Ikuinen rakastaja - J.R. Ward

Nimi: Ikuinen rakastaja

Alkuteos: Lover Eternal

Trilogia/sarja: Mustan tikarin veljeskunta, #2

Kirjailija: J.R. Ward

Kääntäjä: Marke Ahonen

Julkaisuvuosi: 2006 (suomeksi 2010, Basam)

Sivuja: 447 suomenkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: Kun yön varjot laskeutuvat New Yorkin Caldwellissa, alkaa kuolettava ajojahti vampyyrien ja heidän metsästäjiensä välillä. Vampyyrirodulla on puolustajinaan kuuden vampyyrisoturin salainen veljesjoukkio. Rhage, jonka sisällä raivoaa hurja peto, on Mustan tikarin veljeskunnan jäsenistä vaarallisin. Hän on paras taistelija ja aina kärkäs toimimaan hetken mielijohteesta, sillä hänen sisällään palaa Kirjurineitsyen langettama ankara kirous.

      Mary Luce on kokenut elämässään kovia. Hän joutuu tahtomattaan vampyyrien maailmaan ja tarvitsee Rhagen suojelua. Marylla on oma hengenvaarallinen kirouksensa, eikä hän etsi rakkautta. Hän on menettänyt uskonsa ihmeisiin jo vuosia sitten. Pian Rhage kuitenkin tietää, että hänen on saatava Mary omakseen. Vihollisten uhatessa Mary taistelee vimmaisesti voittaakseen elämän yhdessä rakastettunsa kanssa.

Ajatukseni: Joo, huomaan olevani taas ihan tosissani koukuttumassa näihin kirjoihin. Kolmososan aloitin sillä samalla sekunnilla kun tämän osan sain loppuun. Hups.

Rhage on veljeskunnan paras taistelija sekä Hollywoodin tasoinen mieskauneus, joka kaataa naisia illasta toiseen. Hänellä on kuitenkin sisällään peto, joka tulee esiin ellei hän pääse purkamaan paineita tavalla tai toisella. Kun hän tapaa ihmisnaisen, Maryn, huomaa Rhage tuntevansa sisällään jotain sellaista mitä ei ole koskaan ennen tuntenut: rauhaa. Rhagen on pakko tutustua Maryyn paremmin. Mary Luce pelkää leukemiansa palanneen ja kun tuo valtavan iso ja kaunis vampyyrisoturi astuu hänen elämäänsä, tekee Mary kaikkensa pitääkseen tämän emotionaalisesti loitolla. Ainoa vain, että se on ihan hemmetin vaikeaa.

Tunnustus: olen lukenut tämän kirjan useammin kuin jaksan edes muistaa. Parhaimmillaan luin tämän kolme kertaa putkeen, aloittaen aina alusta kun olin loppuun päästä. Kyllä, pidin tästä kirjasta ihan niin paljon. En ole varmaan ikinä ennen niin innoissani yhtä ja samaa kirjaa lukenut. Joten... Ikuinen rakastaja ba-da-ba-tsss... tai jotain.

Aivan kuten Pimeyden rakastajan arviossa mainitsin, kiinnostuin pääparin sijasta niin paljon enemmän muista hahmoista, eritoten Rhagesta ja Zsadistista, ja heistäkin aivan eri syistä. Siinä missä Zsadistin synkkyys ja erikoisen vivahteet käytöksessä ja persoonassa saivat minut halajamaan saada enemmän tietoa hahmosta, Rhagen devil-may-care-asenne ja huumori olivat niitä piirteitä, joista hahmossa pidin. Rhage on yksinkertaisesti niin symppis hahmo, ettei hänestä voi olla pitämättä!

Pidin reilusti enemmän Rhagen ja Maryn suhteesta mitä Wrathin ja Bethin. Pidin heistä myös paljon enemmän hahmoina ylipäätään. Niinkin mukava kuin Beth onkin, hän tuntui vain hieman liian täydelliseltä ollakseen kiinnostava tai tarjotakseen ylipäätään minkäänlaista haastetta tarinaan, edes ihan vain juonen kannalta. Maryssä puolestaan on paljon enemmän syvyyttä hänen taustojensa puolesta.

