidän ympäriltään. Joten minkä vuoksi Araby Worthillä on syytä elää? Debauchery Clubilla vietetyt illat, kauniit mekot, kimaltelevat meikit... ja houkutteleva mahdollisuus unohtaa kaikki. 

      Mutta Clubin syvyyksistä Araby löytää paljon enemmän kuin pelkän unohduksen. Hän löytää Willin, äärimmäisen komean Clubin ovimiehen, sekä Elliottin, salaperäisen ja älykkään aristokraatin. Molemmilla on salaisuuksia. Kaikilla on. Ja Araby on löytämässä ei vain jotain, minkä puolesta elää, vaan myös jotain, minkä puolesta taistella – maksoi se sitten mitä tahansa.

Ajatukseni: Tämän kirjan kansi ja juonikuvaus olivat todella kiehtovia, ja juuri siitä syystä tämän hommasin. Post-apokalyktinen goottilaistarina, joka pohjautuu klassisen kauhunmestarin Edgar Allan Poen samannimiseen novelliin – kaikki tässä kirjassa veti minua puoleensa hyvin voimakkaasti, joten minun oli pakko saada tämä.

Mutta jotenkin Masque of the Red Death vain... lässähti. Tämä ei puhutellut minua mitenkään kummoisesti, ja vaikka luin tämän kahdessa päivässä, en ahmaissut tätä mitenkään valtavalla innolla. Lähinnä nyversin tätä kymmenen minuuttia, tein sitten muuta, luin taas kymmenen minuuttia ja tein taas jotakin muuta. Minä halusin lukea tätä kovasti, mutta aina kun aloitin, etenin parikymmentä sivua, ja sitten ajatukseni alkoivat harhailla. Harmi sinänsä, koska olisin halunnyt tykätä tästä enemmän.

Yksi suurimmista ongelmistani tämän kirjan kanssa oli se, etten millään meinannut tajuta ja saada selvää asetelmasta ja maailmasta. En oikein tiennyt, mitä aikaa tämä kuvasi. Ilmeisesti Griffin pyrki luomaan eräänlaisen post-apokalyktisen nykyaikais-keskiaikais-viktoriaanis-goottilaisen steampunk-todellisuuden, jossa hahmot käyttävät höyrykoneita, kimaltelevaa meikkiä ja tekoripsiä, tiedettä ja laboratorioita, taistelevat miekoilla, naiset käyttävät goottilaisia korsettimekkoja, mutta paljastavat paljon rintaa, käsivartta ja säärtä. Olin hieman hukassa asetelman kanssa.

Tarinan maailmassa on riehunut vahvasti Mustaa surmaa muistuttava ruttoaalto, joka on tappanut valtavasti ihmisiä ja tartuttaa vielä yhäkin. Tartunnan voi saada hengittämällä epäpuhdasta ilmaa tai käyskentelemällä tartunnan saaneen kanssa. Päähenkilön Araby Worthin isä on kehittänyt tartunnalta suojaavan posliinisen hengityssuojan, joka aktivoituu vain yhden henkilön kasvoille (kukaan ei siis voi varastaa toisen naamiota). Naamioita alettiin valmistaa massatuotantona, mutta ne maksavat maltaita eikä muilla kuin rikkailla ole mahdollisuutta suojata itseään tartunnalta. Tämä aiheuttaa ongelmia ja kitkaa rikkaiden ja köyhien välillä.

Araby Worth on 17-vuotias varakkaan perheen itsetuhoinen nuori, jonka yläluokkainen elämä ei ole ihan niin luksusta, miltä ulkoapäin saattaa näyttää. Hänellä on etäiset välit pianistiäitiinsä ja tiedimiesisäänsä. Araby käy viikottain Debauchery Clubilla irroittelemassa – toisin sanoen juomassa ja vetämässä huumeita (Debauchery Club on yläluokkalaisten hurvittelukerho). Hän kantaa sisällään tuskaa ja syyllisyyttä kaksoisveljensä kuoleman vuoksi, joten hän on vannonut valan pidättäytyä kaikesta sellaisesta, mitä hänen kuollut veljensä ei tulisi koskaan kokemaan, eli seksistä, suutelemisesta, koskettelusta, sen sellaisesta. Hän hakee Clubilta suonensisäisiä, jotka tarjoavat hänelle mahdollisuuden unohtaa tuska ja syyllisyys. Arabyllä on huumeiden lisäksi toinen syy käydä Clubilla: jokaiselle sisääntulijalle tartunnan varalta terveystarkastuksen tekevä komea, tatuoitu Will. Arabyllä on salainen ihastus tätä kohtaan ja useaan otteeseen Araby melkein koskettaa tätä, kunnes muistaa taas selibaattivalansa.

Araby oli... hän vain oli. En oikein millään meinannut saada otetta hänen hahmostaan, koska hänen ”sisäiset myrskynsä” saattoivat tulla täysin puskista ja äkkiä hän saattoi itkeä silmät päästään. Araby itki vähän väliä ilman mitään syytä. Hän kertoi siitä, kuinka hän tuntee tuskaa ja syyllisyyttä, mutta syyt tähän olivat vähän ylidramaattiset eivätkä ne koskettaneet minua juurikaan. Arabyllä oli kyllä hienot hetkensä, mutta hänen sisäinen maailmansa jäi melko puisevaksi. Ja hänen arvostelukykynsä oli pahasti hukassa.

Elliott on Aprilin, Arabyn riehakkaan parhaan ystävän isoveli. Hän on ihmeen hämy tyyppi, joka suunnittelee vallankumousta saadakseen ajettua setänsä, ilkeän prinssi Prosperoksen kaupungin vallankahvasta. Hän lähestyy Arabyä tarjoamalla tälle ensiksi suonensisäisiä, sitten kertoo suunnitelmansa ja pyytää Arabyä varastamaan isänsä muistiinpanot suojamaskien valmistamisesta. Elliottin ja Arabyn välillä ei tuntunut olevan oikein minkäänlaista kemiaa. Ja minua ärsytti, kuinka helposti Elliott sai Arabyn uskomaan itseään ja tekemään, mitä pyysi. Elliott ei oikeasti tuntunut edes välittävän Arabystä, koska hän oli aina saattamassa tätä vaaraan tai aiheuttamassa sitä itse. Minä en pitänyt Elliotista. Hänellä on psykoopaattinen ja pahoinpitelyyn taipuvainen luonne ja hän teki ehkä pelottavimman rakkaudentunnustuksen, mitä olen YA -kirjallisuudessa koskaan lukenut:

”And I'm falling in love with you,” he whispers. ”But I would throw you in the water and watch crocodiles tear you to bits, if I thought that doing so would accomplish my goals. Do. Not. Trust. Anyone. Especially me.” (sivu 176)

Sanoessaan tämän Elliott roikottaa Arabyä krokotiilialtaan yläpuolella. Tämän jälkeen Elliott suutelee Arabyä ja Araby vetää jätkää pataan. Ja tämänkin jälkeen Araby vieläkin tottelee Elliottin jokaista mielenailahdusta ja käskyä. Arvostelukyky oli pahasti hukassa. Vaikka Elliottista ei oikein ota selvää eikä hän ollut mikään mukava, luotettava tyyppi, lopussa hän paljastui kaikesta huolimatta hyväksi tyypiksi. Mutta en silti pidä hänestä.

Sen sijaan olen täysin Willin puolella. Will oli kaikkein paras hahmo. Hän toimii siis portsarina/terveystarkastajana Clubilla, hänellä on tatuointeja käsivarsissa ja kaulassa, hän huolehtii kahdesta nuoremmasta sisaruksestaan heidän jäätyä orvoiksi, hän on mukava, lämmin, huolehtiva ja hänellä on ehdottomasti prioriteetit kohdallaan – hän tietää, mikä on hänelle tärkeintä ja tekee valinnan sen mukaan. Hän oli myös hiukkasen kliseinen, mutta se ei minua nyt liiemmin vaivannut. Ainoa asia, joka minua hieman häiritsi hänen hahmossaan oli se, että hänen luonteensa oli erilainen työssä ja vapaalla. Työssä hänen luonteessaan oli enemmän särmää, mikä oli aika vähäistä sitten vapaalla.

Vaikka muuten tämä kirja meinasi olla melkoisen voimaton kyhäelmä, Arabyn ja Willin kohtaukset olivat mukavia kaikessa voimakkuudessaan ja tunnelmassaan. Heillä oli todella vahvaa kemiaa välillään, ja minä nautin lukea heidän kohtauksiaan. Ne olivat oikeastaan juuri niitä, minkä vuoksi aina jatkoin tämän lukemista niin nopeasti, ja hyppelin sivuja eteenpäin löytääkseni heidän kohtauksiaan. Araby vaikuttaa oikeasti onnelliselta ja eloisalta Willin kanssa. Ja vaikka lopussa Will tekikin vaikean ratkaisun, joka oli koitua Arabyn kohtaloksi, olen vahvasti sitä mieltä, että Will toimi täysin oikein. Erikoista tässä kuitenkin on se, että syyt sille miksi he pitävät toisistaan ovat hämärät. Sillä minäkään en osaa sanoa. Kaikista kolmesta saa hyppysiin todella vähän tietoa ja heidän suhteitaan kehitettiin ihmeen heikosti. Mutta sen perusteella mitä minä osaan sanoa, Will oli parempi vaihtoehto.

