Julian rakkaus - Anne Fortier

Nimi: Julian rakkaus

Alkuteos: Juliet

Kirjailija: Anne Fortier

Kääntäjä: Annukka Kolehmainen

Julkaisuvuosi: 2010 (suomeksi 2010, Tammi)

Sivuja: 604 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: Julian isotäti Rose kuolee ja jättää jälkeensä merkillisen perinnön: kaksoissisko Janice saa talon ja kaiken omaisuuden ja Julia pelkän kirjekuoren, joka sisältää avaimen, passin ja kirjeen. Kirjeen mukaan Julia onkin oikealta nimeltään Giulietta Tolomei ja häntä odottaa Sienassa äidin jättämä perintö.

       Perintö osoittautuu kasaksi vanhoja papereita, jotka eivät ensi näkemältä vaikuta kovinkaan arvokkailta. Pikkuhiljaa papereiden merkitys kuitenkin selviää, ja Julian eteen avautuu 1300-luvulla eläneen Giulietta Tolomein koskettava tarina – sama tarina, josta on vuosisatojen saatossa kirjoitettu useita versioita ja jonka tunnetuin muoto on William Shakespearen Romeo ja Julia.

       Yllättävän moni ihminen on kiinnostunut Julian asioista. Häntä varjostetaan Sienan yössä, ja hänen hotellihuoneeseensa murtaudutaan. Italian-matkasta tulee lopulta melkoinen tunteiden vuoristorata, kun Julia törmää mieheen nimeltä Romeo.

Ajatukseni: Minä rakastin tätä kirjaa. Yksinkertaisesti rakastin. Luin tämän loppuun eilen illalla/yöllä ja mietin jo, että alan heti kirjoittamaan tätä arvostelua, mutta sitten tajusin tarvitsevani vähän aikaa selkiyttää lopullista kuvaa koko tarinasta ja miettiä, kuinka ja mitä lopulta sanoisin.

Tämän tyyliset kirjat, joissa on vuosisatoja vanha arvoitus, salaisuus, kadonnut krypta, vihjeiden ketju, joka alkaa hitaasti avautua, mitä pidemmälle tarina etenee – minä yksinkertaisesti rakastan lukea tällaista tarinaa. Julian rakkaus kulkee käsi kädessä samassa kategoriassa Da Vinci -koodin, Neljännen siirron ja Kate Mossen kirjojen kanssa: vuosisatojen läpi kulkenut arvoitus, jota aletaan selvittää vihjeiden ja arvoitusten avulla sekä aarre, jonka kadonnut sijainti onnistutaan viimein paikantamaan. Nämä iskevät minuun niin lujaa, että suorastaan ahmin kirjan yhdeltä istumalta. Historia, aito tapahtumaympäristö, se spekulaation mahdollisuus ja oikea arvoitus, mistä kukaan ei voi täyttä varmuutta tietää... Niissä on vain jotain sellaista taikaa, joka saa tärisemään jännityksestä.

Luin Romeon ja Julian syksyllä diplomikirjana englanninkielisenä versiona. Näytelmän lukeneet jakavat hyvin erilaisia mielipiteitä romanssista, joka ajaa nuoret lopulta itsemurhaan. Monet ajattelevat, että Romeo ja Julia on kaunis rakkaustarina, joka kertoo sydäntä särkevän tarinan kahden nuoren epätoivoisesta rakkaudesta, kun taas toiset ajattelevat, että Shakespeare kuvasti kyynikkona kahden nuoren typerän marttyyriteon, joka ei tuntenut rakkautta vaan himoa, jotka nuoret hyvin usein sekoittavat keskenään. Itse kallistuin tuohon jälkimmäiseen mielipiteeseen. Mutta vaikka kyyninen ja realistinen puoleni ajattelikin niin, kuitenkin näytelmässä on se jokin, joka herättää tunteita sisällä.

