The Forsaken - Lisa M. Stasse

Nimi: The Forsaken

Trilogia/sarja: The Forsaken, #1

Kirjailija: Lisa M. Stasse
Kustantaja: Simon & Schuster

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 426 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★☆☆☆

Juonikuvaus: Jokaisen teini-ikäisen täytyy tehdä testi. Jos läpäiset testin, saat elää. Jos epäonnistut, olet karkoitettu. 

      16-vuotias Alenna herää maailman pahimmassa paikassa: yksin saarella, jota asuttavat sotaisat, teini-ikäisten muodostamat klaanit.

      Jos hän haluaa paeta, hänen täytyy tehdä mahdoton valinta: liittyä tai taistella pahaa Munkkia vastaan? Taistella vai rakastua Liamiin, poikaan, jota kohtaan Alenna tuntee vetoa? 

      Hylätty. Karkoitettu. Alennan taistelu eloonjäämisestä alkaa nyt.

Ajatukseni: Kun ensimmäistä kertaa tutustuin tähän kirjaan Goodreadsissä, ajattelin, että tämä on pakko päästä lukemaan. Ihan pakko. Dystopiaa, jonka tarinaidea kuulosti mahtavalta ja jännittävältä. Meinasin samantien laittaa tilauksen vetämään, mutta sitten huomasin, että tämä löytyy kirjastosta! En ollut uskoa onneani. Laitoin varauksen kirjasta ja sain tämän noin viikko sitten. Ja ei kuin vain lukemaan.

Se, mitä sain, ei ollutkaan sitten ihan niin jännittävää ja huimaa, mitä odotin. The Forsaken on Nälkäpeli -trilogian, Kärpästen herran ja Lost -tv-sarjan sekametelisoppa, johon on ripoteltu mukaan elementtejä tusinasta muista kirjoista, tv-sarjoista ja elokuvista. Pelkästään tämä kirjaston pokkarin kansikuvaversio suorastaan kirkuu Katniss Everdeeniä niin lujaa, ettei se ole edes hauskaa.

Henkilökohtaisesti en pidä siitä, että kirjan kanteen kirjoitetaan ”Jos olet kirjan X fani, tulet pitämään tästä”. Minusta tuollainen markkinointi on lähinnä tietyn fanipiirin kalasteua. Tämän kirjan kannessa lukee ”If you love HUNGER GAMES read THE FORSAKEN”. Nälkäpeli -trilogia on yksi parhaita trilogioita, mitä olen koskaan lukenut, mutta tosiasiahan on, ettei Nälkäpeli ole alkuperäinen. Sama konsepti on käsitelty jo Battle Royalessa, Running Manissa ja muutamassa muussa formaatissa. The Forsakenissa tämä Nälkäpelin hönkäys tuntuu hyvin vahvana, mutta ei läheskään alkuperäisenä. Kirjan markkinointi jonkin toisen suositun formaatin kaltaisena (joka ei edes ole alkuperäinen) on silkkaa laskelmointia, minkä tarkoituksena on toimia täkynä lukijapiirille. Mutta jos kirja on käytännössä pelkkä sekoitus muista formaateista revittyjä elementtejä, sen markkinointi tulee vetämään epäonnistumisen todella överiksi. Kopiointi näkyy räikeästi, kaikki tuntuu olevan huonompaa verrattuna toiseen, mieleen tulee lähinnä surkea fanfiction. Siksi ei kannata markkinoida kirjaa jonkin toisen kaltaisena.

The Forsakenissa on sellainen omituinen piirre, että sen pääjuoni on suunnilleen ihan kohtalaisen omaperäinen, mutta sen yli hyökyy kaikki mahdollinen muu, mikä on sitten kopioitu kaikesta mahdollisesta muusta. Pääjuoni jää täysin muualta revittyjen elementtien jalkoihin. Idea on se, että Alenna ja joukko muita vankilasaaren ”hyviksiä” yrittävät päästä Harmaalle sektorille, joka tunnetaan vaarallisena, mystisenä ja ajattomana alueena, jotta he voisivat selvittää saaren salaisuuden ja päästä pois. Tämä haiskahtaa vahvasti Lostilta, mutta juoni sisältää kyllä alkuperäisiäkin piirteitä, joita en ala spoilereiden takia tässä nyt liiemmin kertomaan.

Tarinassa eletään vuotta 2032, ja maailmassa vallinneiden vaikeuksien jälkeen yksi ihminen päättää ratkaista ongelmat perustamalla supervallan Kanadasta, Yhdysvalloista ja Meksikosta. Supervalta kantaa nimeä United Northern Alliance, lyhyesti UNA, jota johtaa pääministeri Harka, jolla on diktaattorin valta maassa. Jostain selittämättömästä syystä tämä suurvalta on ratkaissut kaikki ongelmat, kuten nälänhädän ja sisällissodat, ja valtakunnassa on kaikki hyvin. Ehkäistäkseen rikollisuutta ja väkivaltaa hallitus järjestää 16-vuotiaille testejä, joiden avulla erotetaan jyvät akanoista, eli ne, joilla on aivoissa jonkinlainen epämääräinen rikollisen leima, shipataan vankilasaarelle kuolemaan. Tuo vuosiluku on taas ongelma: jos meinataan muodostaa uskottava dystopinen maailma, tapahtumien pitäisi olla kauempana tulevaisuudessa, koska realistisesti ajateltuna UNA pitäisi muodostua vuosikymmenen sisällä eikä sellainen ole yksikertaisesti mahdollista, ei niin lyhyessä ajassa. Kirjailijoiden pitäisi tutkia asioita enemmän.

Vankilasaari Alpha tunnetaan paikallisten keskuudessa the wheelina, pyöränä. Saari on jaettu kuuteen sektoriin, jotka kaikki edustavat väriä. The Monk johtaa hörhöseuraajiensa kanssa neljää sektoria ja he pyrkivät valtaamaan kaikki sektorit, koska Munkki opettaa, että niin heidän sielunsa voivat päästä pois saarelta. Harmaan sektorin lisäksi ainoa vapaa sektori on Sininen sektori, jota asuttavat ”hyvikset”, eli klaani, johon Alenna yllättäen päätyy. Hyvikset ja uskontohörhöt ovat sodassa keskenään.

Alennaa voi kuvata kolmella sanalla: itsekeskeinen, ylimielinen ja wannabe-Katniss. Minusta ärsyttävää, jos päähenkilö on täysin avuton maanvaiva, josta ei ole mitään hyötyä ja hän selviää hengissä vain kun muut pelastavat hänet. Alenna ei ollut tällainen päähenkilö. Hän oli niin vahva ja niin rohkea ja niin kaunis ja niin älykäs ja niin edelleen, ja se oli niin ärsyttävää. Alenna on ollut kymmenvuotiaasta asti orpo, kun hänen vanhempansa vietiin hallitusta vastaan osoitettujen ajatusten vuoksi. Alenna viedään saarelle, koska hän epäonnistuu hallituksen järjestämässä persoonallisuuden profilointitestissä. Ennen saarta Alenna ei ole koskaan ollut mitenkään urhea tai terävä tai vastaavaa, mutta viiden minuutin jälkeen saarella olemisesta hänestä tulee yhtäkkiä jokin über taistelija, jonka jokainen poika haluaa ja joka on älykkäämpi kuin kukaan muu niistä, jotka ovat saarella olleet useamman vuoden. Ei näin! Alennasta tulee tyyliin päivässä yksi parhaimmista taistelijoista ja todella itsevarma. Katniss on vahva ja terävä, koska hän on harjoittanut kykyjään useamman vuoden ajan ja tottunut elämään omien avujensa mukaisesti, mutta Alennasta tulee tällainen ilman todellista kehityskaarta ja hän on äkkiä paras. Ei, ei, ei.

