Juttutuokio, #2: Star Wars: The Force Awakens

Wikipedia.com

Se on todella nyt täällä. Star Wars: The Force Awakens, seitsemäs episodi Star Wars -saagassa ja uuden sequel-trilogian avausosa. Kävin katsomassa leffan eilen parin tyypin kanssa klo 21:00 näytöksessä 3D-formaatissa. Oli koko sen viidentoista euron arvoista.

Tämä postaus on jutustelu-/arviomuotoinen ja puhtaasti mielipidepostaus. Aluksi puhun leffasta yleisellä tasolla ja myöhemmin tulee sitten spoileriosio, jossa pohdin tarkemmin tarinaa ja tiettyjä yksityiskohtia. Älkää olko huolissanne, varoitan ennen spoilereiden tuloa koska en halua pilata tätä leffaa keneltäkään.

Rakkauteni alkuperäistä trilogiaa kohtaan on pohjaton ja se oli ensimmäinen fantasia-scifi-seikkailu mihin koskaan tutustuin. Olin todella pettynyt prequel-trilogiaan ja kun sain parisen vuotta sitten tietää tämän sequel-trilogian todella näkevän päivänvalon, minut valtasi pelon ja innostuksen sekainen fiilis. Entä jos tämäkin oli täyttä huttua? Entä jos tämä olisikin uusi onnistunut alku Star Warseille? Markkinointi oli erittäin tehokasta ja onnistunutta The Force Awakensin ympärillä ja se herätti minussa toivoa. Elokuvantekijät ymmärsivät selvästi olla paljastamatta trailereissa liikoja. 16.12.2015 lähestyessä aloin olla aina vain enemmissä määrin innoissani.

Eilen leffan loputtua en pitkään aikaan sanonut mitään ja kaveri sitten tuumasi, etten reagoinut ihan niin kuin hän oli ajatellut. Totesin siihen, että voisin kuvitella olevani henkisesti samassa tilassa mitä kolmekymmentäviisi vuotta sitten katsojat olivat Imperiumin vastaiskun päätyttyä. Hän ei varmaan ihan hiffannut mitä tarkoitin, mutta luulen että Star Wars -fanit ymmärtävät. Olin täysin sanaton ja tunsin oloni tyhjäksi, koska minun pitää odottaa toukokuuhun 2017 tämän uuden trilogian toista osaa. Mutta kun sitä hopeareunusta haetaan niin ainakaan meidän ei pidä odottaa kolmea vuotta niin kuin 80-luvulla.

Tunsin oloni niin hyväksi, sillä olin todella katsomassa Star Wars -leffaa. Olin katsomassa Star Wars -leffaa, joka herätti henkiin sen alkuperäisen trilogian fiiliksen. Saimme aitoutta, mikä puuttui lähes täysin esiosista. Saimme perinteiset, konkreettiset lavasteet, puvustuksen, ympäristön ja hahmot, pääsimme nauttimaan tilan ja paikan tunnusta eikä kaikki näyttänyt littanalta CGI-tuotokselta. Tätä arvostin niin paljon, sillä minut valtasi tunne kuin leffantekijät todella välittivät siitä mitä olivat tekemässä eivätkä yrittäneet paeta erikoistehosteiden taakse joka välissä.

Pidinkö tästä leffasta? Vastauksena kysymykseen on kyllä, erittäin paljon. Rakastin tätä niin monesta syystä. Mainitsin jo tuon tilan ja paikan tunnun ja aidot lavasteet. Lisään siihen leffan mahtavan huumorin. Sain nauraa yllättävän paljon tilannekomiikalle ja niille ihanille viittauksille alkuperäiseen trilogiaan.

Yksi seikka mitä arvostin niin paljon oli First Orderin ja vihollisen inhimillistäminen. Alkuperäisessä trilogiassa koko vihollisten puoli oli hyvin konemaista ja oli erittäin selvää, keitä ne pahikset nyt ovat. Tässä leffassa vihollinen oli tuotu puhtaasti pahisten kerhosta enemmän harmaalle alueelle. Stormtroopereiden keskuudessa vallisee eräänlaista kumppanuutta ja siksi Finn herätti muutamissa heissä niin katkeria tunteita. Puhumattakaan Kylo Renistä, joka oli erittäin positiivinen yllätys! Inhimillistäminen toi tämän kaiken niin paljon lähemmäksi katsojaa ja antoi paljon enemmän painoarvoa tarinan emotionaaliseen puoleen.

Hahmot olivat erittäin onnistuneita. John Boyega ja Daisy Ridley oli erinomaisia rooleissaan! John Boyega on erittäin valovoimainen nuori kasvo, jolla on varmasti valoisa tulevaisuus edessään. Jo heti alussa hän vangitsi huomioni, sillä hän osasi todella näytellä, jopa stormtrooper-univormussa. Hän välitti Finnin hahmoon sellaista tunnetta, etten malta millään odottaa pääseväni näkemään miten hän vielä kehittyy näyttelijänä ja mihin suuntaan Finnin hahmo lähtee kulkemaan! Ja Daisy Ridley. Olenko ainoa jonka mielestä hän näyttää hieman Keira Knightleylta? Ridley oli Boyegan tavoin loistava valinta rooliinsa! En myöskään voi olla mainitsematta Oscar Isaacia. Poe Dameron, ihmiset. Poe. Dameron. Mahtavaa.

Ja sitten pääsemme alkuperäiseen trioon, joka on varmasti ollut yksi tämän leffan suurimmista vetonauloista. Olivatko he kaikki mukana tässä leffassa? Kyllä olivat. Oli niin ihana nähdä Han Solo ja Leia yhdessä, vaikka heidän välillään onkin selvästi tapahtunut paljon. Ja sitten on Han ja Chewie... He olivat juuri niin hieno parivaljakko mitä alkeperäisissä leffoissa. Heidän dialoginsa oli silkkaa kultaa, aivan kuten Han Solon alati renttumainen käytös. Sitä nostalgian määrää... Luke Skywalkerista mainitsen vasta spoileriosiossa.

