Tarkoitettu - Ally Condie

Nimi: Tarkoitettu (Tarkoitettu-trilogia, osa 1)

Alkuteos: Matched

Kirjailija: Ally Condie 
Kääntäjä: Kaisa Kattelus

Julkaisuvuosi: 2010 (suomeksi 2010, Tammi)

Sivuja: 324 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★☆☆☆

Takakannesta: 17-vuotias Cassia elää tulevisuuden maailmassa, uudessa uljaassa Yhteiskunnassa. Elämä siellä on täydellisen säänneltyä. Yhteiskunta päättää, mitä ihmiset syövät, kuinka he pukeutuvat, missä he työskentelevät, milloin he kuolevat. Ja kun kansalaiset täyttävät 17, Yhteiskunta esittelee heille myös heidän tulevan kumppaninsa. 

Parit ovat yleensä toisilleen ennalta tuntemattomia, optimaalisesti yhteen sopivia henkilöitä. Cassialle valittu poika on kuitenkin yllättäen hänen paras ystävänsä Xander. Mutta kun Cassia myöhemmin tutkii saamaltaan mikrokortilta Xanderin tietoja, ruudulle ilmestyvät Kyn, toisen tutun pojan kasvot.

    Kyn kuvan nähtyään Cassia alkaa kyseenalaistamaan asioita. Entisen mallikansalaisen sokea usko Yhteiskuntaan säröilee. Kuka on hänelle optimaalisin kumppani, täydellinen Xander vai houkutteleva, salaperäinen Ky? Kenen kanssa Yhteiskunta haluaa hänen menevän naimisiin? Ja onko sillä väliä? Uskaltaisiko Cassia uhmata sääntöjä ja valita itse?

SPOILERIVAROITUS!

Ajatukseni: En oikein tiedä, miten suhtautua Tarkoitettuun. Tästä kirjoituksesta tulee vähän sellainen sekametelisoppa. Kansi on todella hieno ja vaikuttava, ja se sai minut alun perin kiinnostumaan kirjasta. Kansi on todella sievä. Mutta siis, en ole täysin varma, miksi tunnen niin omituisesti kirjaa kohtaan. Se ei ollut ihan huonoimmasta päästä, mutta en millään voi ymmärtää, miksi kirjaa on kehuttu maasta taivaisiin. Aloitan sorteeraamaan ajatuksiani juonesta.

Juoni oli ehkä kaikkein suurin kummastuksen aihe minulle. Koska kirjassa ei tunnu olevan juonta. Olen lukenut juonen netissä monilla sivustoilla (Risingshadow, Goodreads), kirjan takakannesta ja lukenut itse kirjan, enkä vieläkään osaa sanoa tarkalleen, mikä Tarkoitetun juoni on. Se on niin omituista! Koska kirjassa ei tapahdu mitään. Tuntui kuin tarina jatkui ja jatkui vain alkuasetelmana. Jos joku tulisi yhtäkkiä ja kysyisi minulta kirjan juonta, todennäköisesti hiljenisin, miettisin hetken, lopulta kohauttaisin olkiani ja vastaisin: ”En ole täysin varma. 324 sivun jälkeen en ole vieläkään varma, mikä juoni oli.”

Osaan kuvailla juonta suunnilleen seuraavasti: Parijuhla, Cassia+Xander=pari, Kyn naama, hämmennystä, Ky Ky Ky Ky, ”oho, Xander on parini, ei Ky”, Ky Ky Ky Ky, Cassia+Ky=kavereita, Xander, Ky Ky, ”oho, taidan olla rakastunut Kyhyn!”, ”Xander, sorry”, ”OMG, ehkä jotain on tekeillä ja Yhteiskunta ei olekaan täydellinen”, Ky Ky Ky Ky, LOPPU.

Kolmiodraama, hyvä ihmiset! Voi itku. Älkää ymmärtäkö väärin – minä pidän kolmiodraamasta, jos se on hyvin kirjoitettua ja on omiaan tukemaan tarinaa pääpainoisen juonen ohella. Tarkoitetun kolmiodraama tuntui olevan ainoa kantava teema, jonka kirjasta saattoi löytää. Eikä sekään ollut mitenkään hyvää. Tähän liittyy omituinen piirre, joka on hyvin kaksipiippuinen: tässä ei ollut tunteita. Cassia ja Ky juttelevat niitä näitä muutaman kerran kun he tapaavat, eikä mikään viittaa mihinkään romanttiseen. Sitten, aivan yllättäen, Cassia toteaa, että saattaa olla rakastunut Kyhyn. Aivan yllättäen se vain tapahtui, vaikka se nyt on ilmiselvää ja sen tiesi tapahtuvan. Kun Cassia on Xanderin seurassa, he jutustelevat aivan kuten Cassia ja Ky, hyvin kaverillisesti. Heidän pitäisi olla rakastuneita tai vastaavaa, mutta heidän välillään ei tuntunut olevan edes hyvää ystävyyttä, koska Cassian tunteita ei kuvailla millään tavalla, eikä hahmoille näin annetta syvällisyyttä.