Minulle tuli pienenä yllätyksenä, että Shakespeare ei kirjoittanutkaan alkuperäistä Romeota ja Juliaa, vaan se on tunnettu vuosisatoja aikaisemmin monena erilaisena versiona, mutta joka on kuitenkin oletettavasti aidosti tapahtunut. Ei tietenkään ihan yhtä dramaattisesti, mutta todenperäisyys tarinasta löytyy. Alkuperäisen tarinan nimi oli Mariotto e Ganozza, joka sijoittui keskiaikaiseen italialaiseen Sienan kaupunkiin Toscanan maakuntaan. Tarina on muuttunut ja muokkautunut vuosisatojen saatossa ja lopulta kulkeutunut Shakespearen kynän alle. Tuo englantilainen runoilija-näytelmäkirjailija teki tarinan lopulta kuolemattomaksi ja tunnetuksi kaikille meille.

Julian rakkaus kerrotaan kahdessa ajassa. Toinen sijoittuu nykypäivän Sienaan, missä 25-vuotias Julia Jacobs eli Giulietta Tolomei alkaa selvittää äidin jättämän perinnön arvoitusta. Toinen taas sijoittuu 1300-luvun Sienaan, missä riehuu riita kahden suvun, Tolomein ja Salimbenin, välillä. Sen ajan Sienassa Giulietta on 16-vuotias kaunis tyttö, joka on matkaamassa Sienaan yhdessä lapsuudenystävänsä, frasiskaanimunkki veli Lorenzon kanssa menetettyään perheensä Salimbenien hyökkäyksessä. Nämä kaksi aikaa alkavat tapahtua limittäin, kun Julia tempautuu mukaan historian toisintoon, jossa kaimojen elämät alkavat nivoutua yhteen ja menneen ajan nimet nousevat esille uudestaan ja uudestaan.

1300-luvun Giulietta Tolomein ja Romeo Marescottin tarina oli niin surullinen, että teki mieli ihan vuodattaa muutama kyynel kun tiesi, kuinka siinä tulisi lopulta käymään. Oli niin surullista ja väärin, että heille kävi niin kuin kävi. Tässä versiossa Giulietta ja Romeo eivät olleet kilpailevan suvun vesoja, vaan Sienaa hallitsi kolme sukua: Tolomeit, Salimbenit ja Marescotit, joista jälkimmäinen oli kahden tulen välissä yrittäen pysyä puolueettomana. 18-vuotias Romeo pyytää isältään commandante Marescottilta lupaa avioitua pelastamansa ja rakastamansa Giuliettan kanssa, mutta inhottava, ällöttävä, sadistitinen sovinisti messer Salimbeni päättää kiristää Giuliettan itselleen vallanhimosta kieroilun avulla. Hyi! En edes muista millon viimeksi olen vihannut hahmoa yhtä suuresti, kun nyt vihasin messer Salimbenia. Karmea ukko, joka sietäisi hirteen joutua! Tunsin oikeaa surua lukiessani keskiajan tapahtumia, missä nuorta paria kohdeltiin niin kaltoin ja epäreilusti kuin ihmisiä vain voi kohdella. Oliko elämä tosiaan siihen aikaan silkkaa poliittista valtapeliä, missä perheen tyttäriä käytettiin pelkkinä pelinappuloina naittamalla heidät täydellisen kylmille sovinistisioille välittämättä lainkaan heidän omasta tahdostaan? Kauhea ajatus! Minä niin toivoin Romeolle ja Giuliettalle onnellista loppua, mutta tuttuhan tarina on ja vääjäämätön tragediahan peitti valon heidän tunnelinsa päässä. Se oli niin surullista.

Nykypäivän Julian ja Alessandron tarina jäi hiukkasen kuivaksi. Pidin aluksi suuresti Alessandron kylmän viileästä suhtautumisesta ja kyynisestä asenteesta sekä Julian napakkuudesta miestä kohtaan, mutta sitten heidän juttunsa muuttui niin... kuivaksi. Oikeasti, he tunsivat toisensa viikon ajan, joista puolet ajasta inhosivat toisiaan. Heidän välillään ei tuntunut olevan minkäänlaista kemiaa. Jatkan tästä romanssiosasta spoileriosiossa lisää. Julialla oli kyllä todellinen alemmuuskompleksi meneillään: hän kävi aina läpi sitä miten hänen siskonsa sai kaiken ja hän ei mitään. Voi, sitä vääryyttä. Julia oli hiukkasen rasittava ja eloton välillä: häneltä tuntui puuttuvan normaalin ihmisen harkinta- ja päättelykyky. Välillä ei voinut oikein ymmärtää, miksi hän toimi niin kuin toimi ja miksi ei toiminut, kuten olisi kannattanut. En oikein ymmärtänyt Julian ajatusmaailmaa ja sitä, kuinka nopeasti hän alkoi luottaa erityisesti Alessandroon ja kuinka helposti hän nieli kaiken, mitä hänelle syötettiin. Lisäksi hänellä ei tuntunut olevan oikein kunnollista itsesuojeluvaistoa eikä hän osannut tehdä ratkaisuja. Miksi ei voi vain kysyä suoraan, että mikä on homman nimi? Miksi pitää arpoa mielessä ja kihnuttaa edestakaisin, että mitä tehdä, tehdäkö mitään? Sitten kun tulee nyrkki silmään niin jälkeenpäin sitten voivotellaan omaa hyväuskoisuutta ja hölmöyttä. Mutta ei kuitenkaan opita.