Minun on pakko nostaa esille eräs seikka, joka on vaivannut/ärsyttänyt minua hiukan tähän leffaan liittyen. Nimittäin joidenkin ihmisten suorastaan kohtuuttomat odotukset. Ollaanpa nyt ihan rehellisiä ja lyödään pöytään fakta, josta ollaan varmaan universaalisti aika yksimielisiä: mikään ei tule ylittämään alkuperäistä trilogiaa, lyhyesti ja yksinkertaisesti. Kaikki muut Star Wars -leffat tulevat perässä. Emme haekaan alkuperäisille vertaista vaan leffaa, joka pääsee lähimmäksi niitä. Minusta on aika kohtuutonta repiä tämä leffa palasiksi sillä perusteella, ettei se ole alkuperäisen veroinen. No shit, Sherlock! Mikään ei ole ja siihenhän tämä uusin leffa ei edes pyri! Tämän sequel-trilogian tarkoituksena on esitellä Star Wars uudelle sukupolvelle sekoittaen siihen sekä uutta että vanhaa ja kertoa uusi tarina tuossa universumissa.

Täydellinen leffahan The Force Awakens ei ole, aivan kuten alkuperäisetkään eivät ole. Tietyt juonelliset kuviot hiukan jättivät toivomisen varaa ja olihan tämä aika parallel episodi IV:n kanssa. Muutama deus ex machina -kuvio nähtiin eikä erään hahmon ilmestymistä erääseen paikkaan oltu oikein kunnolla selitetty. Sitä paitsi tämän kyseinen hahmo oli niin hulvaton, että olisin mielelläni seurannut hänen seikkailuaan enemmänkin.

Katsojalle ei myöskään kerrottu historiaa juurikaan. Mitä on tapahtunut? Miksi olemme tässä tilanteessa? Näitä asioita ei pahemmin valoteta. Mutta arvatkaa mitä. Kyseessä on uuden trilogian ensimmäinen osa, joten sehän on selvää, ettei kaikkea paljasteta heti. Saamme vielä kaksi leffaa, joten on sanomattakin selvää että tarina kokonaisuudessaan jaetaan osiin. Shokeeraavaa. Joten älkää repikö pelihousuja siksi ettei meille joka ikistä seikkaa nyt kerrottu. Emmeköhän saa niitä vastauksia, kunhan tarinassa etenemme. Tämähän on seikka, mikä suututti monia prequel-trilogiassa; juoni selitettiin katsojalle niin raskaasti ettei tälle jää juurikaan tilaa omille ajatuksille tai tulkinnoille.

Olen huomannut, että osa ihmisistä haluavat inhota tätä leffaa ja hakemalla hakevat aiheita valittaa jostain. Ymmärrän ankarat ennakkoluulot kyllä (erityisesti prequel-trilogian jälkeen), mutta jestas osan kommentointia. Kun ensimmäinen teaser trailer ilmestyi skrollasin Youtuben kommentteja ja aikamoista sisältöä niissä oli. Kaksi suurinta valituksen aihetta olivat: ”How can a stormtrooper be black?!?!?” ja ”Why does Kylo Ren's light saber look like that?!?!?” Kaikille näille valittajalle totean vain, että jos valituksen aiheet ovat noin pinnallisia niin aika hemmetin hyvin menee leffalla sisällön puolesta. Ja btw, kaikki stormtrooperit eivät olleet Jango Fettin klooneja vaan osa oli rekrytoituja ihmisiä.

(Mutta saatan olla myös vähän tekopyhä koska minäkin osaan olla aika kohtuuton kirjojen suhteen jos en jostain yhtään pidä :D)

Mutta kaiken kaikkiaan pidin The Force Awakenista todella paljon. Hyvä leffa Star Wars -universumissa ja ehdottomasti vahvempi mitä prequelit yhteensä. Olen huojentunut, iloinen ja jännittynyt.

Aion mennä katsomaan leffan vielä toisen kerran, tällä kertaa 2D:nä. Otan nyt kaiken ilon tästä elämyksestä :D

Star Wars: The Force Awakens saa minulta 4.5 tähteä!

Star Wars on virallisesti elossa ja voi taas hyvin!

Leffat suosikkijärjestyksessä:

1. Episode V: The Empire Strikes Back (1980)

2. Episode IV: A New Hope (1977)

3. Episode VII: The Force Awakens (2015)

4. Episode VI: Return of the Jedi (1983)

5. Episode III: Revenge of the Sith (2005)

6. Episode II: Attack of the Clones (2002)

7. Episode I: The Phantom Menace (1999)

Listaa oma järjestyksesi kommenttiosiossa! ;)

SEURAAVANA VUOROSSA SPOILERIOSIO!

TARKOITAN ISOJA SPOILEREITA!

ÄLÄ JATKA LUKEMISTA MIKÄLI ET OLE LEFFAA VIELÄ NÄHNYT!

OLEN TOSISSANI! VALTAVIA SPOILEREITA EDESSÄ!

SPOILERS AHEAD!

Olen lukenut valitusta The Force Awakensin juonesta ja kuinka se rippaa niin kovasti Uutta toivoa. Olen täysin samaa mieltä, että yhtäläisyyksiä juonten välillä löytyy kovasti aina pienestä droidista joka kantaa sisällään huipputärkeää informaatiota Kuolemantähti 3.0:n tuhoamiseen asti, mutta olen myös varma, että se oli tarkoituskin, joten enpä ole häiriintynyt niistä. Jos toinen osa muistuttaa taas liikaa Imperiumin vastaiskua niin nurisen sitten enemmän.

Kylo Ren yllätti minut totaalisesti. Han Solon ja Leian poika?! Nerokasta! Usein vain Luke oikeasti yhdistetään Darth Vaderiin ja Leian verisukulaisuus jätetään vähemmälle huomiota, sillä hänen katsotaan usein olevan perustavanlaatuisesti hyvis. Mutta Leia on Vaderin tytär, joten oli äärimmäisen mielenkiintoista nähdä tällainen mahdollisuus hänen lapsensa kohdalla. Kylo Ren tuntui niin inhimilliseltä angstissaan yrittää kääntyä täysin pimeän puolelle vaikka tuntee edelleen vetoa valoon. Hän on varsin heikko mieleltään ja peloissaan ettei koskaan yllä Darth Vaderin tasolle. Erityisesti kohtaus jossa hän raivoissaan tuhoaa lasermiekallaan koko komentokeskuksen toi niin hyvin esille hänen kehittymättömyytensä ja kykenemättömyyden hallita tunteenpurkauksia. Olen niin vaikuttunut, että hänestä uskallettiin tehdä niin inhimillinen.

