Nimi: Pandemonium (Delirium-trilogia, osa 2)
Alkuteos: Pandemonium
Kirjailija: Lauren Oliver
Kääntäjä: Marja Helanen
Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2012, WSOY)
Sivuja: 295 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★★☆
Takakannesta: Lenan ja Alexin piti viettää koko loppuelämänsä yhdessä, mutta suunnitelma kariutui Portlandin rajavartioiden armottomiin laukauksiin. Luotien tavoittama Alexin matka katkesi ennen alkamistaan. Lenan matka jatkui. Yksin.
Uusi Lena yrittää epätoivoisesti unohtaa painajaisensa, aikaisemman elämänsä ja Alexin. Haaveet yhteisestä elämästä ja rakkaudesta ovat vaihtuneet aktiiviseen työskentelyyn vastarintaliikkeessä. Savu- ja liekkimuurin läpi selvinneestä herkästä nuoresta on kasvanut vahva ja uhmakas taistelija, joka on valmis soluttautumaan vihollisen selustaan riskejä kaihtamatta. Päällisin puolin järkkymättömän Lenan sisäinen maailma on kuitenkin sekaisin pahemmin kuin koskaan: onko elämällä lupa jatkua ilman Alexia? Ja ovatko kapinan polttoaineet, rakkaus ja vapaus, edelleen puolustamisen – tai kokemisen arvoisia?
Ajatukseni: Pandemonium oli todella mielenkiintoinen ja koskettava lukukokemus. Deliriumin loppu jätti auki kaikenlaisia mahdollisuuksia ja jatko-osa olisi voinut olla käytännössä ihan mitä tahansa, joten olin hieman huolestunut/jännittynyt alettuani lukemaan sitä. Alussa en mainannut saada oikein otetta tarinaan ja Lenan kärsineeseen, ”uudestisyntyneeseen” hahmoon.
Tarina kerrotaan silloin- ja nyt-ajassa. Silloin sijoittuu aikaan, jolloin Lena on juuri päässyt pakenemaan ja on harhaillut Korvessa päiväkausia kuumeisena ja loukkaantuneena ja täydessä sumussa. Hänet löytävät invalidit, jotka vievät hänet turvaan ja hoitavat kuntoon. Lena alkaa vahvistamaan itseään ja irtautumaan entisestä elämästään voidakseen olla tarpeeksi kova selvitäkseen Korven lakien ja invalidien vaikean elämäntavan mukaisesti. Nyt sijoittuu nykyhetkeen, jolloin Lena on New Yorkissa ja elää kaksoiselämää. Hän vakoilee Deliriasta Vapaa Amerikka (DVA)-liikettä, käy koulua nimellä Lena Morgan Jones ja hankkii mahdollisimman paljon tietoa vastarintaliikkeelle.
Minusta tämä kerronnan tapahtuma-aikojen vaihtelu toimi aika hyvin. En mennyt sekaisin, mitä tapahtui milloinkin ja mikä nyt kuuluu mihin aikaan, koska luvut ovat kirjoitettu joko silloin tai nyt. Tästä olen lukenut kommenttia, että aikojen vaihtelu oli liian sekaista, mutta en allekirjoita tätä väitettä. Lauren Oliver teki hyvää työtä kertoessaan, mitä Lenalle tapahtui paon jälkeen ja nykyhetkessä, kun hän on mukana vastarintaliikkeen toiminnassa. Oliver osasi hienosti eritellä Lenan hahmoa menneisyyden ja nykyisyyden välillä - Lena ei ole samanlainen näinä aikoina, hänen hahmonsa muuttui ja kehittyi luontevasti.
Uusia henkilöhahmoja suorastaan vilisee sivuilla. On Korppi ja Nasta ja Metsästäjä ja Sarah ja Julian ja raadonsyöjät ja Karhu ja monia muita. Todellinen uusien hahmojen kirjo. Joskus kirja voi kompastua siihen, että monet uudet hahmot jäävät ohuiksi ja etäisiksi, mutta Pandemoniumissa uudet hahmot tulivat todella lähelle lukijaa. Pidin Korpista, joka toimi eräänlaisena porukan johtajana, pidin myös Nastasta, koska hän oli terävä ja melko jäinen hahmo, joka ei heti pitänyt Lenasta. Pidin Metsästäjästä, joka oli leppoisa ja ystävällinen, sekä Sarahista, joka oli positiivinen ja iloinen hahmo. Hahmot ovat saaneet nimensä jonkin ominaisuuden tai piirteen mukaan. Tämä uudelleen nimeäminen on osa vanhan minän jättämistä menneisyyteen ja uuden elämän aloittamista Korvessa.