Tarinassa on useampi hahmo, jotka voidaan jakaa kahteen ryhmään, ryhmään IHAN OK ja ryhmään FAIL. Ensimmäiseksi David, joka tuli saarelle samaan aikaan Alennan kanssa, joka seilaa pitkin klaaneja ja saarta, tietäen saaresta omituisia asioita ja yrittäen auttaa Alennaa. Hän kuuluu ryhmään IHAN OK. Sitten on Gadya. Hänellä tuntui olevan jokin bipolaarinen mielialahäiriö, sillä yhdellä hetkellä on oli kuin raivohullu mustasukkainen ex-tyttöystävä ja seuraavalla hetkellä Alennan paras ystävä, huipputaistelija ja älykäs ihminen. Hän on näiden kahden ryhmän välissä. Seuraavaksi on Veidman, hyviksien pomo. Hänestä ei nyt hirveästi ole sanottavaa, muuta kuin että hän kuuluu ryhmään IHAN OK.

Sitten on ryhmä FAIL. Liam on sekä perustaja että puheenjohtaja. Jos herjasin Even romanssia ja miespääsankarin olematonta persoonallisuutta, pelkkänä silmänruokana olemista, niin auta armias, mitä voinkaan sanoa Liamista ja Alennan romanssista tämän kanssa. Romanssi oli pelkkä läppä heti alusta asti, enkä missään vaiheessa voinut suhtautua siihen vakavalla naamalla. Kirjasta on mennyt neljännes, kun Alenna ja Gadya riitelevät Liamista. Ennen saarelle joutumista Alenna on luokkaretkellä museossa päivää ennen persoonallisuustestiä. Museossa heitä varoitellaan vankilasaaresta ja näytetään online-videokuvaa paikasta. Kuvaruutuun ilmestyy paidaton sinisilmäinen poika, joka kiinnittää Alennan huomion samantien, ja Alenna tuntee suurta vetovoimaa ja yhteyttä heidän välillään. Miten muuten tuollaiseen voi suhtautua kuin nauramalla paskaisesti?

Saarelle jouduttuaan Alenna alkaa heti ensimmäisenä miettiä, saattaisiko nähdä tuon sinisilmäisen hyvännäköisen pojan nyt paikan päällä. Ja kuinkas ollakkaan, kyllähän he näkevät! Ja voi huima sitä suunnatonta yhteyden tunnetta, jota molemmat tuntevat. He rakastuvat viidessä minuutissa. He käyvät kirjaimelisesti kolme keskustelua ja Liam on heti hyökkäämässä Alennan huulille ja vannomassa rakkauttaan. Heidän kolme keskusteluaan ovat tyyliin seuraavanlaisia:

Alenna: ”Hei.”

Liam: ”Hei, Alenna.”

Alenna: ”Olitteko metsästämässä?”

Liam: ”Joo, kaadettiin muutama villisika ja säilöttiin liha mutaan.”

Alenna: ”Siistiä.”

Ja:

Alenna: ”Mikä on Operaatio Tiikerin hyökkäys?”

Liam: ”Minä kerron. Aiomme mennä Harmaalle vyöhykkeelle ja kaapata kone ja päästä pois tältä saarelta.”

Alenna: ”Siistiä.”

Ja:

Alenna: ”Hei.”

Liam: ”Hei.”

Alenna: ”Kerro perheestäsi.”

Liam: ”Minulla on määrä X veljiä ja äiti. Isä on kuollut. Olen puoliksi britti ja puoliksi latino.”

Alenna: ”Siistiä.”

Ja siinä se! Seuraavaksi Liam on viemässä Alennan katselemaan yöperhosia ja Liam kertoo tuntevansa selittämätöntä vetoa häneen ja suutelee tätä. Mutta koska Gadya on tehnyt Alennalle selväksi pysyä poissa, niin Alenna vastustelee parin sivun ajan ja käy sitten sisäistä monologia vetovoimasta ja tunteistaan Liamia kohtaan. Tämä kaikki tapahtuu ensimmäisten 150 sivun aikana. Aplodit Stasselle vielä surkeammasta ja epäuskottavammasta insta-lovesta mitä Anna Carey onnistui kirjoittamaan omassa kirjassaan! Voiko joku syyttää minua siitä, etten voinut millään suhtautua romanssiin vakavasti? Shoot me!

Kirjan ensimmäinen kolmannes oli typerästä romanssista huolimatta suhteellisen mielenkiintoinen ja luin sen yhdeltä istumalta. Sen jälkeen toinen kolmannes oli paatoksellisen tylsää ja epämääräistä harhailua, vaikka silloin kirjan varsinainen juoni alkoi. Viimeinen kolmannes oli sitten sellaista ”ihan jännää, tuohan oli yllättävää, mutta mitä ihmettä tässä oikeasti yritetään edes selittää?” Lopetus oli kuin suoraan Matkijanärhestä revittyä aavistuksen verran omaperäisyydellä höystettynä.

Stassen kieli oli hyvin selkeää ja nopeatempoista. Alussa liian nopeatempoista. Sivulla 30 Alenna jo herää saarelta, mikä oli minun mielestäni liian nopeaa. Alussa ei rakennettu maailmaa tarpeeksi ja ”oikean maailman” kuvailu ja dystopinen hahmotelma oli olematonta. Olisin kaivannut alkuun vielä yhden luvun, jossa oltaisiin keskitytty Alennan epäonnistumiseen testissä. Stasse ei myöskään osannut aina kirjoittaa tarinaa Alennan silmin. Alenna oli välillä hyvin tyhjä eikä hänen tuntemuksiaan kuvattu kunnolla. Silloin tällöin jokin hänen tuntemuksensa vain möläyteltiin kohtiin, joissa se ei liity mihinkään, tyyliin: ”Blaablaablaa puut ovat korkeita, blaablaablaa taivas on sininen, blaablaablaa, minä suren henkilöä X.” Out of place, out of time.

Tästä kirjasta jäi käteen lähinnä sellainen nääh tunnelma. Liikaa kaikkea mahdollista kaikesta mahdollisesta vei pohjat omaperäiseltä tarinalta, hahmot olivat ärsyttäviä, pinnallisia, bipolaarisia, yhdentekeviä, romanssi oli suoraan sieltä itsestään, lopetus oli suora kopio Matkijanärhestä, kirjoitus oli ihan hyvää paikka paikoin, maailmaa ei rakennettu tarpeeksi, valtava määrä kysymyksiä jätettiin vastaamatta ja tapahtumia selittämättä ja niin edelleen. Kirja onnistui viihdyttämään jossakin kohdissa, kun taas toisissa tylsistyttämään ja ärsyttämään.

Kuitenkin, kaikesta huolimatta, voisin sanoa, että kyllähän tähän voisi tutustua. Tämä on lähinnä sellainen kevyt välipalakirja, josta ei kannata olla mitään suunnatoman suuria odotuksia. Laillani vakavasti dystopiaan suhtautuville tämä kirja saattaa laittaa yhtä lailla hampaita kiristelemään. Kyllä minä seuraavankin osan voisin lukea, jos sen käsiini saisin ilman ostamista, koska juonessa oli kaikesta huolimatta se jokin omaperäisyyden pilkahdus, joka kiinnostaa jatkamaan seuraavaan osaan.