Han Solon kuolinkohtaus... Vau. En osannut odottaa sitä. Kyllähän kaikki merkit, kuten hänen suuri roolinsa tässä leffassa, viittasivat siihen, mutta ai että se silti kirpaisi. Ja Chewbacca! Koko kuolinkohtaus oli niin riipaiseva... En usko, että paluuta Kylo Renillä enää tuon jälkeen on.

Rey ja Finn toimivat parivaljakkona todella hyvin tässä leffassa. Rey on selvästi jedi ja minulla on nyt melko villi teoria hänestä. Puhun taas inhilimillisyydestä ja kuinka kumpikaan heistä ei ollut luonnonlahjakkuus valomiekalla taistelussa. Aivan kuten Luke, he joutuvat opettelemaan uuden taidon nollista ennen kuin todella voivat kehittyä mestareiksi. Tämä herättääkin kysymyksen: onko Finnilläkin Voima?

Ja sitten. Sitten tuli se kohtaus, jota olimme odottaneet koko leffan ajan. Luke Skywalkerin suuri paluu...

Näemme häntä about kymmenen sekuntia leffan lopussa. Palataan asiaan toukokuussa 2017.

Ehkä pahin cliffhanger-loppu ikinä.

Mutta ymmärrän sen erittäin hyvin. Tämä ratkaisu oli hyvin selvä: alkuperäiselle triolle halutaan kullekin antaa yhtä lailla ruutuaikaa. Han Solon hetki oli tässä leffassa ja hänen tarinalleen haluttiin antaa kunniallinen päätös. Luke Skywalkerin aika tulee koittamaan seuraavissa leffoissa, koska hänen tarinansa Jedin paluun jälkeen on varmasti erittäin mielenkiintoinen ja sen kertomiseen halutaan antaa riittävästi aikaa.

Minun teoriani seuraavalle leffalle: Rey on todellisuudessa tyyliin Luken entinen padawan, joka Kylo Renin sekoamisen jälkeen piilotettiin Jakkuun turvaan First Orderilta. Vai uskaltaisinko kenties mennä niin pitkälle ja veikata Reyta Luken tyttäreksi (tämä oli alkuperäinen teoriani)... Jaa-a, jännän äärellä ollaan :D

SPOILERIOSUUS PÄÄTTYY TÄHÄN!

Ja näin saatan sepostukseni päätökseen. Tuli paljon asiaa, sillä leffa herätti minussa niin paljon ajatuksia. En ole tänään kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin tuota kuvaa, niin suuren vaikutuksen se minuun teki.

Suosittelen katsomaan!

End of Days - Susan Ee

Nimi: End of Days

Trilogia/sarja: Penryn & the End of Days, #3

Kirjailija: Susan Ee 
Kustantaja: Amazon Children's Pudlishing 
Julkaisuvuosi: 2015

Sivuja: 331 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: After a daring escape from the angels, Penryn and Raffe are on the run. They’re both desperate to find a doctor who can reverse the twisted changes inflicted by the angels on Raffe and Penryn’s sister. As they set off in search of answers, a startling revelation about Raffe’s past unleashes dark forces that threaten them all.

      When the angels release an apocalyptic nightmare onto humans, both sides are set on a path toward war. As unlikely alliances form and strategies shift, who will emerge victorious? Forced to pick sides in the fight for control of the earthly realm, Raffe and Penryn must choose: Their own kind, or each other?

Ajatukseni: Ja tämäkin on nyt sitten ohi. Kuudes sarja mitä tänä vuonna olen saanut päätökseen. I'm happy!

Luonnollisesti kun kyseessä on trilogian viimeinen osa, seuraava kappale sisältää spoilereita!

Lopunajat ovat kirjaimellisesti käsillä ja homma meinaa muuttua uhkaavasti vieläkin pahemmaksi, kun koko maailmanlopun keinotekoisesti väsännyt Uriel pyrkii voittamaan enkeleiden äänen ja saada itselleen uuden viestinviejän tittelin. Raffe on kuitenkin ainoa potentiaalinen vastustaja Urielin suunnitelmalle, joten Uriel on valmis tekemään kaikkensa estääkseen Raffea haastamasta häntä kamppailussa. Penryn ja Raffe huomaavat nyt olevansa todella eri puolilla kun puhutaan kamppailusta enkeleiden ja ihmiskunnan rippeiden välillä, vaikka kumpikaan heistä ei halua asettua toisiaan vastaan.

Arvio saattaa myös sisältää jonkinasteisia spoilereita, joten etene varauksella.

Suljettuani kirjan ensimmäisenä mieleeni tuli Supernaturalin vitoskauden viimeinen jakso, jossa Chuck sanoo seuraavasti:

Endings are hard. Any chapped-ass monkey with a keyboard can poop out a beginning, but endings are impossible. You try to tie up every loose end, but you never can. The fans are always gonna bitch. There's always gonna be holes. And since it's the ending, it's all supposed to add up to something. I'm telling you, they're a raging pain in the ass.

Minusta aika osuva lainaus tälle kirjalle. En nimittäin osaa sanoa, oliko tämä nyt se loppu jonka kaksi huippuhyvää edellistä osaa ansaitsi vai onko tämä parasta mitä Ee voi trilogialleen tarjota. Joten yhdyn Chuckin sanoihin ja totean, että lopetukset ovat aika pirun vaikeita, joskus lähes tulkoon mahdottomia.

Lukiessani aloin nyt miettimään kunnolla tämän trilogian maailmaa ja joudun toteamaan sen olevan oikeasti aika heikko. Miksi tarkalleen ottaen vain kourallinen ihmisiä on jäljellä ja missä on koko maailman massiivinen armeijakompleksi? Ensimmäisessä osassa housujen repeämisestä on kulunut vain kuutisen viikkoa, joten en oikein jaksa uskoa että siinä ajassa kaikki on tuhoutunut, suurin osa ihmisistä kuollut, tarvikkeista on niin valtava pula ja että kaikki maailman militaristinen voima on noin vain lakannut olemasta. Uskoisin paremmin, jos aikaa olisi kulunut tyyliin kuukausia ja vuosia, mutta että muutama viikko? Nöyp.

