Everneath - Brodi Ashton

Nimi: Everneath

Trilogia/sarja: Everneath, #1

Kirjailija: Brodi Ashton 

Kustantaja: Simon & Schulster

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 370 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Haastekirja 13/20

Juonikuvaus: Kuusi kuukautta sitten Nikki Beckett katosi manalaan, joka tunnetaan myös nimellä Everneath. 

      Nyt hän on palannut entiseen elämäänsä kuudeksi kuukaudeksi ennen kuin Everneath palaa hakemaan hänet takaisin. Nikki janoaa viettää arvokasta, vähenevää aikaansa voidakseen lähestyä jälleen ihmisiä, jotka hän jätti jälkeensä – hänen perheensä, ystävänsä ja ennen kaikkea hänen poikaystävänsä Jackin, ainoan ihmisen, jota hän rakastaa enemmän kuin ketään muuta.

      Mutta Nikkillä on myös ongelma: Cole, hänet Everneathiin vienyt komea kuolematon, on seurannut häntä kotiin. Cole toivoo voivansa vakuuttaa Nikkin palaamaan takaisin hänen kanssaan... tällä kertaa lopullisesti. 

      Nyt Nikkillä on kuusi kuukautta aikaa löytää sanat hyvästeille, kuusi kuukautta aikaa tehdä elämänsä rankin päätös, kuusi kuukautta aikaa löytää pelastus, jos sellainen on olemassa...

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 3.5 tähteä.

Olen hulluna mytologiaan, erityisesti kreikkalaiseen. Myyttiset tarinat, jumalat, jumalattaret, sankarit yms. ovat niin äärimmäisen mielenkiintoisia, että palaan aina uudestaan ja uudestaan lukemaan kreikkalaisista ja roomalaisista myyteistä kertovaa kirjaa, jonka sain isoisältäni ollessani yhdentoista vanha. Olin siis varsin innoissani Everneathistä. Haades ja Persefone -myytti on hyvin usein käytetty pohja monessa tarinassa, kuten myös tässäkin.

Minä kiinnostuin tästä kirjasta jo syksyllä. Olin eräänä sateisena syyspäivänä hyppytunnilla tapani mukaan isän asunnolla juomassa kahvia ja selaamassa Goodreadsiä, kun Everneath osui silmiini. Kirjoitin heti kirjan nimen muistiin. Tilauksen tästä laitoin vetämään kuukausia myöhemmin. Minusta tämän kirjan idea oli todella hyvä. Ajatus vääjäämättömistä hyvästeistä oli todella koskettava. Toteutus sitten oli ehkä vähän kökköä paikka paikoin. Tarina oli edetessään todella katkeransuloinen, mutta myös hyvin puiseva, melodramaattinen ja epärealistinen eikä tämä heittänyt ainakaan minun maatani merelle.

Myytti on seuraavanlainen: Haades ihastui maanviljelyn jumallattaren Demeterin tyttäreen, kauniiseen luonnonlapsi-Persefoneen, ja päätti pyytää Zeukselta tytön mukaansa manalaan. Demeter uhkasi näännyttää koko maan, mikäli ei saanut tytärtään takaisin, joten Zeus joutui pyörtämään lupauksensa ja vaatimaan Haadesta palauttamaan Persefonen takaisin maanpinnalle. Persefone oli kuitenkin jo ehtinyt syödä manalassa granaattiomenan siemeniä eikä enää voinut palata. Zeus kuitenkin määräsi, että Persefone viettäisi osan vuodesta maan päällä ja osan Manalassa. Aina kun Persefone palaa maan päälle, tulee kevät ja kesä, ja kun hän on Manalassa, tulee syksy ja talvi. Näin pyrittiin selvittämään vuodenajat.

Tämä tarina kikkailee tällä myytillä, muokasen sitä samalla siten, että mukaan mahtuu myös elementtejä egyptiläisestä mytologiasta. Nikki Beckett oli 17-vuotias, kun hän päätti jättää elämänsä taakseen ja lähteä Colen mukaan Everneathiin, maailmaan, jossa kuolemattomat ravitsevat itseään ihmisten energialla eläen näin ikuisesti. Kun sata vuotta manalassa on kulunut, Nikkin sisältä nousee muisto pojasta, jota hän kerran rakasti. Hän haluaa palata kotiin ja nähdä tuon pojan vielä, samalla torjuen ikuisen elämän lahjan. Nikki valitsee paluun, jotta voisi sanoa hyvästit rakkailleen.

Kun Nikki palaa takaisin elämäänsä hän joutuu kohtaamaan silmästä silmään kaikki ne, joita hän satutti häipyessään sanaakaan sanomatta, hän joutuu kuulemaan kaikki spekuloivat versiot hänen katoamisestaan ja hän joutuu yrittämään saada yhteyden takaisin perheensä kanssa. Sitten on Jack. Poika, jonka kasvot hän muisti, poika, jonka vuoksi hän palasi takaisin. Jackin kohtaaminen on kaikkein vaikeinta. Nikkillä on kuusi kuukautta aikaa yrittää jättää lopulliset hyvästit.

