Paljaan taivaan alla - Veronica Rossi

Nimi: Paljaan taivaan alla

Alkuteos: Under the Never Sky

Trilogia/sarja: Paljaan taivaan alla #1

Kirjailija: Veronica Rossi

Kääntäjä: Inka Parpola

Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2012, WSOY)

Sivuja: 359 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: Nuori Aria on elänyt koko elämänsä Haave-nimisessä kaupungissa, suljetussa kapselimaisessa tilassa, jonka ruoka, vesi ja jopa hengitettävä ilma tuotetaan muualla. Kaupungin ihmiset elävät arkeaan virtuaalimaailmassa, jossa fyysinen läheisyys on harvinaista: kaikki elämykset kivuntuntemuksia myöten luodaan keinotekoisesti. Aria ei ole koskaan nähnyt oikeaa taivasta, aurinkoa, tulenliekkejä tai metsän puita.

      Ulkopuolella elävä Perry sen sijaan on kamppaillut aina todellisten ja pelottavien haasteiden kanssa. Vaaralliset kulkutaudit, nälkä ja rajut eetterimyrskyt ovat arkipäivää sekä Perrylle että hänen heimolleen. Ekologisen katastrofin kokeneessa maailmassa jokainen taistelee olemassaolostaan ja ihmisyyttä mitataan elämän hinnalla.
      Normaalioloissa heidän tiensä eivät olisi koskaan sivunneet toisiaan, mutta yksi painajaismainen ilta piirtää molempien elämänviivat uusiksi. Ariasta ja Perrystä tulee vastentahtoisia liittolaisia ja yhdessä he kohtaavat maailman, jossa kaikki on totta, tunteet paljaita eikä sattumanvaraisuudelle löydy kaavaa.

Ajatukseni: Kaaos on oikea sana kuvaamaan paria viime päivää. Muuttaminen on nimittäin syvältä. Pakkasin tavarani ja kissani mukaan ja lähdin kolmen kuukauden mittaiseen remppaevakkoon. Ajattelin pakkaamisen olevan nopeasti hoidettu, mutta kuinkas kävikään... Kuinka pirussa sitä roinaa voi oikeasti olla niin paljon!? Pahinta on, etten ole pystynyt edes vilkaisemaan pääsykoejuttuihin puoleen viikkoon, koska tunsin heti valtavaa ahdistusta ja ärsytystä niiden näkemisestä kaiken tämän muun sähläyksen keskellä. Niin huonoon ajankohtaan tuli tuo remppa.

Siksi Paljaan taivaan alla oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Kirja johdatteli minut takaisin lukemisen pariin, mutta kepeämmissä tunnelmissa kuin uskontotiede. Pidin tästä kirjasta näin toisella lukukerralla enemmän kuin ensimmäisellä silloin joskus puolitoista vuotta sitten. Silloin kirja oli mielestäni outo enkä päässyt niin hyvin tarinaan mukaan. Tällä kertaa nautin tarinasta niin paljon enemmän ja kiskaisin kirjan kitusiini päivässä.

Tarinan etenemistä oli ilo seurata. Alku oli hiukan hidas, mutta kun Aria nakataan ulkopuolelle, paljaan taivaan alle eetterimyrskyjen armoille, en enää kyennyt laskemaan kirjaa käsistäni. Vaikka alku olikin hidas, pidin kuitenkin siitä, että Rossi näytti molempien päähenkilöiden elämää ennen kuin heidän polkunsa kohtaavat. Saamme nähdä, mistä he ovat kotoisin ja mitkä olivat heidän elämiensä käännekohdat, jotka nakkasivat heidät ulos kodeistaan. Kerronta vaihteli Arian ja Perryn välillä onnistuneesti saattaen lukijan paremmin mukaan heidän tarinaansa.

Aria ja Perry ovat molemmat hyviä, kokonaisia hahmoja. Heillä on omat motiivinsa, jotka ajavat heitä eteenpäin vaikka läpi kallioseinämän. Vaikkeivät he aluksi voi sietää toisiaan, he tietävät, että tarvitsevat toisiaan ja he täydentävätkin toisiaan hyvin mielenkiintoisella tavalla. Oli hienoa nähdä molempien kasvavan ja kehittyvän tarinan aikana. Tässä on myös hyvä esimerkki siitä, ettei romanssia tarvitse kiirehtiä. Pidän paljon enemmän hitaasti kehittyvästä, uskottavasta romanssista, jossa lukijana voin nähdä, miksi he rakastuvat toisiinsa.

Kaikkein paras hahmo oli mielestäni Roar, Perryn pitkäaikainen ystävä. Pidin niin paljon siitä, että Roarilla on oma tarina eikä hän ole pelkkä ohut sivuntäyte. Huudan nyt ääneen sanaa ystävyys. Koska tässä oli aitoa ystävyyttä! Oli mahtavaa, että Arian ja Roarin välille saattoi tulla ystävyyttä ilman romanssia tai mustasukkaisuutta tai muuta turhaa kolmiodraamaa. Koska, uskomatonta kyllä, vastakkaisten sukupuolten edustajat voivat hyvinkin olla ihan vain ystäviä ilman romanttisia tunteita. Kyllä, se on mahdollista. Sitä romanssia ja kolmiodraamaa ei tarvitse tunkea joka paikkaan.