Julian Fineman oli varsin mielenkiintoinen hahmo. Uusi miespääsankari, uudet kuviot. Juliania olisi voinut hänen asemansa vuoksi luulla ylimieliseksi, ärsyttäväksi ja tekopyhäksi ihmiseksi, joka oli valmis heittäytymään marttyyriksi ja ottamaan parannuksen, vaikka se uhkaisi hänen henkeään. Mutta Julian olikin oikeasti varsin mukava ja miellyttävä hahmo. Pidin hänestä, ehkä jopa enemmän kuin Alexista, koska Julianin kehitystä ja hahmoa pääsee paremmin seuraamaan tarinan aikana - Julian tuli tutummaksi intensiivisen kerronnan ja pienessä tilassa olemisen myötä.
Myönnettäköön, etten ollut ihan niin kiinnostunut Korven tapahtumista. Silloin-ajan tapahtumat keskittyivät lähinnä Lenan hahmon rakentamiseen, henkisen kärsimyksen, tuskan ja surun käsittelemiseen ja Lenan kamppailuun ymmärtää ja hyväksyä Alexin poismeno. Lisäksi Lenan täytyy tajuta ja oppia, että Korvessa joutuu työntämään syrjään oman surunsa, toimia yhteisön hyväksi ja ymmärtää, että pelisäännöt ovat täysin toisenlaiset kuin aidan sisäpuolella. Lenalla ei ole varaa alkaa itkemään ja hautautua suruunsa rypemään, vaan hänen on pakko jättää entinen itsensä sekä Alex menneisyyteen ja "syntyä uudelleen" uuteen elämäänsä. Vaikka tämä onkin suuri askel Lenalle henkisen kasvun saralla, en siltikään jotenkin ollut suunnattoman kiinnostunut siitä. En osaa selittää miksi, mutta olisin kaivannut enemmän toimintaa. Toimintaa sain vasta loppuluvuissa menneisyyden osalta. Mutta silti, kun miettii menneisyyden kokonaisuutta, se oli loistava kasvutarina ja hienoa Lenan sisäisen maailman kuvaamista.
Nykyisyys oli sitten suorastaan kutkuttavaa luettavaa. Lena on melkoisen kova hahmo, eikä häntä meinaa melkein tunnistaa samaksi, joka hän oli Deliriumissa: naiiviudesta ja heikkoudesta ei ole enää jälkeäkään. Uusi Lena käsittelee surunsa hyvin kypsästi eikä vaivu sikiöasentoon täysin lamaantuneena, koska Alex ei ole enää hänen kanssaan. Hienoa, Lena! Tätä minä haluan lukea - tositoimissa olemista keskellä DVA:ta ja vakoilua vastarinnan hyväksi. Nykyisyydessä Lena osallistuu mielenosoitukseen, jossa hänen tehtävänään on vakoilla Julian Finemania, DVA:n nuorta johtavaa kasvoa. Mielenosoituksessa raadonsyöjät kuitenkin pistävät ranttaliksi, Julian kaapataan ja Lena lähtee tehtävänsä mukaisesti tämän perään. Jahti kuitenkin loppuu lyhyeen, kun Lenakin kaapataan ja heitetään pieneen huoneeseen vangiksi yhdessä Julianin kanssa. Voidaankin vain sitten arvata, mitä tapahtuu, kun nämä kaksi parantamatonta nuorta viettävät samassa sellissä useita päiviä ja joutuvat tekemään yhteistyötä paon onnistumiseksi.