Minulla oli hieman teknisiä ongelmia tämän kirjan kanssa: kannet olivat todella jäykät ja taipumattomat, kirjan selkäpuoli taittui hankalasta kohdasta ja sivut alkoivat irrota liimauksista. Ongelmia, ongelmia. Jouduin liimaamaan pikaliimalla yhden sivun takaisin kiinni, ja nyt se on kuin uusi...

Lukunäyte: Forsaken, sivu 31

Everywhere I look are ropy vines, exotic trees with intertwined branches and neon pink and blue flowers. The air is humid and dank. It smells like earth and decay. 

      Some of my memory starts to return: the testing arena, the scan, those voices in the room... 

      But it's not possible. 

      I stagger around in disbelief, seeking a three-hundred-and-sixty-degree view of my surroundings. In the distance, a huge stone structure ascends into the grey clouds. A broken spiral staircase.

      I feel stunned. 

      Terrified. 

      Betrayed. 

      Somehow I am on the island. 

      The Land Across the Water. 

      I sink to my knees like I've been punched in the belly. I'm too scared to cry. How could this have happened to me? There's been a horrible 

mistake!

The Forsaken –trilogia:

The Forsaken (2012)

The Uprising (2013)

The Defiant (2014)

Pientä jutustelua ja tilitystä

Ajattelin tässä tehdä pienen jutustelupostauksen. Minulla on alle kuukauden päästä yhteiskuntatieteen ja kesäkuun alussa läntisen teologian ja historian pääsykokeet. Yhteiskuntatiede ei ihan hirveästi nyt innosta, koska pääsykoekirjan lukeminen on niin paatoksellista ja tylsää, että suoraan sanottuna tekisi mieli skipata koko koe. Mutta hoidettava se on. Teologialla yritän nyt pääasiassa yliopistoon päästä.

Ottaa päähän aika lujasti. Minulla on ollut yksi kurssi vaiheessa jo vaikka kuinka kauan ja se on se kurssi, josta valmistumiseni riippuu täysin. Olen oman osuuteni kurssista suorittanut jo viikkoja sitten, mutta opettaja ei ole vieläkään laittanut suoritusmerkintää kurssista. Lievästi sanottuna alkaa huolestuttaa, että valmistunko nyt ollenkaan vai mitä, kun sitä viimeistä kurssisuoritusta ei näy eikä kuulu, vaikka olen hoitanut tehtävät jo aikoja sitten. Opettaja ei vain laita sitä suoristusta, vaikka olen viikkojen ajan asiasta kysellyt ja puhunut ja ottanut yhteyttä ja niin edelleen. Olen aika huolissani. Olisi todella epäreilua, jos en voisi valmistua tällaisen takia.

Pitää ottaa itseä niskasta kiinni ja keskittyä pääsykokeisiin tästä sähläämisestä huolimatta. Tosin ei yhtään huvittaisi. Mutta pitää lukea, ei voi mitään. Lukemisesta puheen ollen, minulla on muutama kirjastolaina, jotka pitää lukea alta pois ennen kuin jatkan haasteen suorittamista. Sain vihdoinkin käsiini Moira Youngin Julman maan, jota olen odottanut jo muutaman kuukauden ajan. Meinasin hommata sen englanniksi, mutta sitten kun huomasin, että kirjastoon on tulossa suomennos, niin päätin odottaa ja laittaa varaukseen. Ja nyt sain sen, jee!

Tästä eteenpäin kesäkuun 5. päivään asti päivitystahti tulee olemaan hidas, eli siihen asti, että pääsykokeet ovat ohi. Sen jälkeen voi ottaa rennosti ja ahmia kirjoja kesäauringon alla. Paljon tekemistä ja huolehtimista ja miettimistä ja sen sellaista. Tällä hetkellä toivon vain, että saisin tuon viimeisen kurssin ja voin hengähtää helpotuksesta ja keskittyä pääsykokeisiin täysin. Jooh, toivottavasti asia hoituu nyt vihdoinkin.

Hyvää kevättä ja aurinkoista mielialaa jokaiselle! Opiskelumotivaatiota toivotan yliopistoon kanssapyrkijöilleni, toivottavasti päästään kaikki sisään!

~ Nina

Edit: Kaikki hyvin, kurssi on saatu ja valmistun tälle keväälle! Olisi pitänyt odottaa, etten olisi huonolla tuulella postausta tehnyt, sillä tuosta tekstistä saa tyyliin maailmanlopun käsityksen :D onneksi homma selvisi nyt ja kurssi on saatu :)

The Body Finder - Kimberly Derting

Nimi: The Body Finder

Trilogia/sarja: The Body Finder, #1

Kirjailija: Kimberly Derting
Kustantaja: Harper Teen

Julkaisuvuosi: 2010

Sivuja: 329 + 12 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Haastekirja 4/20

Juonikuvaus: 16-vuotiaalla Violet Ambrosella on kaksi isoa ongelmaa: toinen on hänen epätavallinen ”lahjansa” ja toinen on Jay Heaton. Siinä missä Violetin tunteet parasta ystäväänsä kohtaan ovat uusia, kyky aistia kuolleita, murhattujen ruumiita ja kuolemien aiheuttamia jälkiä murhaajien yllä on tuttu jo lapsuudesta. Violet ei ole koskaan pitänyt kykyään hyödyllisenä, mutta kun sarjamurhaaja alkaa terrorisoida hänen kotikaupunkiaan Violet tajuaa, että hän saattaa olla ainoa, joka voi pysäyttää murhaajan. 

      Peloton ja suojelunhaluinen Jay suostuu auttamaan Violetia etsimään murhaajaa. Mutta kun Violet alkaa päästä lähemmäs sarjamurhaajan löytämistä, hän tajuaa kauhukseen joutuneensa itse tämän kohteeksi.

Ajatukseni: ”I see dead people...” Tuo lause tuli mieleeni heti ensimmäisenä tutustuessani The Body Finderiin. Haley Joel Osment, et ole enää yksin kuudennen aistisi kanssa.

Oli hyvin hankala päättää, montako tähteä tälle antaisin. Minä pidin tästä todella paljon ja siksi kirja olisi ansainnut kyllä jopa neljä tähteä, mutta toisaalta tästä jäi uupumaan se kunnon ahdistava kissa ja hiiri -leikin tunnelma, joten ihan neljään tämä ei oikein yllä. En tiedä, jos minulla ei olisi sellainen outo neuroottinen tarve antaa vain kokonaisia tähtiä (koska en löydä mistään puolikkaan tähden merkkiä ja ½ ei sovi riviin) niin antaisin tälle kolme puoli tähteä kompromissina. Mutta koska minulla on ongelma puolikkaiden kanssa niin tämä kirja saa siitä kärsiä. Olen pahoillani, The Body Finder.

Tarina alkaa prologilla, jossa esitellään Violetin kyky aistia ruumiiden heijastamia kaikuja, kun hän 8-vuotiaana kaivaa maasta esiin kuolleen tytön ruumiin. Violet selvittää, kuinka hänen kykynsä toimii: hän aistii echos, kaikuja, jotka voivat ilmetä makuina, hajuina, ääninä, väreinä, eli käytännössä kaikkien aistien muodoissa. Lisäksi hän aistii näitä jälkiä ihmisissä, niissä, joiden käsissä on joskus kuollut joku. Poliisit, lääkärit, metsästäjät, ulkoisesti tavalliset ihmiset, jokainen kantaa jälkeä, jos on tappanut, vahingossa tai tahallaan. Tämä on varsin karmiva ajatus.