Maailma oli hyvin kiinnostava ja aika karu. Ajatus Arian elämästä, kuvun sisällä asumisesta, virtuaalimaailmoissa aikaansa vietämisestä on ahdistava. Eetterimyrskyjen runtelema ulkomaailma oli hyvin kiehtova. Olisin halunnut saada enemmän infoa menneistä tapahtumista ja kattavampia selityksiä kupukaupunkien synnyistä ja Ykseydestä ja tapahtumista, jotka johtivat tämän kirjan tilanteeseen. Ehkäpä Rossi valottaa näitä seikkoja seuraavissa kirjoissa enemmän.

Oli outoa lukea dystopiaa suomeksi. Sanastoa oli erityisen outoa lukea käännettynä. Olen tainnut joskus aikaisemminkin sanoa, että minä pidän sanastosta dystopioissa. Se tekee maailmasta mielestäni kokonaisemman ja osoittaa, että kirjailija on käyttänyt aikaa ja energiaa kehittelemällä tapahtumaympäristöä ja nimeämällä siihen liittyviä asioita. Tuli mieleen, että olisi hyvin mielenkiintoista lukea tämä trilogia myös englanniksi.

Kaiken kaikkiaan Paljaan taivaan alla oli todella hyvä kirja. Se oli juuri sitä, mitä tällä hetkellä tarvitsin. Minulla on jatko-osa lainassa kirjastossa ja luinkin siitä jo pari ensimmäistä lukua, mutta en aio kiirehtiä sen kanssa. Nyt vain yritän pistää kaiken energian pääsykoemateriaaleihin.

Lukunäyte: Luku 2, Aria, sivut 27-28

Kipu. Kuin hänen aivonsa olisi revitty ulos. Hänen yllään Sorenin naama näytti punaiselta ja epäselvältä. Lämpö levisi hänen poskelleen ja muodosti lammikon hänen korvaansa. Kipu lieventyi ja muuttui värähtelyiksi, jotka sykkivät samaan aikaan hänen sydämensä kanssa.

      ”Sinä olet hullu”, joku sammalsi hänen äänellään.

      Sorenin sormet puristuivat hänen kaulansa ympärille. ”Tämä on totta. Kerro minulle, että tunnet sen.”

      Aria ei edelleenkään saanut riittävästi henkeä. Kivun keihäät iskeytyivät hänen silmiinsä. Hän hiipui, sammui älysilmänsä myötä. Sitten Soren nosti katseensa – pois hänestä – ja hölläsi otettaan. Poika kiroili, ja sitten hänen tukahduttava painonsa nousi pois.

      Aria kompuroi polvilleen ja kiristeli hampaitaan kuullessaan pistävän kirkaisun, joka räjähti hänen korvissaan. Hän ei nähnyt mitään. Hän pyyhki sameutta silmistään, ja hänen jalkansa vapisivat, kun hän nousi seisomaan. Pauhaavia lieskoja vasten hän näki muukalaisen, joka astui aukiolle. Mies oli paidaton, mutta missään tapauksessa hän ei ollut Bane tai Kaiku.

      Hän oli aito villi.

      Ulkopuolisen ylävartalo oli miltei yhtä tumma kuin hänen nahkahousunsa, hänen vaalea tukkansa takussa kuin meduusan verkko. Hänen käsivarsissaan kiemurteli tatuointeja. Hänellä oli eläimen mietteliäät silmät. Ne olivat paljaat silmät, kumpainenkin.

      Hänen kupeellaan roikkuva pitkä veitsi välkähteli tulessa, kun hän astui eteenpäin.

Under the Never Sky | Paljaan taivaan alla –trilogia

    0.5 Roar and Liv (2012)

Under the Never Sky | Paljaan taivaan alla (2012/2012)

Through the Ever Night | Halki ikiyön (2013/2013)

    2.5 Brooke (2013)

Into the Still Blue | Yhä sininen taivas (2014/2014)

Outpost - Ann Aguirre

Nimi: Outpost

Trilogia/sarja: Razorland, #2

Kirjailija: Ann Aguirre

Kustantaja: Feiwel & Friends

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 317 englanninkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★☆☆☆

Juonikuvaus: Deuce's whole world has changed since readers first met her in Enclave. Now living topside in a community called Salvation, she has a new set of problems. Down below, she was considered an adult and she contributed to the enclave. Now above ground, she's viewed as a brat in need of training by the people in Salvation. She doesn't fit in with the other girls: She hates cooking, sewing, and school. Deuce only knows how to fight.

      To make matters worse, her Hunter partner, Fade, keeps Deuce at a distance. Her feelings for Fade haven't changed, but he seems not to want her around anymore. Confused and lonely, she starts looking for a way out.