Romanssi oli tässä osassa liian romanssi if you know what I mean. Edellisissä osissa pidin siitä, että Penryn ja Raffe päätyivät olosuhteiden pakosta yhteistyöhön the-enemy-of-my-enemy-is-my-friend-periaatteella. He olivat dynaaminen pari ja romanssi tuli vasta kaukana perässä. Sen sijaan tämän osan alku löi hieman kasvoille hötöllään enkä voinut olla miettimättä, oliko vika kenties siinä että trilogian sijaan tästä olisi pitänyt tulla viisosainen sarja ja nyt sitten kaikki - romanssi mukaan lukien - piti sitoa yhteen jo kolmanteen osaan. Se jännite Penrynin ja Raffen välillä mikä oli niin viihdyttävää edellisissä osissa oli tässä poissa, sillä kaikki oli ikään kuin out in the open.

No ohhoh nyt. Myönnän, etten odottanut tällaista loppua. Olin täysin varma, että saisimme todella vetisen lopun joka nykisi sydämestä. Itse asiassa toivoin sellaista loppua, sillä en oikein tiedä miten suhtautua tähän mitä todella saimme. Olen ihan iloinen... tavallaan. Olisin kyllä halunnut lukea jonkun kunnon epilogin tyyliin kuuden kuukauden kuluttua tapahtumista ihan vain nähdäkseni, kuinka homma nyt sitten toimisi.

Tykkäsin kuitenkin kovasti tästä päätösosasta. Ei ihan yltänyt edellisten osien tasolle, mutta pidin paljon kuitenkin. Susan Een kirjoitustyyli on erittäin nappaavaa ja nopealukuista ja aion ehdottomasti lukea hänen tulevatkin teoksensa.

Ja kyllä, suosittelen tätä trilogiaa!

Mahtavaa, että kohta alkaa kolmen ja puolen viikon loma! Enää yksi tentti ja kartografian töiden palautus ja sitten! (Paitsi tietysti minulla on päällekkäisyyksien vuoksi rästitenttejä kolme kappaletta tammikuussa... Mutta murehdin niistä vasta sitten myöhemmin.) Ihanaa, että ihan pian voin keskittyä ihan vain olemiseen ja lukemiseen!

Lukunäyte: Chapter 8, sivu 40

The demon takes a good look at me wiht his bloodshot eyes. Then he whips his stick in my direction. The heads – the screaming, drowning, bloody heads – shoot out towards me at the end of his unspooning whip.

      Their expressions are a mix of despair and hope. They're desperately delighted to ne heading my way, with their fractured teeth showing in their gapind mouths. Their hair, which should be flying back, reaches toward me.

      At the same time, the hellions leap at me, all claws and fangs.

      I stumble backward.

      I try to turn and run, but the uneven ground trips me, and I'm falling into the sharp glass and shards of bone.

      The heads scream as they race toward my face.

      I'm falling.

      Falling.

Penryn & the End of Days –trilogia

Angelfall (2011)

World After (2013)

End of Days (2015)

UnDivided - Neal Shusterman

Nimi: UnDivided

Trilogia/sarja: Unwind Dystology, #4

Kirjailija: Neal Shusterman

Kustantaja: Simon & Schuster

Julkaisuvuosi: 2014

Sivuja: 372 englanninkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: Teens control the fate of America in the fourth and final book in the New York Times bestselling Unwind dystology by Neal Shusterman.

      Proactive Citizenry, the company that created Cam from the parts of unwound teens, has a plan: to mass produce rewound teens like Cam for military purposes. And below the surface of that horror lies another shocking level of intrigue: Proactive Citizenry has been suppressing technology that could make unwinding completely unnecessary. As Conner, Risa, and Lev uncover these startling secrets, enraged teens begin to march on Washington to demand justice and a better future.

      But more trouble is brewing. Starkey’s group of storked teens is growing more powerful and militant with each new recruit. And if they have their way, they’ll burn the harvest camps to the ground and put every adult in them before a firing squad – which could destroy any chance America has for a peaceful future.

Ajatukseni: Ei lukujumi vaan aivan jäätävä kiire. Pahoittelen näitä paria viimeistä kuukautta, että olen ollut niin epäaktiivinen täällä blogin puolella! Kyllä tämä tästä, kunhan jouluun selviän ja tenteistä suoriudun.

Tuntuu niin epätodelliselta, että tämä sarja on ohi. Vastahan minä puolitoista vuotta sitten tämän aloitin! Yleensä minulla kestää hieman kauemmin suoriutua sarjasta, sillä joudun odottelemaan aina hyvän aikaa uutta osaa ilmestyväksi. Onneksi tämän kanssa sain itse päättää ajankohdat, jolloin kirjoihin tarttua.

SEURAAVA KAPPALE SISÄLTÄÄ SPOILEREITA!

Connorilla ja Risalla on käsissään laite, joka sytyttää toivon kipinän Amerikan nuorille. Heidän tehtävänä on nyt vain löytää joku taho, jolla ei ole siteitä Proactive Citizenry -järjestöön ja joka voisi alkaa massatuottaa tuota laitetta. Lev on Arapache-reservaatissa ja yrittää saada vanhimpien komitean hyväksymään ehdotuksensa alkaa tarjota turvapaikkaa unwind-tuomion saaneille nuorille. Cam taasen on päättänyt ajaa alas luojansa, Proactive Citizenryn, ja paljastaa kaikki ne synkät salaisuudet mitä tuo hyväntekeväisyysjärjestöksi itseään nimittävä kolossi pitää. Nämä nuoret osaltaan ovat valmiita tekemään kaikkensa päättämään tuon hirviöllisen aikakauden maailmanhistoriassa ja ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin heillä on toivoa.

VOIT JATKAA TURVALLISESTI!

Olihan nyt kyllä. Neal Shusterman osaa, lyhyesti ja yksinkertaisesti. Olin tunteellinen raunio kirjan viimeisen osan aikana. Aloin menettää toivoani, sillä homma tuntui menevän aina vain pahemmaksi enkä osannut enää nähdä mahdollisuutta paremmasta tulevaisuudesta. Pelkäsin niin kovasti rakkaiden Connorin ja Risan puolesta, Levin tekojen radikaaliutta ja ihailin Camia ja hänen päättäväisyyttään. He ovat kokeneet niin paljon, joten kestäisinkö enää jos rakkaille mussukoilleni sattuisi vielä jotain pahempaa?

Nyt tuntuu kuin pieni osa minusta olisi kuollut pois viimeisen sivun käännettyäni. Koska tämä sarja on tältä osaa todella ohi. Olen ollut niin henkisesti investoitunut tähän tarinaan, hahmoihin ja järkyttävään maailmaan, että tunnen oloni nyt vain tyhjäksi... kykenenköhän enää koskaan muodostamaan näin syvää tunnesidettä päähenkilöihin niin kuin (erityisesti) Connoriin ja Risaan? En ole varma, pystynkö pääsemään edes lähelle yrittäessäni kuvailla fiiliksiä, joita koko sarja ja erityisesti tämä viimeinen osa minussa herätti... Uskokaa minua kun sanon, että olen tunnetilassani täysin aseista riisuttu.