Prologin jälkeen hypätään ajassa kahdeksan vuotta eteenpäin ja lukijalle esitellään teini-ikäinen Violet Ambrose, tavallinen teini, joka ei halua olla mitenkään erityinen eikä siksi arvosta kykyään. Ja kuka arvostaisi? Kuka haluaisi kyetä aistimaan murhattuja ja näkemään jälkiä ihmisissä ympärillään? En minä ainakaan. Sellainen herättäisi kysymyksiä siitä, millainen ihminen todella on ja mitä hän on tehnyt, jos kantaa yllään jälkeä. Jep, en ihmettele yhtään, miksi Violet ei pidä kyvystään. Violetilla on sellainen aika tyypillinen ajatuslinja, että hän pitää itseään hyvin tavallisen näköisenä, mutta ei mitenkään rumana. Violet ei kuitenkaan liiemmin vello siinä, vaan hän muistaakseni ajattelee, ettei ole mitään järkeä rypeä negatiivisissa ulkonäköajatuksissa, vaan on ihan okei keskivertoisuutensa kanssa.

Violet oli päähenkilönä ihan okei. Hän on vähän epävarma suhteestaan parhaaseen ystäväänsä, koska oli alkanut saada tunteita tätä kohtaan eikä siksi oikein osannut suhtautua poikaan samalla tavalla kuin ennen. Violet tavallaan inhoaa uusia tunteitaan ja haluaa päästä niistä eroon. Syvennyn tähän romanssijuttuun lisää myöhemmin arvostelussa, koska se oli toinen niistä asioista, joista sekä pidin että en pitänyt. Violet oli aika omapäinen ja vahvasti oman kantansa pitävä, mutta jotenkin... ei kovinkaan terävä. Häneltä tuntui puuttuvan välillä normaali terve järki. Miksi hän pyytää Jaytä avukseen etsimään murhaajaa kun voi pyytää setäänsä? Mitä teini-ikäinen voi asian suhteen tehdä enemmän kuin täysi-ikäinen poliisi?

Jay oli henkilönä hyvin hankala määritellä. Toisaalta hän oli hyvin hauska ja elävä, mutta taas toisaalta aika tyhjä ja melko persoonaton. Hän oli niitä rakkaudenkohteita, joiden plussat tuntuvat jäävän komeaan ulkonäköön ja upeaan virnistykseen. Violet ja Jay ovat kuulemma olleet ihan pienestä asti ystäviä, mutta se ei jotenkin vain näkynyt. Kirjoittaja hokee lauseita ”Ever since they were kids”, ”Once when they were little” ja ”Even as kids they used to” ja niin edelleen, mutta siitä tuli mieleen liika yrittäminen heidän lapsuudesta asti kestäneen ystävyyden näyttämistä – kuten sanotaan, show, don't tell. Mutta heidän ystävyytensä ei ollut oikein paikalla tunnelmassa, vaan sen yli hyökyi Violetin uudet tunteet Jaytä kohtaan. Lisäksi minua huvitti Jayn hahmossa se, että tämä oli kuulemma fyysesti muuttunut yhden kesän aikana lihaksikkaaksi ja kunnon Adonikseksi. Violet tuo tämän esille jatkuvasti puhumalla kesän aikaisesta muutoksesta ja ”uudesta Jaystä”. Voiko ihminen muuttua niin radikaalisti parin kuukauden aikana, että yhtäkkiä jokainen tyttö koulussa ja ostarilla huomaa hänet ja haluavat saada oman osansa pojasta?

Tässä tarinassa yksi suurimmista plussista oli Violetin perhe. Hänen vanhempansa, setänsä ja tätinsä tietävät hänen kyvystään ja ovat hänen tukenaan aina. Tämä oli aivan loistavaa, koska olen jo vähän kyllästynyt sellaiseen perinteiseen draamaan, jossa päähenkilö joutuu salaamaan erityisyytensä vanhemmiltaan. Erityisesti pidin Violetin isästä ja sedästä, joka toimii kaupungin poliisipäällikkönä ja siksi tarvitsi Violetin apua murha-aallon selvittämisessä. Suuri plussa kunnon perheestä, jossa ei ole salaisuuksia ja jossa tytär voi olla avoin erilaisuutensa kanssa. Toinen iso, iso, iso plussa oli, että välillä tarinaa kerrottiin murhaajan näkökulmasta. Oli hyvin häiritsevää, kun murhaaja ajatteli soon.

Romanssi vähän pilasi tätä kirjaa. Aluksi Jayn ja Violetin välinen epävarmuus ja sellainen huvittava sähellys epäselvistä tunteista oli aika hauskaa, mutta sitten kun heidän suhteensa kehittyi se muuttui niin ällösiirappiseksi, ettei se ollut enää edes söpöä. Lähinnä pelkkää nuoleskelua ja silmiin tuijottelua. Ja siinä missä tarinan ensimmäisen puolikkaan ajan minä pidin Jaysta, niin sitten kun romanssi potkaistaan käyntiin niin tyypiltä tuntui katoavan koko persoonallisuus. Romanssissa hän oli pelkkä virnistävä tolppa.

Mielestäni tämä kirja olisi ollut vielä parempi, jos sellaista kunnon ahdistavaa tunnelmaa ja pelottavaa kissa ja hiiri -leikkiä olisi tehostettu ja lisätty. Tarina kompastui vähän liikaa siihen romanssiin ja välillä murhat ja pelottava ilmapiiri jäivät täysin sen jalkoihin. Minä olisin kaivannut lisää jännitystä tarinaan. Koska tämä kirja ei ollut mitään yltiö fantasiaa, olisin sen tilalle halunnut nimenomaan sitä murhamysteeriä, en yliannostusta teiniromansista.

The Body Finder on Dertingin esikoiskirja ja se oli varsin hyvin kirjoitettu, mutta silloin tällöin teksistä tuli ilmi liika asioiden terottaminen. Esimerkiksi jos Violet istui koulussa ruokatunnilla ystäviensä kanssa niin siinä jatkuvasti hoettiin her friends, her friends, her friends eikä tilalla käytetty synonyymejä. Kyllä se jo tuli selväksi, että Violet oli ystäviensä kanssa. Se ei nyt mikään vika ole, mutta pidemmän päälle vähän pisti silmiin.

Kyllä varmasti luen seuraavankin osan, sen verran hyvä kirja kuitenkin oli. Tämän kirjan yliluonnollisuus ja sen asema tarinassa oli vähän niin kuin Näkijä -tv-sarjassa: muuten homma on aika tavallista, mutta yhdellä henkilöllä on erityinen kyky, josta on hyötyä poliisitutkinnassa ja niin edelleen. Eli jos pitää tämän tyylisestä yliluonnollisesta, muttei liika-annostuksesta fantasiaa, saattaa hyvinkin pitää tästä kirjasta. Kannattaa tutustua!

Lukunäyte: prologi, sivu 3

The sound was getting stronger. Not louder, but stronger. She could feel the vibrations practically resonating beneath her skin now. 