Tämä kolmiodraama oli hiukkasen pakotettu. Olisi ollut paljon parempi, jos Elliottin ja Arabyn välit olisivat olleet puhtaasti yhteisen poliittisen tavoitteen tavoitteleminen, ei muuta. Elliott alkaa kehittää tunteita Arabyä kohtaan, mutta minä sain käsityksen, että Araby ei tunne samaa, vaan lähinnä kumppanuutta. Pidin siitä, että tämän kirjan lopussa ei tavattu sitä, kenen kanssa se Araby nyt päätyykään, vaan se jätettiin auki. Elliott ja Araby lähenivät, mutta vaikka Will tekikin mitä teki, Arabyllä on edelleen vahvoja tunteita poikaa kohtaan. Jännitystä seuraavaan osaan.

Tämän kirjan rutto oli varsin merkillinen juttu. Sen puhutaan leviävän hengittämällä ilmaa ja ainoa tapa suojautua siltä on käyttää posliinimaskia naamalla. Ihmeellinen tauti sinänsä, että se tarttuu vain silloin kun hahmo on merkityksetön. Hahmot riisuivat jatkuvasti suojan eikä kukaan saanut tautia. Lisäksi olen hieman hämilläni kuinka suoja oikein toimii ja millainen se on, minkä muotoinen, kokoinen ja kuinka se pysyy kasvoilla. Hahmot juovat, syövät, nukkuvan sen kanssa, mutta ihmettelen sitä, kuinka se toimii.

Paikka paikoin tässä kirjassa oli aivan loistavaa poliittista jännitettä. Prinssi Prospero on kaupungin omistaja, joka pitää naruja käsissään lähes kaikkeen. Elliott haluaa ajaa setänsä pois valtaistuimelta kokoamalla salaista kapina-armeijaa kaupunkilaisista ja prinssin muka-uskollisista vartijoista ja sotilaista. Elliott haluaa alkaa tuottaa hengityssuojia myös köyhille ja jälleenrakentaa kaupunkia, ja saada tällä tavalla aikaan muutosta kaupungissa, jossa vallitsee luokkayhteiskuntajärjestys. Tilanteessa on mukana kuitenkin kolmaskin osapuoli, jota johtaa uskonnon ja Jumalan apuun nojautuva salaperäinen mikä-sen-nimi-nyt-olikaan. Tämä heppu on koonnut armeijansa vielä elossaolevista sairastuneista ja he aikovat vallata kadut ja pelotella prinssin joukot käpälämäkeen. Tai jotain sellaista. Mutta tämä poliittinen tilanne oli aika jännää.

Minä en pystynyt aina keskittymään tähän kirjaan eikä se onnistunut liimaamaan minua sivuihin kiinni muulloin kuin Willin ja Arabyn kohtauksissa, joten taisin missata muutamia semi-olennaisia kohtauksia ja ilmapiirin ahdistavuuden ja juonelliset huippukohdat. En esimerkiksi voinut ymmärtää, miksi Elliott vetää Arabyn mukaansa tapaamaan vaarallista setäänsä, joka lopulta päätyi myrkyttämään Arabyn. Välillä muutama asia tuli täysin puskista ja välillä olin vähän hämilläni, että mikä oli homman nimi ja missä mennään. Joudun varmaan lukemaan tämän kirjan uudestaan, kun seuraavan osan hankin.

Griffini on – yllätys, yllätys – englannin kielen opettaja, ja sen huomaa kyllä tässäkin. Kieli on suhteellisen simppeliä luettavaa, mutta välillä turhauttavan huonosti kuvailevaa ja selittävää (huomaa valitukseni kirjan maailman ymmärtämisestä). Alussa juoni eteni melkoisen hitaasti ja jouduin sinne sadan sivun kieppeille ihmettelemään, että mikä ihme tämän kirjan idea ja juoni oikein onkaan. Viimeiset sata sivua rytistivät eteenpäin hirveällä vauhdilla enkä tosiaan pysynyt ihan perässä, että mikä onkaan homman nimi. Tulvivat kadut ja laivan minä muistan. Mutta siinä se.

Olen lukenut Edgar Allan Poeta jonkin verran, en paljoa. En ole lukenut kyseistä novellia häneltä, joten en ole ihan varma, kuinka paljon tämän kirjan tarina ja asetelma muistuttaa novellin tapahtumia. Jos joku kiva tietää novellin juonen, hän voisi valaista minua siitä. Googlaaminen on niin vaativaa, liian vaativaa.

Höm höm, mitähän vielä... Eipä kai mitään. Poen faneille voisin ihan mielenkiinnosta tätä kirjaa suositella, koska haluaisin kuulla mielipidettä ja vertausta. Muille totean, ettei kannata pidätellä hengitystä tämän suhteen, koska ei tämä niin mullistava ole. Aika perus, sanoisin. Kaipa minä seuraavankin osan luen joskus, koska haluan päästä paremmin perille tapahtumista. Tämä kirja ainakin onnistui herättämään kiinnostukseni steampunkiin.

Lukunäyte: luku 1, sivut 2-3

A corpse collector approaches the girl. Before, I wanted him to hurry, but now each heavy footstep fills me with dread. 

      The girl is slight, and her ancient dress has been hemmed and stitched so that her arms and legs are visible, but with the rain and the half light, it's impossible to tell if she is blemished or clean. The people in the house want her to give the man the bundle, but she turns away. It doesn't take much imagination to realize that she is cradling a baby.

She raises her face to te rain, her misery palpable. 

      I can't explain how I know which drops of condensation running down her cheeks are rain and which are tears. But I do.

      The girl's eyes catch mine. 

      I feel something. The first emotion I've felt all day, besides vague anticipation for tonight. This isn't the sort of thing I want to feel. Gnawing and sick, it wells up from my stomack.

Masque of the Red Death –sarja

Masque of the Red Death (2012)

    1.5 Glitter & Gloom (2013)

Dance of the Red Death (2013)

Immortal Beloved - Cate Tiernan

Nimi: Immortal Beloved

Trilogia/sarja: Immortal Beloved, #1

Kirjailija: Cate Tiernan
Kustantaja: Little, Brown & Company

Julkaisuvuosi: 2010

Sivuja: 407 + 13 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Haastekirja 8/20

Juonikuvaus: Uusi nimi, uusi kaupunkin, uusi elämä. 

      Mikään ei oikeasti pääty, kun on kuolematon. Nastasya on aloittanut alusta lukemattomat kerrat eikä loppua ole vieläkään näkyvissä.

      Nyt hän on lopullisesti väsynyt turhaan juhlijan elämäänsä, ja hän päättää lähteä River's Edgeen, tuuliajolla olevien kuolemattomien turvasatamaan. Hän vaihtaa merkkivaatteet farkkuihin ja flanellipaitoihin, ja vahvin juoma saatavilla on tee. Siellä hän tapaa ”Viikinkikuninkaan”, upean ja seksikkään Reynen. Hän on vastustamaton, mutta hänessä on myös jotain epämukavan tuttua, ja se saa Nastasyan varuilleen, pysymään kaukana hänestä. Mutta se on vaikeaa. 

      Pian Nastasya tajuaa, että River's Edge on avain hänen pelastukseensa – ja hänen mahdolliseen tuhoonsa. Onko hän River's Edgessä ainoa, jolla on synkkiä salaisuuksia? Voivatko salaisuudet olla kuolettavia jopa kuolemattomalle?

Ajatukseni: Päätinpäs sitten vihdoinkin tarttua härkää sarvista ja ottaa projektiksi suoriutua kuolemattomista kertovasta kirjasta takaraivossa leijuvasta epämukavasta Evermoren kuolemattomien katastrofin muistoista huolimatta. Tutustuin tähän kirjaan (jälleen kerran) Goodreadsissä ja päätin tilata, vaikka hieman nihkeästi positiivisista arvosteluista huolimatta tähän suhtauduin. Tulipahan nyt sitten tämä luettua ennen kuin lähdimme juhannuksen viettoon porojen ja oravien keskelle hevonkuuseen tuonne itärajan tuntumaan – enkä voi sanoa muuta kuin HOLY SHIT, GUYS!

Tämä kirja sai kyllä sukat pyörimään jaloissa ja ärsyttämään aamulla aikaisin töihin lähteviä äiti- ja veli-parkoja, jotka joutuivat kuuntelemaan nauruani yön pikkutunneille asti lukiessani tätä mestariteosta. Sain muutamaan otteeseen murhaavan katseen kissaltakin, koska se ei saanut rauhassa nukkua kun minä en nukkunut. Tämä kirja sai siis monen elämät raiteiltaan muutamaksi yöksi. Mutta siitä minä en ole pahoillani, koska tämä kirja oli vain niin hyvä.