UnDivided päätti tämän sarjan kunnialla. Kirja sisältää paljon tapahtumia ja näkökulmia, jossa hahmojen sijaan keskitytään enemmän kokonaisukuvaan ja tapahtumiin laajemmalla rinnalla. Siinä missä pari ensimmäistä osaa keskittyivät päähenkilöiden kamppailuun selvitä hengissä, nämä pari viimeistä osaa ovat alkaneet viedä tarinaa kohti sitä lopullista päämäärää. Kykeneekö vain muutama teini-ikäinen karkuri muuttamaan maailmaa ja lakkauttamaan tuon hirvittävän toimenpiteen, joka on juurtunut niin syvälle yhteiskuntaan?

Minä kirjan viimeisellä puolikkaalla tyyliin joka toisella sivulla...

Lopullinen tunnetilani on aivan äärimmäinen tyytyväisyys.

Neal Shusterman, olet nero. Yksinkertaisesti nero. Kiitos näistä neljästä kirjasta, joiden parissa olen saanut viettää niin hienoja hetkiä.

ARVATKAA MITÄ!!! Shustermanilta on tulossa vielä yksi novelleista koostuva osa, jossa kerrotaan mitä hahmoille tapahtuu UnDividedin jälkeen!!!! AAAAAAHH!! Minun ei sittenkään tarvitse ihan vielä hyvästellä rakkaitani!

Lukunäyte: Chapter 3, Connor, sivut 25-26

He's alone with the trunk.

      Unable to resist its gravity, he kneels before it. It's a heavy, old thing. Antique to be sure. Old travel stickers adorn it, practically shellacked to the surface. Connor can't tell whether the old streamer trunk has actually been to those places, or if the stickers are merely decorations applied once it stopped traveling and became a piece of furniture.

      He doesn't dare open it, but he knows what's inside.

      Letters.

      Hundreds of them.

      Each one was written by an AWOL who'd been through Sonia's basement. Most wrote to their parents. They are missives of sorrow and disillusionment. Anger and the screaming quiestion of ”why?” Why did you? How could you? When did things go so wrong? Even the state wards, unloved but tolerated by the institution that raised them, found something to say to someone.

      He wonders if Sonia ever sent his letter, or if it's still in there, buried among the other raging voices. He wonders what he would say to his parents now, and if it's any different from what he wrote. His letter began with how much he hated them for what they did, but by the time he reached the end, he was in tears, telling them how much he loved them in spite of it. So much confusion. So much ambivalence. Just writing the letter helped him understand that – helped him to understand himself a bit more. Sonia had given him a gift that day, and the gift of the letter was in the writing, not in the sending. But still...

Unwind Dystology –sarja

Unwind (2007)

    1.5 UnStrung (2012)

UnWholly (2012)

UnSouled (2013)

UnDivided (2014)

    4.5 UnBound (2015)

Juttutuokio, #1: Antisankarit

Ajattelin aloittaa uuden postaussarjan, jossa pohdiskelen tiettyjä otsikoita ja millaisia ajatuksia ne minussa herättävät. Inspiraatiota otan kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista – eli vähän kaikesta mikä vain herättää minussa tarpeen sanoa jotain. Keskustelu on todella tervetullutta!

Tämän ensimmäisen postauksen innoittajana toimii Kurt Sutterin luoma Sons of Anarchy –tv-sarja, jonka katsoin kokonaisuudessaan alle kolmen viikon aikana. Sarja on siis seitsemän tuotantokautta (92 jaksoa) pitkä, joten kyllähän sitä todella tiiviissä aikataulussa tuli Netflixistä jaksoja ahmittua ja kertoo jotain sarjan koukuttavuudesta. Sarjaa tähdittävät Charlie Hunnam, Katey Sagal, Maggie Siff, Kim Coates, Tommy Flanagan ja monet muut melkoisen tunnetut kasvot. Sarjassa nähdään vierailevissa rooleissa useta kuuluisuuksia, kuten Stephen King, Marilyn Manson ja Courtney Love. Olen aivan äärimmäisen iloinen, että rohkaistuin tätä katsomaan, sillä sen verran hienosta ja monipuolisesta sarjasta on kyse. Se sai minut myös pohtimaan antisankarihahmoja ja miksi he ovat niin mielenkiintoisia seurattavia.

Sons of Anarchy kertoo kuvitteellisesta Charmingin kaupungista, jota johtaa puoliksi järjestäytynyt rikollisuus ja puoliksi korruptoinut poliisilaitos. SAMCRO eli Sons of Anarchy Motorcycle Club Redwood Original on kaupungin rikollinen moottoripyöräkerho, joka pyörittää laitonta asekauppaa Kalifornian osavaltiossa. Sarja keskittyy kuvaamaan kerhon toimintaa sekä sen jäsenten elämää, jossa ei toiminnalta, ruumiilta ja draamalta vältytä. Päähenkilönä ja kertojana toimii Jax Teller, jonka unelmana on viedä kerhoa enemmän kohti laillista bisnestä, olla hyvä isä vastasyntyneelle pojalleen ja selvittää, kuka itse sisimässään on.

Minulla on tästä sarjasta niin paljon ajatuksia. Voisin sanoa, etten ikinä ole kokenut näin voimakkaita tunteita mitään sarjaa katsoessa (en edes Supernaturalia). Tuon maratonin aikana olen itkenyt enemmän kuin uskoin edes mahdolliseksi ja vihannut erästä hahmoa syvemmin kuin ketään koskaan aikaisemmin. Olen kokenut sen moraalisen dilemman, että kuinka voi olla niin kovasti sellaisten hahmojen puolella, jotka selvästi eivät ole ”hyviä ihmisiä”, mutta jotka ovat riittävät monikerroksisia etteivät heidän pahat tekonsa ole ainoita jotka määrittelevät heitä.