      This was how it was with these things. This was the way these feelings came to her. They were indescribable, yet to her they made perfect sense.

      And when they called to her she felt compelled to answer. 

      She was close now, so close that she could hear a voice. That was what this echo was, a voice. Single and solitary, seeking someone – anyone – to answer it.

      Violet was that someone. 

      She stopped at a mound of damp covered with a thick layer of rotting leaves. The soil was oddly out of place amid the undergrowth, with nothing living springing up from it. Even Violet knew that the soil was too newly placed to have fostered life just yet.

The Body Finder –sarja

The Body Finder (2010)

Desires of the Dead (2011)

The Last Echo (2012)

Dead Silence (2013)

Liebster Award -tunnustus

Liebster Award-tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.

Kiitos Annamille!

2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.

3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa

Annamin kysymykset:

1. Jos saisit opiskella tai olla ammatiltasi ihan mitä tahansa muuta kuin mitä nyt olet, mitä valitsisit?

Astronomin, uskontohistorian tutkijan ja kirjailijan ammatit olisivat kyllä kaikkein mieluisimpia. Olisi myös aika hienoa opiskella kieliä. Kielten opiskelusta on kokemusta tietysti englannin ja ruotsin, mutta myös saksan ja italian muodossa. Italiaa voisin lukea vaikka lisääkin, on meinaan kaunis kieli.

2. Mikä kirja on saanut sinut itkemään?

Harry Potterit ja His Dark Materialsin viimeinen osa saivat kyllä silmät kosteiksi ja kyyneleet virtaamaan. Ei kovin usein kirja saa minua oikeasti positiivisen tunnekuohun valtaan (esim. itkemään tai nauramaan), mutta negatiivisia tunteita saatan kokea hyvinkin paljon (esim. ärsytystä tai turhautumista).

3. Mikä on parasta keväässä?

Ei ainakaan se, että kadut ovat täynnä kuraa, loskaa ja sohjoa :D parasta on valoisat päivät ja kunnon auringonpaiste.

4. Mikä kirja on jostakin käsittämättömästä syystä pölyttynyt pitkään kirjahyllyssäsi?

Melissa Marrin Wicked Lovely – keijut ei tosiaan ole minun juttuni.

5. Mikä on suosikkisi nuortenkirjallisuuteen luokiteltavista kirjoista?

Jaa-a, todella vaikea. En oikein suosikkeja osaa lähteä valikoimaan, mutta ainakin parhaimpia ovat Harry Potterit, Philip Pullmanin His Dark Materials -trilogia ja Percy Jacksonit.

6. Kuka on suosikkirunoilijasi?

Robert Frost. Hänen tuotannostaan Stopping By Woods on a Snowy Evening on kyllä mieluisin (jostain kumman syystä).

7. Mikä kirja on sinulla kesken tällä hetkellä?

The Body Finder ja yliopiston pääsykoekirjat.

8. Minkä kirjan jonkun sivuhenkilön kenkiin haluaisit astua yhden päivän ajaksi?

Aah, aivan mahdottoman vaikea kysymys taas :D höm höm, haluaisin melkein sanoa, että Veljeskunnan kirjojen, koska haluaisin ystävällisesti kehoittaa Wrathia poistamaan seipään sieltä itsestään ja rentoutumaan hiukan. Tai sitten haluaisin astua Falleniin ja antaa molemmille sekä Lucelle että Danielille ympäri korvia. Olen aika ilkeä, jos inhoan hahmoja.

9. Mikä oli lapsuuden suosikkikirjasi?

Harry Potterit (myös nuoruusajan) ja Dinotopia.

10. Mikä on huonoin puoli kirjablogin pitämisessä?

Ei ole vielä tullut vastaan mitään huonoa. Tunnen ainoastaan vapauttavaa tunnetta, kun pääsen lataamaan kunnolla kirjoista, joita luen!

11. Minkä kirjan ilmestymistä odotat tällä hetkellä eniten?

Kaikkein eniten odotin Delirium -trilogian viimeistä osaa Requiemia sekä Veljeskunnan Lover At Lastia. Molemmat näistä on nyt ilmestynyt englanniksi ja pitäisi joko odottaa, että Suomeen asti nämä tulisivat tai tilata sitten osat itselleni.

Taidan jättää eteenpäin laittamisen tällä kertaa väliin, koska vastaavanlainen haaste niitti blogiyhteisöä ahkerasti vähän aikaa sitten ja melko moni on jo haasteen saanut vastaan.

Fallen - Lauren Kate

Nimi: Fallen

Trilogia/sarja: Fallen, #1

Kirjailija: Lauren Kate
Kustantaja: Delacorte Press

Julkaisuvuosi: 2009

Sivuja: 452 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ☆☆☆☆☆

Haastekirja 3/20

Juonikuvaus: Daniel Grigorissa on jotakin tuskallisen tuttua. 

      Salaperäinen ja varautunut Daniel kiinnittää ensimmäistä päiväänsä Sword & Crossin sisäoppilaitoksessa viettävän Luce Pricen huomion. Daniel on ainoa piriste paikassa, jossa kännykät on kielletty, muilla oppilailla viiraa päästä ja turvakamerat vahtivat jokaista liikettä.

      Mutta Daniel ei halua olla missään tekemisissä Lucen kanssa; hän tekee sen harvinaisen selväksi. Luce ei kuitenkaan voi antaa asian olla. Tuntien vetoa poikaan kuin yöperhonen liekkiin, Lucen täytyy saada jopa oman henkensä uhalla selville, miksi Daniel haluaa niin epätoivoisesti säilyttää salaisuutensa.

Ajatukseni: Fallen kuuluu samaan epätoivottuun sisaruskatraaseen Twilightin, Hush Hushin ja Evermoren kanssa. Kaikki neljä sisarusta ovat saaneet alkunsa, kun fantasiagenrellä on ollut salasuhde teinityperyyden kanssa – hei, te kaksi, eikö vieläkään ole tullut selväksi, että rakkautta ei pidä sekoittaa himoon ja joskus on yksinkertaisesti parempi pysyä toisesta erossa, oli tämä sitten kuinka hyvännäköinen tahansa? Voisiko joku nyt vihdoinkin kertoa heille, että jos ei millään pysty pitämään näppejä erossa toisesta niin kannattaa edes sitä ehkäisyä käyttää, ettei tulisi lisää näitä monisataasivuisia uusia suita ruokittavaksi?

Minä tuhlasin elämästäni juuri kolme tuskallista iltaa ja tämän päivän rämpien läpi yhdysvaltalaisen Lauren Katen niistämää ikivihreää, New York Times bestseller -listalle päässyttä Fallenia. Tämä kirja ei ollut edes hauskaa huonoutta, vaan ihan oikeasti, yksinkertaisesti vain huono. Ilman mitään muita adjektiiveja edessä. Pelkästään huono. Ja tylsä, voi hyvä luoja...

Tästäkin on tullut luettua arvosteluja, mutta en loppujen lopuksi ollut tarinasta mitenkään kummoisesti perillä. Tiesin vain, että tarinassa on enkeleitä, varjoja ja romantiikkaa. En edes allekirjoita noita, sillä kahden ensimmäisen roolit olivat naurettavan pienet ja viimeinen oli juuri sitä himokasta, en-tunne-sinua-mutta-olen-silti-valmis-kuolemaan-puolestasi, minä-näin-hyvännäköisen-pojan-mutta-poika-ei-halua-olla-kanssani-missään-tekemisissä-joten-minä-alan-stalkkaamaan-häntä –tyylistä juttua. Älkää vain ottako mallia seurustelujuttuihin näistä kirjoista!