Nastasya on 459-vuotias kuolematon, joka on ollut satoja vuosia tuuliajolla, juhlinut, juonut, matkustellut kaikkialla, tehnyt suunnilleen kaikkea, mitä ihminen voisi kuvitella tekevänsä – eikä mikään enää tunnu miltään. Kun on elänyt satoja vuosia ja kokenut suunnilleen kaiken, tuntenut kipua ja tuskaa jokaisessa mahdollisessa muodossa, nähnyt ja kokenut jo niin paljon, asiat ja tapahtumat alkavat menettää merkitystä eivätkä enää muut kuin suuret tapahtumat tunnu miltään. Nastasya ei enää osaa välittää itsestään tai ulkonäöstään eikä hän enää osaa nähdä asioiden erilaisia sävyjä ja merkityksiä. On siis parempi tukahduttaa tunteet ja paeta itseään ja menneisyyttään, koska niiden kohtaaminen sattuisi liikaa.

Nastasya oli aivan mahtava. Minä rakastin häntä, lyhyesti ja yksinkertaisesti. On tyypillistä, että kirjailijat kynäilevät päähenkilön menneisyyteen jonkinlaisen tragedian tai onnettomuuden, joka selittäisi päähenkilön käytöstä, suhtautumista ja näkemystä asioihin, mutta harmillisen usein kirjailijat eivät oikein osaa tehdä sitä uskottavasti. Nastasyalla oli kyllä todellinen tragedia menneisyydessään, eli siinä 1500-luvulla, kun hän oli kymmynenvuotias. Itse asiassa hänellä on ollut yhden jos toisenkinlaista tragediaa ja onnettomuutta niiden neljän ja puolen vuosisadan ajan, mitä hän on elänyt. Nastasya oli koominen, sarkastinen ja suojamuuriensa taakse piiloutuva, menneisyyttään pakeneva, syvästi haavoittunut tyttö, kaikkea samaan aikaan. Hän ei halua eikä osaa näyttää todellista minäänsä muille, koska hän on vuosien saatossa sen kadottanut ja haudannut hyvin syvälle.

Nastasya on viimeiset sata vuotta hengaillut Innocencio-nimisen kuolemattoman kanssa ja he ovat tehneet kaiken yhdessä. Mutta sitten eräänä yönä Lontoossa Nastasya todistaa Innocencion käyttävän todella julmaa mustaa magiaa ja lähes tulkoon tappaa taksikuskin, ja Incy tekee tämän täysin silmääkään räpäyttämättä. Nastasya järkyttyy tästä, mutta lopullisesti hän ottaa jalat alleen, kun Incy näkee Nastasyan niskassa paloarven, jota Nasty on piilotellut koko ikänsä. Joten Nastasya pakenee Yhdysvaltoihin, Massachussetsin osavaltioon River's Edgeen, pieneen kuolemattomien ”vieroitushoitolaan”. Kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin Ranskassa Nastasyalle ja Incylle sattui auto-onnettomuus, jonka tapahtumapaikalle sattui kuolematon nainen nimeltään River, joka tarjoaa Nastasyalle vaihtoehtoa parempaan elämään ja kutsuu tämän River's Edgeen. Kestää 80 vuotta ennen kuin Nastasya tarttuu tarjoukseen ja päättää yrittää pelastaa itsensä loputtomalta merkityksettömältä tuuliajoelämältään, vaikka alku River's Edgessä ei sujukaan kuin rasvattu.

Luonnollisesti Nastasyalla on alkuun vaikeuksia River's Edgessä. Paikka on melko syrjäinen, kuolemattomat siellä keskittyvät maanviljelyyn, lehmien lypsämiseen, oman ruoan kasvattamiseen ja valmistamiseen, uusien asioden oppimiseen ja itsensä etsimiseen, kaikki tapahtuvat tietyssä järjestyksessä ja asiat hoidetaan tietyllä tavalla. Nastyn mielestä paikka on hänen henkilökohtainen helvettinsä, koska hän ei tunne kuuluvansa joukkoon, eikä tilannetta helpota, kun eräs jumalallisen komea kuolematon suhtautuu häneen niin nihkeästi ja sanoo suoraan Nastylle, ettei tämä kuulu sinne ja että tämän pitäisi lähteä:

    ”It's clear that you don't belong here,” he [Reyn] said with Teutonic stolidness, and handed me another plate. ”I know you've come to the same conclusion. Obviously, you're horrified by our life here.” He shrugged. ”It's not for everyone. Most people, in fact, wouldn't be able to hack it. It doesn't mean you're – weak, or anything.” He handed me another plate with a bit more force, while I seethed.

       ”Let me guess,” I said, rinsing the plate. ”You're using reverse psychology on me, trying to piss me off and make me feel unwelcome so I'll be determined to stay and prove you wrong. Right?”

       ”Oh, no.” His golden eyes, bewitchingly slanted a bit at the ends, looked down at me. ”No, I'm really not,” he said with an insulting definitiveness. ”I really do think you should leave. We've got a good life here, with our lessons and work, and we don't need some screwed-up tornado whipping through here, tearing it to pieces.”

       My jaw clenched, and the fact that he was pretty much right on the money about everything only made me angrier. (sivu 68)

Reynin ja Nastasyan suhde oli kaikessa kieroutuneisuudessaan ja seksuaalisessa kemiassaan todella mukavaa luettavaa. Nastasya suhtautuu tähän alusta alkaen melkoisen ivallisesti ja keksii vähän väliä jotakin ivallista ja sarkastista sanottavaa. Reyn on jotenkin kummallisen tuttu, aivan kuin he olisivat joskus tavanneet menneisyydessä. Ette muuten koskaan arvaisi, miksi Reyn todella vaikuttaa tutulta – se ei nimittäin ole mitään kovinkaan kaunista luettavaa. Viittaan nyt The Forsakeniin: syy, miksi Liam muka vaikutti tutulta Alennan mielestä oli aivan naurettavan typerä ja älytön, mutta Nastasyalla ja Reynillä on oikea syy sille, ja se on todella verinen, yhteinen muisto menneisyydessä.

Nastasya keksii Reynelle jatkuvasti uusia nimityksiä, joihin lukeutuvat muun muassa Viking God, Viking lord, Herr Kommandant, His Holiness, a pain in the ass, Viking God Odin, god of odiousness ja niin edelleen. Ja näitä nimiä Nasty heittelee sarkasmilla, ei millään kuolaavalla ylistyksellä. Heidän välillään oli muutamia aivan loistavia kohtauksia, joille naureskelin keskellä yötä:

    Please, please be some sexstarved nutcase who wants to kidnap me and make me your love slave, I begged silently. (sivu 33, kun he tapaavat ensimmäistä kertaa.)

 

    If I were Scarlett O'Hara, he'd [Reyn] rush after me, seize me in his manly arms, and sweep me upstairs to make a woman out of me. (sivu 70, sen jälkeen kun Reyn on kehottanut Nastasyaa lähtemään River's Edgestä.)

 

    ”Is Titus one of the horses?” I asked, without any real interest. Nell gave me a condescending smile.

       ”Yes. Reyn is our resident horse master. He has an excellent seat.”

       I grinned. ”I've noticed.”

       Reyn's face tightened and Nell flushed, looking embarrassed. ”It's an equestrian term.”

       ”Really? I thought you were talking about his ass.” (sivut 126-127, Nell on rakastunut Reyniin ja Nastyn ja Reynin välillä on seksuaalista kitkaa.)

 

    ”I'll drive,” Nell's voice said from below, in the front hall. Her light brown head appeared by the stair banister, and next to her Reyn said, ”I can drive.” I had decided he was the Viking god Odin, god of odiousness.

       Nell gave a pretty pout, and the devil grabbed me by the tail. I called down, ”By all means, let him drive, Nell. He has a weenie. It makes a huge difference.”

       Her blue eyes widened and she stared up at me, first as if wondering at my audacity, then in irritation as she realized Reyn was also looking up at me.

       I was bored. Time to stir the pot a little. Sweeping busily, I said, ”I mean, not with driving, it doesn't make a difference. Of course. But in other stuff. Peeing standing up and all.”

       Reyn's voice was tight. ”Your point?”

       ”No real point. Just lobbying for your right to drive. I mean, you're old enough, right? How old are you? Like, thirty?” Most of him looked barely twenty, twenty-two, except his amazing eyes. His eyes looked hundreds of years old.” (sivut 144-145)

Reyn oli melkoisen vaikea hahmo saada selvää. Hän on hiljainen, jännittynyt. Hän ei puhunut kovinkaan paljon tämän kirjan aikana, sillä yhdessä vaiheessa hän ja Nasty välttelevät toisiaan kuin ruttoa, mutta se, mitä hänestä irti sai oli kuitenkin varsin mielenkiintoista, enkä malta odottaa seuraavaa osaa, että saan tietää hänestä enemmän.

Minä pidin tämän kirjan sivuhenkilöistä, joilla jokaisella oli jonkinlainen rooli tässä tarinassa. River on 1300-vuotias kuolematon, joka on paikan pää. Hän oli rauhallinen, seesteinen, lämmin ja jämäkkä, mutta hänen menneisyyttään ei liiemmin kerrottu. Se oli harmi, koska hän oli mielenkiintoinen hahmo. Nell on se aika tyypillinen ämmä, mutta hänen touhunsa teki tästä kirjasta vain entistä hauskempaa luettavaa.