      Deuce pursues a chance to serve in the summer patrols – those resposible for making sure the growers and planters can work the fields without danger of Freak attack. It should be routine, but things have been changing on the surface, just as they did below ground. The Freaks are smarter. They're watching. Waiting. Planning. The monsters don't intend to let Salvation survive, and it may take a girl like Deuce to turn the tide.

Ajatukseni: Outpost, en oikein tiedä, mitä sinusta sanoisin. Toisaalta sinulla oli hienot hetkesi, mutta sitten taas minulla oli niin paljon ongelmia kanssasi, että lukeminen oli kuin tervanjuontia pahimmillaan. Minä yritin parhaani, lupaan sen, mutta en voinut sille mitään, että Grand Canyonin kokoiset aukot logiikassa ja selityksissä häiritsivät minua. En osannut pitää sinusta, Outpost, enempää.

Deuce, Fade, Stalker ja Tegan ovat asettuneet Salvationiin, muurien ympäröimään kaupunkiin, jossa vallitsevat todella konservatiiviset sukupuoliroolit ja raskaasti uskonnollinen ilmapiiri. Salvationin ihmiset ovat jo vuosisadan ajan käyneet sotaa Friikkien, zombimutanttien, kanssa ja tähän asti onnistuneet pitämään ne loitolla. Mutta kun nuo olennot alkavat osoittaa pelottavia merkkejä strategiasta ja suunnittelusta, alkaa Salvationin ihmisillä olla hikiset paikat. Deuce ei osaa sopeutua uuteen elinympäristöönsä, jossa häneltä kielletään taisteleminen ja pakotetaan pukeutumaan mekkoon ja käyttäytymään kuin naisen pitäisi. Deuce keksii lopulta keinon päästä mukaan toimintaan, mutta pian meno muuttuu vaarallisemmaksi kuin kukaan olisi voinut koskaan kuvitellakaan.

Minä en pidä Deucesta. Vaikka hänellä on hienot badass-hetkensä, en silti pidä hänen hahmostaan. Ymmärsin häntä kyllä silloin, kun hän kärsi tilanteestaan Salvationissa ja kuinka hän ei sopinut ”normaalin naisen” kenkiin, mutta hän ei tehnyt mitään parantaakseen tilannettaan, valitti vain. Deuce puhuu kovasti sukupuolitasa-arvon puolesta ja siitä, että kyllä nainenkin voi tarttua aseeseen ja puolustaa kotiaan Friikeiltä – mutta tämä tasa-arvo päti vain, kun kyseessä on Deuce itse. Deucen mielestä kaikki muut Salvationin tytöt ja naiset ovat pinnallisia, hyödyttömiä ja avuttomia, jotka eivät osaa muuta kuin ommella ja pukeutua mekkoon ja kaakattaa muun kanalauman mukana. Deuce on niin ylimielinen eikä kukaan pääse lähellekään hänen hyväksyntäänsä.

Fade oli minulle ihan yhdentekevä hahmo, aivan kuten hän oli Enclavessakin. Hänestä tulee tässä osassa todella mustasukkainen ja omistushaluinen, ja hänen ja Deucen romanssi oli todella rasittavaa luettavaa. Pelkkää draamaa ja imelyyttä. Stalker on Stalker, ja tulee aina olemaan. Eli vaikka hänen hahmoaan yritettiin kiillottaa tässä osassa, hän on silti aina raiskaaja ja murhaaja, vaikka millaisen en-ole-enää-sama-henkilö-herätyksen kokisi. Ei yksi hyvä teko riitä korvaamaan kaikkea sitä pahaa ja kärsimystä, mitä on muille aiheuttanut. Minä en ole Stalker-fani.

Suurin ongelmani on Salvationin kaupunki. Kirjailija ei kuluttanut ollenkaan aikaa selittääkseen kaupunkia, sen toimintaa tai mitään muutakaan. Pennsylvanian amishit ovat vaeltaneet pohjoisempaan ja perustaneet kyseisen kaupungin, joka on viimeisen vuosisadan ajan selvinnyt keskellä ei-mitään muurien sisällä loputtomien Friikki-hyökkäysten armoilla. Kaupungissa vallitsevat todella konservatiiviset arvot, paikka on vahvasti uskonnollinen ja jokaista hiemankin erilaista (eli Deucea) syytetään jumalanpilkasta ja tuomitaan helvettiin.

Minä en jaksa uskoa, että kaupunki voisi kaiken tapahtuneen jälkeen jatkaa enää tuolla linjalla. Kaupungilla tuntui olevan loputtomat lähteet puhtaaseen veteen, kankaisiin, metalleihin, puuhun ja muuhun. Kaupunkilaiset lähtevät hyvin harvoin muurien ulkopuolelle, koska se tarkoittaisi todennäköistä kuolemaa Friikkien kourissa. Silti heillä löytyy loputtomasti kaikkea. Tämä vaivasi minua myös edellisessä osassa, mutta en jaksa edes takertua siihen.

