Paranormaali - Kiersten White

Nimi: Paranormaali (Paranormaali-trilogia, osa 1)

Alkuteos: Paranormalcy

Kirjailija: Kiersten White

Kääntäjä: Terhi Leskinen

Julkaisuvuosi: 2010 (suomeksi 2011, Gummerus)

Sivuja: 342 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Takakannesta: Kuusitoistavuotias Evie on aina pitänyt itseään ihan tavallisena nuorena – huolimatta siitä, että hän työskentelee Kansainvälisen paranormaalien hallintaviraston leivissä, hänen ex-poikaystävänsä on keiju, hän on kovaa vauhtia retkahtamassa muodonmuuttajaan ja on kenties ainoa ihminen, joka näkee paranormaalien olentojen lumouksen läpi.

      Kaiken lisäksi Evie saattaa olla muinaisen, kaikkien yliluonnollisten olentojen tuhoa povaavan ennustuksen keskiössä.

      Se siitä normaalista.

Ajatukseni: Välttelin tätä kirjaa hyvän aikaa. Kirjan kansi on sitä tyypillistä sievä tyttö sievässä mekossa -tyylistä, joka on alkanut astelemaan kliseisten teinifantasioiden hall of famella. Tietenkään kirjaa ei pitäisi tuomita etu- eikä takakannen perusteella, mutta voiko joku väittää, ettei olisi jättänyt kirjaa hyllyyn, koska kansi ei miellytä silmää ja päinvastoin? Minä tunnustan arvostelevani kirjaa joskus pelkän kannen perusteella, häpeällistä kyllä, siitä tavasta pitäisi päästä eroon.

Mutta siis, lopulta lainasin tämän kirjastosta ja aloin lukemaan sitä. Tein heti muutaman luvun jälkeen pari huomiota kirjasta, jotka olivat piristäviä yllätyksiä: esikoiskirjailijaksi White kirjoittaa varsin piristävällä ja värikkäällä tavalla, Eviellä on aidosti teinimäinen ääni ja yliluonnollisten olentojen legendoihin on lisätty uusia piirteitä. Olin aidosti yllättynyt huomatessani, että aikuinen nainen osaa kirjoittaa päähenkilön kunnon teiniksi, jonka ääni ei kuulosta 30-vuotiaalta kahden lapsen mammalta.

Tarina lähtee liikkeelle varsin, hauskalla tavalla. Heti ensimmäiseksi lytätään nykypäivän populaarikulttuurissa vallitseva näkemys vampyyreistä: Paranormaalissa vampyyrit eivät ole seksikkäitä jumalolentoja, vaan näivettyneitä ruumiita, jotka yrittävät lumota ihmisiä iltapalan toivossa. Piristävää, ehdottomasti. Ihmissusista on tehty mukavanpuoleisia. Yksi syy, miksi välttelin tätä kirjaa oli, että tässä on keijukaisia. En tiedä, miksi en välitä lukea keijukaistarinoita kerta minulla ei ole edes aiempaa kokemusta niistä (hyllyssäni on yhä lukematta Melissa Marrin Wicked Lovely, joka on ostettu kesällä 2011). Jotenkin keijut eivät vain innosta minua. Paranormaalin luettuani minulla on erittäin ristiriitaiset tuntemukset keijuista – en tiedä tykkäänkö vai inhoanko niitä.

16-vuotias Evie on todella teini. Vaaleanpunaista, seeprakuviota ja Ella-nimistä etälamautintaan rakastava Evie on kenties ensimmäinen lukemani päähenkilö, joka kuulostaa aidosti teiniltä. Ehkä jopa... liian teiniltä. Aluksi oli hauskaa lukea Evien innokasta kouhkaamista high school-elämästä, koulun kaapeista, Easton Heights -tv-sarjasta ja söpöistä pojista, mutta jonkin ajan kuluttua se alkoi tympäistä vähän. Mutta toisaalta, Evie on elänyt lähes koko elämänsä maan alla työskennellen Kansainvälisen paranormaalien hallintaviraston leivissä erityisen kykynsä, paranormaalien lumouksen läpi näkemisen takia. Hän ei ole koskaan käynyt normaalia koulua eikä tavannut normaalia teini-ikäistä ihmistä, hänen paras ystävänsä on merenneito ja ainoa kosketus tavallisiin poikiin on television kautta. Tämä seikka antaa tasapainoa sille ylimenevälle intoilulle, mitä Evie harrastaa melko paljon, joten ei siinä mitään. Evie oli ihan kiva päähenkilö.

Kirjassa on suuri hahmojenkirjo. Näistä kaikkein elävimpiä oli Reth, Lend, Lish ja Raquel. Reth on keiju, enkä tykännyt hänestä. Kun luin 16-vuotiaana L. J. Smithin The Forbidden Gamesin aloin tykkäämään pahispojista, mutta Rethistä en pitänyt lainkaan. Lieneekö johtuu siitä, että hän on keiju ja minulla on kummallinen plääh keijuista vai siitä, että koko tyyppi oli vain niin pirullinen kusipää. Ehkä se olikin tarkoitus: keijut pyritään kuvaamaan hahmoina, jotka eivät ole kenenkään puolella ja tekevät omia pirullisia temppujaan. Sitten on Rethin vastakohta, muodonmuuttaja Lend on ah, niin komea ja söpö ja kiltti ja ystävällinen ja kaikkea mahdollista. Lend oli melkein liian tylsä kaikkine ihanine piirteineen. Hänellä oli persoonallisuus, mutta kaikki se höpötys hänen ulkonäöstään ja hänen ja Evien välinen söpöily veivät Lendin hahmosta särmää pois. Lish oli huippu! Omaperäinen veto Whiteltä lisätä merenneito tarinaan.

Paranormaalissa oli paljon huumoria – aitoa sellaista. Evien sisäinen ääni oli välillä todella hauskaa luettavaa. Myös surua ja tuskaa kirjassa oli. Kun hahmoja alkoi kuolemaan, se kosketti Evietä aidosti. Ensimmäisen persoonan kerronta onnistui Whitelta todella hienosti. Dialogit hahmojen välillä olivat väillä melkoisen kutkuttavia, ja vaikka en Rethistä pitänytkään, hänen ja Evien kädenväännöt olivat varsin hauskaa luettavaa. Evien ääni oli kyllä varsinainen piristysruiske nuorten aikuisten kirjojen massatuotannon joukossa.

Kirja oli minun makuuni ihan liian pinkki, pörröinen, söpö ja teinimäinen. Ehkä jopa myös ennalta-arvattava, mutta kuitenkin omaperäinen ja alkuperäinen. Suuret propsit siitä, että Kiersten White oli keksinyt näin omaperäisen tarinaidean. Hän kirjoittaa todella selkeästi ja hyvää tekstiä. Mutta en lumoutunut tästä kirjasta. Siinä oli vain liikaa ihkutusta, teineilyä ja lällyä romanssia minun makuuni. Suosittelen Paranormaalia niille, jotka janoavat uutta näkökulmaa tunnettujen taruolentojen käsittelylle ja niille, jotka haluat lukea hempeän pinkillä pumpulilla höystettyä rakkausfantasiaa.

TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA!

En pidä siitä, että kesken jännityksen romanssi muuttuu todella tylsäksi ja arkiseksi, mutta en oikein voi sanoa, että tässä kirjassa se pätee. Paranormaalissa on kolme teemaa, jotka kantavat tarinaa ja vievät sitä eteenpäin: ensinnäkin Evie palaa halusta saada kokea normaalin elämän, koska hän on ollut periaatteessa kymmenen vuotta maan alla, toisekseen Evie ei ole normaali ja hänen ympärilleen kietoutuneet arvoitukset alkavat ratkeamaan, kun tulityttö-Vivian tulee kuvioihin, ja kolmannekseen Evie kaipaa rakkautta ja muita ympärilleen. Näiden seikkojen valossa Evien ja Lendin niin normaali ja pehmoinen romanssi ei ärsyttänyt minua niin kovasti, koska Evie tavallaan ansaitsee saada normaalia. En ole söpöysromanssin ystävä, mutta tässä se oli varsin sopivaa.

Vivian oli niin kummallinen tapaus. Hän ei tuntunut kunnon pahikselta – minun mielestäni Reth oli paljon pahempi vihollinen kuin väärinymmärretty, yksinäinen Vivian, joka oli jumissa oman tyhjän päänsä kanssa eikä oikein tiennyt/osannut käsitellä yksinäisyyttään muutoin kuin imemällä sieluja paranormaaleista. Ja se, kuinka hänet lopulta tuhottiin oli aivan yhtä sovinnaista ja naurettavan helppoa kuin Punaisissa tulppaaneissa. ”Minä tuhoan sinut koskettamalla rintaasi – aivan, ole vain aloillasi siinä äläkä tee vastarintaa nyt kun yritän tuhota sinut – hetki vielä, aloillasi nyt, juuri noin, no nyt, nyt imin sielut pois sinusta. Oli kiva asioida kanssasi, siskoseni!” Tervemenoa. Tosin Vivian taisi jäädä eloon.

On niin kliseistä ja tylsää, kun puhutaan suurista ennustuksista ja arvoituksista, joita kukaan ei oikein tunnu tajuavan paitsi juuri se yksi henkilö, josta kukaan ei tykkää. Ainutlaatuisuus, kukaan ei ole koskaan aikaisemmin kohdannut mitään vastaavaa, salaperäisiä runoja kohtalosta ja niin edelleen – minä en vain jaksa niellä sitä. Kohtalo ja ainutlaatuisuus ovat sanoja, joita lukiessani minun tekee mieli sulkea kirja ja heittää se nurkkaan. En edes tykkää hokea sanaa kliseisyys, mutta se on se sana, mikä kuvaa höpinää kohtaloista ja ainutlaatuisuuksista ja runoista parhaiten.

SPOILERIT PÄÄTTYVÄT TÄHÄN!

Mjooh, kyllä se toinenkin osa tulee varmaan luettua, mutta en pidä kiirettä sen kanssa. Minulla on monta vinoa pinoa kirjoja luettavana, joten jatko-osa ei ihan heti eksy käsiini illalla kun luen ennen nukkumaanmenoa. Jos olisin lukenut tämän kirjan kaksi vuotta sitten kun se ilmestyi, olisin ehkä pitänyt siitä enemmän, mutta nyt, kun olen lukenut paljon synkempää kirjallisuutta, minä tavallaan haluan enemmän syvyyttä ja moniulotteisuutta, tummempia sävyjä ja enemmän jännitettä hahmojen välille. Paranormaalista en saanut tätä kaikkea irti. Se oli yksinkertaisesti söpö fantasiaromanssi.

Lukunäyte: Oih, pure minua, sivu 9

Hän syöksähti minua kohti. Astuin sivuun ja annoin hänen kompastua matalaan hautakiveen. ”Minä tapan sinut!” hän sähähti ja yritti nousta ylös.

      ”No jaa, sinuna miettisin sitä vielä uudemman kerran. Näetkö tuon uuden kiiltävän korun, jonka annoin sinulle? Siinä on kaksi pientä sensoria – ne ovat vähän kuin neuloja – ja ne ovat työntyneet nilkkaasi. Jos ruumiinlämpösi nousisi yhtäkkiä, vaikkapa ihmisveren nauttimisen takia, sensorit ruiskuttaisivat sinuun vihkivettä.”

      Hänen silmänsä laajenivat kauhusta, ja hän raapi nilkkajäljittimen reunoja ja yritti kiskoa sitä pois.

      ”Älä tee myöskään noin. Jos sinetti murtuu, seurauksena on vihkivettä, puf. Ymmärsitkö? Aktivoin myös ajastimen ja paikantimen. Bukarestissa tiedetään siis paitsi tarkalleen, missä minä olet, myös se, milloin sinun pitää mennä sinne. Jos et ole siellä ajoissa, niin – tarvitseeko minun oikeasti kertoa, mitä sitten tapahtuu?” 

Paranormaali –trilogia:

Paranormalcy | Paranormaali (2010/2011)

Supernaturally | Yliluonnollisesti (2011/2012)

Endlessly | Loputtomasti (2012/2013)

Pandemonium - Lauren Oliver

Nimi: Pandemonium (Delirium-trilogia, osa 2)

Alkuteos: Pandemonium

Kirjailija: Lauren Oliver

Kääntäjä: Marja Helanen

Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2012, WSOY)

Sivuja: 295 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: Lenan ja Alexin piti viettää koko loppuelämänsä yhdessä, mutta suunnitelma kariutui Portlandin rajavartioiden armottomiin laukauksiin. Luotien tavoittama Alexin matka katkesi ennen alkamistaan. Lenan matka jatkui. Yksin.

     Uusi Lena yrittää epätoivoisesti unohtaa painajaisensa, aikaisemman elämänsä ja Alexin. Haaveet yhteisestä elämästä ja rakkaudesta ovat vaihtuneet aktiiviseen työskentelyyn vastarintaliikkeessä. Savu- ja liekkimuurin läpi selvinneestä herkästä nuoresta on kasvanut vahva ja uhmakas taistelija, joka on valmis soluttautumaan vihollisen selustaan riskejä kaihtamatta. Päällisin puolin järkkymättömän Lenan sisäinen maailma on kuitenkin sekaisin pahemmin kuin koskaan: onko elämällä lupa jatkua ilman Alexia? Ja ovatko kapinan polttoaineet, rakkaus ja vapaus, edelleen puolustamisen – tai kokemisen arvoisia?

Ajatukseni: Pandemonium oli todella mielenkiintoinen ja koskettava lukukokemus. Deliriumin loppu jätti auki kaikenlaisia mahdollisuuksia ja jatko-osa olisi voinut olla käytännössä ihan mitä tahansa, joten olin hieman huolestunut/jännittynyt alettuani lukemaan sitä. Alussa en mainannut saada oikein otetta tarinaan ja Lenan kärsineeseen, ”uudestisyntyneeseen” hahmoon.