Ikuinen rakastaja oli ihan niin lässy mitä muistinkin, ja itseni tuntien en yleensä innostu sellaisesta setistä, en ainakaan ensimmäisenä. Mutta tässä kirjassa, etenkin kun tarinan pääpaino on nimenomaan siinä romanssissa, tuodaan pöytään kuitenkin riittävästi muitakin elementtejä. Pääsemme lähemmin tutustumaan Harvennuskunnan (vampyyrien vihollisen) toimintaan sekä tarkastelemaan touhua myös muiden hahmojen näkövinkkelistä, mikä tasapainottaa tuota romanssipuolta sopivasti.

Toki minun täytyy myöntää, että homma meinasi mennä välillä aika helkkarin imeläksi. ”Ikuisesti”... heh. Ei sentään niin imeläksi mennyt, että hampaat olisivat uhanneet sulaa suuhun. Tämä osa kuitenkin lienee toisena suosikkilistallani, heti Herätetyn rakastajan jälkeen.

Lukunäyte: Luku 11, sivut 91-92

Rhage lakkasi hengittämästä ja ainoastaan katseli ihmisnaarasta. Voi, tämä oli ihana. Ei lainkaan sellainen kuin hän oli odottanut, mutta ihana yhtä kaikki.

      Naaraan iho oli kalpea ja sileä, kuin hienoa norsunluunvalkoista kirjepaperia. Häne kasvojensa luut olivat samoin hienotekoiset, leuka kaartui sirona korvista leuankärkeen, posket olivat korkeat ja luonnollisen punan värjäämät. Hänen kaulansa oli pitkä ja hoikka, samoin kuin hänen kätensä ja luultavasti myös sääret. Hänen tummanruskeat tukkansa oli vedetty taakse poninhännälle.

      Hänellä ei ollut meikkiä, eikä Rhage pystynyt erottamaan hajuveden tuoksua. Ainoat korut, jotka hänellä oli yllään, olivat pikkuruiset helmikorvakorut. Hänen luonnonvalkea neuleensa oli paksu ja löysä, ja Rhage oli valmis lyömään vetoa, että myös housut olivat väljät.

      Naaraassa ei ollut kerta kaikkiaan mitään, mikä olisi kerjännyt huomiota. Hän oli aivan toisenlainen kuin ne naaraat, joita Rhage yleensä harrasti. Ja hän vangitsi Rhage huomion tehokkaasti kuin soittokulkue.

      ”Hei, Mary”, Rhage sanoi hiljaa.

Black Dagger Brotherhood | Mustan tikarin veljeskunta –sarja

Dark Lover | Pimeyden rakastaja (2005/2009)

Lover Eternal | Ikuinen rakastaja (2006/2010)

Lover Awakened | Herätetty rakastaja (2006/2010)

Lover Revealed | Paljastettu rakastaja (2007/2011)

Lover Unbound | Sitomaton rakastaja (2007/2011)

Lover Enshrined | Varjeltu rakastaja (2008/2011)

    6.5 Father Mine (2008)

Lover Avenged | Kostettu rakastaja (2009/2012)

Lover Mine | Minun rakastajani (2010/2012)

Lover Unleashed | Vapautettu rakastaja (2011/2012)

Lover Reborn | Uudelleensyntynyt rakastaja (2012/2012)

Lover at Last | Rakastaja – viimeinkin (2013/2013)

The King | Kuningas (2014/2014)

The Shadows | Varjot (2015/2015)

The Beast (2016)

~

The Black Dagger Brotherhood: An Insider's Guide | Mustan tikarin veljeskunta: sisäpiirin tietoa (2006/2013)

Pimeyden rakastaja - J.R. Ward

Nimi: Pimeyden rakastaja

Alkuteos: Dark Lover

Trilogia/sarja: Mustan tikarin veljeskunta, #1

Kirjailija: J.R. Ward

Kääntäjä: Marke Ahonen

Julkaisuvuosi: 2005 (suomeksi 2009, Basam)

Sivuja: 442 suomenkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Takakannesta: Kun yön varjot laskeutuvat New Yorkin Caldwellissa, alkaa kuolettava ajojahti vampyyrien ja heidän metsästäjiensä välillä. Tämä on salaisen veljeskunnan aluetta – kuuden vampyyrisoturin, jotka ovat lajinsa viimeiset puolustajat. Kukaan heistä ei nauti vihollistensa tuhoamisesta yhtä paljon kuin Wrath, Mustan Tikarin Veljeskunnan johtaja.