Muutamaa kaupunkilaista lukuun ottamatta kaikki tuntuivat olevan metsän lahoimmasta puusta veistettyjä pölvästejä, likaisia pervoja ja naurettaviin sukupuolirooleihin takertuvia tolloja. Jos ollaan tilanteessa, jossa jokaista kynnelle kykenevää tarvitaan suojelemaan kylää mutanteilta ja silloinkin meinaa puolustus murtua, niin eikö kävisi järkeen kouluttaa kaikki taistelemaan ja käsittelemään aseita välittämättä siitä, onko tämä mies vai nainen? Miten Salvation voi olla enää edes pystyssä, kun kaupungin vartiosto koostuu idiooteista. Nämä tollot nukahtavat kesken vartioinnin, jonka seurauksena Friikit onnistuvat tekemään yllätyshyökkäyksen. Kahdesti. He eivät ilmiselvästi ota tilannettaan tarpeeksi vakavasti.

Tässä osassa ei tapahtunut juuri mitään. Varsinaiseen juoneen pääsemme käsiksi vasta jonkun 150 sivun jälkeen ja nekin tapahtumat ovat melko nopeasti läpi kaluttu. Oli tässä kirjassa kuitenkin hyviäkin asioita. Toimintakohtaukset olivat jännittäviä ja intensiivisiä, ja mutantit olivat kuvattu hyvin. Erityisesti yksi kohtaus sai karvat nousemaan pystyyn karmivuuttaan. Lisäksi yhden hahmon kohtalo oli todellinen isku vasten kasvoja.

Vaikka minulla oli niin paljon ongelmia tämän kirjan kanssa, silti haluan lukea viimeisenkin osan, Horden. Vaikken pidä päähenkilöstä tai jaksa välittää muistakaan hahmoista ja vaikka minä ja tämä kirja emme kohdanneet kunnolla, haluan silti tietää, miten kaikki tulee päättymään. Jotain koukuttavaa tässä trilogiassa on.

Post scriptum: Jos ihmettelette, miksi minusta ei ole hirveästi kuulunut, se johtuu siitä, että olen hukuttanut itseni pääsykoemateriaaleihin enkä ehdi lukea juurikaan muuta. Tätä kihnuttamista tulee kestämään sinne kesäkuun alkuun asti, jonka jälkeen julistaudun vapaaksi kaikista arjen huolista ja stressistä. Kesällä aion lukea aivan hulluna.

Lukunäyte: Nightjar, sivu 14

Morning came after a night of devastating dreams, most of them true, and with a dull, throbbing headache. Still shaking, I sat up and rubbed my eyes. Everything has a price, and this was mine. During my waking hours, I could be calm and in control, but at night, my fears crept in on quiet feet, haunting my sleep. Sometimes my past felt like a heave chain about my neck, but a Huntress wouldn't let it prevent her from moving forward and taking action.

      Exhausted, I crawled out of bed, washed up in cold water, and got ready for school. As I trudged down the stairs, I shook my head at the waste. What did I need to learn that I didn't know already? But there was no convincing anyone of that. Apparently, it was a rule that I had to attend until I was sixteen – at which point I could remove myself. If Momma Oaks had anything to say about it, I would work with her full time, making clothes.

      Sometimes I'd rather go back down below.

Razorland –trilogia

    0.5 Foundation (2012)

Enclave (2011)

    1.5 Endurance (2012)

Outpost (2012)

    2.5 Restoration (2013)

Horde (2013)

Kirjahankintoja

Paketin sisältö hivelee silmiäni.

Sain tänään mitä ihanimman ilmoituksen postista: Adlibriksen kirjatilaukseni oli noudettavissa! Tein jo tammikuussa päätöksen, että tekisin tämän tilauksen vasta, kun Laini Taylorin Dreams of Gods & Monsters oli saatavilla. Kun se päivä koitti viikko sitten, ei tainnut mennä muutamaa minuuttia kauemmin, kun tilaus oli lähtenyt jo vetämään. Kyllä, olin odottanut sitä päivää kuin kuuta nousevaa.

Mutta sen pidemmittä puheitta, ylpeänä esittelen teille kirjahyllyni uusimmat tulokkaat:
 

Laini Taylor: Dreams of Gods & Monsters (Daughter of Smoke & Bone, #3)

Two worlds are poised on the brink of a vicious war. By way of a staggering deception, Karou has taken control of the chimaera's rebellion and is intent on steering its course away from dead-end vengeance. The future rests on her.

      When the brutal angel emperor brings his army to the human world, Karou and Akiva are finally reunited – not in love, but in a tentative alliance against their common enemy. It is a twisted version of their long-ago dream, and they begin to hope that it might forge a way forward for their people. And, perhaps, for themselves.

      But with even bigger threats on the horizon, are Karou and Akiva strong enough to stand among the gods and monsters?

      The New York Times bestselling Daughter of Smoke & Bone trilogy comes to a stunning conclusion as – from the streets of Rome to the caves of the Kirin and beyond – humans, chimaera, and seraphim strive, love, and die in an epic theater that transcends good and evil, right and wrong, friend and enemy.