Nikki osasi olla oikein sympaattinen sankaritar, jolla oli selkärankaa vastustaa Colea ja sydäntä olla uimatta Jackin liiveihin ihan heti palattuaan. Pointsit Nikille siitä, että hän sentään yritti hiukan lähentyä pikkuveljensä Tommyn kanssa ja että hän tajusi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että idioottimaisen valintansa takia hän joutuu heittämään hyvästit perheelleen jälleen kerran.

Mutta Nikki oli myös idiootti. Miksi hän päätti lähteä Colen mukaan? Pojan takia. Erinäisten tapahtumien jälkeen Nikki oli siinä uskossa, että Jack petti häntä, joten Nikki juoksi ensimmäisenä Colen luokse (eikä anna Jackille edes mahdollisuutta selvittää väärinkäsitystä) ja pyysi tätä poistamaan hänen kipunsa ja ottamaan hänet mukaansa Everneathiin. Voi pöljä! Pojan takia! Toki Nikkillä oli myös draamaa kotona, mutta kenelläpä ei olisi. Nikki hylkää elämänsä ja suostuu lähtemään manalaan, koska hän eli siinä uskossa, että poikaystävä petti häntä. Daa, se onkin hyvä syy hylätä kaikki muu, perhe, ystävät, oma elämä, kaikki.

Nikki palaa takaisin Everneathistä voidakseen nähdä Jackin jälleen. Jack oli söpö, myönnän, hymyilin aina hiukan kun hänestä luin, mutta mitenkään erityinen miespääsankari hän ei ollut. Kun Nikki katoaa, Jack heittäytyy täydellisen epätoivoiseksi berserkiksi ja hän tekee kaikkensa, että löytää tyttöystävänsä. Jackillä ei mennyt hyvin, mutta hitaasti hän alkoi toipua. Sitten Nikki palaa. Nikki tajuaa aika nopeasti, että hänen paluunsa ja läsnäolonsa ovat järkytys Jackille. Useaan otteeseen Nikki miettii, kuinka pahasti Jackiä vielä enemmän sattuu, kun Nikki joutuu taas häippäsemään. Miksi hän jää odottamaan puolivuotisensa loppuunkulumista eikä yritä varsinaisesti edes selvittää asioita? Miksi hän jää satuttamaan läheisiään eikä vain häivy jonnekkin, jos ei Colen mukaan niin vaikka Las Vegasiin?

Kun Nikkin paluun kuusi kuukautta on kulunut loppuun, Tunnelit, nuo manalan pelottavat kidutuskammiot tulevat hakemaan hänet huomaansa. Mutta Cole, tuo hämärä kuolematon, josta ei sitten millään ottanut selvää, tarjoaa Nikkille vaihtoehdon: Nikki voi valita lähtevänsä uudestaan Colen mukaan ja pelastaa itsensä Tunneleilta. Nikki kieltäytyy tästä, koska ei halua joutua ruokkimaan itseään muiden energialla, kuten Cole oli ruokkinut itseään Nikkin energialla. Nikki voisi jättää moralisoinnin sikseen ja lakata satuttamasta hänelle tärkeitä ihmisiä. Olisi vain lähtenyt Colen matkaan. Olenko paha ihminen jos ajattelen, että maailmassa löytyy kyllä niitäkin, joita ei kannata sääliä, vaan iskeä kiinni heidän energiaansa kuin sika limppuun (esim. raiskaajat, sarjamurhaajat, yms.)? Nikki olisi voinut vain sanoa hyvästinsä ja lähteä elämään ikuista elämäänsä eikä olla niin hiivatin dramaattinen ja salata vääjäämätöntä lähtöään loppuun asti.

Kaikkein suurin ongelmani tämän kirjan kanssa oli kaikki hukkaan heitetty aika ja se, ettei kukaan tuntunut välittävän tippaakaan Nikkin katoamisesta tai paluusta. Manalassa Nikki vietti vuosisadan, mutta maan päällä tuo aika vastasi kuutta kuukautta. Nikki on kaupungin pormestarin tytär. Missään vaiheessa vihjattu siihen, että Nikkin isä olisi yrittänyt etsiä tytärtään ja kun tämä palasi, isukki oli pettynyt. Ei kyynelvaltaisia halauksia, keskusteluja tai edes pyyntöä selityksestä, mitä tapahtui. Isukki tuntui välittävän enemmän julkikuvastaan kuin tyttärensä paluusta. Ei edes mediaa kiinnostanut tuon taivaallista Nikkin katoaminen/paluu. Jos kyseessä on kaupungin johtohahmon läheinen niin ihan varmasti muuten media olisi nuuskimassa joka nurkassa ja pusikossa saadakseen tietää, oliko tytär vieroituksessa, kidnapattu vai mitä. Mutta ei, ketään ei oikein kiinnostunut. Minua niin harmitti, kuinka vähäiseksi jäi Nikkin perheen kuvailu ja heidän keskinäinen kanssakäymisensä.