      Maapallon viimeinen puhdasverinen vampyyri, Wrath, hautoo kostoa tappajille, jotka murhasivat hänen vanhempansa kauan sitten. Wrath saa kuitenkin muuta ajateltavaa, kun hänen luottosoturinsa saa surmansa. Tältä jää puoliverinen tytär, Beth, jolla ei ole aavistustakaan synkästä verenperinnöstään eikä siitä, mitä kohtalo on hänen varalleen tarjoamassa. Wrathin on johdatettava tyttö kanssaan epäkuolleiden maailmaan…

      Bethiä kalvaa kummallinen, ennenkokematon levottomuus. Hänen on mahdotonta vastustaa vaarallisen houkuttelevaa miestä, joka ilmestyy yöllä hänen luokseen outo palo silmissään. Miehen tarinat veljeskunnasta ja verestä pelottavat Bethiä, mutta hänen kosketuksensa sytyttää nälän, joka on tuhota heidät molemmat.

Ajatukseni: Aaah, Mustan tikarin veljeskunta... Olen tässä nyt hieman potenut lukujumia, joten päätin tarttua johonkin kepeään ja simppeliin kirjaan. Taru Sormusten Herrasta ei ihan sovi tähän kategoriaan, mutta Pimeyden rakastaja puolestaan täydellisesti.

Wrath on vampyyrirodun viimeinen puhdasverinen vampyyri, kuningas sekä Mustan tikarin veljeskunnan, rotua suojelevan soturijoukkion jäsen. Hän vihaa ihmisiä eikä aluksi voi uskoa korviaan, kun hänen soturiveljensä Darius pyytää häntä auttamaan puoliseverisen tyttärensä muutoksen kanssa. Mutta kun Darius kuolee äkillisesti, Wrath kokee velvollisuudekseen auttaa tyttären muutoksen läpi ja samalla huomaa, kuinka tuo mustatukkainen kaunotar on varastamassa hänen mustuneen sydämensä itselleen. Kun Wrath ilmestyy eräänä yönä Beth Randallin asunnolle, huomaa tämä ensimmäisen kerran seksuaalisen viettinsä heräävän. Saadessaan tietää oman verenperintönsä ja lähestyvästä muutoksestaan, Bethin täytyy oppia hyväksymään tuo uusi maailma hänen ympärillään. Samalla Beth huomaa olevansa uhkaavasti rakastumassa Wrathiin, vaikka suhde heidän välillään on lähes tulkoon mahdottomuus.

Tutustuin tähän sarjaan 16-vuotiaana lukion ekalla ja silloin tämä oli jotain sellaista, mitä en ollut koskaan ennen lukenut. Lukemani silloin oli lähinnä Pullmania ja Rowlingia sekä taisin juuri olla tutustunut L.J. Smithin kirjoihin, joten vampyyrierotiikka oli täysin ulkona mukavuusalueeltani. Olin hieman häkeltynyt huomatessani, millaisesta tarinasta olikaan kyse. Samalla kuitenkin koukutuin niin totaalisesti, että luin kiireen vilkkaan kaikki neljä (viisi?) siihen mennessä ilmestynyttä suomennosta ja seuraavina vuosina kaihoisasti aina odotin uutta osaa, palaten näihin alkupään kirjoihin uudelleen ja uudelleen.

Sitten jonkun yhdeksännen osan jälkeen kiinnostukseni alkoi hiipua, sillä tarina vain toisteli itseään ja homma alkoi mennä vähän turhan leväperäiseksi. Hirmuisesti uusia hahmoja enkä meinannut enää muistaa, mitä ihmettä oli tapahtunut. Manellon ja Paynen kirjasta muistan sen verran, että touhu oli niin kivuliaan vaikeaa ja kiusallista etenkin romanssin osalta, etten kestänyt enää. En ollut koskenut näihin kirjoihin tyyliin kolmeen vuoteen, kunnes nyt sitten otin uudelleen syyniin.

Oli toisaalta nyt niin mukava pitkästä aikaa palata tämän sarjan pariin. Maailma oli tuttu, veljeskunta ihan yhtä hauska ja dialogi, vaikkakin melko räävitöntä, oli nasevaa ja hupaisaa. Mutta toisaalta sitä nyt ”vanhempana ja viisaampana” täytyy kyllä myöntää, että onhan tämä kirja melkoista tuubaa. Sehän ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö viihdearvo voisi olla hyvinkin korkealla tai ettei tästä saisi tykätä. Minä tykkäsin, mutta kunhan en turhan kriittisesti ala tätä käsittelemään.