Tästä pääsemmekin siihen kaksipiippuisuuteen. Tarina sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan, jossa kaikkea vahditaan tarkasti, kaikki taide on määrällisesti rajoitettu sataan ja loput hävitetty, kaikkia ihmisiä hallitaan, kaikki päätökset tehdään heidän puolestaan, heille jaetaan pillereitä ja pyritään luomaan täydellisiä ihmisiä parittamalla täydelliset toisilleen. Ihmiset eivät osaa kirjoittaa kynällä, heidän ruokansa lasketaan kaloreittain, heille määrätään parit ja työpaikat ja niin edelleen. Eli aika peruskamaa dystopisessa kirjallisuudessa, ei mitään uutta. Cassia uskoo Yhteiskunnan olevan upea ja hieno ja virheetön, mutta ei aivan ymmärrä olevansa täydellisesti sen hallinnassa. Tarina kerrotaan Cassian pään sisällä. Yleensä, kun kerrotaan ensimmäisessä persoonassa, lukija pääsee tuntemaan henkilön tunteet, näkee maailman henkilön silmin ja niin edelleen. Mutta Cassia oli jotenkin niin ontto hahmo. Hänen tunteensa eivät lainkaan välittyneet minulle. Hän ei tuntunut tuntevan oikeastaan yhtään mitään. Tämän voi kenties lukea Yhteiskunnan vaikutuksen ja hallinnan piikkiin, tyyliin Cassia on niin aivopesty, ettei tunteille ole sijaa, koska Yhteiskunta laskee kaiken hänen puolestaan taaten näin hyvän elämän. Mutta tunteet! Condie, anna lukijalle nyt jotain, mihin samaistua! Tai edes minulle. Olen niitä lukijoita, jotka pitävät tärkeänä kyetä samaistumaan ja tuntemaan hahmojen puolesta. Ensimmäiset 150 sivua minä vain luin ilman minkäänlaista tuntemusta, kunnes sen jälkeen kirjan tyhjyys alkoi ärsyttää.

Cassia Reyes ei ole täysi idiootti. Hänellä on jopa älliä ja rohkeutta kysyä suoraan, miksi heille ei anneta mahdollisuutta valita itse. Alettuaan kuolaamaan Kyn perään Xanderin selän takana hän alkaa oppimaan kiellettyjä asioita, kuten runoutta ja kaunokirjoitusta Kyn johdolla. Hän alkaa tekemään hiljaista vastarintaa manipulaatiota ja aivopesua vastaan, pointsit siitä. Kuitenkin, en oikein ymmärtänyt hänen tekojensa ”motiiveja”. Kaikki, mitä Cassia tekee ja ajattelee ja päättää pyörii jatkuvasti Kyn ympärillä. Vaikka Cassiaa varoitetaan olemasta enää Kyn kanssa yhtä läheisesti ja hänen perhettään ja parasta ystäväänsä uhkaillaan siitä hyvästä, silti hän vain ajattelee Kyta ja miettiin kuinka he voisivat jatkaa kaulailuaan. Cassia ajattelee useaan otteeseen sitä, että Xander on hänen parinsa ja hänen täytyy unohtaa nähneensä Kyn naaman ja alkaa olla onnellinen. Mutta silti hän vain juoksentelee Kyn perässä ilman mitään perusteltua syytä. Cassia näki Kyn ilmestyvän ruudulle hänen parinaan, mutta mitä siitä? Ei se ole mikään riittävä syy alkaa pakkomiellettä kehittämään Kyta kohtaan. Cassia ei uhraa ajatustakaan miksi niin kävi. Hänen päässään laukkaa ainoastaan ajatus: Onko Ky sittenkin hänen parinsa? Eikö pitäisi palata alkuun ja miettiä mieluummin, miksi Ky ylipäätään ilmestyi ja kuka sen sai aikaan?