Koulussa ihmiset vähän kuiskuttelevat ja arvuuttelevat Nikkin katoamisen syitä ja säälivät Jackia, kun ex-tyttöystävä on nyt palannut. Mutta kukaan ei tule puhumaan tai kysymään Nikkiltä, missä hän oli. Jenkeistähän nyt saa sellaisen kuvan, että yksityisyydestä ei ole tietoakaan ja juorut leviävät kulovalkean lailla ja jokainen haluaa kuulla viikon ykkösjuorut ensimmäisenä (tiedän, stereotypiat, olen pahoillani), joten miksi kukaan ei tule kyselemään Nikkiltä, missä hän oli? Minusta Nikkin hiljainen paluu oli vain niin epäuskottava. Kukaan ei oikein vaatinut edes selitystä. Nikki tuhlasi niin paljon arvokasta aikaansa nyhväämällä sukkapuikkojensa kanssa.

Ylipäätään minua jäi harmittamaan, kuinka vähän kanssakäymisiä tässä kirjassa oli. Mikäli Nikki todella palasi sanoakseen hyvästit, hänen olisi sitten pitänyt hoitaa se asia eikä duunata omiaan puoli vuotta ja sitten vasta kertoa lähdöstään kun aika alkoi olla täysi. Olisi myös voinut luulla, että Cole olisi yrittänyt kovemmin taivutella Nikkiä mukaansa eikä vain käväissyt höpisemässä silloin tällöin keskellä yötä tämän huoneessa. Kuolemattomaksi Cole oli aika kevytsarjalainen, ihan kuin tavallinen teinipoika. Kai tässä vähän kolmiodraaman makua yritettiin antaa Nikkin, Jackin ja Colen välille, mutta toisaalta Nikki ei edes harkinnut Colea potentiaalisena poikaystäväehdokkaana. Se oli Jack, aina vain Jack.

Pari vuotta sitten kävin katsomassa äitini kanssa oopperan eräästä kreikkalaisesta myytistä. Se kertoi kahden rakastavaisen traagisesta erosta ja uhrautumisesta. Tässä kirjassa oli vähän sitä ennalta-arvattavuuden makua. Heti ensimmäisen kerran kun tämä myytti tarinassa mainittiin, minä arvasin jo lopun. Everneath ei ehkä tarjoa ihan niin suurta yllästystä, mikäli lukija on ylipäätään tietoinen myyteistä ja osaa laskea 1+1=2. Mutta vaikka osasikin arvata tarinan lopun, se oli silti aika surullinen ja koskettava.

Minä pidin tavasta, jolla tämä kirja hyppi menneen ja nykyisyyden välillä. Menneessä seurataan kuukausia ja viikkoja, jotka johtivat Nikkin lähtöön ja nykyisyydessä Nikkin puolivuotista armonaikaa. Pidin siitä, kuinka saumattomasti kerronnan ajat vaihtelivat ja loivat selkeän kuvan vuoden aikaisista tapahtumista. Ashtonin kirjoitustyylissä oli jotain hyvin viehättävää ja tasapainoista. Olisin mielelläni nähnyt Everneathiä enemmän tarinassa, mutta siinä missä tämä osa keskittyi maanpäälliseen elämään, seuraava osa, Everbound, keskittyy kuvaamaan manalaa. Ashton muokkaili ihan mukavasti kreikkalaista myyttiä ja onnistui luomaan siitä mielenkiintoisen ”rinnakkaismaailman” meidän maailmamme rinnalle.

Everneath oli kokonaisuudessaan varsin kelpo tarina. En kuitenkaan menisi väittämään, että tämä on nyt paras lukemani kreikkalaista mytologiaa käsittelevä opus (paras on ehkä Troijan laulu, mutta nämä kaksi painivat ihan eri sarjoissa, joten vertaus on aika hankalaa), mutta varsin hyvä sellainen. Vaikka minulla oli ongelmia tämän kirjan kanssa, tämä oli silti aika lumoava ja surullinen tarina.

Jos olet kiinnostunut kreikkalaisesta mytologiasta young adult -kirjallisuudessa, kokeile tätä kirjaa. Everneathistä löytyi jännitystä, romanssia ja tragediaa – eli jokaiselle jotakin, eikös. Seuraava osa pääsi lukulistalleni.

Lukunäyte: Three, Now, sivu 36

I screamed, but I couldn't hear a sound until the nightmare had completely disappeared and I was back in my room with Cole, his hand over my mouth. 

      I blinked, trying to reconcile what had just happened in my head. He gave me a look, like Are you done screaming? I nodded and he lifted his hand. The vision had left me light-headed, and I started to sway. Cole caught me and held me close to him, my head on his chest. Where I should've heard his beating heart there was nothing.

      ”Those are the Tunnels, Nik. Those are what you chose, over me.” 

      The Tunnels. The Everneath's final claim on every last drop of energy in a Forfeit. I knew they were bad, but Cole's shared vision left no doubt.