Totesin nyt saman mitä ensimmäiselläkin lukukerralla: mielestäni Wrath ja Beth ovat aika tylsä pari. En pahemmin kiinnostunut heidän romanssistaan, vaan sen sijaan huomioni kiinnittivät kaikki muut hahmot ja maailma. Beth, vaikkakin todella mukava, tuntuu vähän turhan täydelliseltä ollakseen oikeasti kiinnostava. Ei hänessä varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta eipä kyllä mitään muutakaan. Wrath puolestaan hieman ärsytti minua, vaikka hänelläkin on hetkensä. Hänellä on vain melkoisen luotaantyöntävä persoona.

Ehkä se mikä tästä kirjasta tekee niin helmen on ettei se yritä ottaa itseään liian vakavasti. Tässä annetaan riittävästi maailmaa, kiinnostavia hahmoja, hupaisaa dialogia sekä erotiikkaa pitämään lukijan kiinni sivuissa, mutta silti vedellään kieli poskessa menemään. En voisi suurin surminkaan lähteä näitä miksikään laatukirjallisuudeksi väittämään, mutta pirun viihdyttäviä nämä silti ovat.

Pakko nyt sanoa, mutta minua huvittaa niin paljon miten veljeskuntaa kuvaillaan :D Heistä saa käsityksen kuin he olisivat joitain jumalattomia steroideja lapsuudesta asti popsineita siitossonneihin rinnastettavia lihasmöykkyjä, joista uhkuva testosteroni sulattaa tapetitkin seinältä. Tämä kuvaus menee niin överiksi. Lisäksi tämä ihme nahkahousufetissi ei ihan nyt sytytä minua. Tulee mieleen lähinnä Ross Geller ja hänen unohtumaton nahkahoususeikkailunsa.

Huomaan olevani taas koukuttumassa näihin kirjoihin, sillä hain kirjastosta neljä seuraavaa osaa enkä malttaisi odottaa niihin pääsemistä. Rhagen ja Zsadistin kirjat ovat suosikkejani, mutta nyt odotan mielenkiinnolla myös Butchin ja Vishousin kirjojen uusintalukua. Jännä nyt muutaman vuoden jälkeen tarkastella miten oma suhtautumiseni on muuttunut.

Lukunäyte: Luku 6, sivut 55-56

Silloin hän näki miehen. Mies seisoi sisäpihan takaseinää vasten – musta hahmo, paljon suurempi tuttuja varjoja, jotka roska-astiat ja sammalen peittämä piknikpöytä heittivät.

      Vapisevin käsin Beth tarkasti oven lukon ja meni sitten ikkunoiden luo. Myös ne olivat lukossa. Hän veti verhot alas, tarttui langattomaan puhelimeensa ja meni jälleen seisomaan Boon viereen.

      Mies oli liikkunut.

      Hemmetti!

      Mies oli tulossa häntä kohti. Beth tarkasti jälleen oven lukon ja perääntyi. Hänen jalkansa osui futonin reunaan. Hän kaatui, puhelin kirposi hänen kädestään ja pomppi tiehensä. Hän iskeytyi patjaan, mikä sai hänen päänsä nytkähtämään kaulan varassa.

      Uskomatonta kyllä, ovi liukui auki ikään kuin sitä ei olisi koskaan lukitta, ikään kuin hän ei olisi koskaan sulkenut sitä.

      Yhä selällään maaten Beth huitoi villisti jaloillaan ja sotkeutui lakanoihin yrittäessään perääntyä kauemmas miehestä. Mies oli valtavan suuri, hänen hartiansa leveät kuin hirret, hänen säärensä yhtä paksut kuin Bethin vyötärö. Beth ei kyennyt näkemään miehen kasvoja, mutta mies huokui uhkaa, joka oli kuin Bethin rintaan tähdätty ase.