Tarina kerrotaan silloin- ja nyt-ajassa. Silloin sijoittuu aikaan, jolloin Lena on juuri päässyt pakenemaan ja on harhaillut Korvessa päiväkausia kuumeisena ja loukkaantuneena ja täydessä sumussa. Hänet löytävät invalidit, jotka vievät hänet turvaan ja hoitavat kuntoon. Lena alkaa vahvistamaan itseään ja irtautumaan entisestä elämästään voidakseen olla tarpeeksi kova selvitäkseen Korven lakien ja invalidien vaikean elämäntavan mukaisesti. Nyt sijoittuu nykyhetkeen, jolloin Lena on New Yorkissa ja elää kaksoiselämää. Hän vakoilee Deliriasta Vapaa Amerikka (DVA)-liikettä, käy koulua nimellä Lena Morgan Jones ja hankkii mahdollisimman paljon tietoa vastarintaliikkeelle.

Minusta tämä kerronnan tapahtuma-aikojen vaihtelu toimi aika hyvin. En mennyt sekaisin, mitä tapahtui milloinkin ja mikä nyt kuuluu mihin aikaan, koska luvut ovat kirjoitettu joko silloin tai nyt. Tästä olen lukenut kommenttia, että aikojen vaihtelu oli liian sekaista, mutta en allekirjoita tätä väitettä. Lauren Oliver teki hyvää työtä kertoessaan, mitä Lenalle tapahtui paon jälkeen ja nykyhetkessä, kun hän on mukana vastarintaliikkeen toiminnassa. Oliver osasi hienosti eritellä Lenan hahmoa menneisyyden ja nykyisyyden välillä - Lena ei ole samanlainen näinä aikoina, hänen hahmonsa muuttui ja kehittyi luontevasti.

Uusia henkilöhahmoja suorastaan vilisee sivuilla. On Korppi ja Nasta ja Metsästäjä ja Sarah ja Julian ja raadonsyöjät ja Karhu ja monia muita. Todellinen uusien hahmojen kirjo. Joskus kirja voi kompastua siihen, että monet uudet hahmot jäävät ohuiksi ja etäisiksi, mutta Pandemoniumissa uudet hahmot tulivat todella lähelle lukijaa. Pidin Korpista, joka toimi eräänlaisena porukan johtajana, pidin myös Nastasta, koska hän oli terävä ja melko jäinen hahmo, joka ei heti pitänyt Lenasta. Pidin Metsästäjästä, joka oli leppoisa ja ystävällinen, sekä Sarahista, joka oli positiivinen ja iloinen hahmo. Hahmot ovat saaneet nimensä jonkin ominaisuuden tai piirteen mukaan. Tämä uudelleen nimeäminen on osa vanhan minän jättämistä menneisyyteen ja uuden elämän aloittamista Korvessa.

Julian Fineman oli varsin mielenkiintoinen hahmo. Uusi miespääsankari, uudet kuviot. Juliania olisi voinut hänen asemansa vuoksi luulla ylimieliseksi, ärsyttäväksi ja tekopyhäksi ihmiseksi, joka oli valmis heittäytymään marttyyriksi ja ottamaan parannuksen, vaikka se uhkaisi hänen henkeään. Mutta Julian olikin oikeasti varsin mukava ja miellyttävä hahmo. Pidin hänestä, ehkä jopa enemmän kuin Alexista, koska Julianin kehitystä ja hahmoa pääsee paremmin seuraamaan tarinan aikana - Julian tuli tutummaksi intensiivisen kerronnan ja pienessä tilassa olemisen myötä.

Myönnettäköön, etten ollut ihan niin kiinnostunut Korven tapahtumista. Silloin-ajan tapahtumat keskittyivät lähinnä Lenan hahmon rakentamiseen, henkisen kärsimyksen, tuskan ja surun käsittelemiseen ja Lenan kamppailuun ymmärtää ja hyväksyä Alexin poismeno. Lisäksi Lenan täytyy tajuta ja oppia, että Korvessa joutuu työntämään syrjään oman surunsa, toimia yhteisön hyväksi ja ymmärtää, että pelisäännöt ovat täysin toisenlaiset kuin aidan sisäpuolella. Lenalla ei ole varaa alkaa itkemään ja hautautua suruunsa rypemään, vaan hänen on pakko jättää entinen itsensä sekä Alex menneisyyteen ja "syntyä uudelleen" uuteen elämäänsä. Vaikka tämä onkin suuri askel Lenalle henkisen kasvun saralla, en siltikään jotenkin ollut suunnattoman kiinnostunut siitä. En osaa selittää miksi, mutta olisin kaivannut enemmän toimintaa. Toimintaa sain vasta loppuluvuissa menneisyyden osalta. Mutta silti, kun miettii menneisyyden kokonaisuutta, se oli loistava kasvutarina ja hienoa Lenan sisäisen maailman kuvaamista.

Nykyisyys oli sitten suorastaan kutkuttavaa luettavaa. Lena on melkoisen kova hahmo, eikä häntä meinaa melkein tunnistaa samaksi, joka hän oli Deliriumissa: naiiviudesta ja heikkoudesta ei ole enää jälkeäkään. Uusi Lena käsittelee surunsa hyvin kypsästi eikä vaivu sikiöasentoon täysin lamaantuneena, koska Alex ei ole enää hänen kanssaan. Hienoa, Lena! Tätä minä haluan lukea - tositoimissa olemista keskellä DVA:ta ja vakoilua vastarinnan hyväksi. Nykyisyydessä Lena osallistuu mielenosoitukseen, jossa hänen tehtävänään on vakoilla Julian Finemania, DVA:n nuorta johtavaa kasvoa. Mielenosoituksessa raadonsyöjät kuitenkin pistävät ranttaliksi, Julian kaapataan ja Lena lähtee tehtävänsä mukaisesti tämän perään. Jahti kuitenkin loppuu lyhyeen, kun Lenakin kaapataan ja heitetään pieneen huoneeseen vangiksi yhdessä Julianin kanssa. Voidaankin vain sitten arvata, mitä tapahtuu, kun nämä kaksi parantamatonta nuorta viettävät samassa sellissä useita päiviä ja joutuvat tekemään yhteistyötä paon onnistumiseksi.

Todella hyvä kirja. Tykkäsin kovasti. Tarina oli todella tunteikas ja dramaattinen, osaltaan hyvin surullinen. Lauren Oliver on noussut yhdeksi lempikirjailijakseni Saintcrown ja muiden hienojen rinnalle. Oliverin teksti on hyvin rikasta ja sujuvaa - sillä naisella on todellinen talentti hallussaan, enkä malta odottaa, että pääsen lukemaan jatko-osan ja muita kirjoja, joita häneltä tulevaisuudessa ilmestyy. Etenkin Pandemoniumin loppu sai kyllä kolmannen kirjan ilmestymisen odotuksen muuttumaan erittäin kärsimättömäksi. Luen ehdottomasti kolmannenkin osan.

TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA!