      ”Why are you here?” My voice sounded breathless. 

      As if it should have been obvious, Cole said, ”I came here to offer you eternal life. Again.”

      I pushed away from him. ”I already made my choice.”

Everneath –trilogia

Everneath (2012)

    1.5 Neverfall (2013)

Everbound (2012)

Evertrue (2014)

Angelfire - Courtney Allison Moulton

Nimi: Angelfire

Trilogia/sarja: Angelfire, #1

Kirjailija: Courtney Allison Moulton 

Kustantaja: Katherine Tegen Books

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 453 + 27 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Haastekirja 12/20

Juonikuvaus: Ellie ei pääse eroon kamalista unista, joissa hirviöt metsästävät häntä, tappavat hänet. Kun hän tapaa Willin, Ellien koko elämä mullistuu ja jokin, minkä hän on kauan sitten unohtanut alkaa nousta pintaan. Willin huomio on intensiivistä ja romanssista, ja Elliestä tuntuu kuin hänen sielunsa olisi tuntenut pojan jo vuosisatoja. Kun he tapaavat keskellä yötä Will herättää Elliessä uinuvan voiman, jonka avulla hän voi voi taistella yönpimeydessä vaanivia olentoja vastaan. Will auttaa Ellietä myös ymmärtämään unien olevan muistoja hänen entisistä elämistään. 

      Ellien tehtävänä on metsästää ja tappaa reapereita, jotka saalistavat ihmiset sieluja ja lähettävät ne helvettiin. Selviytyäkseen Ellien täytyy selvittää menneiden elämiensä salaisuudet ja taistella vaarallisessa, ikivanhassa enkeleiden ja langenneiden välisessä sodassa.

Ajatukseni: Noh, jos ei sitten muuta niin ainakin minulla oli hauskaa tämän kirjan parissa. Enkelikirjoja olen lukenut aikaisemmin sekä Becca Fitzpatrickin Hush, Hushin sarjan, että Lauren Katen Fallenin muodossa eikä kumpikaan onnistunut vakuuttamaan minua, jälkimmäinen veti aika tavalla tyrmistyneeksi. Enkelimytologia on kuitenkin aihe, joka kiinnostaa minua kovasti enkä ole vielä valmis luovuttamaan lajityypin suhteen, joten päätin kokeilla jotakin muuta. Aikani Goodreadsiä selattuani päätin valita Angelfiren.

En oikein tiedä, mistä aloittaisin tätä kirjaa ruotimaan. Näin alkuun varoitan, että kirjoitus tulee sisältämään jonkin asteisia spoilereita, joten mikäli olet kiinnostunut juonikuvauksen perusteella tästä, kannattaa lukea varauksella. En kyllä aio mitään loppuratkaisua tai über suuria paljastuksia tässä alkaa kertomaan, joten ei hätää sen puoleen. Mutta sellaisia pieniä juttuja kyllä.

Aloiletaan juonen alutuksella. Ellie Monroe on 17-vuotias ulkoisesti ah-niin-tavallinen teinityttö, jonka rikkaan hemmotellun pikku pissiksen elämä ei olekaan ihan niin helppoa, miltä saattaisi ulkopuolisen silmin näyttää. Hänellä on rahaa, hän saa käytännössä kaiken mitä ikinä vain haluaa (mukaan lukien 30 tonnin arvoisen auton, jonka hän pistää paskaksi kaksi päivää saamisen jälkeen), hänellä on paljon ystäviä, hän käy juhlimassa ja elokuvailloissa jatkuvasti, merkkivaatteet ovat ehdoton kyllä ja niin edelleen. Mikä siis voisi olla huonosti? No se, että hänen vanhempansa riitelevät jatkuvasti ja Ellie näkee painajaisia harva se yö.

Painajaisissa Ellie metsästää kaikenkarvaisia kummajaisia, hänellä on muinainen voima, soturin miekat ja kunnon badass-asenne. Painajaiset ajavat Ellien sellaisen hermoromahduksen partaalle, että hän on joutunut käymään ammattiauttajan puheilla niiden vuoksi. Hänen vanhempansa eivät ole samaa mieltä kuinka hoitaa Ellien ongelmia. Pissapääisä haluaa heivata tyttärensä takaisin hoitoon, mutta äiti vastustaa sitä ja sanoo, että Ellieen vaikuttaa eniten se, ettei isä ole kotona juuri koskaan ja kun on, niin tämä on täysi a-hole.

Kun Ellien seitsemästoista syntymäpäivä lähenee, hän tapaa Willin, tuon salaperäisen komistuksen, joka on yhtäkkiä joka paikassa, missä Elliekin on. Kun Will lähestyy Ellietä ensimmäisen kerran, tämä kysyy häneltä muistaako Ellie hänet ja pettyy, kun ei muista. Kyynel. He törmäilevät toisiinsa tuon tuosta, kunnes eräänä yönä Ellien syntymäpäivänä he tapaavat ja heidän kimppuunsa hyökkää reaper, langenneiden enkelten jälkeläinen, joka lähettää ihmisten sieluja helvettiin kasvattamaan Luciferin armeijaa maailmanloppua varten.