Yksi asia, jota minä inhoan Alyson Noëlin Kuolemattomat -sarjassa on kuolemattomien surkean vähäinen historia ja mytologia. Niiden menneisyyttä ei juurikaan pohjusteta eikä historian selvittämiseen käytetä oikeasti millään tavalla aikaa eikä energiaa. Tämän kirjan kuolemattomilla on oikeasti mytologia ja historia, ja heidän olemassaoloaan tutkitaan ja pohditaan. River's Edgessä kuolemattomille opetetaan erilaisia asioita luonnosta, sen voimista, magiasta ja energiasta, pienten ja mitättömiltä vaikuttavien asioiden arvostamista ja sellaista. Heille opetetaan pahuudesta/pimeydestä, Terävästä, sekä valosta, Tähdestä (kyllä, tässä todella käytetään suomenkielisiä sanoja), joiden välillä kuolemattomat tasapainottelevat, ja siellä heitä opetetaan Tähteen pyrkimistä.

Tämä tarina on sävyltään melkoisen rauhallinen ja vakaa. Tässä ei ole mitään taistelukohtauksia eikä tässä tähdätä varsinaisesti mihinkään valtaisaan mullistukseen, joka järisyttää kansakuntia ja maailmaa. Immortal Beloved on lähinnä yhden kuolemattoman tarina takaisin elämään vieroittumisesta ja itsensä löytämisestä, Terävästä Tähteen pyrkimisestä ja menneisyytensä kohtaamisesta. Itse hieman hämmästyin, miten paljon tästä kirjasta tykkäsin, koska yleensä pidän toimintakohtauksista.

Immortal Belovedia ei voi lokeroida pelkästään young adult -kirjaksi. Tarinan hahmot ovat kymmeniä, jopa satoja vuosia vanhoja, jotka ovat vain jumittuneet nuoren ihmisen kehoon. Aika lailla alussa Nastasya toteaakin, että hän on aikuinen, vaikka hänen kehonsa onkin 17-vuotiaan tasolla. Ikuinen nuoruus on Nastylle eräänlainen rasite, koska hän voi esittää maksimissaan 21-vuotiasta ja silloinkin hän saa epäileviä katseita baarien portsareilta. Hän ei pidä ikuista nuoruutta ja kuolemattomuutta minään hienona asiana. Tästä kirjasta löytyy myös aika paljon härskejä lausahduksia ja sanoja, kiroilua, seksuaalista jännitettä ja raakoja flashbackeja, joten tämä sopii myös vanhemman yleisön silmille.

Kannattaako tämä kirja lukea? Totta hitossa kannattaa. Suosittelen tätä erittäin lämpimästi jokaiselle. Jos etsii hyvää paranormaalia tarinaa höystettynä romanssilla, mutta ei halua lukea mitään yli-imelää rakkausromaania, tähän kirjaan kannattaa tutustua. Tämä taisi maksaa alle seitsemän euroa Suomalaisesta, joten hintakaan ei päätä huimaa. Nyt minä alan tiirailemaan jatko-osia, niin hyvä tämä kirja vain oli. Suosittelen!

Lukunäyte: Luku 1, sivut 14-15

The cold air filled my nose and made it start running, and suddenly the morning was horribly bright, horribly clear. Incy had done something awful last night with powerful magick, out of the blue. And I had done something just as awful, though not with magick. I'd watched Incy break that guy's spine, and then I had just... walked away. I'd walked away and gone dancing in a club. What was wrong with me? How could I have done that? Had someone found the cabbie during the night? Someone had, surely. Even though that neighborhood was mostly deserted. Even though it had been very late. And raining. Still, someone must have happened on him, taken him to the hospital. Right? 

      And on top of that, Incy had actually seen the mark on the back of my neck. And might well remember it. How ironic. I'd been obsessive about keeping my neck covered at all times for the last 449 years, and all at once, one night, that effort had been shot. Would Incy know the significance of what he'd seen? How could he? No one did. No one who was still alive. So why did I feel so afraid?

      And all of these horrible, fevered thoughts bring us back to the beginning:

      Last night my whole world came tumbling down. Now I'm running scared.

Immortal Beloved –trilogia

Immortal Beloved (2010)

Darkness Falls (2011)

Eternally Yours (2012)

Chosen Ones - Tiffany Truitt

Nimi: Chosen Ones

Trilogia/sarja: The Lost Souls, #1

Kirjailija: Tiffany Truitt
Kustantaja: Entangled Publishing

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 297 + 28 sivun lukunäyte Jus Accardon Touchista englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Haastekirja 7/20

Juonikuvaus: Tessin elämä on tasapaksua, mutta yksinkertaista lähitulevaisuuden maailmassa, jossa hallitus on joutunut luomaan ylimaallisen kauniita, nopeita, voimakkaita ja kuolettavia keinoihmisiä, Valittuja, kun ihmisrotua alkaa uhata sukupuutto. 

      Kun Tess alkaa työskennellä Templetonissa, Valittujen koulutuskeskuksessa, hän tapaa Jamesin, ja vetovoima heidän välillään on hämmentävää vahvuudessaan, ylivoimaista vaarallisuudessaan. Mutta Templeton pitää sisällään enemmän kuin Tess olisi voinut kuvitellakaan. Voiko Tess vastustaa alistajiaan, vaikka se tarkoittaisi hänen elämänsä ainoasta onnesta luopumista?

Ajatukseni: Minun kohdallani kirjan kiinnostavuudesta tai sen puutteesta kertoo hyvin pitkälle se, että pesin mieluummin kissani kuin luin tätä kirjaa. Tämä oli niin masentava ja painostava, että tunnelmaa voisi verrata hitaaseen kuolemaan tai ankeuttajien suudelmaan. Jessus sentään, en ole varmaan koskaan aikaisemmin lukenut yhtä tasapaksua ja harmaata kirjaa.

Tämän kirjan jälkeen joudun hieman uusimaan ajatusmaailmaani kirjojen suhteen: ennen olen ollut vahvasti sitä mieltä, että kirjassa on pakko olla syvällisyyttä, jotta se voisi herättää minun kiinnostukseni tai ansaita positiivista sanottavaa. Jos kirja on silkkaa pintaliitoa, se ei voi saada minulta kovinkaan montaa tähteä, kaksi korkeintaan. Mutta tämän kirjan jälkeen voin todeta, että minun tuli ikävä lievää pinnallisuutta ja leppoisaa aivottomuutta, mitä esimerkiksi The Forsaken ja jopa Eve tarjosi. Minun tuli aidosti ikävä typeriä, pinnallisia romanttisia hetkiä ja päähenkilöiden typeryydelle nauramista. Kukapa olisi uskonut, että tällaistakin voi vielä tapahtua? En minä ainakaan!

Tämä kirja ei ollut lainkaan niin pinnallinen, mitä takakannen teksti antaa ymmärtää. Olisipa ollut. On hyvä juttu, että joskus kirjassa on hetkiä, joissa keskitytään pohdiskelemaan elämän ja olemisen suuria kysymyksiä ja elämän ja kuoleman, sielun ja sieluttomuuden välisiä yhteyksiä, mutta siinä vaiheessa, kun kirja on vajaa 300 sivua pitkä ja jokaisen sivun aikana posotetaan menemään näitä asioita käännellen ja väännellen ja ihmetellen ja tutkiskellen ja pyöritellen, se on niin puuduttavaa ja tasapaksua, ettei ainakaan minun kiinnostukseni millään pysynyt yllä.

Dystopinen maailma Chosen Onesissa on aikamoisen karu: sota on repinyt Yhdysvallat kahtia. Maan läntiset osat ovat aktiivisessa sodassa itäisten osien kanssa, ja keskelle jää tuhoutunutta, asumatonta välimaastoa. Ihmiset, joita kutsutaan Naturals, Luonnollisiksi, ovat kuolemassa, koska lapsia ei enää synny ja raskaana olevat äidit kuolevat johonkin virukseen. Ihmisille uskotellaan, että keinotekoiset Valitut ovat kehitetty suojelemaan Luonnollisia, mutta totuus onkin jotain aivan muuta. Ihmiset jaetaan asumaan yhdistelmäkeskuksiin, joista ei ole poispääsyä. Jokaisen perheen vanhin tytär lähetetään kolmeksi vuodeksi työskentelemään Valittujen koulutuskeskukseen, Templetoniin.

Minä en pitänyt tämän kirjan naisen asemasta. Luonnollisille naisille tarjotaan sterilointia, koska naiset ovat niin pirun seksuaalisia olentoja. Kaikki vahinkoraskaudet ovat naisten syytä, koska he antavat tunteilleen vallan ja ovat heikkoja ja saavat miehet toimimaan eläimellisesti. Tytöt joutuvat työskentelemään Templetonissa palvelijana ja silmänruokana (myös konkreettisena herkkuna) Valituille, jotka ovat aina poikia. Raiskauksista ei välitetä, kunhan niistä pidetään matalaa profiilia. Raskaaksi tulleet tytöt kuolevat lähes poikkeuksetta. Naisista ei ole mitään muuta hyötyä kuin likaisten töiden tekeminen ja Valittujen poikien viihdyttäminen. Kuvottavaa.

