Veritaika - Tessa Gratton

Nimi: Veritaika (The Blood Journals -sarja, osa 1)

Alkuteos: Blood Magic

Kirjailija: Tessa Gratton

Kääntäjä: Inka Parpola

Julkaisuvuosi: 2011 (Suomeksi 2011, WSOY)

Sivuja: 370 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★☆☆☆

Takakannesta: Silla Kennicottin isä oli maailman lempein mies. Hän ei mitenkään ole voinut ampua äitiä ja sitten itseään. Ei mitenkään. Mutta kaikki muut uskovat niin, jopa Sillan veli Reese.

      Kaikki muuttuu, kun joku lähetää Sillalle merkillisen muistikirjan täynnä rönsyileviä kaavioita, riimuja ja viisikantoja. Naapuriin muuttaa Nicholas, jonka suudelmat ovat silkkaa sähköä. Sitten vanhempien hautakiveen ilmestyy punaisia merkkejä.

      Kun nuoret alkavat selvittää totuutta, he huomaavat joutuneensa pelottavien voimien pyörteeseen, jossa kukaan ei ole turvassa eikä keneenkään voi luottaa. Vielä pelottavampaa on löytää samat voimat omasta mielestään. On vain annettava vaiston viedä – ja veren ohjata.

Ajatukseni: Nääh. Ihan vain nääh. Tästä tulee tuskin mikään valtavan pitkä kirjoitelma, koska ajatukseni Veritaiasta oli aika... nääh. Minulla kesti tämän kirjan lukeminen ikuisuuden ja luin sitä limittäin Yösirkuksen kanssa. Kaiken näköistä on ollut meneillään viime aikoina, joten lukeminen on jäänyt todella vähälle. Luulen, että maaliskuu tulee olemaan aivan yhtä hiljainen, koska viimeiset yo-kirjoitukset vievät aikani melko täysin. Oikeastaan en oikein edes haluaisi arvostella tätä kirjaa, mutta kun muuta en ole oikein lukenut niin pakko nyt jotain on kirjoittaa.

Tässä kirjassa kiteytyy romanssin osalta suunnilleen kaikki se, mikä saa minut näkemään punaista: insta-romanssi (eli salamarakkaus, rakkautta ensi silmäyksellä plaa plaa plaa), romanttiset sulopuheet Shakespearea mukaillen, nuoleskelun parin juttutuokion jälkeen... voi itku! Ei hyvää päivää näitä nuorten fantasiaromanssikirjoja. Olenko tosiaan kasvanut yli tällaisesta tyylilajista vai oliko tämä kirja tosiaan keskivertoa huonompi? En ole ihan hetkeen lukenut näin puhdasta teinifantasiaa (Paranormaalia lukuu ottamatta), joten voi olla, että näppituntuma tällaiseen on hieman kadoksissa.

Sillan ja Nickin välinen juttu oli niin LOL. En edes käytä tuollaisia ilmauksia, mutta en vain osaa muuten sitä kuvailla. Käyttäisin hymiöitäkin, ellei sisäinen asiatekstin ja kirjakielen kirjoittajani kieltäisi sitä minulta. Rakastavaiset siis tapasivat hautausmaalla, johon Sillalla on jokin kumma pakkomielle. Silla saa postissa Diakoni-nimiseltä hyypiöltä edesmenneen isänsä muistikirjan, joka on täynnä asiaa magiasta ja taioista. Silla viettää hyvin paljon aikaa hautausmaalla vanhempiensa haudoilla vuodattamassa vertaan tehdäkseen pikku taikoja. Eräänä yönä Nick sattuu paikalle parahiksi todistamaan Sillan puuhailua ja tietää heti, mitä tapahtuu, koska hänen menneisyydessään on samaa kamaa tullut koettua. He juttelevat kerran, pari, tapaavat juhlissa ja nuolevat toisiaan. Vuosisadan verisin ja runollisin rakkaustarina saa alkunsa...

Aluksi tarina ja hahmot vaikuttivat hyvin mielenkiintoisilta. Ei tyypillisiä vampyyrejä tai ihmissusia, vaan magiaa ja taikuutta, paljon verta ja kuolemaa. Odotukseni olivat suhteellisen korkealla, koska odotin jotain todella karmivaa kauhutarinaa, jossa ei kylmiä väreitä säästellä. Mutta mitä sainkaan? Sekavuutta, pakkomielteistä verellä läträämistä, pupun teurastusta ja juonenkäänteitä, jotka olivat jo sadan sivun jälkeen täysin ennalta-arvattavia ja äkkiä tarina menetti mielenkiintoisen särmänsä. En edes tiedä, mitä tapahtui. Kaikki se runojen höpinät ja viiltelyt ja romanssisöpöilyt... särmä vain muuttui pyöreäksi eikä karmivuudesta ollut tietoakaan. Tapahtumia vain läiskittiin silmille todella sekavasti.