Mikä siinä on, että jos poika on täys mulkku koko jätkä niin se on muka niin haluttavaa ja toivottavaa? Miten ihmeessä tuollainen menee edes läpi kustantajille? Mitä ihmettä kirjailijat oikein miettivät kirjoittaessaan täydellisiä kusipäitä rakkaudenkohteiksi, jotka käyttävät hyväksi päähenkilöä miten vain mielivät, jotka polkevat tytön itsetunnon maahan, jotka yhdellä hetkellä tunkevat kieltään tytön kurkkuun ja toisella häipyvät paikalta täysin kylmästi? Mikä ihmeen viesti tässä oikeasti nuorille välitetään: ”On täysin hyväksyttävää antaa pojan käyttäytyä kuin kusipää, käyttää hyväksi ja pahoinpidellä henkisesti, koska kyllä hän ihan varmasti syvällä sisällä rakastaa sinua, kunhan vain unohdat itsekunnioituksen ja otat kaiken vastaan silmät loistaen”? Mikä piru tässä hommassa onkaan oikeasti niin hienoa ja haluttavaa? Ja miksi tytöt kuvataan täysin selkärangattomina miesten heittopusseina? Miten tämä on romanttista? Selittäkää joku nämä minulle!

Tämän lukeminen oli niin raskasta, ensinnäkin koska Katen kirjoitustyylissä oli vain jotain niin rasittavaa ja minä inhosin sitä, toiseksi koska henkilöt olivat kaikki perästä läpi vedettyjä stalkkaajia, kusipäitä ja tyhjäpäisiä bimboja, ja kolmanneksi koska tässä kirjassa ei tapahtunut käytännössä yhtään mitään ensimmäisen 4/5-osan aikana. Kirjan ensimmäiset 42 sivua kuvataan sisäoppilaitoksen seiniä ja ylikasvanutta nurmikkoa, kaltereita ikkunoissa ja muurahaisjonoa nurmikon seassa. En edes tiedä, miksi inhosin Katen kirjoitustyyliä niin paljon, mutta se ei tosiaankaan auttanut ”nauttimaan” tästä kirjasta yhtään sen enempää.

Luce Price, olet idiootti. Lyhyesti ja yksinkertaisesti. Idiootti. Jos jätkä kertoo sinulle, että pysy kaukana, niin pysy perkele kaukana. Se ei ole mitään käänteistä viestintää, jossa kielteinen tarkoittaa myönteistä ja päinvastoin, vaan mikäli poika sanoo selkeästi ja ymmärrettävästi, että pysy kaukana, älä seuraa häntä, hän ei halua olla kanssasi missään tekemisissä, niin sopii totella eikä ottaa sitä kehoituksena stalkkaamisen jalon taidon harjoittamiseen. Jos jätkä sanoo, että jokin asia ei kuulu sinulle, niin se ei kuulu sinulle. Lisäksi kun ensikohtaamisella jätkä tervehti sinua keskisormella, ja silti sinä juokset hänen perässään? Voi hyvää päivää. Mikä pirun Twilight-syndrooma niin moneen tarinaan paranormaalissa romantiikassa on iskenyt, että päähenkilön tulee olla keskellä kolmiodraamaa, olla täydellisen aivoton palikka, mutta ah, niin haluttava ja niellä kaikki paska, mitä miehet kurkusta alas tunkevat. Miten stalkkaamisesta on tullut nykyään ihannoitavaa? Mikä piru siinä on, että kusipäät ovat nykyään ihania ja haluttavia ja suosittuja? En käsitä. Argh, tämä homma, voi hitto oikeasti!

Jos joku tyyppi olisi minulle samanlainen kusipää ja sanoisi samoja juttuja, olisin hyvin nopeasti tarjonnut hänelle kansainvälistä käsimerkkiä, jonka merkitys ei voi jäädä kenellekään epäselväksi, ja kävellyt pois pää itsekunnioituksesta korkealla. Minä en olisi niellyt kaikkea ja juossut kuin koiranpentu tyypin perässä ja anellut huomiota. Daniel Grigori, olisitko ystävällinen ja tulisit vastaanotolleni, jotta voisin kastroida sinut hitaasti ruosteisella, tylsällä lusikalla – puudutus ei sisälly hoitoon. Tätä mieltä minä olen sinusta ja käytöksestäsi. Muuta sanottavaa minulla ei ole. Niin, ja sitten, mikä siinä on, että se toinen, oikeasti ihan jees tyyppi, pitää lopussa pakollisesti demonisoida ja muuttaa pahikseksi, vaikka siihen ei periaatteessa ole edes mitään syytä? Koska siten on helpompi porata ikuista himoa päähenkilöiden välillä? Koska se on se helpoin tapa kirjailijoille pyyhkäistä mahdollinen romanttinen valinta maton alle ja mennä sieltä, mistä aita on matalin? Plääh.

Ja mikä onkaan romanttisempaa kuin se, että aluksi jätkä tunkee intohimoa puhkuen kielensä tytön kurkkuun ja sitten riistäytyy irti, heittää melodramatian piirteitä mukaillen käden silmilleen ja ulvaisee yöhön: ”Eih, tämä ei ole oikein! Sinä et voisi koskaan ymmärtää!” ja juoksee pois paikalta jättäen tytön ällistelemään niille sijoilleen. Mahtaa tytöstä tuntua hyvältä. Itsetunto nousee pilviin. Varsinkin kun tätä tapahtuu useampaankin otteeseen. Ja vielä tämänkin jälkeen Luce juoksee Danielin perässä.

Tuntui kuin koko enkelit-varjot-aspekti olisi kokonaan unohdettu tarinasta, mutta sitten juuri ennen kustantajalle kopion lähettämistä Kate tajusi, että ”ai niin, tässähän piti olla tosiaan jotain yliluonnollista ja muka-vaarallista”, ja heitteli näitä juttuja sinne tänne täysin mielivaltaisesti. Tässä myös yritetään tökkiä vähän katolista tarinaa langenneista enkeleistä, mutta sekin epäonnistui aika surkeasti, koska sitä ei oikeasti edes käytetty avuna tarinan eteenpäin viemiseen. Se oli muka niin salaperäistä ja suuntaa antavaa, ”vink, vink, joko tajusit, häh?” -juttua. Ja ei, Luce ei tajunnut.

Tämä kirja onnistui väistämään ja ohittamaan suunnilleen jokaisen toimintakohtauksen jollakin typerällä syyllä. ”Mennään pois, hän huolehtii tästä”, ”Paetaan, he huolehtivat tästä”, ”Meidän täytyy päästä pois täältä”, ja niin edelleen. Siksi loppu oli niin paatoksellisen tylsä. Kun ”suuri” konflikti oli yrittänyt parhaansa lopussa, aloin jo huokaista, että jee, kohta loppuu, mutta sitten selasin eteenpäin ja tajusin, että tarina jatkuu vielä 32 sivua! Ja näiden loppujen sivujen ajan ei tapahtunut yhtään mitään. Pelkkää lässynläätä ja plaaplaaplaata. Ainoa asia, missä tämä kirja onnistui täydellisesti oli, että se ei vastannut yhteenkään kysymykseen, mitä tapahtumista nousi eikä antanut ainoatakaan syytä sille, miksi tapahtui niin kuin tapahtui. Fail! Selityksenä tälle oli: ”We can help,” PIIP said, ”but we can't unload everything on you at once. Like how you're never supposed to shock a sleepwalker into wakefulness. It's too dangerous.” Juuri näin! Tämä varmistaa sen, että jatko-osat on vähän niin kuin pakko lukea, mikäli haluat tietää yhtään mitään.