Kun Lena ja Julian heitetään lukittuun huoneeseen kahdestaan, oli ilmiselvää, että heille kahdelle tulisi säpinää ja he rakastuisivat. Koska kyseessä on nuorten aikuisten kirja ja koska en ole vielä koskaan lukenut trilogian toista osaa, jossa päähenkilöllä ei olisi ollut romanssia yhden tai kahden ehdokkaan kanssa, tiesin, mitä tuleman piti. Siitä tulikin mieleen: osaatteko nimetä yhtään ainoata nuorten aikuisten trilogiaa/sarjaa, jossa päähenkilöpari ei olisi eronnut/joutuneet eroon toisistaan syystä tai toisesta? Itse en osaa nimetä ainoatakaan. Pandemonium ei siis eroa tässä asiassa muista kanssasisaristaan: Alex on kuollut ja Lena on yksin, mutta sitten Lena ja Julian alkavat tutustua ja rakastuvat - mutta sitten sekään ei suju kuten toivoisi. 

Voiko kolmiodraamaksi laskea tilannetta, jossa yksi kolmesta on poissa ja vain kaksi ovat aktiivisesti mukana tilanteessa? Mielipidekysymys. Minä kutsun tätä nyt kuitenkin muodon vuoksi kolmiodraamaksi - kyllähän Lena yhä kärsi ja suri Alexia, mutta lopulta alkaa lämpenemään Julianille. Lena oli yrittänyt jättää Alexin kuoleman taakseen jo Korvessa ja onnistuikin siinä osittain, mutta kun hän joutuu olemaan päiviä Julianin seurassa ja heille alkaa kehittymään yhteys, Lena joutuu todella kasvotusten Alexin menetyksen kanssa. Alex on poissa, Lena tunnustaa sen ja yrittää jatkaa elämäänsä - Julianin kanssa.

Mutta sitten. Käsi ylös, jos tiesitte, että Alex ei kuollutkaan ja että hän tulee takaisin. Minä tiesin. Tietenkään Alex ei kuollut. Tämä lukeutuu taas niihin tyypillisiin nuorten aikuisten kirjojen piirteisiin. Kysyn taas: osaatteko nimetä yhtäkään trilogiaa/sarjaa, jossa päähenkilön ensimmäisen kirjan rakastettu kuolee/lähtee pois, mutta ei todellisuudessa olekaan luullun mukaisesti poissa ja tuleekin takaisin? Minä en taaskaan osaa. Joten osasin odottaa Alexin paluuta. Muuten Lenan ja Julianin romanssi olisi ollut aivan liian helppoa. Kolmannesta osasta tulee varsin mielenkiintoinen draaman osalta! Oli muuten vaikea tajuta, kumpaa Alex tarkoittaa lopussa, kun hän käskee olla uskomatta häntä. Suomen kielen hän, hitto vie. Jouduin tarkistamaan englanninkielisestä versiosta, kumpaa hän tarkoitti. Arvatkaa kumpaa. Jep, luulen, että veikkaatte oikein. Jännitystä peliin! 

Löysin pari aukkoa tarinasta, jotka jäivät vähän kaivelemaan. Ensinnäkin, kun Korvessa Lena, Raven ja kumppanit lähtevät Kotipesästä siirtyäkseen etelämmäs talven tulon tieltä, mutta kylmyys ja pakkanen tekee matkasta vaikean, ja he menettävät jopa yhden heistä kylmyydelle. Miksi he jättävät lähdön niin myöhälle, kerta he tietävät, että kylmyys on tuloillaan ja heillä tulee olemaan vaikeuksia pärjätä sellaisissa olosuhteissa? Miksi ei lähteä muutamaa viikkoa tai kuukautta aikaisemmin? Ei olisi ollut niin kylmä. 

Sitten, Deliriumissa kuvataan, että Alexia ammutaan keskivartaloon useita kertoja ja hän joutuu vartioiden piirittämäksi. Mutta sitten Pandemoniumissa kerrotaan, että Alex oli ollut Kryptassa ja päässyt pakenemaan ja tuli New Yorkiin. Alex ja Lena aiheuttivat valtavia ongelmia Deliriumissa ja Alexia ammuttiin. Miksi Alex pidettiin hengissä, hoidettiin oletettavasti kuntoon ja heitettiin Kryptaan? Miksi viranomaiset näkivät niin paljon vaivaa? Eikö olisi ollut helpompaa antaa Alexin kuolla vammoihinsa kuin paikata haavat ja jättää eloon? Tämä johtaa sitten siihen, että miten voi olla mahdollista, että molemmat Lenan menneisyyden aaveet päätyvät samaan paikkaan suunnilleen samaan aikaan? Ensin Lenan äiti, joka ei syystä tai toisesta kertonut tälle, kuka on, ja sitten Alex, joka on paennut Kryptasta ja vaeltanut juuri New Yorkiin, oletettavasti heikkona ja nääntyneenä, missä Lenakin sopivasti on. Tämä ei nyt varsinainen aukko ole, mutta silti se vähän häiritsi. Valtava määrä paikkoja ja mahdollisuuksia päätyä ihan mihin vain, mutta silti kaikki päätyvät samaan paikkaan.

En tiedä lainkaan, mitä odottaa kolmannelta osalta. Onko Alex parannettu? Voiko kolmiodraama olla olemassa, jos Alex ei ole enää kykeneväinen rakkauteen? Vai onko Alex vain kärsinyt ja vihainen, että Lena jatkoi eteenpäin ja rakastui Julianiin, kun Alex uhrasi henkensä antaakseen Lenalle mahdollisuuden paeta? Ja millainenhan sisäinen myrsky syttyy Lenan sisällä kaiken tämän jälkeen? Toivon todella, että kolmas osa jatkuu heti siitä, mihin Pandemonium päättyi. Odotan kolmatta osaa innokkaammin romanssin ja draaman kuin yhteiskunnallisen tason ongelmien osalta. Maaliskuussa ilmestyvä Requiem ei voisi tulla yhtään nopeammin!

SPOILERIT PÄÄTTYVÄT TÄHÄN!

Lukunäyte: silloin, sivu 17

Nyt kun olen hereillä ja tajuissani, haluan vain nukkua jälleen. Nukkuessani voin sentään uneksia itseni takaisin Alexin luo, voin uneksia itseni toisenlaiseen maailmaan. Täällä, tässä maailmassa, minulla ei ole mitään: ei perhettä, ei kotia, ei paikkaa mihin mennä. Alex on poissa. Tähän mennessä minunkin henkilöyteni on mitätöity.

     En osaa edes itkeä. Sisuskaluni ovat muuttuneet tomuksi. Mietin yhä uudestaan sitä viimeistä hetkeä, kun käännyin ja näin Alexin seisomassa savumuurin takana. Yritän mielessäni kurkottaa sinne, aidan läpi, savun ohi; yritän tarttua hänen käteensä ja vetää. 

     Alex, tule takaisin.

     En voi muuta kuin vajota. Tunnit saartavat minut, sulkevat kokonaan sisäänsä. 