Will herättää Elliessä ikivanhan voiman, ja äkkiä Ellie tajuaa voivansa taistella reapereita vastaan ja tuhota ne. Lopultakin on selitysten aika. Will kertoo Ellielle olevansa tämän Guardian, suojelija, ja Ellie on vuosituhansia vanha Preliator, soturi, jonka tehtävänä on tuhota reapereita estääkseen Luciferin nousun, ihmiskunnan tuhon ja maailmanlopun. Aijai, huhhuh, nyt mennään jo heikoilla jäillä, mikäli koko maailman kohtalo riippuu yhdestä hemmotellusta idiootista, jonka arvojärjestyksen huipulla ovat elokuvaillat ystävien kanssa ja jollakin kolmannella tai neljännellä sijalla on sitten hänen tehtävänsä estää koko maailman ja kaikkien ihmisten sielujen totaalinen tuho – siis mikäli hänellä ei ole muuta ohjelmaa. Olemme tuomittuja. Ellie vielä tietää hänen vastuunsa, mutta hän ei siltikään ymmärrä asemansa tärkeyttä. Hän jopa ajattelee, että hän lopettaa Preliatorin homman, koska se vaikuttaa aikaan, jonka hän voi viettää ystäviensä kanssa. Hyvät ihmiset, tässä on sankarittaremme, meidän ainoa toivomme estää maailmanloppu...

Elliessä on kuitenkin ihan hyviäkin puolia. Hetkinä, joina hän taistelee ja muistaa entisiä elämiään, hän on rohkea ja oikea taistelija. Ellie osasi olla nokkela ja käyttää järkeäkin. Mutta vapaalla omassa elämässään Ellie oli pirun rasittava. Vaikka Will on Ellien Guardian, Ellie ei kuitenkaan taistelussa ollut mitenkään avuton vaan he tekevät ennemminkin tiimityötä.

Ja Will. Hän oli ihan jees hahmo, mutta voi taivas, joka kerta kun hän avasi suunsa se oli silkkaa infodumpingia – koko hahmo oli infodumpingin ruumiillistuma. Mikään ei ole parempi keino pilata jännitystä ja tunnelmaa kuin kunnon infodumping. Hahmo saa aivan älyttömän puheripulin ja kaikki mahdollinen vain oksennetaan samalla kertaa paperille. Ei hyvä! Monen kymmenen sivun vuoropuhelu, luonteeltaan tyyliin:

Ellie: "Will, *joku kysymys*?"

Will: "*Vastaus kysymykseen*"

Ellie: "Will, *joku kysymys*?"

Will: "*Vastaus kysymykseen*"

Ellie: "Will, *joku kysymys*?"

Will: "*Vastaus kysymykseen*"

Moulton ei osannut kirjoittaa sujuvaa, luontevaa vuoropuhelua. Ellien ja Willin suhde oli kuitenkin yksi parhaimmista elementeistä tässä kirjassa. Will oli täysin omistautunut arkkienkeliltä saamalleen tehtävälle eli Ellien suojelemiselle. Heillä oli tasapainoinen suhde ja he luottivat toisiinsa taistelussa, että he turvaavat toistensa selustan. Arkielämässä he viettävät paljon aikaa yhdessä harjoitellen taistelua ja vaihtoehtoisesti ihan vain hauskaa pitäen. Vaikka Will ottaa työnsä tosissaan, hän ei kuitenkaan ole mikään haudanvakava kivikasvo. Will hymyilee, jopa nauraa paljon.

Willillä oli myös hiukkasen hämy puoli. Hän on seurannut Ellietä jo jonkin aikaa ja odottanut oikeaa hetkeä tulla juttusille. Will on vakoillut Ellietä, istunut öitä tämän talon katolla, seurannut tätä ja ihan muuten vain tarkkaillut. Toki, se on Willin tehtävä, mutta perään katsomisen ja stalkkaamisen välillä on hiuksenhieno ero. Heh, Will oli aika söpis, mutta välillä vähän sieluton.

Nauroin kuitenkin katketakseni Willin ja Ellien suhteelle. Ellien sielu on tuhansia vuosia vanha, ja aina kun Ellie kuolee, hänen sielunsa syntyy uudestaan. Ellien yksi elämän sykli on noin kaksikymmentä vuotta. Ellie kuolee siis paljon. Will on kuusisataavuotias, josta viisisataa vuotta hän on taistellut yhdessä Ellien kanssa ja ollut tämän Guardian. Tuota noin, Will ei ilmiselvästi ole kovinkaan hyvä työssään, koska Ellie kuolee jatkuvasti. Olisikohan ammatinvaihto paikallaan? Ja Ellie, kuinka sankarillinen, taivaallinen soturi hän onkaan, kun hän kuolee vähän väliä. Ellie taisi ansaita Preliatorin tittelinsä, kun Jumala veti muropaketista satunnaisen nimen side silmillä.