Tess on 16-vuotias tyttö, joka joutuu ottamaan isosiskonsa Emman paikan Templetonissa, kun Emma kuolee synnytyksessä. Jokaiselle Templetoniin shipattavalle tytölle annetaan sarjanumero ranteeseen ja niskaan tehdään polttomerkki, ja heidän tulee käyttää ihonmyötäistä valkoista paitaa ja nilkkapituista harmaata hametta. Tess suhtautuu sisarensa kuolemaan melkoisen viileästi ja hän syyttää siitä Robertia, Emman puolisoa. Tessin ajatusmaailma pyörii täysin hänen oman napansa ympärillä eikä hän voi ymmärtää sellaisten asioiden kuten epäitsekkyyden päälle. Hän sanookin sen:

       I ripped my hand from his. ”You say selfless like it's a good thing.”

       And I walked away. (sivu 207)

Tess oli kyllä... melkoinen. En pitänyt hänestä yhtään. Hän oli niin kylmä ja vihainen kaikille ja kaikki hänessä hönki itsekeskeisyyttä ja itsekkyyttä eikä hänellä ollut sympatiaa kenellekään. Hän yrittää työntää kaikki tunteet syrjään ja olla tuntematta mitään ja toimia täysin välinpitämättömästi järjen mukaan. Tässä oli aivan valtava ristiriita, koska minulla oli koko ajan sellainen tunne lukiessa, että Tess ei tehnyt mitään muuta kuin toimi pelkän tunteen mukaan. Hän tiesi, ettei ole viisasta sekaantua Valittuihin ja silti alkoi puuhastella yhden kanssa. Hän tiesi, ettei Robert ollut syypäänä Emman kuolemaan ja silti hän antoi aina raivolleen vallan ja rähisi tälle. Tess oli aika pirun ärsyttävä vihanhallintaongelmiensa ja mollivoittoisen ulinansa ja valivalivalinsa kanssa siitä, miten kaikki on turhaa ja hän on jo valmiiksi kuollut eikä toivoa tulevasta ole ja miten hän yrittää olla kylmä ja kuitenkin aina ajautuu himojensa ja tunteittensa vietäväksi. Yhh... Tess ei ole ainakaan saamassa vuoden Aurinkoinen Minä -palkintoa young adult -kirjallisuuden saralla.

Tess tapaa Templetonissa Jamesin, Valitun, jonka täydellistä ulkonäköä rikkoo yksi pieni asia: arpi leuassa. Tuo arpi sekä kiehtoo että kiihottaa Tessiä loputtomiin. En tiedä yrittikö Truitt kuvata Jamesista sellaista rumaa ankanpoikaa muiden Valittujen lauman keskellä, joka lopulta kaikesta erilaisuudestaan huolimatta nousee esiin joukosta upeana joutsenena. Mikäli näin, se oli failure. James was all over the place. Jamesistä välittyi vahvasti kuva täysin nyhveröstä reppanasta, joka yrittää löytää omaa paikkaansa, mutta ei vain tunne itseään tarpeeksi hyvin voidaan selvittää edes oman päänsä. Aluksi hän oli varsin mielenkiintoinen, sitten välinpitämätön ja ylimielinen, sitten säälittävä reppana, pelkuri ja lopuksi tyhjän päälle jäävä underdog.

Kyllä tästä sitä maailmanlaajuisesti tunnettua insta-loveakin löytyy ja mitä kliseisimmällä tavalla sitä maalaillaan. Missä välissä vanhojen klassikkokirjojen lukeminen ja musiikin kuuntelu on muuttunut romanssin suureksi keulakuvaksi? On kyllä niin ainutlaatuista romanssin kukoistusta, kun päähenkilöpari tajuavat rakkautensa toisiaan kohtaan lukemalla Shakespearea ja Jane Eyrea. Onnittelut kliseisyydestä.

Tässä kirjassa seksi ja seksuaalisuus on erittäin suuressa roolissa. Young adult -kirjallisuudessa melkoisen usein seksuaalisuus on osa-aiheena kirjoissa, mutta itse seksiä ei kovinkaan usein – ainakaan minun lukemissani kirjoissa – tapahdu. Ei tässäkään kirjassa se konkreettisesti tapahdu Tessin ja Jamesin välillä, mutta muiden hahmojen kyllä. Tessin ja Jamesin tapauksessa minä toivoin sormet ristissä, että he nyt vain hoitaisivat homman pois alta, koska molemmat olivat ilmiselvästi puutteessa. Enpä olisi uskonut, että tällaista toivoisin. Tess jo yhdessä vaiheessa ilmoittaa, että James voi nyt tehdä hänelle tuhmia, koska ”hän on jo valmiiksi kuollut”:

       I licked his bottom lip and he groaned, falling against me. We stumbled back into the center of the room. I desperately clung to James, pushing myself against him as hard as I could. His hand traveled down my back and he gripped onto my hip. We stumbled some more, falling against the wall. He hiked my legs over his waist and began to kiss my neck.

       I moaned.

       All this life was about was death. We were meant to die.

       So what if it happened now?

       I felt him moving against my body, and I could barely contain the need that stemmed through me. I moved my hands to his shirt and began to unbutton it. His hand reached up and gently pushed my fingers away, but he continued to kiss me. His hand moved from my waist up to my chest. I had never been touched in such way. I moved my hand from his chest down to his waist, and he pulled away abruptly. His sudden removal caused me to fall ungraciously against the wall.

       We were both left panting.

       ”Why?” His question was simple, but I could hear the torrent of emotions under it.

       ”Because I'm dead already.” (sivut 214-215)

No tuohan se nyt varmasti houkuttaa jatkamaan vaakamamboon asti. Kyllä Tess tietää, miten miehiä tulee käsitellä ja mitä heille tulee sanoa. Niin miten sen positiivisen ajattelun kanssa sitten olikaan?

Tessin ja Jamesin romanssista minulle jäi käteen lähinnä plaaplaaplaa... Jumala loi sielut... plaaplaaplaa... olemme niin erilaisia... plaaplaaplaa... tämä on väärin... plaaplaaplaa... Frankenstein... plaaplaaplaa... Koko kirja oli silkkaa dialogia ja nuoleskelua heidän välillään ja keskusteluiden sävy oli niin raskas ja jatkuvaa pohdiskelua ja elämän suurten kysymysten kääntelyä ja vääntelyä, että minä aloin vain hyppiä yli heidän kohtauksiaan. Minä en jaksanut kiinnittää huomiota tai näin jälkeenpäin edes muistaa heidän kohtauksiaan.

Jotenkin minua aina huvittaa, kun kirjoissa tehdään vahvoja viittauksia klassikkokirjoihin, kuten – le gasp – Romeoon ja Juliaan. Tämän kirjan tapauksessa se on Frankenstein. Kukapa olisi osannut odottaa tuollaista rinnastusta. No, toisaalta, toki, selväähän se tietysti oli, koska Jamesilla on kriisi itsensä kanssa kun hän ei tunne olevansa ihminen eikä Valittu. Mutta Frankenstein? Nokkelaa.

Saattaa kuulostaa siltä, ettei tässä kirjassa ollut mitään hyvää, mutta oli siinä. Silloin tällöin syvällisen olemisen ja elmän pohdiskelu oli varsin mielenkiintoista. Myös maailmanrakennus oli jännittävää ja juoni oli tavallaan hyvä. Truitt oli kehitellyt erikoisen ja ainutlaatuisen tapahtumaympäristön ja asetelman, mutta olisin toivonut, että hän olisi vienyt kaiken pidemmälle. Valitut (joiden parempi nimi olisi ollut Artificals, Keinotekoiset) on kehitetty täydellisiksi sotakoneiksi idän ja lännen väliseen sotaan. Mutta Truitt ei oikeastaan käyttänyt Valittuja todellisina sotilaina. He olivat vain Templetonissa piruilemassa ihmisille ylivoimaisuudellaan. Truitt on kuitenkin rakentanut mielenkiintoisen, varsin pelottavan tulevaisuudenkuvan, jossa ihmiset ovat kuolemassa sukupuuttoon ja heidän paikkansa ovat valtaamassa keinoihmiset.

Hyvää tässä kirjassa oli myös se, että tässä oli aitoa kipua ahdistavassa, epätoivoisessa tulevaisuudessa. Dystopiahan nimenomaan tarkoittaa negatiivista, epätoivottua tulevaisuuden yhteiskuntaa, mutta ihmeen monessa dystopiakirjassa se dystopia ei ihan toimita termin oikeaa tarkoitusperää. Tästä sitä negatiivisuutta löytyy sitten ihan muutaman kirjan edestä. Chosen Onesissa tuo ihmisten pienenevä, hajoava yhteiskunta on todellakin negatiivinen ja kauhea.