SAMCRO:n jäsenet ovat ehdottomasti antisankareita. He ovat itsekkäitä, välillä hyvinkin häikäilemättömiä ja valmiita tekemään pahojakin tekoja saavuttaakseen päämääränsä. Mutta heidän keskuudessaan vallitsee myös koodi uskollisuudesta, veljeydestä ja sitoutumisesta. He eivät ole mustavalkoisia, vaan todella monitasoisia ja -sävyisiä, mikä tekee heistä aivan yllättävän inhimillisiä ja rakastettavia hahmoja.

Olen tullut siihen tulokseen, ettei tuon sarjan hahmoja kuulu rakastaa niin kuin jotain hyviksiä tai olla samaa mieltä heidän tekojensa kanssa. Katsojan kuuluu nähdä heidän pahat tekonsa ja olla eri mieltä, joskus jopa halveksua heitä. Se kaikki kuuluu asiaan. Minulla ei ole mitään harhakuvia heidän hyvyydestään enkä edes yritä puolustaa heidän tekojaan. Rakastan noita hahmoja siksi että pääsen näkemään heidän tarinansa kaikkine hyvine ja huonoine hetkineen, kokemaan heidän maailmansa realiteetit ja muodostamaan monimutkaisen tunnesiteen heidän kanssaan.

Jax Teller on sarjan alussa hahmo, jonka puolesta liputin täysin. Hän ei nyt välttämättä ole hyvä ihminen, mutta hänellä on kuitenkin eräänlainen moraalinen koodi jota seuraa. Hän on tiettyyn pisteeseen asti oikeamielinen ja pyrkii toimimaan oikein läheisiään ja rakkaitaan kohtaan, mutta on samalla kykeneväinen tappamaan ihmisiä ja olemaan todella julma. Ei, en todellakaan kannattanut hänen kaikkia tekojaan – välillä suorastaan halveksuin niitä – mutta minusta oli aivan äärimmäisen mielenkiintoista seurata hänen matkaansa noiden seitsemän tuotantokauden ajan.

Antisankarit ovat paljon monimutkaisempia kokonaisuuksia mitä ”hyvikset”. Kirjoittajan täytyy olla tietoinen, millaista hahmoa on luomassa ja ollakseen lukijalle/katsojalle rehellinen, hänen täytyy olla yrittämättä selittää hahmoa tai oikeuttaa tämän tekoja. Hänen täytyy antaa vastaanottajalle mahdollisuus tehdä omat tulkintansa. Vastaanottajan täytyy irroittaa itsensä tästä todellisuudesta, asettua tuohon maailmaan ja kokea hahmo tämän ympäristössä, mutta ymmärtää sen romantisoitu merkitys. Vaikka olenkin täysin hullaantunut Sons of Anarchysta ja sen hahmoista, hyväksyisinkö saman meiningin tosimaailmassa? En tietenkään.

Pitäisikö siis tuntea huonoa omatuntoa ollessa antisankareiden puolella? Jokainen voi vastata tähän kysymykseen itse. Antisankarit antavat meille mahdollisuuden olla sen ns. ”pahiksen” tai ”huonon ihmisen” puolella. Meidän ei tarvitse olla joka välissä kauhistelemassa miten tuo hahmo voi tehdä jotain järkyttävää, vaan antaa omalle moraaliselle kellolle mahdollisuuden pysähtyä edes hetkeksi. Sitä täytyy hyväksyä, millaisesta hahmosta on kyse ja että moraalinen rappio kuuluu asiaa.

Sons of Anarchy oli minulle erittäin ilahduttava tuttavuus. Vaikka pari ekaa jaksoa eivät heti napanneetkaan minua mukaansa, siinä kuudennen jakson kohdalla yhtäkkiä huomasin olevani täysin koukussa. Siitä ei ollut paluuta. Rakastan sitä miten monisävyinen, raadollinen, julma ja lohduton, mutta myös dramaattinen ja koskettava sarja on ja miten se tarjoilee sekä mahtavan komedisia että sydäntä särkevän surullisia hetkiä. Kaudet kertovat selkeän tarinan, joka on samaan aikaan sekä Jax Tellerin kasvutarina että kertomus tuhon perinteestä ja sen kehän katkaisemisesta. Olen erittäin vaikuttunut.

Pidätkö sinä antisankareista? Kuka on suosikkisi? Oletko katsonut Sons of Anarchya? Jos olet, mikä on mielipiteesi sarjasta ja jos et, kiinnostaako?

Goliath - Scott Westerfeld

Nimi: Goliath

Trilogia/sarja: Leviathan, #3

Kirjailija: Scott Westerfeld

Kuvittaja: Keith Thompson

Kustantaja: Simon Pulse

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 543 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: Alek and Deryn are abroad the Leviathan when the ship is ordered to pick up an unusual passenger. This brilliant/maniacal inventor claims to have a weapon called Goliath that can end the war. But whose side is he really on?

      While on their top-secret mission, Alek finally discovers Deryn's deeply kept secret. Two, actually. Not only is Deryn a girl disguised as a guy...she has feelings for Alek.

      The crown, true love with a commoner, and the destruction of a great city all hang on Alek's next – and final – move.

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 4.5 tähteä.

Työseminaarin pienoistutkielma on vihdoin palautettu ja viimeinkin ehdin tekemään jotain myös täällä blogin puolella! Hurraa!

Nyt on sitten Leviathan-trilogiakin loppuun luettu. Onpa ihan haikeaa heittää hyvästit koko tälle maailmalle ja hahmoille, joiden parissa olen saanut viettää todella vauhdikkaita ja humoristisia hetkiä.

Darwinistinen ilmalaiva Leviathan on matkalla Venäjälle noutamaan erästä tärkeää henkilöä. Saavuttuaan Siperian Tunguskalle miehistö kohtaa järkyttyvän näyn: metsää on laonnut kilometrien säteellä ja keskellä kaikkea on joukko ihmisiä pulassa. Yksi heistä on Nikola Tesla, joka väittää kehittäneensä aseen joka lopettaisi koko sodan. Leviathan lähtee toimittamaan huippusalaista tehtävää, joka johdattaa heidät Japanin kautta aina Amerikkoihin asti. Alekin henkilöllisyys Itävalta-Unkarin kruununperijänä on paljastunut, kun taas Deryn yrittää edelleen pitää sukupuolensa salassa peläten totuuden saattavan enemmän kuin hänet itseänsä vaaraan. Kun Alek saa lopulta tietää parhaan ystävänsä salaisuuden, joutuvat nämä kaksi nyt kamppailemaan kasvavia tunteita vastaan, sillä millainen tulevaisuus voisi tavallisella tytöllä ja kuninkaallisella pojalla olla?