Ehkä kaikkein paras asia tässä kirjassa oli tämän todella mielenkiintoinen, paikkansa pitävä mytologia. Moulton oli hienosti rakentanut tarinan apokalyptiikan ja enkelimytologian ympärille. Lisäksi hän tietää, mitä nefilit todella ovat: ihmisnaisen ja enkelimiehen rakkaudenhedelmä, jotka eivät todellakaan ole mitään hyviä tyyppejä, vaan jättiläisiä, häijyjä sellaisia. Tämän suhteen Becca Fitzpatrick teki tarinansa suhteen todellisen hudin. Angelfiressa käytetään hyväksi useita mytologisia olentoja aina enkeleistä reapereihin ja langenneista enkeleistä Grigoreihin.

Moultonin kirjoituksesta huomaa kokemattomuuden ja haparuuden. Dialogi oli aikamoista tuskaa kirjan alkupuolella, tyyliin silkkaa Q&A, mutta se parantui tarinan edetessä ja loppupuolella kirjoittaminen ei enää vaivannut minua. Ehkä eniten tässä kirjassa minua vaivasi se, että juonesta ja tapahtumien kulkusuunnasta ei meinannut ottaa millään selvää. Kaikki elementit ja tapahtumat muodostivat komean sekametelisopan. Meni reilusti yli puolivälin, että aloin päästä tapahtumista selville ja ymmärtää, mihin tarinassa pyrittiin. Viimeisten 150 sivun aikana en malttanut laskea tätä käsistä.

Angelfire on toiminnallinen seikkailutarina täynnä fantasiaa, mytologisia olentoja ja romantiikkaa. Minulla oli hauskaa tämän kirjan parissa, vaikka monet asiat tässä ärsyttivätkin. Tarina jäi niin mielenkiintoiseen kohtaan ja Moulton alkoi keitellä sen verran jännittäviä tapahtumia, että aion varmasti lukea seuraavan osan, The Wings of the Wickedin. Saapa nähdä, miten Ellie kasvaa henkisesti ja kuinka hänen ja Willin välinen romanssi alkaa vielä kukoistaa.

Mikäli olet kiinnostunut enkelifantasiasta, kannattaa kyllä tarttua tähän.

Lukunäyte: Luku 3, sivut 35-36

And then I saw the monster: something vaguely resembling a huge dog covered in thick, black fur loomed over us, standing easily five feet tall at the shoulder. It lumbered over on all fours with a snout full of gnarled, vicious-looking teeth in the jaws of a heavy, oversize head. Its paws were the size of elephant's feet and ended in talons that looked like they could tear a man in half. 

      But I wasn't afraid. A calmness washed over me, and my mind analyzed at a lightning pace. Strange memories and thoughts that didn't belong to me flooded into my mind: faces and violence I'd seen long ago in different times. I looked up at Will, whose face sparked the clearest and fondest memory. I knew I had to fight now, but I needed my weapons.

      The beast leaped toward me, claws outstreched, and took a swipe with one of its front paws, but Will appeared between us. He grabbed the beast's forelimb and kicked full force into its chest, sending it flying back, shattering my neighbor's mailbox into countless lttle chunks of woods and brick.

Angelfire –trilogia

    0.5 A Dance with Darkness (2013)

Angelfire (2011)

Wings of the Wicked (2012)

Shadows in the Silence (2013)

Divergent - Veronica Roth

Nimi: Divergent

Trilogia/sarja: Divergent, #1

Kirjailija: Veronica Roth 

Kustantaja: Katherine Tegen Books

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 478 + 72 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Haastekirja 11/20

Juonikuvaus: Beatrice Prior elää tulevaisuuden Chicagossa, maailmassa, jossa yhteisö on jakautunut viiteen sektoriin, joista jokainen määrittyy ihmisluonnon ja arvojen mukaan. Alueet ovat Abnegation, Amity, Dauntless, Erudite ja Candor. Kun nuori täyttää 16 vuotta, he osallistuvat valintaseremoniaan, jossa he valitsevat tulevaisuutensa. Beatricelle tämä tarkoittaa valintaa perheensä luokse jäämisen tai omana itsenään olemisen väliltä. Hänen valintansa yllättää kaikki, myös hänet itsensä. 

      Beatrice muuttaa nimensä Trisiksi ja päättää suoriutua kunniallisesti rankasta koulutuksesta, joka edeltää uuden sektorin jäseneksi vihkimistä. Trisin täytyy oppia uusia asioita, ymmärtää, kuka on oikea ystävä ja kuinka uusi romanssi kiehtovan pojan kanssa sopii elämään, jonka hän on valinnut. Mutta Trisillä on myös vaarallinen salaisuus, jonka paljastuessa hänet tapettaisi. Pian Tris saa huomata, että hänen päällisin puolin toimivaa yhteiskuntantaansa uhkaa yhteenotto sektoreiden välillä, ja hänen salaisuutensa voi pelastaa hänelle tärkeät ihmiset... mutta myös tuhota hänet.