Kyllä muuten huomaa, että kirjoittaja on englannin kielen opettaja Jenkkilässä. Truitt harrastaa samanlaista kielellä kikkailua ja kaunoilua kuin Ally Condiekin, mutta siinä missä Condie osaa kirjoittaa kaunista ja helppolukuista tekstiä, Truitt tuntuu panostavan enemmän sellaiseen tekstiin, jota tulee lukea sanakirja vieressä. Truitt käyttää ihmeen monimutkaisia ja vaikeita termejä ja sanoja, joista osan merkitys jäi minullekin hämärään, koska en jaksanut lukea sanakirjaa samalla. Toisaalta en kyllä menettänytkään mitään, koska en jaksanut kiinnittää huomiota koko hommaan sadan sivun jälkeen.

Lopusta minulle jäi sellainen kuva, että ihan kuin Truitt olisi kyllästynyt omaan tarinaansa eikä kehdannut enää jatkaa samalla raskaalla sävyllä loppuun asti. Loppu tuntui ihmeelliseltä hätäratkaisulta. Oli kuin Truitt olisi olisi tajunnut, ettei lukijakaan jaksaisi lukea loppuun asti niin raahaavaa ja puuduttavaa tekstiä, joten hän päätti muuttaa sen luonnetta 180 astetta ja laittaa hahmot leikkimään lumessa. Kohtaus tuntui siltä kuin se ei olisi kuulunut koko kirjaan vaan se olisi copypastettu jostain toisesta kirjasta.

Tämä kirja olisi varmasti paljon parempi jonkin toisen käsissä kuin minun – sellaisen, jolla on energiaa lukea tämäntyyppistä jatkuvaa sieluntutkiskelua ja jauhantaa. Enpä olisi uskonut kohtaavani kirjan, joka voittaa minun sietokykyni tällä tavalla. Minä todella olisin halunnut pitää tästä kirjasta enemmän, mutta en vain pystynyt. Annan tälle kuitenkin kolme tähteä, koska minä tiedän tämän olleen kuitenkin hieman parempi, miltä minusta tällä hetkellä tuntuu. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä joku toinen tästä ajattelee. Haluaako joku lainata kirjan?

Lukunäyte: Luku 4, sivu 37

I closed my eyes. ”I... I don't understand.” 

      ”No, I guess you wouldn't, would you?”

      I cringed. He thought I was simle-minded. And yet, he almost seemed relieved, calmes by my lack of understanding. The chosen one was staring at me. I didn't like it one bit, yet didn't dare tear my eyes from his. How did we possibly have so many moments like this in our short time together? 

      Together.

      His eyes moved once to my shirt. I inhaled sharply and quickly re-clasped the buttons. He looked away, turning his back to me, and I thought for a moment I saw embarrasment on his face. But he owned the world. He didn't have to make any explanations for his actions. 

      ”We'll have to go somewhere.” He seemed to be talking more to himself than to me. I stood up, preparing to receive my orders.

      ”Follow me.” 

      Had I done something wrong?

      The slash mark on my neck tingled.

The Lost Souls –trologia

Chosen Ones (2012)

Naturals (2013)

Creators (2014)

Kaksisenttiseni kirjablogikohusta

Tämä Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kirjoituksen aikaansaama kohu kirjablogien ympärillä on sangen kummallinen, ja haluan heittää oman kaksisenttiseni mukaan keskusteluun, vaikkakin vähän myöhässä. Millä tavalla kirjablogi eroaa muoti-, meikki- tai musiikkiblogeista niin paljon, että kirjablogeja ylläpitävien motiiveja ja puolueetonta kirjojen lukua pitää kritisoida tai arvostella? Eikö vain ole mahdollista, että ihminen pitää lukemisesta ja haluaa ilmaista mielipiteensä lukemastaan kirjasta? Pitääkö tästäkin yrittää vääntää jokin suuri ongelma?

Itse olen kirjabloggailussa ollut mukana vain alle puoli vuotta, joten en ole vielä liittynyt suurten bloggaajien hall of fameen, jolla astelevat ovat pitäneet omia blogejaan jo vuosia. Omat syyni blogin aloittamiseen olivat hyvin yksinkertaiset: pidän lukemisesta ja haluan anonyyminä kertoa kiinnostuneille, mitä luen ja mitä lukemastani pidän. Erityisesti tämä salaliittoilu kustantajien ja kirjablogien välillä tuntuu keskittyvän juuri näihin pidempään olemassaolleisiin kirjablogeihin. Onko siis olemassa jokin ajallinen rajaviiva, jonka ylitettyä joutuu sitten kokemaan aggressiivista rähinää itselle rakkaasta harrastuksesta? Toivottavasti ei, koska minulla ja tuskin monilla muillakaan on halua kokea sellaista.

Oma historiani lukemisen kanssa on aika perinteinen. Aloin ahkerasti lukemaan joskus kahdeksan-yhdeksänvuotiaana luettuani ensimmäisen Harry Potterin. Muutimme uuteen kaupungiin ollessani yksitoistavuotias. En tuntenut ketään, joten käännyin lähikirjaston puoleen ja aloin tehdä tuttavuuksia ja ystäviä kirjan sanojen ja hahmojen kanssa. Kuitenkin lukemiseni alkoi laantua joskus kahdeksannella luokalla. Minulle tuli eräänlainen lukublokki, joka kesti jonkun puolitoista vuotta. Blokin mentyä ohi aloin taas lukea lukion ensimmäisellä ja siitä lähtien olen lukenut todella ahkerasti aina tähän päivään asti. Siinäpä se sitten lyhyesti olikin. Minä luen, koska pidän siitä. Erityisesti lukion ensimmäisellä vanhempieni hankalan avioeron jälkeen sukelsin mielelläni kirjojen maailmaan unohtaakseni, että paskamyrsky ei ole vieläkään laantunut kotipuolessa. Kirjat antavat mahdollisuuden paeta todellisuutta ja unohtaa itsensä ja omat ongelmat. Ja tämähän on hyvä asia, toisin kuin monet kirjablogeja kritisoivat tuntuvat ajattelevan.

Väite siitä, että kirjablogit kirjoittavat aina vain uusista, samoista kirjoista ei ainakaan minun kohdallani pidä paikkansa. Minun lukemani kirjat ovat hyvin pitkälle sellaisia, joiden olemassaolosta moni tuskin tietääkään. Pidän kovasti dystopiasta ja post-apokalyptiikasta, ja kirjastoista näitä löytyy harmillisen vähän ja ne, mitkä kirjakaupan hyllyllä keikkuvat, ovat usein turhan kalliita minulle. Luen arvosteluja Goodreadsistä ja jos jokin kiinnostava teos tulee vastaan, tarkistan mistä nettikaupasta (Suomalainen kirjakauppa, Adlibris) se löytyy ja kuinka kalliilla, ja mahdollisesti hankin sen. Haluan uskoa, että nämä englanninkielisistä vähemmän tunnetuista kirjoista kirjoittamani arvostelut ovat avuksi niille, jotka etsivät uusia tuttavuuksia samoista genreistä, joita minä itsekin luen. Olen iloinen, jos olen arvostelullani vaikuttanut muutamaan ihmiseen, mutta en halua saada kokonaista kansajoukkiota asettumaan jonkin kirjan puolesta tai vastaan – sehän ei ole minun työtäni.

Dystopia ja nuorten aikuisten kirjat ovat Nälkäpelin jälkeen hypänneet valtavaan suosioon suomalaistenkin lukijoiden keskuudessa. Kun katson Risingshadow-sivuston tulevia julkaisuja, saatan yllättyä nähdessäni julkaistavan sellaisen kirjan, jonka olen itse kuukautta tai paria aikaisemmin jo omaan hyllyyni englanniksi tilannut; esim. pari viikkoa sitten tilasin Theo Lawrencen Mystic Cityn ja tilauksen jälkeen huomasin, että samainen teos on tulossa alkusyksystä julkaisuun suomenkielisenä painoksena. Hyvähän se sinänsä on, että dystopia saa Suomessakin enemmän huomiota, mutta toisaalta en tiedä, olenko iloinen tästä vai en. Pelkään näet, että valtavan dystopiaryysiksen jälkeen koko genre menettää arvonsa, kun uusia julkaisuja tehdään vähän väliä genren suosittuuden vuoksi. Haluan tavallaan pitää tämänhetkiset suosikkigenreni ominani, ennen kuin menetän kiinnostukseni tai valtava suomenkielisten julkaisujen määrän tuoma hypetys tappaa innostukseni.