On niin nautinnollista lukea kirjaa, joka on taattua laatua viihdyttävyydeltään ja jonka hahmot ovat niin rakastettavia. Molempien päähenkilöiden kehityskaaret trilogian aikana ovat olleen niin upeita – eritoten Alekin! Hän oli Leviathanin alussa pikkumainen hemmoteltu prinssi, joka ei oikein kyennyt ajattelemaan muita tai näkemään maailmaa oman piirinsä ulkopuolelle. Mutta se mitä hän Goliathin lopussa on... Hän on kypsynyt ja aikuistunut niin paljon. Se on kyllä ollut todellinen työvoitto hahmolle.

Kun se kauan odottamani hetki Alekin saadessa tietää Derynin salaisuuden koitti niin johan sain nauraa vedet silmissä. Kaksi kirjaa olin sitä odottanut eikä hetki ollenkaan pettänyt minua! Alek ja Deryn ovat niin täydellisiä toisilleen. He aloittivat Leviathanissa hyvin epätodennäköisen liittolaisuuden, olivat toistensa parhaita ystäviä sekä uskottuja Behemothissa ja lähenivät aina entisestään Goliathissa. Juuri tällaisia rakkaustarinoita minä haluan lukea! Sille on pohjat, pystyn näkemään miksi he rakastuvat toisiinsa ja kuinka paljon he toisiaan arvostavat... Nämä kaksi ovat virallisesti lempiparituksieni listalla!

Historiaa rakastava sieluni on saanut paljon hunajaa tältä trilogialta. Minusta on ihana lukea kirjoja, joiden tapahtumat sidotaan jollain tavalla johonkin aitoon historialliseen tapahtumaan tai henkilöön. Niin tässäkin. Tunguskan räjähdys, Nikola Tesla ja hänen suuruudenhullut ajatuksensa, Pancho Villa joukkoineen Meksikossa, elokuva-aikakauden nousu... Jep, paljon mistä nauttia.

Ainoa vika Goliathissa oli se, että itse tarina ei olisi tarvinnut näin massiivista loppua. Vierailemme niin monissa paikoissa, kuten Venäjällä, Japanissa, Yhdysvalloissa ja Meksikossa, minkä vuoksi meno hidastuukin merkittävästi puolivälin tienoilla. Meno muuttui toiminnasta enemmän diplomaattiseksi valtiovierailuksi, vaikka toki se realistista olikin kun sodasta ja politiikasta puhutaan.

Herra Westerfeld, on ollut ilo asioida kanssanne. En ollenkaan pidä mahdottomana, että tutustun tulevaisuudessa muihinkin teoksiinne.

Lukunäyte: Eleven, sivut 138-139

Alek drummed his fingers on the table a moment, then shook his head. ”I can't tell you.”

      Deryn's nerves twitched a bit. There was something odd about the way Alek was looking at her, not just exhaustion and nerves. He'd been tense all night, but now there was something stormy in his eyes.

      ”What do you mean you can't tell me?” she asked. ”What's wrong, Alek?”

      ”I need to ask you a simple question,” he said slowly. ”Will you listen to every word? And answer me truthfully?”

      She nodded. ”Just ask.”

      ”All right, then.” He took a slow breath. ”Can I trust you, Deryn?” Really trust you?”

      ”Aye. Of course you can.”

      Alek breathed out a sigh as he stoop up. He turned without another word and walked from the room.

      Deryn frowned. What in blazes was he...?

      ”Can I trust you, Deryn?” repeated Bovril, then it sprawled across the table, chuckling to itself.

      Something coiled, tight and hard, in her chest. Alek had called her Deryn.

      He knew.

Leviathan –trilogia

Leviathan (2009)

Behemoth (2010)

Goliath (2011)

Of Poseidon - Anna Banks

Nimi: Of Poseidon

Trilogia/sarja: The Syrena Legacy, #1

Kirjailija: Anna Banks

Kustantaja: Feiwel & Friends

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 324 englanninkielisessä e-kirjassa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★☆☆☆☆

Juonikuvaus: Galen, a Syrena prince, searches land for a girl he's heard can communicate with fish. It’s while Emma is on vacation at the beach that she meets Galen. Although their connection is immediate and powerful, Galen's not fully convinced that Emma's the one he's been looking for. That is, until a deadly encounter with a shark proves that Emma and her Gift may be the only thing that can save his kingdom. He needs her help--no matter what the risk.

Ajatukseni: Of Poseidonilla on huomioitavan korkea pisteytys Goodreadsissä: 4.06 ja ääniä on annettu lähemmäs 34 000. Aika huikea suoritus. Tämä on niitä hetkiä kun mietin, että miten voi olla näin oppositiossa jonkin kirjan suhteen... Mutta epäsuositut mielipiteethän ovat juuri niitä parhaita, eiksjeh? ;)

Emma McIntosh on viettämässä mukavaa lomapäivää Floridassa ystävänsä Chloen kanssa, kun hän kirjaimellisesti törmää todella hyvännäköiseen poikaan. Samana iltana Emma kokee todellisen tragedian, mikä nakkaa hänen elämänsä uuteen järjestykeen. Galen puolestaan on varma, että Emma kuuluu hänen kansaansa – merenväkeen nimeltä Syrena – violettien silmiensä takia. Hän päättää jäljittää tytön ja selvittää, mitä tämä tekee eläessään kuivalla maalla ihmiseksi muuntuneena sen ollessa syrenoille ehdottoman kiellettyä. Mutta Emman taustoissa onkin jotain aivan erikoista meneillään, jota hän alkaakin Galenin kanssa sitten selvittämään eikä kumpikaan voi estää tunteiden alkamasta ottaa valtaa järkevästä ajattelusta.

Olen niin äärimmäisen pettynyt. Olin halunnut lukea tämän kirjan jo vaikka kuinka kauan sen ollessa niin suosittu Goodreadsin puolella ja kun tämä tuli alennukseen Amazoniin latasin kirjan heti. Luulin, että olisin saamassa hyvin ainutlaatuista ja omaperäistä mytologiaa, jännittävän tarinan ja mukavaa vedenalaista miljöötä (vähän niin kuin Kat Fallsin Veden alla -kirjassa), mutta mitä kävikään? En saanut mitään noista! Sain ainoastaan romanssia sen pahimmassa muodossa: instalovea...