Delirium –trilogia:
    0.5 Annabel (2012)
Delirium (2011/2011)
    1.5 Hana (2011)
Pandemonium (2012/2012)
    2.5 Raven (2013)
Requiem (2013/2013) 
    3.5 Alex (2013)

Tarkoitettu - Ally Condie

Nimi: Tarkoitettu (Tarkoitettu-trilogia, osa 1)

Alkuteos: Matched

Kirjailija: Ally Condie 
Kääntäjä: Kaisa Kattelus

Julkaisuvuosi: 2010 (suomeksi 2010, Tammi)

Sivuja: 324 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★☆☆☆

Takakannesta: 17-vuotias Cassia elää tulevisuuden maailmassa, uudessa uljaassa Yhteiskunnassa. Elämä siellä on täydellisen säänneltyä. Yhteiskunta päättää, mitä ihmiset syövät, kuinka he pukeutuvat, missä he työskentelevät, milloin he kuolevat. Ja kun kansalaiset täyttävät 17, Yhteiskunta esittelee heille myös heidän tulevan kumppaninsa. 

Parit ovat yleensä toisilleen ennalta tuntemattomia, optimaalisesti yhteen sopivia henkilöitä. Cassialle valittu poika on kuitenkin yllättäen hänen paras ystävänsä Xander. Mutta kun Cassia myöhemmin tutkii saamaltaan mikrokortilta Xanderin tietoja, ruudulle ilmestyvät Kyn, toisen tutun pojan kasvot.

    Kyn kuvan nähtyään Cassia alkaa kyseenalaistamaan asioita. Entisen mallikansalaisen sokea usko Yhteiskuntaan säröilee. Kuka on hänelle optimaalisin kumppani, täydellinen Xander vai houkutteleva, salaperäinen Ky? Kenen kanssa Yhteiskunta haluaa hänen menevän naimisiin? Ja onko sillä väliä? Uskaltaisiko Cassia uhmata sääntöjä ja valita itse?

SPOILERIVAROITUS!

Ajatukseni: En oikein tiedä, miten suhtautua Tarkoitettuun. Tästä kirjoituksesta tulee vähän sellainen sekametelisoppa. Kansi on todella hieno ja vaikuttava, ja se sai minut alun perin kiinnostumaan kirjasta. Kansi on todella sievä. Mutta siis, en ole täysin varma, miksi tunnen niin omituisesti kirjaa kohtaan. Se ei ollut ihan huonoimmasta päästä, mutta en millään voi ymmärtää, miksi kirjaa on kehuttu maasta taivaisiin. Aloitan sorteeraamaan ajatuksiani juonesta.

Juoni oli ehkä kaikkein suurin kummastuksen aihe minulle. Koska kirjassa ei tunnu olevan juonta. Olen lukenut juonen netissä monilla sivustoilla (Risingshadow, Goodreads), kirjan takakannesta ja lukenut itse kirjan, enkä vieläkään osaa sanoa tarkalleen, mikä Tarkoitetun juoni on. Se on niin omituista! Koska kirjassa ei tapahdu mitään. Tuntui kuin tarina jatkui ja jatkui vain alkuasetelmana. Jos joku tulisi yhtäkkiä ja kysyisi minulta kirjan juonta, todennäköisesti hiljenisin, miettisin hetken, lopulta kohauttaisin olkiani ja vastaisin: ”En ole täysin varma. 324 sivun jälkeen en ole vieläkään varma, mikä juoni oli.”

Osaan kuvailla juonta suunnilleen seuraavasti: Parijuhla, Cassia+Xander=pari, Kyn naama, hämmennystä, Ky Ky Ky Ky, ”oho, Xander on parini, ei Ky”, Ky Ky Ky Ky, Cassia+Ky=kavereita, Xander, Ky Ky, ”oho, taidan olla rakastunut Kyhyn!”, ”Xander, sorry”, ”OMG, ehkä jotain on tekeillä ja Yhteiskunta ei olekaan täydellinen”, Ky Ky Ky Ky, LOPPU.

Kolmiodraama, hyvä ihmiset! Voi itku. Älkää ymmärtäkö väärin – minä pidän kolmiodraamasta, jos se on hyvin kirjoitettua ja on omiaan tukemaan tarinaa pääpainoisen juonen ohella. Tarkoitetun kolmiodraama tuntui olevan ainoa kantava teema, jonka kirjasta saattoi löytää. Eikä sekään ollut mitenkään hyvää. Tähän liittyy omituinen piirre, joka on hyvin kaksipiippuinen: tässä ei ollut tunteita. Cassia ja Ky juttelevat niitä näitä muutaman kerran kun he tapaavat, eikä mikään viittaa mihinkään romanttiseen. Sitten, aivan yllättäen, Cassia toteaa, että saattaa olla rakastunut Kyhyn. Aivan yllättäen se vain tapahtui, vaikka se nyt on ilmiselvää ja sen tiesi tapahtuvan. Kun Cassia on Xanderin seurassa, he jutustelevat aivan kuten Cassia ja Ky, hyvin kaverillisesti. Heidän pitäisi olla rakastuneita tai vastaavaa, mutta heidän välillään ei tuntunut olevan edes hyvää ystävyyttä, koska Cassian tunteita ei kuvailla millään tavalla, eikä hahmoille näin annetta syvällisyyttä.

Tästä pääsemmekin siihen kaksipiippuisuuteen. Tarina sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan, jossa kaikkea vahditaan tarkasti, kaikki taide on määrällisesti rajoitettu sataan ja loput hävitetty, kaikkia ihmisiä hallitaan, kaikki päätökset tehdään heidän puolestaan, heille jaetaan pillereitä ja pyritään luomaan täydellisiä ihmisiä parittamalla täydelliset toisilleen. Ihmiset eivät osaa kirjoittaa kynällä, heidän ruokansa lasketaan kaloreittain, heille määrätään parit ja työpaikat ja niin edelleen. Eli aika peruskamaa dystopisessa kirjallisuudessa, ei mitään uutta. Cassia uskoo Yhteiskunnan olevan upea ja hieno ja virheetön, mutta ei aivan ymmärrä olevansa täydellisesti sen hallinnassa. Tarina kerrotaan Cassian pään sisällä. Yleensä, kun kerrotaan ensimmäisessä persoonassa, lukija pääsee tuntemaan henkilön tunteet, näkee maailman henkilön silmin ja niin edelleen. Mutta Cassia oli jotenkin niin ontto hahmo. Hänen tunteensa eivät lainkaan välittyneet minulle. Hän ei tuntunut tuntevan oikeastaan yhtään mitään. Tämän voi kenties lukea Yhteiskunnan vaikutuksen ja hallinnan piikkiin, tyyliin Cassia on niin aivopesty, ettei tunteille ole sijaa, koska Yhteiskunta laskee kaiken hänen puolestaan taaten näin hyvän elämän. Mutta tunteet! Condie, anna lukijalle nyt jotain, mihin samaistua! Tai edes minulle. Olen niitä lukijoita, jotka pitävät tärkeänä kyetä samaistumaan ja tuntemaan hahmojen puolesta. Ensimmäiset 150 sivua minä vain luin ilman minkäänlaista tuntemusta, kunnes sen jälkeen kirjan tyhjyys alkoi ärsyttää.