Molemmat Ky ja Xander jäivät minulle hyvin kaukaisiksi hahmoiksi, enkä tuntenut mitään kumpaakaan kohtaan. Yleensä kolmiodraamassa pidän suunnattomasti toisesta ja inhoan toista kilpakumppania. Molemmat olivat melko höpöjä ja ah, niin komeita ja voi, niin persoonattomia. Ky nyt ei ollut lähelläkään salaperäistä minun ajatuksissani, vaan lähinnä hiljainen ja omissa oloissaan pysyttelevä. Ky puhuu suloja runoudesta ja Xander jätetään melko vähälle huomiolle, koska hän olikin vain pelkkä tukipilari tarinan romanttisen aspektin ylläpitämiseen. Xander oli paikalla, muttei kuitenkaan ollut paikalla, ymmärrätte varmaan. Hän kävi olemassa mukana silloin tällöin parin sivun ajan ja katosi taas pitkäksi aikaa. Hän oli silkka kynnysmatto Cassialle. Kuten jo yllä mainitsin, Cassialla ei tuntunut olevan oikein minkäänlaista kemiaa kummankaan pojan kanssa. Hänellä oli hyvin samankaltainen suhde molempiin: ei mitään kaverillisuutta kummempaa, juttelua ja sellaista. Sitten äkkiä Cassia onkin rakastunut Kyhyn. Missään vaiheessa ei oikein menty pintaa syvemmälle – tiedättehän, tunnetasolle – jotta kerrottaisiin, miksi Cassia ajattelee ja tuntee yhtäkkiä siten. Aina kun Cassia ja Ky vaihtelevat sulopuheitaan runoudesta ja Kyn menneisyydestä keskellä metsää, sen olisi oletettavasti pitänyt olla todella koskettavaa. Ei, se oli vain sivu tolkulla silkkaa höpinää. En tiedä, jotenkin tarina vain epäonnistui surkeasti tällä tasolla.

Tarinassa on yritystä muutamassa kohtauksessa. Esimerkiksi, kun Cassian isoisä kuolee, voin kuvitella, miten monet nyyhkäisevät ja pyyhkivät silmiään, mutta minä vain seilasin eteenpäin. Mutta sitten tuli hauska kohta, jossa oikeasti naurahdin ääneen: Cassia tajuaa, että Yhteiskunta tappaa vanhukset pois alta. Silloin tuli sellanen naurunpurskahdus ja no shit, Sherlock -olo. Eikö se ollut juuri täysin ilmiselvää, että vanhukset lahdataan? Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että ”kappas, vanhukset pistetään kylmiksi”, kun luin kuolinkohtausta. Sitten tuli kohtaus, missä Cassia joutuu lajittelemaan ihmisiä numeroiden sijaan (Cassia on lajittelija, mitä lie se sitten tarkoittaakaan) ja silloin Cassia alkaa todella näkemään Yhteiskunnan rumuutta. Se oli jo lähempänä mielenkiintoista ”tapahtumaa”, mutta koko se muutaman sivun tapahtuma oli vain Cassian mietiskelyä Kysta ja siitä, kuinka voisi suojella parhaiten tätä uhraamatta ajatustakaan muille ihmisille. Harmi oikeasti, koska siinä vaiheessa olin jo täysin kyllästynyt koko romanssiin ja olisin vain halunnut saada edes jotain tietoa Yhteiskunnasta ja ihmisistä, jotka jäävät huonommalle osalle. Mutta sen sijaan sain vain Cassian pakkomiellettä. Tarinassa väläytellään silloin tällöin sanaa vihollinen ja lausetta jokin on muuttumassa. Ne vain tulevat ja seilaavat ohi, enkä vain saattanut nähdä sellaisen ”olemassaoloa”. Suuri lähestyvä kliimaksi onkin pelkkää vittuilua Cassialle Yhteiskunnan taholta? Loppu oli vain blaah, täysin sovinnainen ja todellinen antikliimaksi. Vihollinen mainitaan ja siitä yritetään luoda uhkakuva, mutta se jää pelkäksi nimelliseksi lätinäksi, vähän kuin arkkienkelit Becca Fitzpatrickin Riitasoinnussa – niistä vain puhutaan, mutta silti ne jäävät täysin merkityksettömiksi.

Ally Condien kirjoitustyyliä on kehuttu maasta taivaisiin runolliseksi ja kauniiksi, hänen kerrontaansa loistavaksi ja nopeatempoiseksi. Jälleen kerran törmään tässä seinään. Kirjoitukseen sanon, että luulen sen toimivan paremmin alkuperäiskielellä, sillä suomenkielinen käännös tuntui melko tönköltä, ei lainkaan runolliselta, enkä tykännyt lukea sitä. Toki aina, kun on kääntäjän käsi käynyt välissä tekstiä sorkkimassa, muuttuu se luonteeltaan hiukan. Kerronnasta sen verran, että tarina eteni niin hitaasti. Siinä ei tapahtunut mitään! Tarina vain jatkoi paatoksellista mateluaan eteenpäin. Minulla kesti lukea kirja yli viikon, melkein kaksi, mikä on jo oikeasti todella hidasta minulle. En vain ollut lainkaan kiinnostunut jatkamaan sitä, mutta mentaliteettini kieltää kirjojen kesken jättämisen, joten pitihän lukea loppuun. Tarina ja kerronta oli vain tasapaksua taaplaamista eteenpäin. Ehkä Tarkoitettu olikin vain raastavan pitkä esittely ja prologi toiselle osalle, jossa tarina potkaistaan kunnolla käytiin.