Black Dagger Brotherhood | Mustan tikarin veljeskunta –sarja

Dark Lover | Pimeyden rakastaja (2005/2009)

Lover Eternal | Ikuinen rakastaja (2006/2010)

Lover Awakened | Herätetty rakastaja (2006/2010)

Lover Revealed | Paljastettu rakastaja (2007/2011)

Lover Unbound | Sitomaton rakastaja (2007/2011)

Lover Enshrined | Varjeltu rakastaja (2008/2011)

    6.5 Father Mine (2008)

Lover Avenged | Kostettu rakastaja (2009/2012)

Lover Mine | Minun rakastajani (2010/2012)

Lover Unleashed | Vapautettu rakastaja (2011/2012)

Lover Reborn | Uudelleensyntynyt rakastaja (2012/2012)

Lover at Last | Rakastaja – viimeinkin (2013/2013)

The King | Kuningas (2014/2014)

The Shadows | Varjot (2015/2015)

The Beast (2016)

~

The Black Dagger Brotherhood: An Insider's Guide | Mustan tikarin veljeskunta: sisäpiirin tietoa (2006/2013)

Tammi-helmikuun kooste

Kaksi kuukautta vuodesta 2016 jo kulunut ja kolmatta on aloiteltu kovasti. No miten on mennyt? Vaihtelevasti.

Vuosi alkoi minulla hyvin ja pursusin energiaa. Suunnittelin tekeväni ja lukevani kaikenlaista, mutta helmikuun puolivälin jälkeen yhtäkkiä huomasin olevani akateemisen kriisin partaalla. Hieman dramatisoidusti. Failasin yhdessä vapaaehtoisessa kurssissa, jota en pisteiden puolesta edes tarvitse ja mitkä ovat minulla tunnelmat tentin jälkeen? Kuin maailmanloppu olisi julistettu.

Voi hyvää päivää että osaan väsyttää välillä itseäni. Miksi stressaan jotain yhtä kurssia jota en lue muuten kuin yleisen mielenkiinnon vuoksi? En pidä epäonnistumisesta ja ottaa koville myöntää tappio jopa vapaaehtoisessa kurssissa. En haluaisi saada nelosia (tai vähintään kolmosia) huonompia numeroita, koska koen että minun pitäisi pystyä aina parempaan. Jopa nuo neloset hieman turhauttavat, sillä olen niin lähellä vitosta... Kuten sanoin, väsytän itseäni. Joskus sitä sopii höllätä. Edelleen etsin sellaista kultaista keskitietä ajankäyttöni suhteen, että saisin opiskeltua tehokkaasti mutta myös ylläpitää elämää kirjaharrastuksen parissa ja täällä blogin puolella.

No eipä minulla nyt mitään vakavampaa meneillään ole, kunhan vain kriiseilen itselleni asettamieni suorituspaineiden kanssa. Yksi hylsy sinne tai tänne ei ole mikään iso asia. Onhan näitä muitakin juttuja mitä tässä joudun myös miettimään. Esim. tulevat opintotukileikkaukset herättävät aika inhottavan fiiliksen, samoin kuin kesätöiden puute ja kesällä lukemani kirjatentit. Onneksi heinäkuussa saan viikon verran tuulettua Roomassa ja käydä vihdoin katakombeissa! Mamma betalar, paitsi katakombit kustannan itse, sillä olen niistä haaveillut jo niin kauan. Sen verran sijoitan itseeni.

Lukemaan en siis olekaan hirveästi ehtinyt. En ole yksinkertaisesti jaksanut, mitä nyt Lotroa olen joitain lukuja lukenut ja lopetellut House of Cardsin parissa. Kaikki keskeneräiset kirjat tuntuvat niin raskailta tällä hetkellä, mutta niitä on toisaalta niin monta työn alla etten uusiakaan välttämättä haluaisi aloittaa.

Kissaterveisiä laitan myös tulemaan: kisu on täysin parantunut viiden kerroksen pudotuksestaan! Kissani tosiaan onnistui putoamaan parvekkeelta joulukuussa ja lopputuloksena siipien kokeilusta oli katkennut etutassu, murtunut lapaluu, tikattu huuli, katkennut kulmahammas ja sijoiltaan mennyt leuka. Pahin järkytys mitä olen ikinä kokenut. Onneksi rakas kisuni pääsi nopeasti kirurgin paikkailtavaksi ja toipuminen alkoi alle vuorokauden päästä putoamisesta. Oli surullista seurata kauluripäistä hurjapäätä joka linkutti menemään pitkin asuntoa tai yritti koko ajan tulla kehräämään viereen perämoottorin lailla.
 

1 pv leikkauksesta. Naama melko ruvella.

2 pv leikkauksesta.