Todella hyvä kirja. Tykkäsin kovasti. Tarina oli todella tunteikas ja dramaattinen, osaltaan hyvin surullinen. Lauren Oliver on noussut yhdeksi lempikirjailijakseni Saintcrown ja muiden hienojen rinnalle. Oliverin teksti on hyvin rikasta ja sujuvaa - sillä naisella on todellinen talentti hallussaan, enkä malta odottaa, että pääsen lukemaan jatko-osan ja muita kirjoja, joita häneltä tulevaisuudessa ilmestyy. Etenkin Pandemoniumin loppu sai kyllä kolmannen kirjan ilmestymisen odotuksen muuttumaan erittäin kärsimättömäksi. Luen ehdottomasti kolmannenkin osan.
TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA!
Kun Lena ja Julian heitetään lukittuun huoneeseen kahdestaan, oli ilmiselvää, että heille kahdelle tulisi säpinää ja he rakastuisivat. Koska kyseessä on nuorten aikuisten kirja ja koska en ole vielä koskaan lukenut trilogian toista osaa, jossa päähenkilöllä ei olisi ollut romanssia yhden tai kahden ehdokkaan kanssa, tiesin, mitä tuleman piti. Siitä tulikin mieleen: osaatteko nimetä yhtään ainoata nuorten aikuisten trilogiaa/sarjaa, jossa päähenkilöpari ei olisi eronnut/joutuneet eroon toisistaan syystä tai toisesta? Itse en osaa nimetä ainoatakaan. Pandemonium ei siis eroa tässä asiassa muista kanssasisaristaan: Alex on kuollut ja Lena on yksin, mutta sitten Lena ja Julian alkavat tutustua ja rakastuvat - mutta sitten sekään ei suju kuten toivoisi.
Voiko kolmiodraamaksi laskea tilannetta, jossa yksi kolmesta on poissa ja vain kaksi ovat aktiivisesti mukana tilanteessa? Mielipidekysymys. Minä kutsun tätä nyt kuitenkin muodon vuoksi kolmiodraamaksi - kyllähän Lena yhä kärsi ja suri Alexia, mutta lopulta alkaa lämpenemään Julianille. Lena oli yrittänyt jättää Alexin kuoleman taakseen jo Korvessa ja onnistuikin siinä osittain, mutta kun hän joutuu olemaan päiviä Julianin seurassa ja heille alkaa kehittymään yhteys, Lena joutuu todella kasvotusten Alexin menetyksen kanssa. Alex on poissa, Lena tunnustaa sen ja yrittää jatkaa elämäänsä - Julianin kanssa.
Mutta sitten. Käsi ylös, jos tiesitte, että Alex ei kuollutkaan ja että hän tulee takaisin. Minä tiesin. Tietenkään Alex ei kuollut. Tämä lukeutuu taas niihin tyypillisiin nuorten aikuisten kirjojen piirteisiin. Kysyn taas: osaatteko nimetä yhtäkään trilogiaa/sarjaa, jossa päähenkilön ensimmäisen kirjan rakastettu kuolee/lähtee pois, mutta ei todellisuudessa olekaan luullun mukaisesti poissa ja tuleekin takaisin? Minä en taaskaan osaa. Joten osasin odottaa Alexin paluuta. Muuten Lenan ja Julianin romanssi olisi ollut aivan liian helppoa. Kolmannesta osasta tulee varsin mielenkiintoinen draaman osalta! Oli muuten vaikea tajuta, kumpaa Alex tarkoittaa lopussa, kun hän käskee olla uskomatta häntä. Suomen kielen hän, hitto vie. Jouduin tarkistamaan englanninkielisestä versiosta, kumpaa hän tarkoitti. Arvatkaa kumpaa. Jep, luulen, että veikkaatte oikein. Jännitystä peliin!
Löysin pari aukkoa tarinasta, jotka jäivät vähän kaivelemaan. Ensinnäkin, kun Korvessa Lena, Raven ja kumppanit lähtevät Kotipesästä siirtyäkseen etelämmäs talven tulon tieltä, mutta kylmyys ja pakkanen tekee matkasta vaikean, ja he menettävät jopa yhden heistä kylmyydelle. Miksi he jättävät lähdön niin myöhälle, kerta he tietävät, että kylmyys on tuloillaan ja heillä tulee olemaan vaikeuksia pärjätä sellaisissa olosuhteissa? Miksi ei lähteä muutamaa viikkoa tai kuukautta aikaisemmin? Ei olisi ollut niin kylmä.