Cassia Reyes ei ole täysi idiootti. Hänellä on jopa älliä ja rohkeutta kysyä suoraan, miksi heille ei anneta mahdollisuutta valita itse. Alettuaan kuolaamaan Kyn perään Xanderin selän takana hän alkaa oppimaan kiellettyjä asioita, kuten runoutta ja kaunokirjoitusta Kyn johdolla. Hän alkaa tekemään hiljaista vastarintaa manipulaatiota ja aivopesua vastaan, pointsit siitä. Kuitenkin, en oikein ymmärtänyt hänen tekojensa ”motiiveja”. Kaikki, mitä Cassia tekee ja ajattelee ja päättää pyörii jatkuvasti Kyn ympärillä. Vaikka Cassiaa varoitetaan olemasta enää Kyn kanssa yhtä läheisesti ja hänen perhettään ja parasta ystäväänsä uhkaillaan siitä hyvästä, silti hän vain ajattelee Kyta ja miettiin kuinka he voisivat jatkaa kaulailuaan. Cassia ajattelee useaan otteeseen sitä, että Xander on hänen parinsa ja hänen täytyy unohtaa nähneensä Kyn naaman ja alkaa olla onnellinen. Mutta silti hän vain juoksentelee Kyn perässä ilman mitään perusteltua syytä. Cassia näki Kyn ilmestyvän ruudulle hänen parinaan, mutta mitä siitä? Ei se ole mikään riittävä syy alkaa pakkomiellettä kehittämään Kyta kohtaan. Cassia ei uhraa ajatustakaan miksi niin kävi. Hänen päässään laukkaa ainoastaan ajatus: Onko Ky sittenkin hänen parinsa? Eikö pitäisi palata alkuun ja miettiä mieluummin, miksi Ky ylipäätään ilmestyi ja kuka sen sai aikaan?

Molemmat Ky ja Xander jäivät minulle hyvin kaukaisiksi hahmoiksi, enkä tuntenut mitään kumpaakaan kohtaan. Yleensä kolmiodraamassa pidän suunnattomasti toisesta ja inhoan toista kilpakumppania. Molemmat olivat melko höpöjä ja ah, niin komeita ja voi, niin persoonattomia. Ky nyt ei ollut lähelläkään salaperäistä minun ajatuksissani, vaan lähinnä hiljainen ja omissa oloissaan pysyttelevä. Ky puhuu suloja runoudesta ja Xander jätetään melko vähälle huomiolle, koska hän olikin vain pelkkä tukipilari tarinan romanttisen aspektin ylläpitämiseen. Xander oli paikalla, muttei kuitenkaan ollut paikalla, ymmärrätte varmaan. Hän kävi olemassa mukana silloin tällöin parin sivun ajan ja katosi taas pitkäksi aikaa. Hän oli silkka kynnysmatto Cassialle. Kuten jo yllä mainitsin, Cassialla ei tuntunut olevan oikein minkäänlaista kemiaa kummankaan pojan kanssa. Hänellä oli hyvin samankaltainen suhde molempiin: ei mitään kaverillisuutta kummempaa, juttelua ja sellaista. Sitten äkkiä Cassia onkin rakastunut Kyhyn. Missään vaiheessa ei oikein menty pintaa syvemmälle – tiedättehän, tunnetasolle – jotta kerrottaisiin, miksi Cassia ajattelee ja tuntee yhtäkkiä siten. Aina kun Cassia ja Ky vaihtelevat sulopuheitaan runoudesta ja Kyn menneisyydestä keskellä metsää, sen olisi oletettavasti pitänyt olla todella koskettavaa. Ei, se oli vain sivu tolkulla silkkaa höpinää. En tiedä, jotenkin tarina vain epäonnistui surkeasti tällä tasolla.

Tarinassa on yritystä muutamassa kohtauksessa. Esimerkiksi, kun Cassian isoisä kuolee, voin kuvitella, miten monet nyyhkäisevät ja pyyhkivät silmiään, mutta minä vain seilasin eteenpäin. Mutta sitten tuli hauska kohta, jossa oikeasti naurahdin ääneen: Cassia tajuaa, että Yhteiskunta tappaa vanhukset pois alta. Silloin tuli sellanen naurunpurskahdus ja no shit, Sherlock -olo. Eikö se ollut juuri täysin ilmiselvää, että vanhukset lahdataan? Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että ”kappas, vanhukset pistetään kylmiksi”, kun luin kuolinkohtausta. Sitten tuli kohtaus, missä Cassia joutuu lajittelemaan ihmisiä numeroiden sijaan (Cassia on lajittelija, mitä lie se sitten tarkoittaakaan) ja silloin Cassia alkaa todella näkemään Yhteiskunnan rumuutta. Se oli jo lähempänä mielenkiintoista ”tapahtumaa”, mutta koko se muutaman sivun tapahtuma oli vain Cassian mietiskelyä Kysta ja siitä, kuinka voisi suojella parhaiten tätä uhraamatta ajatustakaan muille ihmisille. Harmi oikeasti, koska siinä vaiheessa olin jo täysin kyllästynyt koko romanssiin ja olisin vain halunnut saada edes jotain tietoa Yhteiskunnasta ja ihmisistä, jotka jäävät huonommalle osalle. Mutta sen sijaan sain vain Cassian pakkomiellettä. Tarinassa väläytellään silloin tällöin sanaa vihollinen ja lausetta jokin on muuttumassa. Ne vain tulevat ja seilaavat ohi, enkä vain saattanut nähdä sellaisen ”olemassaoloa”. Suuri lähestyvä kliimaksi onkin pelkkää vittuilua Cassialle Yhteiskunnan taholta? Loppu oli vain blaah, täysin sovinnainen ja todellinen antikliimaksi. Vihollinen mainitaan ja siitä yritetään luoda uhkakuva, mutta se jää pelkäksi nimelliseksi lätinäksi, vähän kuin arkkienkelit Becca Fitzpatrickin Riitasoinnussa – niistä vain puhutaan, mutta silti ne jäävät täysin merkityksettömiksi.

Ally Condien kirjoitustyyliä on kehuttu maasta taivaisiin runolliseksi ja kauniiksi, hänen kerrontaansa loistavaksi ja nopeatempoiseksi. Jälleen kerran törmään tässä seinään. Kirjoitukseen sanon, että luulen sen toimivan paremmin alkuperäiskielellä, sillä suomenkielinen käännös tuntui melko tönköltä, ei lainkaan runolliselta, enkä tykännyt lukea sitä. Toki aina, kun on kääntäjän käsi käynyt välissä tekstiä sorkkimassa, muuttuu se luonteeltaan hiukan. Kerronnasta sen verran, että tarina eteni niin hitaasti. Siinä ei tapahtunut mitään! Tarina vain jatkoi paatoksellista mateluaan eteenpäin. Minulla kesti lukea kirja yli viikon, melkein kaksi, mikä on jo oikeasti todella hidasta minulle. En vain ollut lainkaan kiinnostunut jatkamaan sitä, mutta mentaliteettini kieltää kirjojen kesken jättämisen, joten pitihän lukea loppuun. Tarina ja kerronta oli vain tasapaksua taaplaamista eteenpäin. Ehkä Tarkoitettu olikin vain raastavan pitkä esittely ja prologi toiselle osalle, jossa tarina potkaistaan kunnolla käytiin.