Tänään, 13 vko toipumista takana. Ei mitään eroa entiseen :)

Kissa toipui kuitenkin hurjan nopeasti eikä näin kolmen kuukauden jälkeen katkennutta hammasta lukuun ottamatta huomaa mitään eroa entiseen. Sama ihana karvakasa se edelleen on ♥ Pari päivää sitten eläinlääkäriltä saatiin terveen paperit eikä tarvinnut edes sitä hammasta poistaa. On niin huojentunut olo nyt! Kissa on edelleen oma ihana itsensä, mutta mahdollisesti vain enemmän hellyydenkipeä. Välillä ei tarvitse muuta kuin katsoa sitä niin toinen alkaa kehrätä :D

Että tällaista on täällä ollut meneillään. Kiireestä ja yleisestä lukemattomuudesta blogi on ollut vähän hiljainen, mutta ei kai siinä. Velvollisuudet puskevat vapaa-ajan harrastusten tielle. Ei kurjuutta kummempaa tai elämää ihmeellisempää.

Eilen otin rennosti ja maratoonattiin kaverin kanssa Lotrot, ihan special extended editionit. Meni about puoli vuorokautta, mutta oli kyllä taas sen arvoista. Alan tulla siihen tulokseen, että Kuninkaan paluu taitaa olla lempielokuvani kaikista kolmesta.

Tammikuussa luettua:

x Andy McDermott: The Hunt for Atlantis (Nina Wilde & Eddie Chase, #1)

x Amy Plum: Until the Beginning (After the End, #2)

x Andy Weir: Yksin Marsissa

3 kirjaa / 1226 sivua

Helmikuussa luettua:

x Veikko Anttonen: Uskontotieteen maastot ja kartat

x Osmo Jussila, Seppo Hentilä, Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-1995

x Michael Dobbs: House of Cards (Francis Urquhart, #1)

3 kirjaa / 1030 sivua

Luin siis kolme kirjaa per kuukausi, joista helmikuussa kaksi oli tenttikirjoja enkä aio niistä kirjoittaa. Lotro on edelleen Kuninkaan paluuta ja liitteitä vaille luettuna ja Sudenkorennossa olen nyt about puolivälissä. Nyt meinaa vähän olla mopo hyytynyt, mutta eiköhän tästä pian taas köhitä liikkeelle.

Hyvää maaliskuutta ja lukuisaa kevättä kaikille! :)

House of Cards - Michael Dobbs

Nimi: House of Cards

Alkuteos: House of Cards

Trilogia/sarja: Francis Urquhart, #1

Kirjailija: Michael Dobbs

Kääntäjä: Maija Kauhanen

Julkaisuvuosi: 1989 (suomeksi 2015, Otava/Seven)

Sivuja: 390 suomenkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Poliittisen pelin ja korruption maailmaan imaiseva koukuttava trilleri miehestä, joka ei kaihda mitään keinoja päästäkseen kiinni vallan kahvaan. Kirjaan pohjautuu Netflixin huippusuosittu tv-sarja.

      Pääpiiskuri Francis Urquart valvoo puoluekuria Britannian hallituksessa. Kun pääministeri tekee päätöksen, joka romuttaa Urquartin urasuunnitelmat, nöyryytetty piiskuri aloittaa hiljaisen ja vähittäisen vallankaappauksen kulissien takana. Urquart käyttää häikälemättömästi hyväkseen tietämystään puolueensa jäsenten salaisuuksista ja heikoista kohdista sekä ohjailee lehdistöä mielensä mukaan. Hän ei kaihda likaisimpiakaan keinoja tavoitellessaan poliitikan korkeinta huippua.

Ajatukseni: Vaikka todellisuus on välillä kuin suoraan jostain kieroutuneesta poliittisesta jännäristä, voi sitä menoa kauhistella myös fiktiossa. House of Cards oli erinomainen teos siihen kauhisteluun, jonka kylmä nerous vetosi minuun erinomaisesti.

Francis Urquhart on toiminut jo kauan Britannian parlamentissa pääpiiskurina pitäen asiat mallillaan, valvoen jäsenten työskentelyä ja kaivellen hyvinkin henkilökohtaista tietoa heistä, pitäen heidät näin ruodussa jos niikseen tulee. Pääpiiskuri alkaa kuitenkin kaivata mahdollisuutta edetä poliittisella urallaan, mutta kun puoluevaalit eivät sujukaan niin hyvin, pääministeri ilmoittaa aikovansa pidättäytyä kaikista muutoksista ministerisalkuissa. Pettynyt ja vihastunut Francis vannoo uskollisuuttaan pääministerille, mutta samalla alkaa toteuttaa suunnitelmaansa kulisseissa. Hän tietää mistä naruista vedellä ja kuinka tehdä se niin huomaamattomasti ettei kukaan tajua hänen osuuttaan kaikkiin niihin järkyttäviin puoluesalaisuuksien paljastumisiin ennen kuin on liian myöhäistä.