Minulla ei ole mitään kiinnostusta eikä halua alkaa tehdä yhteistyötä kustantamoiden kanssa ja pyytää arvostelukappaleita, koska haluan pysyä eräällä tavalla näkymättömänä kirjablogien keskuudessa. En halua esitellä itseäni kustantamoille tai laajalle yleisölle, koska haluan pitää oman lukemistoni täysin omanlaisenani ja päättää täysin itsenäisesti, mitä luen. Toki ilmainen kirja silloin tällöin olisi köyhälle opiskelijalle suuri ilonaihe, mutta saman kirjan saan kuitenkin kirjastosta, mikä passaa minulle vallan hyvin. Saan hyviä lukuvinkkejä kanssabloggaajilta ja ystäviltäni, mutta suurimmaksi osaksi teen kirjaratkaisuni täysin sattumanvaraisten Goodreads-arvostelujen avulla. En oikeastaan halua olla liian tuttavallisissa väleissä kirjailijoiden kanssa, koska negatiivisen arvostelun voi katsoa henkilökohtaisena iskuna vasten kasvoja. En halua joutua tilanteeseen, jossa minun täytyy ylistää jotakin, mistä en todella ajattele niin vaarana se, että saan likaisia katseita ihmisiltä. En myöskään halua kertoa tuntemilleni ihmisille, että pidän kirjablogia, koska minä todella haluan olla anonyymi ja kirjoitella vapaasti, mitä mielin sanoa lukemistani kirjoista. Katson, että minulla on oikeus tähän.

On typerää ja älytöntä, että kirjablogeista pitää nostaa tällainen hirveä haloo ja että ehdotellaan blogeille pelisääntöjen laatimista. Miksi pitää asiat väkisin tehdä näin vaikeiksi? Eikö voi vain kirjabloggaajien antaa kirjoittaa, mistä lukemistosta sitten kukin pitää ja sillä selvä? Meitä bloggaajia on niin paljon erilaisia, että väkisilläkin kirjoista kirjottelu tulee monipuoliseksi, kun bloggaajia on satoja. Minä haluan pitää bloggaamisen harrastuksena enkä saada pakkopullan makua suuhun, jos pitäisi kaikennäköisiä ohjeita ja sääntöjä ruveta noudattamaan. Miksi pilata hyvä harrastus tunkemalla valituksineen ja sääntöineen ihmisen omalle mukavuusalueelle?

Eikö samalla voitaisi alkaa tökkiä neulalla myös musiikkibloggaajia tai meikkibloggaajia, sillä aivan samalla tavalla hekin ”vievät ammattilaisten työt” kirjoittaessaan harrastuksenaan pitämistään asioista? Lisäksi se, että kirjablogien ylläpitäjiä pidetään kaikkia yhteen isoon lössiin kuuluvina jollakin tapaa kirjallisuuteen liittyvinä, kuten vaikka sen opiskelijoina tai kirjastontäteinä tai vastaavina, on todella iso huti, ainakin omalla kohdallani: henkilökohtaisesti sanon, että minä en aio alkaa opiskella kirjallisuutta. Pelkään, että kirjallisuuden opiskelu tappaa aidon halun lukea omasta vapaasta tahdosta, ja sitä paitsi olen paljon enemmän kiinnostunut historiasta ja uskonnoista. Toki minä joskus haluaisin kirjoittaa oman kirjan, mutta itse kirja-alalle en ole pyrkimässä, vaikka kirjallisuudesta nautinkin.

En siis ole mikään suurkustantamoiden sätkynukke, joka sanoo ja tekee, mitä naruista pitelevät käskevät. Luen sitä, mikä kiinnostaa, pidän kirjablogia puhtaasta nautinnosta, jota saan lukemisesta ja kirjojen arvostelusta. Ja siinä se. Minulla ei ole mitään salaisia motiiveja, agendaa tai aikomuksia pyrkiä suurkustantamoiden palkatuksi pullasorsaksi. Haluan vain kertoa mielipiteeni kirjoista. Sitä paitsi tekstini ja sananvalintani eivät välttämättä ole sellaista, mitä kannattaa kustantamoiden käyttää kirjaa markkinoidessa. Haluan pysyä uskollisena kirjoitustyylilleni ja käyttää sarkasmia ja vähemmän mairittelevia ilmaisuja aina silloi kuin siltä tuntuu ilman, että kukaan tulee editoimaan tekstiä ja poistamaan omaleimaisuuteni. Kun minä näen vaivaa kirjoittaessani arvostelun, en halua, että minun pitää tuntea syyllisyyttä siitä.

Minulla on myös vilkas sosiaalinen elämä, vastoin useiden kirjabloggaajia arvostelevien luuloa. Suurin osa ystävistäni eivät ole lukuihmisiä. Muutaman kanssa tulee rupateltua kirjoista, yhden kanssa lähes jokapäiväisenä aiheena ovat kirjat ja lukeminen. On todella mukavaa jutella kirjoista sellaisen kanssa, joka näkee lukemisen hienouden ja ymmärtää, mitä sanoillani haen takaa. Kirjablogit ovatkin juuri tästä syystä niin hienoja paikkoja, koska niitä ylläpitävät ja niiden seuraajat ovat niin mukavasti hengessä mukana ja näkevät lukemisen hienouden. Onko tämä todellakin asia, josta todella täytyy yrittää repiä negatiivisia asioita? Eikö se ole vain hieno juttu, että on olemassa kirjablogipiiri? Ainakin minä niin luulisin.

Hankin itselleni sellaisia kirjoja, jotka koen kiinnostaviksi ja kirjoitan niistä blogiini. En seuraa kustantamoiden julkaisukatalogeja, koska harvemmin niiden julkaisut herättävät kiinnostukseni. Ja vaikka herättäisivätkin, minä voin hyvin odottaa niiden ilmestymistä kirjastoihin. En ole hyppäämässä kustantamoiden bandvagoniin, vaan kuljen mieluummin omia polkujani ja luen, mitä huvittaa. Onko tässä sitten jotakin väärää? Voi sieluparkaani, jos tämän katsotaan olevan todella niin tuomittavaa.

Siinä minun kaksisenttiseni kohusta. Kiitos ja kumarrus.

The Way We Fall - Megan Crewe

Nimi: The Way We Fall

Trilogia/sarja: Fallen World, #1

Kirjailija: Megan Crewe
Kustantaja: Hyperion

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 309 + 13 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Haastekirja 6/20

Juonikuvaus: Se alkaa kutiamisena, jota ei saa edes raapimalla lakkaamaan. Sitten tulee kuume ja kihelmöinti kurkussa. Pari päivää myöhemmin alat höpöttää salaisuuksiasi ja jutella tuntemattomille kuin he olisivat vanhoja tuttujasi. Vielä kolme päivää, ja vainoharhaiset hallusinaatiot iskevät. 

      Ja sitten olet kuollut.

      Kun kuolettava virus alkaa niittää 16-vuotiaan Kaelynin kotisaaren asukkaita, hallitus päättää eristää saaren. Kuolleet alkavat kasautua eikä kukaan ei voi lähteä tai palata takaisin saarelle. 

      Terveiden täytyy taistella saaren hupenevista lääkkeistä ja elintarvikkeista tai menettää kaikki mahdollisuutensa selviytymiseen. Kun kaikki tuttu hajoaa ympäriltä, Kaelyn yhdistää voimansa entisen kilpailijansa kanssa ja löytää uuden romanssin kaiken surun keskeltä. Kun virus alkaa viedä yksi kerrallaan Kaelynin ystäviä ja perheenjäseniä, hänen täytyy pitää kiinni viimeisistä toiveenrippeistä, että löytyisi vielä keino pelastaa kaikki rakkaat ihmiset.

      Koska kuinka hän voisi jatkaa elämäänsä, jos ketään ei olisi jäljellä?

Ajatukseni: Ahdistava. Pelottava. Tunteellinen. Realistinen. Kanada. Lopussa melkoisen paatoksellinen. Siinä on sanat, jotka kuvaavat tätä kirjaa parhaiten. Pari kuukautta sitten selailin Goodreadsiä ja keltamustasävyinen kirja kiinnitti huomioni. Tämän kirjan kansi on todella hieno ja mieleenpainuva, ja se oli pitkälle syy, miksi tämän tilasin.

Luin tätä kirjaa pääsykokeiden kanssa samaan aikaan, eli Joensuuhun mennessäni ja takaisin tullessani. Alku lähti hyvin liikkeelle, keskikohta oli huimaa ja loppu sitten vedätti pitkään ja raahasi ja lopulta päättyi ilman selkeää lopetusta ja vastauksia kysymyksiin. Ajatukseni ovat hiukkasen sekaisin tämän kirjan suhteen, koska tuntuu kuin neljä tähteä ei tekisi täysin kunniaa tälle kirjalle, mutta toisaalta viisi tähteä ei myöskään sovi. Ehkä neljä puoli, muttah... The Body Finder flashback. Joo, neljä tähteä.

Tarina alkaa, kun Kaelyn ryhtyy kirjoittamaan kirjettä/päiväkirjaa entiselle parhaalle ystävälleen Leolle, joka lähtee saarelta opiskelemaan tanssia mantereelle. Viisi vuotta aikaisemmin Kaelyn muutti perheineen pois saarelta Torontoon isän työn perässä eikä Kaelyn sopeutunut millään suurkaupungin sykkeeseen. Kaelyn viettää mieluummin aikaa seuraillen eläimiä, kirjoittamalla niiden touhuista päiväkirjoihinsa ja leikkimällä kahden lemmikkifrettinsä kanssa. Lopulta he muuttivat takaisin saarelle. Kaelynin ja Leon välit ovat kuitenkin menneet poikki riidan takia, eivätkä he ole puhuneet kahteen vuoteen, ei edes Leon lähdettyä.