~ ~ ~ ~ ~

En voi uskoa, että saan viimein pidellä tätä kirjaa käsissäni. En voi lakata tuijottamasta tätä kantta. Kaksi edellistä osaa ovat olleet mielestäni aivan huikeita, täynnä fantasiaa, upeita maailmoja, kaunista kerrontaa ja sydäntäsärkeviä kohtaloita. Olen odottanut tätä viimeistä osaa elokuusta asti, ja nyt viimeinkin sain tämän. Tosin lukea tätä en voi ennen kesää, koska haluan lukea kaksi edellistä osaa uudelleen saadakseni niin täyden lukukokemuksen kuin vain mahdollista, ja tällä hetkellä pääsykoekirjat dominoivat arkeani. Huokaus...
- - - - - 

Elizabeth Wein: Code Name Verity (Code Name Verity, #1)

When ”Verity” is arrested by the Gestapo, she's sure she doesn't stand a chance. As a secret agent captured in enemy territory, she's living a spy's worst nightmare. Her Nazi interrogators give her a simple choice: reveal her mission or face a grisly execution.

      They'll get the truth out of her. But it won't be what they expect.

      As she intricately weaves her confession, Verity uncovers her past, how she became friends with the pilot Maddie, and why she left Maddie in the wrecked fuselage of their plane. On each new scrap of paper, Verity battles for her life, confronting her views on courage, failure, and her desperate hope to make it home. But will trading her secrets be enough to save her from a merciless and ruthless enemy?

      Harrowing and beautifully written, Code Name Verity is the story of an unforgettable friendship forged in the face of the ultimate evil.

~ ~ ~ ~ ~

Historia on lähellä sydäntäni ja halusin kokeilla jotain erilaista. Code Name Verity on saanut paljon positiivista palautetta, joten uteliaisuuteni heräsi. Tämä kirja vain puhutteli minua kaikilla tavoilla, ja päätin astua pois mukavuusalueeltani ja lisätä tämän tilaukseen. Olen hyvin kiinnostunut tästä kirjasta ja luen sen varmaan piakkoin.
- - - - -

Leigh Bardugo: Shadow and Bone (The Grisha, #1)

Alina Starkov doesn't expect much from life. Orphaned by the Border Wars, the one thing she could rely on was her best friend and fellow refugee, Mal. And lately not even that seems certain. Drafted into the army of their war-torn homeland, they're sent on a dangerous mission into the Fold, a swath of unnatural darkness crawling with monsters who feast on human flesh.

      When their convoy is attacked, all seems lost until Alina reveals a dormant power that not even she knew existed. Ripped from everything she knows, she is whisked away to the royal court to be trained as a member of the Grisha, the magical elite led by the mysterious Darkling. He believes she is the answer the people have been waiting for: the one person with the power to destroy the Fold.

      Swept up in a world of luxury and illusion, envied as the Darkling's favourite, Alina struggles to fit into her new life without Mal by her side. But as the threat to the kingdom mounts, Alina uncovers a secret that sets her on a collision course with the most powerful forces in the kingdom. Now only her past can save her... and only she can save the future.

~ ~ ~ ~ ~

Shadow and Bone on saanut niin valtaisan paljon positiivisia arvosteluja, etten voinut enää ohittaa tätä kirjaa. Haluan nähdä itsekin, mikä onkaan homman nimi.
- - - - -

Scott Westerfeld: Leviathan, Behemoth, Goliath (Leviathan –trilogiaboksi)

Choose Your Weapon: Beastie or Clanker.

      Alek is a prince without a throne. On the run from his own people, he has only a fighting machine and a small band of men.

      Deryn is a girl disguised as a guy in the British Air Service. She must fight for her cause – and protect her secret – at all costs.

      Alek and Deryn are thrown together aboard the mighty airship Leviathan. Though fighting side by side, their worlds are far apart. British fabricated beasts versus German steam-powered war machines. They are enemies with everything to lose, yet somehow destined to be together.

~ ~ ~ ~ ~

Katsokaa tämä kirjatraileri ja kertokaa sitten, etteikö yhtään kiinnostus herännyt. Minun ostopäätökseni sinetöi tuon trailerin näkeminen. Tämä trilogia vaikuttaa niin huikaisevalta, että minun on pakko saada lukea tämä. Nämä kirjat sisältävät myös Keith Thompsonin upeaa kuvitusta, joihin rakastuin heti ensisilmäyksellä, kun näin illustraatiot. Olen aivan täpinöissäni! Mutta tämänkin kanssa joudun odottelemaan kesään asti. Kesällä on paljon mahtavaa luettavaa tiedossa!
- - - - -

Tässäpä oli tilaukseni sisältö tällä kertaa. Laittakaa kommenttia tulemaan, oletteko kenties itse kiinnostuneet jostain näistä kirjoista tai vaikka mahdollisesti lukenut jonkun. Haluaisitteko nähdä useamminkin tällaisia postauksia, missä esittelen uusimmat hankintani?