Ja ne kliseet. Vooooi luoja, ne kliseet... Fallen ei edes yritä mitään uutta. Tyttö joutuu uuteen ympäristöön, tapaa mystisen pojan, mutta ah ja voi! tämä ei haluakaan olla missään tekemisissä tytön kanssa! Mutta äläs! Poika oikeasti rakastui tyttöön heti ensi silmäyksellä ja teki kaiken vain suojellakseen tyttöä! Tämä kirja ei oikeasti edes yritä.

Fallenille on tosiaan kolme virallista jatko-osaa Torment, Passion ja Rapture sekä yksi kolmannen osan novella Fallen in Love. Ja ei, minä en aio lukea jatko-osia. En ainakaan, ellei näitä löydy joskus hamassa tulevaisuudessa kirjastoista. Tähän ensimmäiseen osaan minä tuhlasin 7,10 euroa. Ei ollut rahan arvoista. Mutta jos näitä ei koskaan tule kirjastoon en aio hankkia jatkoja. En välitä koko hommasta ja minulle on täysin yks hailee, mitä vastaukset ovat. En tosiaan suosittele tuhlaamaan aikaa ja aivosoluja tähän kirjaan.

Nyt olen purkanut höyryjä. Olen taas itse seesteisyys.

Edit 2.9.2013: Harkitsin uudestaan muutamien kirjojen tähtiä ja tulin siihen tulokseen, että Fallen oli väärässä paikassa. Fallen lankesi.

Edit 12.3.2015: Tästä on muuten tulossa elokuva. Kaikista niistä vaihtoehdoista... Kaikista niistä maailman YA-kirjoista tämä tehdään elokuvaksi? Miksi? Miksi tätä tehdään? Miksei elokuvia tehdä sellaisista kirjoista, jotka ne todella ansaitsevat (krhmUnwindkrhhmhm), vaan valitaan nämä kaikki Twilightin vanavedessä pulikoivat, ne kaikkein kliseisimmästä päästä olevat oksennukset, joissa päähenkilön selkäranka on vetelää spagettia ja jätkä on täysin nyrkillä tapettava? Ennustan jo etukäteen, että elokuva tulee olemaan tekijöille taloudellinen itsemurha. Mutta hei, teattereissa ensi syksynä ei mitään käryä milloin mutta lienee vielä tämän vuosikymmenen puolella!

Lukunäyte: luku 1, sivut 23-24

”Okay, spill it,” Arriane ordered. Plopping down on the top bleacher and motioning for Luce to join her, she said, ”What'd ya do to get in here?” 

      Arriane's tone was playful, but suddenly Luce had to sit down. It was ridiculous, but she'd half expected to get through her first day of school without the past creeping up and robbing her of her thin facade of calm. Of course people here were going to want to know.

      She could feel the blood thrumming at her temples. It happened whenever she tried to think back – really think back – to that night. She'd never stop feeling guilty about what had happened to Trevor, but she also tried really hard not to get mired down in the shadows, which by now were the only things she could remember about the accident. Those dark, indefinable things that she could never tell anyone about.

      Scratch that – she'd started to tell Trevor about the peculiar presence she'd felt that night, about the twisting shapes hanging over their heads, threatening to mar their perfect evening. Of course, by then it was already too late. Trevor was gone, his body burned beyond recognition, and Luce was... was she... guilty?

Fallen –sarja:

Fallen | Langennut (2009/2015)

Torment (2010)

Passion (2011)

    3.5 Fallen in Love (2012)

Rapture (2012)

Darkness Before Dawn - J. A. London

Nimi: Darkness Before Dawn

Trilogia/sarja: Darkness Before Dawn, #1

Kirjailija: J. A. London
Kustantaja: Harper Teen

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 342 + 12 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Haastekirja 2/20

Juonikuvaus: Me rakensimme muurin pitääksemme heidät ulkona, meidät turvassa. Mutta se tekee meistä myös vankeja, jotka ovat jääneet ansaan hävitetyn kaupunkimme sisälle pelkäämään pimeän tuloa.

       Vanhempieni kuoleman jälkeen on minun vastuullani kaupungin uutena edustajana neuvotella vampyyriherramme kanssa. Minä luulin, että olin valmis. Luulin, että tiesin kaiken, mitä hirviöistä oli tiedettävissä. Mutta sitten, mikään ei olisi voinut valmistella minua kohtaamaan lordi Valentinen... tai hänen poikansa. Ehkä kaikki vampyyrit eivät ole tappajia. Ehkä on turvallista päästää yksi sisään.

       Vain yksi asia on varmaa: edes muuri ei ole tarpeeksi. Sota on tulossa emmekä me voi piilotella ikuisesti.

Ajatukseni: Ah, voi luoja, tämä kirja... Minä jo luulin, että olin menettänyt kokonaan toivoni vampyyrifiktiossa, etenkin YA -muodossa. Mutta tämä kirja... tämä pelasti kaiken uskoni ja nosti sen aivan uusiin ulottuvuuksiin. Minä haluan seuraavan osan vähän niin kuin nyt heti.

Kun lisäsin tämän kirjan ostoskoriin minulla ei ollut haisuakaan, mikä tämän idea oli. En tiennyt, oliko kyse enkeleistä vai vampyyreistä vai koppakuoriaisista. Katsoin vain, että hieno kansi, halpa seitsemän euron hinta ja lisäsin kirjan tilaukseen. En tiennyt juonta, en edes päähenkilön nimeä. Joten hyppäsin tähän seikkailuun mukaan täysin nollista.

Huhhuh, oli kyllä melkoinen tarina. Oikeastaan jouduin pitkään arpomaan neljän ja viiden tähden välillä, koska Darkness Before Dawn olisi aivan ehdottomasti ansainnut viisi tähteä. Päädyin neljään kuitenkin siksi, että haluan antaa jatko-osille varaa ylittää ensimmäisensä, sillä minulla on vahva tunne, että sen ne myös tekevät. Aivan törkeän hyvä kirja ja odotukseni saada seuraava osa käsiin ovat tähtitieteellisissä lukemissa.

Darkness Before Dawnissa on post-apokalyptinen maailma. Ihmisten ja vampyyrien välillä riehunut kolmekymmenvuotinen sota tuhosi ihmisten maailman aika perusteellisesti. Jäljellä on ydinkaupunkeja, jotka on ripoteltu ympäri Yhdysvaltoja aina päivänvalon matkan päähän toisistaan. Tarinan tapahtumat sijoittuvat Coloradon osavaltioon, Denveriin. Sota päättyi, kun molemmat osapuolet allekirjoittivat VampHu -rauhansopimuksen, jonka mukaan vampyyrit ottavat hallitsevan herran aseman ja ihmiset toimivat yhteistyössä ja heidän alaisenaan. Sopimuksen mukaan ihmisten tulee pitää huoli siitä, että vampyyrien verensaanti ei lopu ja vastalahjaksi vampyyrit lupaavat olla lähtemättä iltapalalle omine nokkineen. Kaikki eivät kuitenkaan noudata sopimusta, mikä aiheuttaa kitkaa rotujen välille. Lisäksi pinnan alla kytee aivan uudenlainen uhka, mitä kumpikaan rotu ei ole vielä koskaan kohdannut.