Kuinka monen mielestä Tarkoitettu muistutti Deliriumia? Luin tämän heti Deliriumin jälkeen ja tunsin lievää... ärsytystä, että nämä kaksi ovat melko samanlaisia. Kun laittaa juonet vertaukseen, ne eivät noudata samaa kaavaa, mutta romanssi on melko samanlaista: päähenkilö saa parin, jonka kanssa joutuu elämään lopun elämäänsä, mutta sitte toinen poika tuleekin ja valloittaa päähenkilön sydämen. Draamaa, piileskelyä ja mietiskelyä, kuinka he voisivat olla yhdessä, mutta se on niin vaikeaa. Tämä sai hieman ääh-fiiliksen puskemaan esiin. Ja kirjoitustyyli. Delirium oli niin kauniisti kirjoitettu, että Tarkoitettu vähän kuin löi silmille melko heikolla kirjoittamisella. En tietenkään väitä, että toinen kopioi toista, vaan totean lähinnä näiden kahden dystopisen nuorten aikuisten kirjan muistuttavan toisiaan. Olisi varmaan pitänyt lukea tässä välissä jotain muuta.

En voi luvata, että luen seuraavan osan. Siihen menee varmasti aikaa, mikäli kiinnostun lainkaan. Ehkä käy vähän niin kuin Maggie Stiefvaterin Väristyksen kanssa, että luen ensimmäisen osan ja jätän kaksi viimeistä hautumaan. Aina, kun näen jatko-osat kirjastossa, minä tuijotan niitä hetken ja mietin, olisinko tarpeeksi reipas ottaakseni ne hyllystä, mutta sitten päätän etten ala rassaamaan itseäni, koska ensimmäinen osa ei jaksanut kiinnostaa juuri tippaakaan. Mutta toisaalta, ehkä pakotan itseni lukemaan jatko-osat, koska tunnen eräänlaista pakkomiellettä saada kuitenkin tietää, miten tarina loppuu – vähän niin kuin Alyson Noëlin Kuolemattomat -sarjan kanssa. Revin hiuksia päästä ja suorastaan itken kirjojen surkeutta, mutta silti aina vain luen seuraavan osan. Yleensä kyllä kun aloitan trilogian tai sarjan lukemisen, minun pitää periaatteen vuoksi lukea loputkin osat, mutta tästä en voi kyllä mennä takuuseen. Kiinnostukseni Tarkoitettua kohtaan lopahti jo sadan sivun jälkeen ja lopun lukeminen oli melkoisen työlästä. Kirjalla oli hieno kansi ja paljon potentiaalia, mutta kompasteli niin kovasti niin monessa asiassa, ettei onnistunut nousemaan jaloilleen ja tekemään minkäänlaista vaikutusta.

Kissanikin protestoi tämän kirjan lukemista vastaan: lukiessani sängyssä ennen nukkumaanmenoa monena iltana se tuli ja istui aukeaman päälle, kun yritin lukea. Viisas, karvainen ja suloinen otus!

Lukunäyte: luku 2, sivu 17

Kuiskaukset kohoavat kaupungintalon kupolin alla hiljaisina kuin siipiään leuhottavat linnut. "Sinun parisi on tänä iltana täällä", emäntä sanoo hymyillen. Kaikki muutkin hymyilevät, ja supina yltyy. Yhteiskunta on niin laaja, kaupunkeja on niin paljon, että todennäköisyys oman parin löytymiseen omasta kaupungista on häviävän pieni. Täällä sellaista ei ole tapahtunut vuosikausiin.

    Nämä ajatukset temmeltävät mielessäni, ja suljen silmäni hetkeksi tajutessani mitä tämä merkitsee - ei yleisesti vaan minulle, vihreäpukuiselle tytölle. Minä saatan tuntea oman parini. Hän saattaa olla joku joka on käynyt samaa kakkoskoulua kuin minä, joku jonka näen joka päivä, joku -

    "Xander Thomas Carrow."

    Xander nousee omassa pöydässään. Välillämme leviää kasvojen, valkoisten pöytäliinojen, kimaltavien kristallilasien ja hohtavien hopearasioiden meri.

    Tämä ei voi olla totta. 

Tarkoitettu –trilogia:

Matched | Tarkoitettu (2010/2011)

Crossed | Rajalla (2011/2012)

Reached | Saavutettu (2012/2013)