Alusta asti en klikannut ollenkaan kirjoituksen kanssa. Banks yritti tuottaa todella humoristista ja persoonallista tekstiä, mutta minun korvaani se särähti lapsellisena ja yliyrittämisenä. Paras termi sille on juvenile. En osannut suhtautua hahmoihin vakavasti kirjoituksen saadessa hahmot kuulostamaan niin lapsellisilta.

Emmalle aletaan heti alussa lypsää sympatiaa eräällä täysin tokeenihahmon kuolemalla. Hän on Mary Sue, reppana joka on niin erityinen lumihiutale valkeine hiuksineen, violetteine silmineen ja vaaleine ihoineen ettei ketään toista hänen kaltaistaan olla ennen kohdattu. Galen unohtaa hetkellä velvollisuutensa Syrena-prinssina ja ryhtyy jostain käsittämättömästä syystä feikkisuhteeseen Emman kanssa (vaikka se suhde onkin ihan oikea) vakuuttaakseen Emman äidin ettei halua vain sänkyyn tämän kanssa (koska tässähän on järkeä...). Galenin täytyy saada tietää, miksi Emma on niin erityinen ja miksi tuntee niin valtaisaa, sähköistä vetovoimaa tähän.

Galen puolestaan on seksistinen aasi, joka näkee naiset vain aivottomana hormoonimerenä, joiden rooli maailmassa on vain synnyttää lapsia ja olla hyvä vaimo. Seuraava lainaus kiteyttää hänen suhtautumisensa naissukupuoleen:

He scours his memory for a sweet-natured Syrena who would take care of him, who would do whatever he asked, who would never argue with him.

Koko tuo Syrena-maailma on niin seksistinen, jossa naista ei arvosteta ollenkaan. Esimerkkinä tästä: Galenin sisko Reyna on tehnyt heidän parhaalle ystävälleen Torafille selväksi, ettei koskaan halua pariutua kenenkään kanssa. Mitä Toraf tekee? Järjestää heille pariutumisseremonian ilman Reynan läsnäoloa ja täysin tämän tietämättä. Sitten Reynan suuttumukselle vain nauretaan ja teko perustellaan sillä, että Reyna leikkii vain vaikeasti tavoiteltavaa. Siis mitä vittua nyt ihmiset oikeasti????? Eikä Galen ole yhtään sen parempi! Hän nauraa sisarensa vastustukselle ja antaa Torafille vihreän valon tehdä tällaisen teon! Monet mieshahmot ajattelevat, että naisen rooli on tuottaa jälkeläisiä ja olla mukisematta täyttämässä aviomiehensä toiveet. Ja jos he väittävät vastaan? Nyrkin ja hellan väliin siitä! Kun Emma kehtaa panna Galenille vastaan tämä leimaa hänen mielipiteensä mitättömiksi ja nauraa päälle.

Kirjassa tuli vastaan kohta, joka sai minulta karvat nousemaan pystyyn: aloin huomata kuinka Galen alkoi muistuttaa enenevissä määrin Christian Greyta. Christian. Vitun. Greyta. Aluksi olin varma että kuvittelin sen vain, mutta sitten tuli vastaan seuraava kohtaus:

Emma on jättänyt Galenin ja päättää mennä treiffeille erään täysin mukavan ja kohteliaan pojan kanssa. Mustusukkainen Galen puolestaan stalkkaa Emmaa ja Markia ja uhkaa vielä hakata Markin tämän kehdatessa pyytää Emmaa treiffeille:

”Mark provoked me, too. He put his hand on your leg. We won’t even talk about the kiss on your cheek. Don’t think I didn’t hear you give him permission either.”

Minä inhoan Galenia. Jätkä on täydellinen kusipää enkä yhtään liioittele sanoessani niin. En taatusti kuvitellut tuota yhtäläisyyttä ja arvatkaa olinko mielissäni siitä. Arvasitte oikein: En. Todellakaan. Ollut. Hyi. Hyihyihyihyihyi!

Ja voisivatko YA-kirjailijat ystävällisesti lopettaa naissukupuolen vähä-älyistämisen, kiitos? Minua kyrsii niin kovasti, miten tytöt kuvataan kuolaavana, aivottomana ja pinnallisena lammaslaumana, joka paimentaa joukolla yhden hyvännäköisen mulkvistin perässä ja että yksikin katse tältä mulkulta niin naiset kaikkialla lakoavat kuin heinä. Tämä kaikki tietysti alleviivaa sankarin jumalaista ulkonäköä ja päähenkilön erityisyyttä kun tämä sankari on valinnut juuri hänet, mutta tämä on todella paskamainen tapa kuvata naisia. Ja NAISKIRJAILIJAT tekevät tätä! What is happening??? Olkaa hyvä ja lopettakaa tämä, ktnxby!

Of Poseidon ei ollut hyvä. Kirjassa ei ollut edes mitään juonikaarta, vaan kaikki kulminoitui tasan ja vain yhteen asiaan: romanssiin. Se ainoa mysteerikin oli alusta asti niin ilmiselvä etten edes kulmiani kohottanut lopun ”suuren” salaisuuden paljastuessa.

Joo, että tällaista.

Lukunäyte: Chapter 5

I give Galen the opportunity to leave first. I open my binder, shuffle around some blank notebook paper, and make a show of tightening the straps of my backpack. He doesn’t move. Fine. I stand, snatch up my things, and glide past him. The lava rallies at my wrist when he grabs it, like he’s branding me with his touch.

      ”Emma, wait.”

      He remembers my name. Which means he remembers that I nearly knocked myself out on his bare chest. I wish I had applied the porcelain foundation this morning – it might have covered up at least some of my blush.

      ”Hi,” I say. ”I didn’t think you’d remember me.” I’m aware of a few stares coming from the back of the class – some of his fans have stayed behind and are patiently waiting their turn. ”Well, welcome to Middle Point. You probably have to get to class, so I’ll see you later.”

      He grips harder when I try to pull away. ”Wait.”

      I glance down at his hold and he releases me. ”Yes?” I say.

      He looks down at his desk, runs a hand through his black hair. I remember that Galen’s gift is not small talk. Finally, he looks up. The confidence has returned to his eyes. ”Do you think you could help me find my next class?”

The Syrena Legacy –trilogia

    0.4 The Stranger (2013)

    0.5 Legacy Lost (2012)

Of Poseidon (2012)

Of Triton (2013)

    2.5 Girls Day Out (2014)

    2.6 Human Date

Of Neptune (2014)