Uusia henkilöhahmoja suorastaan vilisee sivuilla. On Korppi ja Nasta ja Metsästäjä ja Sarah ja Julian ja raadonsyöjät ja Karhu ja monia muita. Todellinen uusien hahmojen kirjo. Joskus kirja voi kompastua siihen, että monet uudet hahmot jäävät ohuiksi ja etäisiksi, mutta Pandemoniumissa uudet hahmot tulivat todella lähelle lukijaa. Pidin Korpista, joka toimi eräänlaisena porukan johtajana, pidin myös Nastasta, koska hän oli terävä ja melko jäinen hahmo, joka ei heti pitänyt Lenasta. Pidin Metsästäjästä, joka oli leppoisa ja ystävällinen, sekä Sarahista, joka oli positiivinen ja iloinen hahmo. Hahmot ovat saaneet nimensä jonkin ominaisuuden tai piirteen mukaan. Tämä uudelleen nimeäminen on osa vanhan minän jättämistä menneisyyteen ja uuden elämän aloittamista Korvessa.
Julian Fineman oli varsin mielenkiintoinen hahmo. Uusi miespääsankari, uudet kuviot. Juliania olisi voinut hänen asemansa vuoksi luulla ylimieliseksi, ärsyttäväksi ja tekopyhäksi ihmiseksi, joka oli valmis heittäytymään marttyyriksi ja ottamaan parannuksen, vaikka se uhkaisi hänen henkeään. Mutta Julian olikin oikeasti varsin mukava ja miellyttävä hahmo. Pidin hänestä, ehkä jopa enemmän kuin Alexista, koska Julianin kehitystä ja hahmoa pääsee paremmin seuraamaan tarinan aikana - Julian tuli tutummaksi intensiivisen kerronnan ja pienessä tilassa olemisen myötä.
Myönnettäköön, etten ollut ihan niin kiinnostunut Korven tapahtumista. Silloin-ajan tapahtumat keskittyivät lähinnä Lenan hahmon rakentamiseen, henkisen kärsimyksen, tuskan ja surun käsittelemiseen ja Lenan kamppailuun ymmärtää ja hyväksyä Alexin poismeno. Lisäksi Lenan täytyy tajuta ja oppia, että Korvessa joutuu työntämään syrjään oman surunsa, toimia yhteisön hyväksi ja ymmärtää, että pelisäännöt ovat täysin toisenlaiset kuin aidan sisäpuolella. Lenalla ei ole varaa alkaa itkemään ja hautautua suruunsa rypemään, vaan hänen on pakko jättää entinen itsensä sekä Alex menneisyyteen ja "syntyä uudelleen" uuteen elämäänsä. Vaikka tämä onkin suuri askel Lenalle henkisen kasvun saralla, en siltikään jotenkin ollut suunnattoman kiinnostunut siitä. En osaa selittää miksi, mutta olisin kaivannut enemmän toimintaa. Toimintaa sain vasta loppuluvuissa menneisyyden osalta. Mutta silti, kun miettii menneisyyden kokonaisuutta, se oli loistava kasvutarina ja hienoa Lenan sisäisen maailman kuvaamista.
Nykyisyys oli sitten suorastaan kutkuttavaa luettavaa. Lena on melkoisen kova hahmo, eikä häntä meinaa melkein tunnistaa samaksi, joka hän oli Deliriumissa: naiiviudesta ja heikkoudesta ei ole enää jälkeäkään. Uusi Lena käsittelee surunsa hyvin kypsästi eikä vaivu sikiöasentoon täysin lamaantuneena, koska Alex ei ole enää hänen kanssaan. Hienoa, Lena! Tätä minä haluan lukea - tositoimissa olemista keskellä DVA:ta ja vakoilua vastarinnan hyväksi. Nykyisyydessä Lena osallistuu mielenosoitukseen, jossa hänen tehtävänään on vakoilla Julian Finemania, DVA:n nuorta johtavaa kasvoa. Mielenosoituksessa raadonsyöjät kuitenkin pistävät ranttaliksi, Julian kaapataan ja Lena lähtee tehtävänsä mukaisesti tämän perään. Jahti kuitenkin loppuu lyhyeen, kun Lenakin kaapataan ja heitetään pieneen huoneeseen vangiksi yhdessä Julianin kanssa. Voidaankin vain sitten arvata, mitä tapahtuu, kun nämä kaksi parantamatonta nuorta viettävät samassa sellissä useita päiviä ja joutuvat tekemään yhteistyötä paon onnistumiseksi.