Kuinka monen mielestä Tarkoitettu muistutti Deliriumia? Luin tämän heti Deliriumin jälkeen ja tunsin lievää... ärsytystä, että nämä kaksi ovat melko samanlaisia. Kun laittaa juonet vertaukseen, ne eivät noudata samaa kaavaa, mutta romanssi on melko samanlaista: päähenkilö saa parin, jonka kanssa joutuu elämään lopun elämäänsä, mutta sitte toinen poika tuleekin ja valloittaa päähenkilön sydämen. Draamaa, piileskelyä ja mietiskelyä, kuinka he voisivat olla yhdessä, mutta se on niin vaikeaa. Tämä sai hieman ääh-fiiliksen puskemaan esiin. Ja kirjoitustyyli. Delirium oli niin kauniisti kirjoitettu, että Tarkoitettu vähän kuin löi silmille melko heikolla kirjoittamisella. En tietenkään väitä, että toinen kopioi toista, vaan totean lähinnä näiden kahden dystopisen nuorten aikuisten kirjan muistuttavan toisiaan. Olisi varmaan pitänyt lukea tässä välissä jotain muuta.

En voi luvata, että luen seuraavan osan. Siihen menee varmasti aikaa, mikäli kiinnostun lainkaan. Ehkä käy vähän niin kuin Maggie Stiefvaterin Väristyksen kanssa, että luen ensimmäisen osan ja jätän kaksi viimeistä hautumaan. Aina, kun näen jatko-osat kirjastossa, minä tuijotan niitä hetken ja mietin, olisinko tarpeeksi reipas ottaakseni ne hyllystä, mutta sitten päätän etten ala rassaamaan itseäni, koska ensimmäinen osa ei jaksanut kiinnostaa juuri tippaakaan. Mutta toisaalta, ehkä pakotan itseni lukemaan jatko-osat, koska tunnen eräänlaista pakkomiellettä saada kuitenkin tietää, miten tarina loppuu – vähän niin kuin Alyson Noëlin Kuolemattomat -sarjan kanssa. Revin hiuksia päästä ja suorastaan itken kirjojen surkeutta, mutta silti aina vain luen seuraavan osan. Yleensä kyllä kun aloitan trilogian tai sarjan lukemisen, minun pitää periaatteen vuoksi lukea loputkin osat, mutta tästä en voi kyllä mennä takuuseen. Kiinnostukseni Tarkoitettua kohtaan lopahti jo sadan sivun jälkeen ja lopun lukeminen oli melkoisen työlästä. Kirjalla oli hieno kansi ja paljon potentiaalia, mutta kompasteli niin kovasti niin monessa asiassa, ettei onnistunut nousemaan jaloilleen ja tekemään minkäänlaista vaikutusta.

Kissanikin protestoi tämän kirjan lukemista vastaan: lukiessani sängyssä ennen nukkumaanmenoa monena iltana se tuli ja istui aukeaman päälle, kun yritin lukea. Viisas, karvainen ja suloinen otus!

Lukunäyte: luku 2, sivu 17

Kuiskaukset kohoavat kaupungintalon kupolin alla hiljaisina kuin siipiään leuhottavat linnut. "Sinun parisi on tänä iltana täällä", emäntä sanoo hymyillen. Kaikki muutkin hymyilevät, ja supina yltyy. Yhteiskunta on niin laaja, kaupunkeja on niin paljon, että todennäköisyys oman parin löytymiseen omasta kaupungista on häviävän pieni. Täällä sellaista ei ole tapahtunut vuosikausiin.

    Nämä ajatukset temmeltävät mielessäni, ja suljen silmäni hetkeksi tajutessani mitä tämä merkitsee - ei yleisesti vaan minulle, vihreäpukuiselle tytölle. Minä saatan tuntea oman parini. Hän saattaa olla joku joka on käynyt samaa kakkoskoulua kuin minä, joku jonka näen joka päivä, joku -

    "Xander Thomas Carrow."

    Xander nousee omassa pöydässään. Välillämme leviää kasvojen, valkoisten pöytäliinojen, kimaltavien kristallilasien ja hohtavien hopearasioiden meri.

    Tämä ei voi olla totta. 

Tarkoitettu –trilogia:

Matched | Tarkoitettu (2010/2011)

Crossed | Rajalla (2011/2012)

Reached | Saavutettu (2012/2013)

Delirium - Lauren Oliver

Nimi: Delirium (Delirium-trilogia, osa 1)
Alkuteos: Delirium

Kirjailija: Lauren Oliver
Kääntäjä: Marja Helanen-Ahtola

Julkaisuvuosi: 2011 (Suomessa 2011, WSOY)

Sivuja: 351 suomenkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: Tulevaisuuden yhteiskunnassa yksilön valinnat ovat tiukasti kontrolloituja ja rakkaus julistettu sairaudeksi. Siksi täysi-ikäiset osallistuvat kirurgiseen toimenpiteeseen, jossa ääritunteet tasataan. Uusi harmonisempi maailma tarjoaa kaikille yhtämittaisemmat lähtökohdat onneen ja turvallisuuteen.
      Omaa vuoroaan odottaa myös 17-vuotias Lena, joka on nuoruudessaan menettänyt äitinsä tartunnalle, nähnyt sairauden vaikutukset sisareensa ja oppinut läksynsä. Jos Lena on varovainen, 95 päivän päästä vaara on hänen osaltaan ohi. Siksi vastarintaliike ja kapinahenkinen Alex ovat kaikkea sitä, mitä Lenan tulee välttää...

Ajatukseni: Kun alun perin kuulin Deliriumista ja luin kirjan juonikuvauksen, en ollut kovinkaan kiinnostunut siitä. Ajatus tarinasta, joka keskittyy kirjaimellisesti kiellettyyn rakkauteen kuulosti hieman hölmöltä. Delirium ei kuitenkaan lakannut ilmoittelemasta itsestään useissa kirja-aiheisissa blogeissa ja nettisivuilla, ja sitä oli kehuttu todella paljon. Lopulta päätin pyyhkäistä ennakkoluulot maton alle ja käydä lainaamassa kirjan kirjastosta.

Ennakkoluuloni johtuivat lähinnä siitä, etten oikein osannut uskoa, että kukaan saisi minua (tai ketään) vakuuttuneeksi siitä, että rakkaus on todellakin pahasta ja se tulee kitkeä pois maailmalta. Kun katselee ympärilleen huomaa, että maailmassa valtava määrä kaikkea perustuu silkan rakkauden ja se "oireiden" ympärille. Kuinka kukaan voi osata luoda yhteiskunnan, jossa tätä kaikkea ei ole ja jossa ihmisen perustarpeisiin kuuluva ilmiö halutaan hävittää? Siinä on suuri haaste.