Fracture - Megan Miranda

Nimi: Fracture

Trilogia/sarja: Fracture, #1

Kirjailija: Megan Miranda

Kustantaja: Walker Books

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 262 + 28 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Haastekirja 9/30

Juonikuvaus: By the time Delaney Maxwell was pulled from a Maine lake's icy waters by her best friend, her heart had stopped beating.

      But somehow Delaney survived – despite the brain scans that show irreparagle damage. Everyone wants Delaney to be fine, but she knows she's far from normal. Pulled by strange sensations she can't control or explain, Delaney now finds herself drawn to the dying, and when she meets Troy Varga, a boy who recently emerged from a coma with the same abilities, she is relieved to share this strange new existence. Unsure if her altered brain is predicting death or causing it, Delaney must figure out if their gift is a miracle, a freak of nature – or something else much more frightening...

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 4.5 tähteä.

Fracture herätti minussa niin paljon tunteita, että olen edelleen lähes sanaton. En odottanut tältä kirjalta mitään sen kummempaa – ajattelin saavani jälleen kerran yhden laiskan kolmiodraaman ja tyhjänpäiväisen paranormaalin tarinan, joka lopulta katoaisi harmaaseen massaan muiden samanlaisten joukkoon. Mutta ei, Fracture oli jotain muuta. Fracture sai sydämeni vihlomaan ja oloni tukalaksi. Fracture onnistui lumoamaan minut.

Delaney Maxwell putosi Falcon Laken jäätävän syleilyyn ja jäi pinnan alle yhdeksitoista minuutiksi. Decker Phillips, Delaneyn pitkäaikainen paras ystävä, sai hänet viimein vedettyä rannalle. Kärsittyään pitkästä happivajeesta, sydämenpysähdyksestä ja vakavasta aivovauriosta, Delaney vaipui koomaan eikä kukaan odottanut hänen enää heräävän. Tapahtuu kuitenkin ihme, ja Delaney herää. Mikään ei kuitenkaan ole enää niin kuin ennen. Delaney alkaa tuntea vetoa pian kuoleviin ihmisiin eikä hän ole koskaan ennen ollut niin eksyksissä itsensä kanssa. Voiko mikään palata enää ennalleen? Voiko hän enää koskaan tuntea itse olevansa elossa vai häilyykö hän lopullisesti elämän ja kuoleman rajamailla?

Olen edelleen aivan hämilläni. Fractured oli samaan aikaan niin voimakas, mutta myös herkkä ja säröilevä teos. Tässä pohdiskeltiin paljon elämiseen ja kuolemiseen liittyviä kysymyksiä, toisen ihmisen menetystä, mitä on elossaoleminen sekä eutanasiaa. Delaneylla oli vaikeuksia ymmärtää, mitä oli enää jäljellä hänestä ja mikä oli hänen paikkansa elämän ja kuoleman välillä.

Delaneyn vaikeuksista sopeutua takaisin elämään oli tukalaa luettavaa. Minua sekä suretti että ahdisti lukea hänen rakoilevia, katkeilevia ihmissuhteita, erityisesti hänen parhaan ystävänsä Deckerin kanssa. Minä rakastin Deckeriä. En tiedä miksi, mutta minä rakastin häntä. Heidän välinsä tuntuivat niin raa'an aidoilta. Niin paljon sanomattomia asioita oli heidän välillään eivätkä he enää osanneet palata entiseen kaiken tapahtuneen jälkeen. Vaikka Decker pelasti Delaneyn järvestä, jotain heidän välillään kuitenkin jäi veteen. Kaikki meni vain niin väärin niin monella tavalla eikä kumpikaan enää tiennyt, miten olla ja mitä sanoa. Sydäntäni vihloi heidän puolestaan.

Vaikka tässä oli tavallaan vähän sellaista kolmio-/neliödraaman tyylistä, sekään ei ollut niin kamalaa tai turhauttavaa. Delaney tapaa Troy Vargan, jolla on samanlainen kyky aistia ihmisen kuoleman oltuaan itsekin koomassa ja herättyään kaikkien ennusteiden vastaisesti. Delaney kokee voivansa avautua kokemuksistaan vain Troylle, koska tämä on käynyt läpi saman. Troyssa on kuitenkin jotain pahasti vialla. Samaan aikaan Decker on täysin eksynyt Delaneyn suhteen ja ajautuu toisen lohduttaville käsivarsille. Yhdessätoista minuutissa ehtii tapahtua ja muuttua niin paljon.

Fracture on Megan Mirandan esikoisteos ja olen täysin vakuuttunut hänen taidoistaan. Ihailen hänen kykyään kirjoittaa niin sujuvaa tekstiä, joka yhdellä hetkellä on todella voimakasta, elävää ja pelottavaa, mutta seuraavalla herkkää ja säröilevää. Miranda onnistui sitomaan tarinaansa mukaan niin paljon erilaisia elementtejä ja toi Delaneyn äänen onnistuneesti eloon.

Tarinan paranormaali osuus oli aika pieni. Fracture ei ole fantasiakirja, vaan enemmän contempotary, josta löytyy paranormaali häivähdys. Myös psykologisen trillerin piirteitä tästä löytyy. Itse asiassa tämä kirja muistutti minua luonteeltaan Kimberly Dertingin The Body Finderia, joka ei myöskään ollut liian fantasiamainen, mutta sisälsi yliluonnolisia piirteitä.