Ajatukseni: Onko tässä universumissa vielä joku, joka ei ole koskaan kuullut tästä dystopiamaailmaa järistelleestä teoksesta? Divergent on kaikkialla rapakon takana ja Internetin ihmeellisessä lelumaassa. Ei ole olemassa kirjasivustoa, missä Divergentiä ei mainita. Mutta tänne Suomeen asti Divergent ei ole varsinaisesti vielä levinnyt. Tämä on yksi niistä kolmesta kirjasarjasta, joiden suomentamattomuutta ihmettelen monttu auki.

Okei, eli siis, Divergent. Olen lykännyt tämän lukemista vaikka kuinka monta kuukautta. Tilasin tämän jo tammi-helmikuun vaihteessa samaan aikaan Even ja The Pledgen kanssa. Olen palanut halusta lukea tämän, mutta jotenkin tämä kirja kiljui Nälkäpeliä, joten aina vain jätin sen odottamaan. Lähdin kuitenkin mökille ja päätin vihdoinkin voittaa ennakkoluuloni. Onneksi luinkin, koska tämä ei ollut mikään Nälkäpeli n:o2, joten ällös pelkää lukemista, mikäli harkitset.

Homman nimi on siis se, että Chicago on jakautunut viiteen sektoriin, joista jokainen määriytyy ihmisen luonteenpiirteiden ja elämänarvojen mukaan. Abnegation arvostaa epäitsekkyyttä, Amity rauhaa, Candor rehellisyyttä, Dauntless rohkeutta ja Erudite älykkyyttä. 16-vuotiaat Abnegationin kasvatit Beatrice ja hänen isoveljensä Caleb Prior joutuvat kaikkien muiden ikäistensä lailla soveltuvuustestiin, jossa testataan heidän kykyään ja luonnetta selviytyä erilaisista tilanteista. Testin tarkoituksena on karsia pois epäsopivat sektorit, jotta nuoren olisi helpompi valita tulevaisuuden sektorinsa. Tulokset ovat Beatricelle hämmentävät, sillä hänen tuloksensa paljastavat Beatricen olevan divergent, poikkeava. Hänen luonteensa soveltuisi kolmelle eri sektorille. Poikkeavuus on hyvin vaarallista, ja se tulee pitää ehdottomasti salassa.

Valintaseremoniassa Beatrice päättää ajatella itseään ja valita tulevaisuutensa Dauntlessissa. Alkaa rankka koulutus, johon kuuluu aseen käsittelyä, tappelua, liikkuvista junista hyppelyä, strategiaa ja taktiikkaa ja pelkosimulaattoreita omien mörköjen voittamiseksi. Beatrice vaihtaa nimensä Trisiksi ja päättää urheasti selviytyä koulutuksesta. Hän löytää ystäviä, oppii uusia asioita itsestään, vastustaa alistamista ja tekee kaikkensa, että hänet valitaan uudeksi Dauntlessin jäseneksi. Hän haluaa näyttää, että pienikokoisuudestaan huolimatta hänessä on juuri sitä, mitä Dauntlessin kuuluu olla. Samalla Tris alkaa myös ymmärtää, mitä divergent käytännössä tarkoittaa.

Tris oli huippu. Hän oli rohkea, vahva, itsenäisesti ajatteleva nuori, jonka sisäinen maailma oli todella mielenkiintoinen ja kehityskaari luonnollinen. Hän aloittaa matkansa hissukkana, joka on kuudentoista vuoden ajan nöyristellyt, pukeutunut harmaaseen, vältellyt peilikuvaansa ja kieltänyt todellisen minänsä vain, koska hänen synnyinsektorinsa Abnegationin arvot ovat sitä vaatineet. Mutta Dauntlesissa hän voi vihdoinkin olla oma itsensä, ymmärtää, kuka hän todella on. Tris kehittyi hurjasti ja hänestä kasvoi todellinen badass-Dauntless.

Tris tapaa useita ihmisiä uudessa ympäristössä. Hän saa ystäviä Christinasta, Willistä ja Alista, hän saa kunnioitusta ja toveruutta Uriahilta, Marlenelta ja Lynniltä, hän panee rohkeasti vastaan kiusaajilleen Peterille, Mollylle ja Drewlle. Tris kohtaa myös Fourin, uusien tulokkaiden kouluttajan, jonka voima, hiljainen salaperäisyys ja aito rohkeus kiehtoo häntä. Trisin ja Fourin välille kehkeytyy hitaasti romanssinpoikanen. Nämä hahmot, jotka ympäröivät mahtavaa päähenkilöä olivat hyvin yksiulotteisia ja yksipuolisesti kirjoitettuja. Fourin hahmo oli mielenkiintoinen, kun hän oli Trisin seurassa, mutta mitään muuta hänen hahmostaan ei oikein irti saanut. Sääli, koska Four oli aika ihana. Trisin ystävät vain olivat muutaman sivun verran paikalla, häipyvät, ilmestyvät ja häipyvät taas. Trisin kiusaajat olivat vain häiriötekijöitä Trisin tiellä. Olisipa Roth kehittänyt kaikkia hahmoja yhtä paljon kuin Trisiä, koska kaikissa heissä oli niin paljon potentiaalia niin paljon parempaan.