Onneksi luin sen. Delirium oli yksi parhaista nuorten aikuisten dystopisista kirjoista, mitä olen aikoihin lukenut! Oliverin (ja kääntäjän) teksti on todella hienoa luettavaa, todella runollista ja kauniisti kuvailevaa. Minulla on tapana analysoida tekstiä kovasti lukiessani. Deliriumissa en missään vaiheessa tuntenut suunnatonta turhautumista ja suuttumusta huonosta kirjoittamisesta ja tarinankerronnasta. Oliverin luoma maailma ja hahmot, jotka sitä asuttavat, tuntuivat hyvin aidoilta ja oikeasti uskottavilta. Oliver selittää ja kuvailee hienosti rakkauden tuntemuksia ja sitä, kuinka "oireita" saattaa oikeasti pitää sairautena. On hyvin vaikea kuvitella maailmaa, jossa rakkaus on kirosana ja lämpimiä tunteita ei saa osoittaa, ettei julisteta sairaaksi. Vanhemmat eivät osoita rakkauttaan lapsilleen, sisarusten välit ovat kylmät kuin hyvän päivän tutuilla, lemmikeistä ei välitetä... Kuulostaa hyvin karulta, jopa pelottavalta - juuri siksi niin jännittävältä.

Lena Haloway, tarinan sankaritar, ei liian kaunis eikä nyt aivan rumakaan, on melkoisen heikko hahmo tarinan alkaessa. Hän uskoo, että proseduurit, raja-aidat ja kaikki lait ja kiellot ovat kansalaisten turvaksi, hän ei uskalla rikkoa sääntöjä ja pelkää kovasti, että hänet leimataan samanlaiseksi kuin äitinsä: sairaaksi. Lenan heikkous ei ole sellaista ärsyttävää, että tekisi mieli kurottaa tarinaan ja läimäyttää häntä, vaan uskottavaa ja hyväksyttävää, kun ottaa huomioon, millaisessa maailmassa hän elää. Pidin hänestä, vaikkein oikein osannutkaan samaistua häneen. Onneksi Lena kuitenkin kehittyy tarinan edetessä ja karistaa heikkoutta pois.

Suosikkihahmokseni nousi Hana, Lenan paras ystävä, joka oli melko kapinallinen ja haluaa tehdä omat valintansa. Hana kuvataan todella kauniiksi, vaaleaksi ja pitkäksi, ja Lena tuntee melko tyypillistä alemmuudentunnetta olessaan Hanan seurassa (hassua, mutta en muista lainkaan minkä näköinen Lena on). Harmi vain, että Hana vähän unohtuu tarinasta, kun Lenan ja Alexin romanssi potkaistaan alkuun. Lukiessani en ollut silmittömän ihastunut Alexiin, koska hänet kuvattiin hyvin kliseisellä tavalla hyvin ulkonäkökeskeisesti, eikä hän tuntunut mitenkään erottuvan muista samankaltaisista miespääsankareista. Kun katsoo sormien läpi hänen kliseisyyttään, huomasin pitäväni hahmon taustasta ja eräänlaisesta peitetarinaelämästä. Haluaisin tietää hänen menneisyydestään lisää.

Suurin ongelmani tämän kirjan kanssa oli Lenan ja Alexin romanssi. Se oli samaan aikaan uskottavaa, mutta kallistui liian helpon rajamaille. He eivät ehdi käydä kuin kaksi keskustelua, kun Lena on jo valmis heittämään hyvästit suurelle opetukselle rakkauden olevan sairaus, säännöille ja laeille, joita noudattaen hän on elänyt melkein 18 vuotta ja joiden ympärille koko kirjan yhteiskunta rakentuu. Tiettyyn sivuun asti Lena on tiukasti vakuuttunut, että yhteiskunta on kehittänyt rajat heidän suojakseen, sitten hän kohtaa Alexin ja hetken kuluttua Lena tekee takinkäännön ja hylkää kaiken, mitä on koskaan ajatellut ja oppinut. Lisäksi heidän romanssinsa kävi läpi sen, mitä kaikkein eniten inhoan vastaavanlaisissa kirjoissa: yhtäkkiä, kaiken jännityksen keskellä romanssi muuttuu hyvin arkipäiväikseksi. Suutelua, leikkimistä, piilottelua ja silmiin tuijottelua muutaman kymmenen sivun ajan. Suoraan sanoen inhoan lukea sitä. Jännitys tiivistyy... ja sitten tulee hyvin arkista lässynläätä. En tykännyt. Tässä oli kuitenkin sellainen asia, joka sai minut riemastumaan: ei kolmiodraamaa. Olin suunnattoman tyytyväinen siitä hyvästä!

Kirjan loppua kuvaa parhaiten sana katkeransuloinen. Sitä se todella oli. Periaatteessa Delirium olisi toiminut myös yksittäisenä kirjana ilman mitään jatko-osia, koska lopetus oli hyvin riipaisevalla tavalla samaan aikaan sekä kaunis, surullinen että jännittävä. Jos kirja olisi ollut ainokainen, lopetus olisi antanut tarpeeksi kuvitelman varaa lukijalle miettiä itse, mitä tapahtuu varsinaisen lopun jälkeen. Kuitenkin, koska kyseessä on trilogia, on ehdottomasti pakko saada lukea jatko-osa, Pandemonium, jotta pääsisi näkemään Lauren Oliverin vision jatkosta. Kirjan viimeisistä sanoista minulle tuli muuten mieleen V niin kuin Verikosto -elokuvan kohtaus, missä Evey lukee Valerien kirjoittamia viimeisiä sanoja vessapaperinpalaselta. Niissä on jotain hyvin samankaltaista.

Deliriumista jäi kaiken kaikkiaan todella hyvä maku suuhun. Kun miettii koko tarinaa, päällimmäinen tunne on tyytyväisyys. Olin lukenut kommentteja, joissa ihmiset kertovat itkeneensä lopussa kuin sydän olisi särkynyt, ja odotin itsekin pillahtavani kyyneliin, mutta niin ei käynyt. Outoa kyllä, en tuntenut surun häivääkään sulkiessani kirjan, vaan tunsin tyytyväisyyttä sen katkeransuloisesta lopusta. Olin melkein iloinen, ettei onnellista loppua alettu tunkemaan lapiolla kurkusta alas, koska tarinan yleiseen tunnelmaan sellainen ei olisi oikein sopinut. Tarinan saattoi lopettaa onnistuneesti ainoastaan jotenkin hyvin riipaisevasti. Delirium oli ehdottomasti neljän tähden arvoinen lukukokemus. Suosittelen lukemaan!

Lukunäyte: luku 1, sivu 9
Yhdeksänkymmentäviisi päivää, ja sitten minä olen turvassa. Minua tietenkin hermostuttaa. Mahtaako proseduuri tehdä kipeää? Haluan päästä siitä. On vaikea pysyä kärsivällisenä. On vaikeaa olla pelkäämättä, kun minua ei vielä ole parannettu, vaikkei deliria olekaan toistaiseksi hipaissut minua.
      Olen silti huolissani. Sanotaan, että ennen vanhaan rakkaus teki ihmiset hulluiksi. Jo se on kauheaa. Shhh:ssa kerrotaan myös tarinoita niistä, jotka kuolivat menetetyn tai löytämättä jääneen rakkauden vuoksi, ja se kauhistuttaa minua kaikkein eniten.
      Kaikista tappavista tappavin: rakkaus surmaa, kun sen saa ja kun sitä ei saa.

Delirium –trilogia:

    0.5 Annabel (2012)

Delirium (2011/2011)

    1.5 Hana (2011)
Pandemonium (2012/2012)

    2.5 Raven (2013)
Requiem (2013/2013) 
    3.5 Alex (2013)