En osaa puhua tästä kunnolla tai edes kiinnostavasti. En osaa pukea tunnetilaani sanoiksi. Fracture oli vaikuttava ja koskettava. En voinut laskea tätä kirjaa käsistä. Suorastaan imin itseeni tätä tarinaa, joka sai minussa aikaan niin paljon tuntemuksia.

Suosittelen lukemaan. Aion erittäin mielelläni lukea jatko-osan, Vengeancen.

Lukunäyte: Chapter 1, sivut 6-7

”Come on, D,” Decked called. ”We don't have all day.”

      ”I'm coming, I'm coming,” I mumbled, and walked faster than I should have. And then I slipped. I reached out for Decker even though I knew he was way out of reach and took a hard fall onto my left side. I landed flat on my arm and felt something snap. It wasn't my bone. It was the ice. No.

      My ear was pressed againts the surface, so I heard the fracture branch out, slowly at first, then with more speed. Faint crackles turned to snaps and crunches, and then silence. I didn't move. Maybe it would hold if I just stayed still. I saw Decker's legs sprinting back towards me. And then the ice gave way.

      ”Decker!” I screamed. I felt the water, thick and heavy, right before I went under – and then I panicked and panicked and panicked.

      I didn't have the presence of mind to think, Please God, don't let me die. I wasn't brave enough to think, I hope Decker stayed back. My only thought, playing on a repetitive loop, was No, no, no, no, no.

      First came the pain. Needles piercing my skin, my insides contracting, everyhting folding in on itself, trying to escape the cold. Next, the noise. Water rushing in and out, and the pain of my eardrums freezing. Pain had a sound; it was a high-pitched static. I sunk quickly, my giant parka weighting me down, and I struggled to orient myself.

Fracture –sarja

    0.5 Eleven Minutes (2012)

Fracture (2012)

Vengeance (2014)

Vastavirta - Kat Falls

Nimi: Vastavirta

Alkuteos: Rip Tide

Trilogia/sarja: Dark Life #2

Kirjailija: Kat Falls

Kääntäjä: Arja Gothoni

Julkaisuvuosi: 2011 (suomeksi 2011, Tammi)

Sivuja: 339 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: 15-vuotias Ty-poika on ensimmäinen valtameren pohjaan perustetussa siirtokunnassa syntynyt ihminen. Gemma, maan päällä kasvanut tyttö, elää kahde maailman rajamailla vailla omaa kotia. Ty ei voi kuvitella elämää pinnan päällä, Gemma puolestaan kammoaa syviä vesiä. Pattitilanteensa keskellä Ty ja Gemma eivät osaa aavistaa, millaiseen kurimukseen heidät ollaan tempaamassa. Kun Tyn vanhemmat siepataan hänen silmiensä edessä, on pojan tartuttava toimeen, vaikka se tarkoittaisi turvautumista pahamaineisen Krottiliigan apuun. Alkaa huimaava matka vedenalaisen maailman eri kerroksiin. Mutta voiko Ty luottaa Gemman apuun? Onko kahden erilaisen maailman sittenkään mahdollista elää rinnakkain?

Ajatukseni: Oli todella mukava palata Kat Fallsin luomaan ekokatastrofin jälkeiseen maailmaan. Siinähän ne sivut eilen lennähtelivät ohi ihan huomaamatta, kunnes nukahdin kirja kourassa viimeisillä parillakymmenellä sivulla. En sentään nähnyt painajaisia meressä olemisesta... onneksi. Tänä aamuna ahmaisin kirjan hyvällä fiiliksellä loppuun.

Ty ja Gemma häilyvät nyt omituisilla vesillä. Gemma ei enää uskalla olla meressä ja asuu nyt Kauppa-asemalla pienessä kopissa sen sijaan, että asuisi Tyn perheen luona. Ty ei ymmärrä, mitä on tapahtunut, ja he ovat ajautuneet nyt kauemmaksi toisistaan. Eräänä päivänä Ty ja Gemma löytävät kokonaisen reservaattialuksen upotettuna merenpohjaan ja kaikki ihmiset aluksen sisällä kuolleina. Pelottavia asioita alkaa tapahtua enemmänkin, ja myös Ty ja Gemma tempaistaan mukaan salaliittoon, joka uhkaa tuhansien ihmisten henkiä. Nuoret tekevät kaikkensa saadakseen asiat selvitettyä, mukaan lukien turvautumalla Krottiliigaan, vaarallisten lainsuojattomien joukkoon.