Jos et ole lainkaan kiinnostunut politiikasta – edes etäisesti – niin vähän epäilen että saattaa olla vaikeaa keskittyä tähän kirjaan. Tässä nimittäin sukelletaan hyvinkin syvälle Britannian parlamenttiin ja rellestetään oikein olan takaa kulisseissa. Myös mediaa ja sen luonnetta tässä tutkitaan kovasti ja yllättävänkin havannoivasti. Kuka uskaltaa olla se vastarannan kiiski kun se ei lainkaan sovi kenenkään poliittiseen agendaan?

Alussa minulla oli hieman vaikeuksia saada selvää kuka hahmoista oli kukin ja yksinkertaisesti yhdistää nimi ja ammatti. Yhdessä vaiheessa pidin viikon tauon lukemisesta enkä meinannut muistaa melkein ketään sivuhahmoista. Hahmoja vilisee sivuilla nimittäin tuhoton määrä, mutta kyllä se siitä kun vauhtiin pääsee ja tärkeimmät heistä alkavat nousta enemmän esiin.

Francis Urquhart on antisankari, josta on vaikea muodostaa mielipidettä. Kiistatta hän on nero ja älykäs, mutta toisaalta hän alkaa touhuta niin tiitterästi häijyjä suunnitelmiaan että on vaikea sanoa, onko hänen puolellaan vai ei. Hänen tv-sarjan vastinettaan näyttelee Kevin Spacey ja aluksi en ollenkaan osannut nähdä häntä Francisina. Mutta sitten pari jaksoa katsottuani en enää osannut nähdä ketään muuta kuin Spaceyn. Hienosti hän on tuon hahmon elävöittänyt tv-sarjaan.

House of Cards on kirjoitettu antaumuksella ja selkeällä ymmärryksellä – ja onhan tämä odotettua, sillä Michael Dobbs on itse mukana politiikassa. Hän on Britannian konservatiivipuoleen jäsen, toiminut kolmen pääministerin neuvonantajana sekä ollut ylisesti ottaen mukana puolueessa kymmeniä vuosia. Luottamuksella voin siis todeta, että hän varmasti tietää mistä puhuu.

Suosittelen kovasti niille, jotka aiheesta ovat kiinnostuneet ja jotka nauttivat aina silloin tällöin kunnon poliittisesta jännäristä. Myös tv-sarjaan tutustuneita suosittelen katsastamaan kirjan. Minä puolestani mielelläni jatkan tämän trilogian parissa.

Lukunäyte: Ensimmäinen osa: Sekoitus, sivu 7

Mikään ei kestä, ei ikuisesti. Ei nauru, ei himo, ei edes itse elämä. Ei ikuisesti. Ja sen vuoksi otamme kaiken irti siitä, mitä meillä on.

      Miksi tuhlata elämäänsä siihen, että saisi haluamansa muistolauseen hautakiveen? ”Rakkaudella kaivattu.” Kenellä muulla kuin aivokääpiöllä on sellaista kaiverrettuna päänsä yläpuolelle? Pelkkää tunnetason pidätyskyvyttömyyttä. Kohdatkaamme tosiasiat: elämä on nollasummapeliä, ja politiikka on tapamme määrittää, kuka voittaa ja kuka häviää. Ja pidämme siitä tai emme, me kaikki olemme mukana pelissä.

      ”Kanssaihmistensä kunnioittama.” Samaa kiveen hakattua ininää. Ei minun kohdallani. Ei ihmisiä motivoi kunnioitus vaan pelko; sen avulla rakennetaan imperiumeja ja käynnistetään vallankumouksia. Se on kaikkien suurmiesten salaisuus. Kun ihminen pelkää, että hänet murskataan, että hänet tuhotaan täysin, hänen kunnioituksensa seuraa aina perässä. Syvä pelko on huumaavaa, pakahduttavaa, vapauttavaa. Se on aina vahvempaa kuin kunnioitus.

      Aina.

Francis Urquhart –trilogia

House of Cards (1989/2015)

To Play the King | Kuninkaantekijä (1992/2015)

The Final Cut | Viimeinen jako (1995/2015)