Tarinassa puhuttaa kovasti kirous, jonka uskotaan vaivanneen sukuja keskiajasta lähtien. Kirous esittääkin tarinassa melko suurta osaa, koska nykypäivän tapahtuman tähtäävät kahteen maaliin: kirouksen raukeamiseen ja Romeon ja Giuliettan viimeisen leposijan ja kadonneen kryptan etsimiseen. Yhdessä vaiheessa aloin olla todella varma, että kuolleet kävelevät ja vaeltavat Sienan kaduilla etsien toisiaan läpi vuosisatojen kestäneen erossaolon jälkeen. Tavallaan joo, kaipa se näin oli, mutta lähinnä kuvaennollisesti ja romanttisesti ajateltuna. Minä toivoin sitä kirjaimellisena. Aloin todella toivoa jotain vähän taianomaisempaa mukaan tarinaan, sillä nykypäivän homma alkoi 500 sivun jälkeen muuttumaan hieman päättömäksi ja vähän liian... en osaa oikein sanoa. Ahneeksi. Arvottomaksi. Tarinan alussa ja sen edetessä se oli niin jännittävää ja monimutkaista ja arvoituksellista, mutta sitten loppua kohden siihen heitettiin mukaan sellainen juonenkäänne, joka lässähti hiukan ja ajoi pois sen historiallista arvoa.

Anne Fortierilla on taito hyppysissään kirjoittaa lumoavaa tarinaa, joka kietoo pikkusormensa ympärille ja suorastaan huutaa lukea tarina heti loppuun. Aluksi teksti oli kuitenki hiukan töksähtelevää. Kohtaukset loppuivat kuin seinään ja heti alkoi uusi kohtaus – niiden välillä ei ollut sellaista pehmeää liukumaa, joka olisi tehnyt lukemisestä sujuvaa heti kättelyssä. Tämä kuitenkin parani tarinan edetessä ja lopussa ei töksähtelemisestä ollut enää tietoakaan. Fortier oli luonut sivuille niin ihanan aidontuntuisen Sienan, että aloin tuntea palavaa halua päästä vierailemaan taas Italian ihanassa maaseutuympäristössä ja keskiaikaisen tunnelman kaupungeissa. Italia on ihana paikka! Fortierin kirjoittama oma versio Romeosta ja Juliasta oli niin surullinen, että sen pitäisi olla se kuolematon, kaikkien tuntema tragedia. Todella paljon taustatyötä ja tutkimusta oli tarinan eteen tehty. Fortierilla on ansaittu paikka yhtenä kaikkein pidetyimpien kirjailijoiden listallani.

Kaiken kaikkiaan Julian rakkaus oli ihana tarina, jossa kuulee historian havinaa ja jossa on jännittävä arvoitus, joka odottaa ratkaisijaansa. Suosittelen lukemaan tämän kirjan, mikäli vain on kiinnostunut historiasta ja romanssista, arvoituksista ja vihjeiden sarjasta.

TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOLEREITA!