Tarinan päähenkilö on 17-vuotias Dawn Montgomery. Nimi on jotenkin niin... suuri teinitytölle, ja kuvittelin mielessäni jonkun kolmekymppisen kansanedustajan. Meni muutama luku, että pystyin lukemaan nimen ilman virnistämistä. Dawn on joutunut ottamaan taakakseen kaupungin edustajan roolin, kun eräänä yönä hänen vanhempansa tapetaan matkalla lordi Valentinen luokse. Työstä ei ole kieltäytyminen, koska Valentine itse vaati Dawnia ottamaan paikan eikä vampyyriherraa vastusteta eikä kyseenalaisteta.

Dawn oli aivan mahtava päähenkilö. Hän oli terävä, vastuullinen, vahva, mutta myös sisältäpäin surullinen ja kovia kokenut. Hän on menettänyt koko perheensä vampyyreille, ja siitä syystä Dawn vihaa vampyyrejä syvästi. Dawn haluaa hoitaa työnsä edustajana kunnioittaakseen vanhempiaan ja suojellakseen kaupunkia. Mutta hän on periaatteessa itse täysin suojaton Valentinen edessä. Vihastaan huolimatta hän nielee viktoriaanisen ajan käytösetiketin ja noudattaa Valentinen vaatimaa viktoriaanista pukukoodia ja oikeaa puhetapaa kaikkine m'lordeineen ja vanhanaikaisine lausemuotoineen.

Tarina alkaa, kun Dawn suostuu lähtemään Teganin mukaan uhkarohkeisiin bileisiin kaupungin asumattomalle, suojattomalle vampyyrivaara-alueelle lähelle muuria. Dawn haluaa rentoutua ja ottaa kaiken ilosta irti, sillä seuraavana yönä hän joutuu kohtaamaan Valentinen yksin. Kaikki ei kuitenkaan suju kuin unelma, sillä villi Tegan huumataan ja Dawn joutuu ottamaan vastuukseen hoitaa paras ystävänsä kotiin keskellä yötä niin vaarallisessa paikassa. Denverissä liikkuu yksin ainoa paikallisliikenteestä vastaava trolleybussi, jonka kyytiin Dawn hyppää Teganin kanssa. Heidän kimppuunsa kuitenkin hyökkää neljä kontrolloimatonta vampyyria ja Dawnilla alkaa olla tukalat paikat puolustaa sekä itseään että tajutonta ystäväänsä. Mutta sitten paikalle ilmestyy mustiin pukeutunut poika, joka pelastaa heidät auttamattoman varmalta eläväksi veripussiksi muuttumiselta.

Aluksi Dawn luulee, että heidän pelastajansa Victor kuuluu Denveriä vampyyreiltä vartioivaan yövartioon, sillä poika vaatii Dawnia pitämään hänen olinpaikkansa ja henkilöllisyytensä salassa. Mutta kun Dawn joutuu lähtemään edustusmatkalle lordi Valentinen kartanoon ensimmäistä kertaa yksin, hän joutuu kartanossa kasvokkain karun totuuden kanssa. Ja Dawn vihaa Victoria.

Denveriä ympäröivä tuhoutunut, autioitunut maailma muodostaa eräänlaisen kuplan kaupungin ylle. Ihmiset ovat jumissa muurien sisällä, mutta eivät täysin suojassa. Pimeäntulo merkitsee jokaisen varjoisan nurkan takana piilevää vaaraa eikä ilman vaarnaa ole turvallista lähteä ulos. Ihmisten tulisi kuitenkin noudattaa rauhansopimusta ja luovuttaa säännöllisesti verta vampyyrien ravinnoksi, mutta tämä on hyvin nihkeää vihamielisyyden vuoksi. Ihmiset sekä pelkäävät että vihaavat lääninherraa Valentinea ja suuntaavat vihamielisyytensä kaupungin edustajaa vastaan.

Tämän kirjan tunnelma on hyvin voimakas. Kaikki elementit lähtevät alussa hitaaseen nousuun saavuttaen jatkuvasti uuden tason jännittävyydessä. Tarina alkaa hitaasti, mutta lähtee lumipalloefektin lailla vyörymään sitten eteenpäin lukujen edetessä. Tarina ei ole täynnä valtavia toimintakohtauksia, vaan siinä tähdätään kohti suurempaa tapahtumaa. Tarinassa voi tuntea sen viban, että jokin kuplii pinnan alla ja tässä ollaan koko ajan menossa kohti jotain oikeasti suurta, pelottavaa.

Oikeastaan tarinassa on kaksi suurta teemaa, joista toinen jää hautumaan seuraavaa ja kolmatta osaa varten. Toinen niistä on ensimmäisen kirjan tarinankulku, joka jätetään auki lopussa, ja toinen kulkee pinnan alla, hiljaisena ja huomaamattomana. Alussa on prologi, jossa puhutaan Dawnista, mutta asiaan ei palata kuin muutamalla lauseella kirjan loppupuolella. Lopussa oli sitten lukunäyte seuraavasta osasta, Blood-Kissed Skystä, jossa otetaan uudestaan, suuremmalla roolilla puheeksi tämä asia. Tämä ei ollut missään vaiheessa häiritsevää, sillä tässä kirjassa tähdättiin vahvasti siihen konfliktiin, mikä laukaisee todellisen uhan, jolta kukaan ei ole turvassa. Tällainen hitaasti kehittyvä juoni on itseasiassa varsin jännittävä ratkaisu. Kaikkea ei heitetä silmille aivan heti.

Darkness Before Dawnissa ei missään vaiheessa maalailla vaaleapunaista tulevaisuutta sateenkaarilla ja ruusunnupuilla höystettynä pumpulipitsitanssina. Se on tummasävyinen, jopa epätoivoinen.

Suosittelen kyllä lukemaan tämän, ehdottomasti. Nyt en malta odottaa, että saan kakkososan käsiin, sillä haluan niin paljon tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu! Blood-Kissed Sky, me tapaamme pian. Hyvin pian.

Lukunäyte: luku 3, sivut 25-26

I hear another scream and suddenly only two vampires are in the trolley. With both vamps distracted, gazes darting between each other and the door, I try to get to Tegan. Somehow I have to get her off this trolley. But my body refuses my commands. I'm frozen in place when a stranger steps onto the trolley. It's too dark to make out the details, only that he's dressed in black, blends in with the night. He's not wearing a balaclava or the Night Watchmen's medallion, but since he's already quickly dispensed with two vamps, I have to assume he's one of the city's elite. Off duty, maybe.

       Out of desperation, the uninjured vamp attacks the stranger, but he slumps over quickly, a stake through his chest; I don't have time to register how it happened. I can't find my strength, and my vision is fuzzy, the image in front of me turning black. The last vampire left yanks my stake from his chest. Before I can react, he wrenches me in front of him and holds the stake up to my throat.

       ”Don't come any closer,” he says, his voice high-pitched with fear. ”I'll kill her.”

       But the stranger just takes another step, and I feel the point of the stake against my neck. Maybe the stranger doesn't care. Maybe he's not a knight in shining armor.

Darkness Before Dawn –trilogia:

Darkness Before Dawn (2012)

Blood-Kissed Sky (2012)

After Daybreak (2013)