Silla oli muuttunut suositusta teinistä hylkiöteiniksi, joka menetti vanhempana ruudille, jonka kaikki uskoivat Sillan isän laittaneen liikkeelle. Mutta en vain saanut otetta Sillaan missään vaiheessa enkä kyennyt samaistumaan häneen tai hänen tunteisiinsa millään tavalla. Silla poikkeaa kuitenkin sen verran muista teinisankarittarista, että hänellä on lyhyiksi kynityt hiukset eikä mitään pitkiä vaaleita kiiltäviä suortuvia, jotka hulmahtelevat tuulessa juostessaan kukkaisen niityn poikki auringonlaskuun. Ja Nick. Taas on tarjolla überkomeaa renttujätkää, joka vihaa äitipuoltaan ja kasvattaa muuria isänsä väliin, jotta yksinäinen rentturunoilija voisi ylläpitää kiiltokuvaansa autioiden saluunoiden sankarina. En tiedä, miksi minulle tulee Nickistä ja hänen olemuksestaan ensimmäisenä mieleen joku Villin lännen pistoolikeikari, joka ottaa vahvoille käsivarsilleen pelastusta ja rakkautta kaipaavan neidon. Ihme mielikuvat minullakin (tähän tulisi taas hymiö, jos niitä käyttäisin). Reese oli kuiva ja hiukkasen aggressiivinen, ja jossain vaiheessa minulle alkoi hahmottua kuva, että isoveikka olisi rakastunut pikkusiskoonsa tavalla, joka ei ole ihan sisarillista... Näin ei onneksi kuitenkaan ollut. Toivottavasti...

Koko tarinan ensimmäinen lause kertoo koko homman idean ja paljastaa samalla, mitä tuleman pitää. Miksi pitää kirjoittaa koko homman kuralle pistävä paljastus heti ensimmäiselle sivulle? Josephine Darly oli aivan karmea pahis. Todella nokkelaa toimintaa (mitä, voiko sarkasmin todella kuulla sävystäni? Ei kai!). Menneisyyden haamut hyppivät silmille vielä nykyaikanakin.

Tarina kerrotaan kahdessa ajassa: nykyajassa ja menneisyydessä päiväkirjamerkintöjen avulla. Nykyajassa tarinaa kerrotaan sekä Sillan että Nickin näkökulmasta, ja yhden luvun aikana näkökulma saattaa hyppiä kolme neljä kertaa, mikä lisää sekavuutta melkoisesti. Muutamassa kohdassa en ollut ihan varma, kuka puhui ja kenelle. Gratton kirjoittaa kuitenkin ihan hyvin – ei mitään mullistavaa sanan juhlaa, mutta ihan hyvää tekstiä.

Ei sillä, että Veritaika nyt ihan sieltä itsestään täysin olisi ollut. Ihan mukavia hetkiäkin löytyi, kuten uudenlainen lähestymistapa teinifantasiaan, hetkelliset Hitchcockin Linnut-momentit... Potentiaalia olisi löytynyt todella tehokkaaseen tarinaan, mutta minulle tämä jäi liian pintariipaisuksi, yksinkertaiseksi ja puisevaksi. Tässä kirjassa tulee vastaan sama asia, joka on tökkinyt esiin monista kirjoista: viisautta ja syvällisyyttä yritetään teroittaa liikaa toistelemalla runoja ja kuuluisia vuorosanoja menneiden vuosisatojen suurilta kynäilijöiltä. Ei vain tehoa minuun.

En tiedä, koko kirja oli vain yksi iso nääh. Ei minulla paljon sanottavaa tästä edes ole, joten tällaisen epämääräisen randomin kirjoituksen tarjoilen luettavaksi (taas olisi hymiön paikka). Että joo, älkää pidätelkö henkeänne tätä lukiessanne tai tuhlatko euroja ostamiseen, kirjastosta tämän lällärimagiakirjan saa. En vain pitänyt tästä kirjasta.

No kyllä minä nyt sen hymiön laitan tähän :D

Lukunäyte: luku 2, sivu 13

”Ago vita iterum”, kuiskasin hitaasti. Annoin hengitykseni hipaista lehteä ja vavisuttaa pikkuruista verilammikkoa.

      Mitään ei tapahtunut. Tuuli tuiversi jälleen tukkaani, ja kupersi käteni suojaavasti lehden ympärille. Vilkaisin sitä miettien, olinko lausunut latinankielisen lauseen väärin. Puristin peukaloani, annoin uusien veripisaroiden tipahtaa lehdelle. Toistin lauseen.

      Lehti värähti hengitykseni alla. Sen reunat keriytyivät auki kuib kasvavat terälehdet nopeutetulla filmillä. Tulipunainen keskusta alkoi levittyä, kurkotella kohti kärkiä ja muuttua täyteläiseksi, kirkkaaksi vihreäksi. Lehti lepäsi ympyrän keskellä litteänä ja tuoreena, kuin vasta poimittuna. 

The Blood Journals –sarja (itsenäiset osat):

Blood Magic | Veritaika (2011/2011)
    1.5 Crow Memory (2012)

The Blood Keeper | Verenvahti (2012/2012)