Ihanuudesta huolimatta ei kuitenkaan täydellinen. Minulla oli siis hieman ongelmia Julian hahmon kanssa sekä romanssin, joka hänen ja Alessandron välillä oli. Ideanahan näiden kahden rakkauden välillä oli se, että Julia saa tietää olevansa Giulietta Tolomei, jonka samanniminen sukulainen eli keskiajalla ja joka oli esikuvana Shakespearen Julialle ja Alessandron oikea nimi on Romeo Marescotti, joka Julian tavoin saanut nimensä esi-isänsä mukaan. Alessandro ei aluksi halua paljastaa oikeaa nimeään Julialle, koska haluaa tämän pitävän itsestään eikä Romeon nimensä tuomasta painoarvosta. Mutta mitä merkitystä sillä nimen painoarvolla loppujen lopuksi on? Miksi asiasta pitää valehdella ja salata sitä vaikka kuinka kauan? Etenkin kun kaikki ovat samassa veneessä niin miksi ei voi paljastaa asiaa? En oikein ymmärtänyt. Tarinassa yritettiin ehkä vähän liikaa tunkea sitä Shakespeare-juttua mukaan, että Romeo ja Julia on a must match.

Julia antoi kaiken Alessandron valehtelun ja salailun anteeksi ja hyppäsi parin päivän jälkeen tämän syliin ja he imuuttelivat toisiaan uima-altaalla. Alessandro tosiaan salasi siis oman identiteettinsä lisäksi faktan, että Eva Maria on Julian isoäiti, jätkä murtautui Julian hotellihuoneeseen saadakseen DNA-näytteen tästä todistaakseen Julian oikean henkilöllisyyden. Ja Julia ei välitä tästä, kohauttaa vain olkian ja hyppää herran syliin. Minä kai olisin ollut aika vittuuntunut tuollaisesta kohtelusta... Olenko ainoa?

Kaiken huippu oli se, että Julia ja Alessandro naitetaan toisilleen Julian ollessa huumattuna, jotta sukujen yllä leijunut kirous saataisiin väistymään. Sitten he aikovat tekaista Julian neitsyeksi ja usuttaa parin sänkyyn ”liittyvään ikuisesti yhteen”. Kun Alessandro on tietoinen tästä, hän ei sano mitään Julialle. Kun Julia saa tietää tästä kaikesta, hän ei liiemmin tuntenut oloaan hyväksikäytetyksi tai muutakaan – hän ei tuntunut tuntevan mitään. ”Noh, eihän siinä mitään, minut huumattiin ja naiettiin viikon ajan tuntemalleni miehelle jossakin hämyssä seremoniassa, menimme sänkyyn ja oletettavasti he halusivat tekaista minut neitsyeksi ja sitten salakuuntelin miestä ja tajusin, mitä on meneillään – höpsis, eihän tuollainen tunnu yhtään missään!” Voi, noita Julioita. Eikö vieläkään ihminen suuttuisi tällaisesta kohtelusta? Kyllä minä ainakin.

Tarina lupaili ja ennakoi huimasti nykypäivän Romeon ja Julian kohtaamista, ja luulin sen todella tapahtuvan, kun Juliaa seurasi hämärä moottoripyöräilijä, joka antoi hänelle viestin tavata hänet tornin huipulla. Minä niin odotin ja toivoin, että juuri tuo hämy tyyppi olisi ollut Romeo, mutta se olikin... Janice, Julian ilkeä kaksoissisko. Mitä? Ei voi... Janice kuvattiin melko ärsyttävänä ja hieman sekona hahmona, joten en ollut kovinkaan iloinen hänen hyppäämisestä tarinaan mukaan. Eikö Julia tosiaankaan osannut erottaa miestä ja naista toisistaan? Etenkin kun Janice kuvattiin muodokkaaksi ja hyvin rintavaksi, Julia ei tosiaan osannut erottaa ajajan sukupuolta? Jotenkin ei ollut kovinkaan uskottavaa. Ja kun Julia kertoo moottoripyöräilijästä Alessandrolle ja epäilee ajajan olleen Romeo, Alessandro on vain turpa kiinni eikä sano mitään? Miksi? Loppujen lopuksi nykypäivän Romeo ja Julia oli melko kuivakkaa ja lässähtänyttä, ei lainkaan sitä kohtalonomaista näin on tarkoitettua, mitä aluksi povattiin.

Ei, voi ei, nyyh, miksi loppuun piti sotkea rikollisia? Kun Julia ja Janice viimeinkin tajusivat, missä krypta sijaitsee, heidät ottaa vangiksi heidän isänsä (luullun taloudenhoitajan) Umberton entiset rikoskumppanit, jotka pakottavat kaksoset ja vanhan veli Lorenzon etsimään kryptan ja johdattamaan heidät Romeon ja Giuliettan viimeiselle leposijalle sijoitettun kultaisen näköispatsaan luokse, koska haluavat varastaa patsaalta jalokivisilmät. Ystävällistä. Mutta siinä tuli se voi ei! minulla, kun tarinaan heitettiin mukaan rikollisia, ja koko loppu menetti arvonsa ahneudelle ja leposijan tuhoamiselle.