Todella hyvä kirja. Tykkäsin kovasti. Tarina oli todella tunteikas ja dramaattinen, osaltaan hyvin surullinen. Lauren Oliver on noussut yhdeksi lempikirjailijakseni Saintcrown ja muiden hienojen rinnalle. Oliverin teksti on hyvin rikasta ja sujuvaa - sillä naisella on todellinen talentti hallussaan, enkä malta odottaa, että pääsen lukemaan jatko-osan ja muita kirjoja, joita häneltä tulevaisuudessa ilmestyy. Etenkin Pandemoniumin loppu sai kyllä kolmannen kirjan ilmestymisen odotuksen muuttumaan erittäin kärsimättömäksi. Luen ehdottomasti kolmannenkin osan.
TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA!
Kun Lena ja Julian heitetään lukittuun huoneeseen kahdestaan, oli ilmiselvää, että heille kahdelle tulisi säpinää ja he rakastuisivat. Koska kyseessä on nuorten aikuisten kirja ja koska en ole vielä koskaan lukenut trilogian toista osaa, jossa päähenkilöllä ei olisi ollut romanssia yhden tai kahden ehdokkaan kanssa, tiesin, mitä tuleman piti. Siitä tulikin mieleen: osaatteko nimetä yhtään ainoata nuorten aikuisten trilogiaa/sarjaa, jossa päähenkilöpari ei olisi eronnut/joutuneet eroon toisistaan syystä tai toisesta? Itse en osaa nimetä ainoatakaan. Pandemonium ei siis eroa tässä asiassa muista kanssasisaristaan: Alex on kuollut ja Lena on yksin, mutta sitten Lena ja Julian alkavat tutustua ja rakastuvat - mutta sitten sekään ei suju kuten toivoisi.
Voiko kolmiodraamaksi laskea tilannetta, jossa yksi kolmesta on poissa ja vain kaksi ovat aktiivisesti mukana tilanteessa? Mielipidekysymys. Minä kutsun tätä nyt kuitenkin muodon vuoksi kolmiodraamaksi - kyllähän Lena yhä kärsi ja suri Alexia, mutta lopulta alkaa lämpenemään Julianille. Lena oli yrittänyt jättää Alexin kuoleman taakseen jo Korvessa ja onnistuikin siinä osittain, mutta kun hän joutuu olemaan päiviä Julianin seurassa ja heille alkaa kehittymään yhteys, Lena joutuu todella kasvotusten Alexin menetyksen kanssa. Alex on poissa, Lena tunnustaa sen ja yrittää jatkaa elämäänsä - Julianin kanssa.
Mutta sitten. Käsi ylös, jos tiesitte, että Alex ei kuollutkaan ja että hän tulee takaisin. Minä tiesin. Tietenkään Alex ei kuollut. Tämä lukeutuu taas niihin tyypillisiin nuorten aikuisten kirjojen piirteisiin. Kysyn taas: osaatteko nimetä yhtäkään trilogiaa/sarjaa, jossa päähenkilön ensimmäisen kirjan rakastettu kuolee/lähtee pois, mutta ei todellisuudessa olekaan luullun mukaisesti poissa ja tuleekin takaisin? Minä en taaskaan osaa. Joten osasin odottaa Alexin paluuta. Muuten Lenan ja Julianin romanssi olisi ollut aivan liian helppoa. Kolmannesta osasta tulee varsin mielenkiintoinen draaman osalta! Oli muuten vaikea tajuta, kumpaa Alex tarkoittaa lopussa, kun hän käskee olla uskomatta häntä. Suomen kielen hän, hitto vie. Jouduin tarkistamaan englanninkielisestä versiosta, kumpaa hän tarkoitti. Arvatkaa kumpaa. Jep, luulen, että veikkaatte oikein. Jännitystä peliin!