Kaelyn alkaa katua riitaa, joten hän suunnittelee muuttavansa itseään sosiaalisemmaksi ja lupaa Leolle olevansa uusi Kaelyn, kun Leo tulee takaisin saarelle tapaamaan vanhempiaan ja tyttöystäväänsä Tessaa. Mutta sitten virus alkaa levitä ja aluksi niin viattomasti ja rennosti alkanut päiväkirja muuttuu vakavaksi ja tunteelliseksi kuvaukseksi Kaelynin ja hänen perheensä ja ystäviensä kamppailusta yrittää pysyä terveenä ja hengissä ja joutua samalla katselemaan läheisten ja saarelaisten kuolemia.

Tarina kerrotaan päiväkirjan muodossa. Päähenkilö Kaelyn tulee todella tutuksi ja läheiseksi tämän muodon avulla. Pääsemme tutustumaan hänen syvimpiin ajatuksiinsä, tuntemaan hänen tunteensa ja näkemään tuon kamalan epidemian repivät osia Kaelynistä jokaisen kuoleman myötä, jonka hän joutuu todistamaan. Mutta hän kuitenkin aina yrittää pitää itsensä ja vähenevän, muuttuvan perheensä koossa.

Päiväkirjamainen minäkertoja on eräällä tavalla loistava tehokeino kuvata kuusitoistavuotiaan maailman sortumista tämän ympäriltä ja kertojan henkilökohtaista kasvua, mutta toisaalta se ei anna mahdollisuutta näyttää yhtä tasavertaisesti muiden saarellaolijoiden kamppailua ja elämää. Olisin toivonut hieman laajempaa perspektiiviä tällaiseen tarinaan, koska siinä on niin paljon meneillään niin monella eri tasolla, että 'minä' ei pysty selvittämään kaikkea ihan niin tehokkaasti. Olisin halunnut tietää enemmän Tessasta ja hänen elämästään, koska sain vain niin kapoisan kuvan hänestä Kaelynin silmien ja kynän kautta.

Kaelynin suhde hänen seitsemänvuotiaaseen serkkuunsa, Meredithiin, on todella suloinen ja lämmin. Kun Meredithin isä kuolee, Kaelyn ottaa serkkunsa suojelevan siipensä alle ja yrittää parhaansa mukaan tarjota turvaa ja apua hänelle. Kuinka yrittää pitää seitsemänvuotiaan elämä edes jotenkin turvallisena, kun valtavia määriä ihmisiä kuolee ympärillä, kaduilla riehuu anarkiaa lietsova jengi, joka ajaa vain omaa etuaan eikä virukseen osata löytää parannuskeinoa? Kaelynin tehtävä on rankka, mutta hän yrittää parhaansa.

Jo ennen viruksen puhkeamista Kaelynin elämä oli melkoisen myrskyisää ja hankalaa. Kun hänen perheensä muutti takaisin saarelle, hän on äkkiä ulkopuolinen niiden ihmisten joukossa, joiden kanssa hän muutamaa vuotta aikaisemmin aikaa vietti. Lisäksi hänen äitinsä on tummaihoinen ja isä valkoinen, joten Kaelyn ja hänen veljensä ovat saaren ainoat ”sekaväriset” nuoret, joten Kaelyn tuntee itsensä jo sen takia ulkopuoliseksi. Kaelynin isä on huippulääkäri, äiti työskentelee huoltoasemalla, Kaelynin veli Drew on avoimesti homoseksuaali, joka lisää kitkaa homovastaisen isän ja tarkoituksella isäänsä homoudellaan ärsyttävän Drewin välille. Kaelyn yrittää kestää heidän välistään kädenvääntöä.

Homoseksuaalisuus on nykyään nuorten aikuisten kirjoissa jonkinlainen hitti, sellainen siisti juttu, jolla yritetään osoittaa erilaisuuden oikeutusta ja sellaista ”katso nyt, miten suvaitsevaisia tässä ollaan” -tyylistä asiaa sekä kirjailijan että kirjan osalta. Tässä kirjassa Drewin homous on jotenkin paljon luonnollisemman tuntuinen asia kuin Evermoressa Milesin: sitä ei yritetä teroittaa liikaa, vaan se on aito asia Drewille ja tämän perheelle, erityisesti isälle, joka ei osaa suhtautua asiaan kunnolla. Hyvä juttu The Way We Fallille, koska ei ole realistista, että kaikki ovat aina täysin homouden puolesta - maailmassa on vielä niitä, jotka eivät hyväksy sitä. Ja kuinka usein olette lukeneet kirjan, jossa päähenkilö ei ole valkoinen? Minä muistan ainoastaan Rick Riordanin Kanen aikakirjat -sarjan.

Ja romantiikkaa tietysti löytyy, mutta ohoo, se on aika pieni osa tästä kirjassa. Se potkaistaankin käyntiin vasta puolivälin tienoilla. Kaelynin hanipuppelin nimi on Gav, saaren eräänlainen nuori, epävirallinen äiti Teresa, joka kerää kaupasta ruoat ja kaiken mahdollisen käyttötarpeellisen ja jakaa niitä ystäviensä kanssa koteihinsa linnoittautuneille, virusta pelkääville ihmisille. Gav oli ihan kiva hahmo, mutta välillä hänen marttyyriasenteensa oli ärsyttävää; esimerkiksi kun yksi Gavin kaveriporukasta päättää kääntää takkia ja liittyä anarkismia kannattavaan huligaanipoppooseen ja ryövää reilun osan Gavin ja kumppaneiden ihmisille säilömästä ruoasta, Gav inisee kuinka se oli hänen syytään koko homma. Get over it, man, and stop sniveling! Shit happens! Mutta kaiken kaikkiaan Gav oli ihan kiva ja hänen ja Kaelynin romanssi oli piristysruiske viruksen aiheuttamien kuolemien keskellä.

Crewe onnistuu hyvin kuvaamaan karanteenin aiheuttaman turhautumisen, epätoivon, vihan ja horjuvan toivon saaren asukkaissa. Myös tapahtumajärjestys on oikein onnistunut: saari eristetään, jotta virus ei leviäisi mantereelle, aluksi ihmisillä on toivoa ja uskoa, että karanteeni ei kestä kauan ja ettei heitä jätetä oman onnensa nojaan. Sitten kun tilanne pitkittyy eikä apua ja rokotusta kuulu, alkaa ahdistus ja pelko leviämään ihmisissä. Kun vieläkään ei apua tule, ihmiset alkavat riehua turhautuneina, tyhjentämään kauppoja ja haalimaan itselleen kaiken, mitä irti lähtee. Ihmiset sairastuvat, kuolevat, terveet yrittävät pysyä sisällä. Crewe kuvasi näitä tapahtumia erittäin hienosti. Saari on tapahtumapaikkana ihanteellinen tuollaiselle tilanteelle, ja se on kanadalainen! Ei jenkkiläinen! Vohoo! Oireet, joita ihmiset alkavat tuntea sairastuessaan olivat jotenkin niin karmivan todellisia, että alkoi itseäkin syyhyttää ja piti raapia hulluna.

The Way We Fall on kokonaisuudessaan erittäin hyvä, realistinen selviytymistarina, mutta loppu oli minulle lievä pettymys. Olisin toivonut selvitystä viruksesta, sen tarttumisesta, jonkinlaisen ratkaisun sen hoidosta ja ylipäätään ratkaisuja saaren tilanteesta ja karanteenista. Lisäksi oireet olivat vähän outoja, esimerkiksi hallusinaatiot – mitä ihmiset oikein näkivät hallusinoidessaan? Kaelynillä oli ensikäden tietoa, mutta silti niitä ei kuvattu. Lopussa ei ollut minkäänlaista suurta tapahtumaa, vaan se oli lähinnä liukuva alamäki, joka jatkaa seuraavassa osassa samasta tilanteesta kirjan lopussa olevan seuraavan osan sneakpeakin perusteella.

Viiden tähden arvoiseksi lukukokemukseksi tässä olisi pitänyt olla enemmän vastauksia ja jonkinlainen suurempi mullistus lopussa. Jostakin kumman syystä tämän kirjan virus muistuttaa minua Resident Evilin viruksesta. Ensin kaupunki/saari ja sitten...

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti niille, jotka haluavat lukea jotakin realistista maailmanlopunkuvausta ja selviytymistarinaa, ilman fantasiaelementtiä.

Lukunäyte: SEPT 10, sivu 24

”I'm really sorry,” I said, and I meant it. ”I didn't know she was going to get so... worked up.” 

      Rachel skipped after me to the door. ”Mom's such a spoilsport,” she said in a loud whisper. ”She thinks the other parents on the island let their kids run wild. But wild is freakin' fun!”

      She was scratching that spot again as she waved good-bye. I looked back when I was halfway down the block, and she was still standing there, waving ans scratching. 

      I'm not just nervous now. I'm scared. I can't make myself believe Rachel was drunk, or any of the other excuses I could have used for her dad. She was just not herself.

      What the hell is happening?

The Way We Fall -trilogia

The Way We Fall (2012)

The Lives We Lost (2013)

The Worlds We Make (2014)