Tämä sama ongelma on toistunut minulla jo Da Vinci -koodin sekä Neljännen siirron parissa: en pidä lopusta lainkaan. Da Vinci -koodissa Jeesuksen sukulinjan elävä perillinen on juuri siinä, mutta siihen viitataan vain sivulauseella ja sitte annetaan olla, tyyliin ”joo, se muuten oli tosiaan Jeesuksen sukulinjan elossaoleva jälkeläinen, mutta eihän siinä, mitä väliä, sitten säähän”. Neljännessä siirrossa lopetus oli taas sellainen, että nuoret saivat selvitettyä kirjaan kätketyn koodin, mutta sitten koko kirja päättyy ennen kuin he onnistuvan löytämään mitään konkreettista. Tyyliin viimesellä sivulla on jotain, että joo yksi niistä oli lähtenyt kaivelemaan ja löytänyt jotain. Huoleni nousevat korkealle, kun lopusta on jäljellä enää 20 sivua ja arvoitus on juuri ratkeamassa. Ei lopuissa sivuissa enää voida luoda huippua, mikä tyydyttäisi täysin.

Minua niin harmittaa kaikissa näissä kolmessa teoksessa se, ettei löydölle anneta oikeasti mitään kunnollista historiallista arvoa. Jestas sentään, jos nyt miettii sitä, että tässä kirjassa koko homma tähtäsi nimenomaan tuon kryptan ja jalokivisilmäisen kultapatsaan löytymiseen, niin eikö niille annettaisi nyt vähän enemmän historiallista arvoa ja latautunutta tunnetta kuin vain todettaisi muutaman lauseen kappaleessa, että ”joo siinä se nyt on”? He löytävät Romeon ja Giuliettan haudan! Julia on viettänyt valvottuja öitä lukien keskiajalla kirjoitettua päiväkirjaa tapahtumista, jotka lopulta ajoivat nuoret kuolemaan, hän on tuntenut surua ja valtavaa kohtalon tunnetta nuorten tragediaa kohtaan, hän on saanut nimensä toisen haudassa makaavan mukaan, hänen rakkaansa toisen, kaikki lähti liikkeelle noiden kahden nuoren välisestä rakkaudesta ja kokemastaan vääryydestä, mutta ei silti mitään muuta kuin pelkkä puolen sivun suuri ”no jaa”? Ei voi olla totta oikeasti millainen tunnelman maahanpolkija! Ja jos ei edes kaikki tuo henkilökohtainen tunne herätä muuta, niin eikö sitten se, että haudassa makaa Shakespearen Romeon ja Julian innoittamat tosielämän tragedian kärsijät, eli ne kaksi, jotka suunnilleen koko maailma tuntee tavalla tai toisella, ne jotka olivat ne alkuperäiset, taiteessa kuolemattomat rakastavaiset? Eikö? Ai ei? Pakko sanoa, että minun teki mieli polkea jalkaa tästä kaikesta. Miten suunnattoman suuri pettymys ja vääryys...

SPOILERIT PÄÄTTYVÄT TÄHÄN!

Lukunäyte: luku I.I, sivu 25

Lopulta avasin kuoren. Sen sisällä oli kolme asiaa: kirje, passi ja avain.

       ”Tämähän on minun passini!” huudahdin. ”Miten hän...” Silloin tulin katsoneeksi kuvasivua uudelleen. Siihen oli kyllä painettu minun kuvani ja syntymäaikani, mutta nimi ei ollut minun. ”Mikä ihmeen Giulietta? Miksi tässä lukee Giulietta Tolomei?”

       ”Se on oikea nimesi. Rose vaihtoi sen, kun toi teidät tänne Italiasta. Hän vaihtoi Janicenkin nimen.”

       Olin suorastaan tyrmistynyt. ”Mutta miksi ihmeessä? Kuinka pitkään sinä olet tiennyt?”

       Umberto painoi katseensa. ”Jospa lukisit kirjeen.”