Sain taas tuta Fallsin hienon ja elävän tavan kuvailla miljöötä, kirjoittaa ihanan eloisia ja hauskoja hahmoja sekä ihastella uskomattoman täydeltä tuntuvaa maailmaa, joka lumosi (ja pelotteli puolikuoliaaksi) jo ensimmäisessä osassa. Yllättävää kyllä, etten panikoinut samalla tavalla tätä lukiessa, mitä Veden alla -kirjaa. Todennäköisesti johtui siitä, ettei tässä osassa vietetty ihan niin paljon aikaa konkreettisesti veden alla syvyyksissä, mitä ensimmäisessä. Lisäksi juoni oli sen verran jännittävämpi, etten edes malttanut alkaa märehtiä jokaista ohi pulikoivaa paholaisrauskua ja miljoonakalaa. Ooh, voidaanko tätä kutsua jopa edistykseksi? Olenko astetta karskimpi tätä nykyä? Epäilen, mutta ajatus on huisi.

Siinä missä ensimmäisessä osassa minua ihastutti eniten kirjan maailma ja miljöö, tässä sitä vastoin minua ihastuttivat suunnattomasti hahmot. Ty ja Gemma ovat ihania ja niin armottoman suloisia! Ty on mukava ja hyväsydäminen poika ja niin hyvä vastinpari pippuriselle, mutta herttaiselle Gemmalle. En voinut olla nauramatta heidän yhteisille hetkilleen, ne olivat vain niin suloista luettavaa. Aivan kuten sanoin edellisen kirjan kohdalla, sanon nytkin: heidän tarinansa on niin kaunis. Lisäksi pidin kovasti Krottiliigan sakista.

Tunsin sielujensympatiaa Gemmaa kohtaan. Hänkin pelkää merta ja syvyyksiä ja kaikkea, mitä siellä on ja mitä siellä voisi olla. Minäkin varmasti saisin paniikkikohtauksen ja vajoaisin pohjaan, jos olisin ollut muutamissa kohdissa Gemman asemassa. Jestas... Kaikki se vesimassa, ei happea, rajallinen näkökenttä, kylmää, pimeää, syvää vettä, kaikki se, mitä vedessä on eikä mahdollisuutta paeta jotain valtavaa merihirviötä lähestymässä... Ihailen kaikkia niitä, jotka tuntevat olonsa mukavaksi merissä ja suurissa vesistöissä.

Vastavirran juoni on mutkikkaampi, mitä ensimmäisen osan. Tässä mukana on hyvin paljon enemmän elementtejä, jotka avartavat Fallsin luomaa maailmaa. Mukana on poliittista juonittelua ja keplottelua, ihan suoranaisia murhia ja paljon vaarallisia tilanteita. Tässä osassa pääsemme näkemään laajemmin elämää Paisumuksen jälkeen myös muiden kuin vedenalaisterratoriolaisten näkökulmasta. Veden alla oli enemmän hahmopainotteinen kirja, Vastavirta taasen tutustuttaa lukijaa paremmin ympäristöön ja tapahtumiin myös pinnalla.

Lukisin mielelläni vielä lisää Tyn ja Gemman tarinaa, mutta Falls on kirjoittanut tähän sarjaan vain kaksi kirjaa. Ja tavallaan se onkin ehkä parempi, ettei tarinaa venytetty liikaa. Kahdessa kirjassa Falls onnistui kertomaan haluamansa asiat ja se periaatteessa riittää tyydyttämään lukijan. Saimme jo kokonaisuuden, joten miksi turhaa venyttää trilogiaksi tai vieläkin pidemmäksi.

Suosittelen tutustumaan näihin kirjoihin. Todella elävää ja miljöörikasta luettavaa hauskoilla hahmoilla ja suloisella romanssilla. Sopii myös niille, jotka saavat hengenahdistuksia sanoista meri ja syvyys.

Lukunäyte: Luku 3, sivut 33-34

Kun seisoimme kasvot kohti odotussalia ja Gemma katseli merelle päin, huomasin että hänen pisamainen ihonsa hohti kuun valossa hennosti. Hän oli kertonut haluavansa samanlaisen hohdon kuin minulla, ja hän olikin syönyt runsaasti bioluminoivaa kalaa niiden kolmen kuukauden aikana, jotka hän oli asunut meillä. Yleensä uudisasukkaalla kesti vähintään vuoden ennen kuin hänen ruokavalionsa alkoi heijastua ihosta. Siitä huolimatta Gemman iho loisti tänä iltana.

      ”Onko sinulle kehittymässä hohto?” kysyin ja nujersin haluni koskettaa hänen poskeaan.

      ”Mitä? En usko – Ty, katso vettä!”

      Käännyin ja näin että aikuiset olivat seisahtuneet niille sijoilleen tuijottamaan merta. Ja syystäkin – vesi Vaeltajan ympärillä hehkui valkeana. Aavemainen valo oli heijastunut Gemman kasvoilla hohtona.

      Hän perääntyi kompastellen. ”Nuo ovat niitä, eikö niin?”

      ”Ketkä?”

      Gemma osoitti reservaattialuksen hylkyä, joka piirtyi enää tuskin näkyvänä hahmona yötaivasta vasten. ”Niitä haamuja, jotka päästimme ulos”, hän kuiskasi.

Dark Life –sarja

Dark Life | Veden alla (2010/2011)

Rip Tide | Vastavirta (2011/2011)