Löysin pari aukkoa tarinasta, jotka jäivät vähän kaivelemaan. Ensinnäkin, kun Korvessa Lena, Raven ja kumppanit lähtevät Kotipesästä siirtyäkseen etelämmäs talven tulon tieltä, mutta kylmyys ja pakkanen tekee matkasta vaikean, ja he menettävät jopa yhden heistä kylmyydelle. Miksi he jättävät lähdön niin myöhälle, kerta he tietävät, että kylmyys on tuloillaan ja heillä tulee olemaan vaikeuksia pärjätä sellaisissa olosuhteissa? Miksi ei lähteä muutamaa viikkoa tai kuukautta aikaisemmin? Ei olisi ollut niin kylmä.
Sitten, Deliriumissa kuvataan, että Alexia ammutaan keskivartaloon useita kertoja ja hän joutuu vartioiden piirittämäksi. Mutta sitten Pandemoniumissa kerrotaan, että Alex oli ollut Kryptassa ja päässyt pakenemaan ja tuli New Yorkiin. Alex ja Lena aiheuttivat valtavia ongelmia Deliriumissa ja Alexia ammuttiin. Miksi Alex pidettiin hengissä, hoidettiin oletettavasti kuntoon ja heitettiin Kryptaan? Miksi viranomaiset näkivät niin paljon vaivaa? Eikö olisi ollut helpompaa antaa Alexin kuolla vammoihinsa kuin paikata haavat ja jättää eloon? Tämä johtaa sitten siihen, että miten voi olla mahdollista, että molemmat Lenan menneisyyden aaveet päätyvät samaan paikkaan suunnilleen samaan aikaan? Ensin Lenan äiti, joka ei syystä tai toisesta kertonut tälle, kuka on, ja sitten Alex, joka on paennut Kryptasta ja vaeltanut juuri New Yorkiin, oletettavasti heikkona ja nääntyneenä, missä Lenakin sopivasti on. Tämä ei nyt varsinainen aukko ole, mutta silti se vähän häiritsi. Valtava määrä paikkoja ja mahdollisuuksia päätyä ihan mihin vain, mutta silti kaikki päätyvät samaan paikkaan.
En tiedä lainkaan, mitä odottaa kolmannelta osalta. Onko Alex parannettu? Voiko kolmiodraama olla olemassa, jos Alex ei ole enää kykeneväinen rakkauteen? Vai onko Alex vain kärsinyt ja vihainen, että Lena jatkoi eteenpäin ja rakastui Julianiin, kun Alex uhrasi henkensä antaakseen Lenalle mahdollisuuden paeta? Ja millainenhan sisäinen myrsky syttyy Lenan sisällä kaiken tämän jälkeen? Toivon todella, että kolmas osa jatkuu heti siitä, mihin Pandemonium päättyi. Odotan kolmatta osaa innokkaammin romanssin ja draaman kuin yhteiskunnallisen tason ongelmien osalta. Maaliskuussa ilmestyvä Requiem ei voisi tulla yhtään nopeammin!
SPOILERIT PÄÄTTYVÄT TÄHÄN!
SPOILERIT PÄÄTTYVÄT TÄHÄN!
Lukunäyte: silloin, sivu 17
Nyt kun olen hereillä ja tajuissani, haluan vain nukkua jälleen. Nukkuessani voin sentään uneksia itseni takaisin Alexin luo, voin uneksia itseni toisenlaiseen maailmaan. Täällä, tässä maailmassa, minulla ei ole mitään: ei perhettä, ei kotia, ei paikkaa mihin mennä. Alex on poissa. Tähän mennessä minunkin henkilöyteni on mitätöity.
En osaa edes itkeä. Sisuskaluni ovat muuttuneet tomuksi. Mietin yhä uudestaan sitä viimeistä hetkeä, kun käännyin ja näin Alexin seisomassa savumuurin takana. Yritän mielessäni kurkottaa sinne, aidan läpi, savun ohi; yritän tarttua hänen käteensä ja vetää.
Alex, tule takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jaa mietteesi!