Suurin valituksenaiheeni tässä kirjassa oli sen niin kapoinen maailma ja tapahtumien järjestys ja tasapaino. Suunnilleen 90% tästä kirjasta tapahtuu Dauntlessin alueella, 5% pelkosimulaattoreissa alitajunnan muodostamissa painajaiskuvissa ja 5% sitten muualla Chicagossa. Chicagon ulkopuolista maailmaa ei kuvattu eikä minulla ole hajuakaan siitä, mitä kaupungin ulkopuolella oli tekeillä vai oliko mitään ja miltä Dauntlessien oli tarkoitus kaupunkia suojella. Historiakin jäi melkoisen vähäiseksi.

Tapahtumat ja niiden tasapaino olivat eräänlainen ongelma minulle. Koko kirjan varsinainen suuri konflikti tapahtui viimeisillä 80 sivulla. 400 sivua tästä kirjasta koostui hyvin monesta pienemmästä tapahtumasta, Trisin ja muiden kokelaiden koulutuksesta. Koulutuksen aikana tapahtui niin paljon kaikkea mahdollista, välillä hieman irrallisiakin tapahtumia, mutta sitten lopussa on todellinen yhtenäinen pommi, joka heitti tämän kirjan tasapainoa vähän vinoon – minun makuuni siis. Tämä kirja oli tästä huolimatta aika loistava enkä muutamana yönä voinut lakata lukemasta tätä, vaikka kello näyttikin neljää aamuyöllä. Jännittävä ja mielenkiintoinen kirja yhtä kaikki.

Leikitäänpäs hieman ajatusleikkiä. Minkä sektorin te valitsisitte? Minä valitsisin Dauntlessin ilman epäilyksen häivääkään. Kaikki se, mitä Tris pääsi tekemään ja kokemaan sai minut jännityksen valtaan ja olisin halunnut päästä kirjaan mukaan tekemään samat temput. Vaijerilaskua satakerroksisen rakennuksen katolta? Totta hitossa laskisin. Itsepuolustusta? Sitä on omassa harrastushistoriassa jo kokeiltukin ja ajattelin aloittaa joskus uudestaan. Paintballia? Aivan varmasti, koska mennään? Olin kateellinen Trisille kaikesta siitä hauskuudesta, mitä hän pääsi tekemään. Tai no, hauskuudesta tai uhkarohkeudesta, yhtä kaikki jännää se olisi. Olen ollut vähän hurjapää jo pienestä asti. Siitä voi syyttää kahta isoveljeäni, joiden perässä aina kuulasotaan ja lamppuskiin pimeällä juoksin. Oi, aikoja!

Divergentistä ollaan parhaillaan tekemässä elokuvaa. Sen on tarkotus ilmestyä maaliskuussa 2014, ja Trisiä näyttelee 21-vuotias Shailene Woodley ja Fouria 28-vuotias Theo James. Woodleystä minulla ei ole mitään valittamista, mutta Theo James ei vastaa yhtään kuvitelmiani Fourista. No, anyway, hän saattaa olla kuitenkin täydellinen Four, sen näkee sitten. Minä odotan tulevaa elokuvaa innoissani, koska Divergent jos mikä minun mielestäni tulisi filmatisoida. Koska kirjan maailma jäi niin kapoisaksi, haluan kovasti nähdä maailman valkokankaalla, jotta se tuntuisi täydemmältä ja elävämmältä. Haluan myös nähdä kaikki tarinan hurjapäisyydet ja tempaukset. En malta odottaa elokuvaa! Mutta minä pelkään myös hieman kuinka pahasti elokuva pahoinpitelee tämän kirjan.

Kokonaisuudessaan Divergent oli pikku miinuksista huolimatta loistava toimintapakkaus, jonka romanssi oli jännittävää ja päähenkilö aivan mahtava. Kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja, jos olet yhtään kiinnostunut dystopiasta tai harkitset lukevasi, mutta epäröit vielä. Itse aion ehdottomasti lukea jatko-osan, Insurgentin.

Kuinka ihmeessä tätä ei ole vielä suomennettu? Mystic City suomennetaan, mutta ei tällaista kaikkialla olevaa uutta dystopiatähteä? En löydä mistään tietoja edes siitä, että olisi suunnitelmissa tämän kääntäminen. Ihme hommaa.

Ja vielä aiheen ohi: oletteko katsoneet American Horror Storya? On muuten todella hämy sarja, mutta aivan loistava juuri siksi! Katsokaapas, mikäli ette ole vielä tutustuneet! Tiistai-iltaisin tulee ja uusinta sunnuntaina Subilta.

Edit 28.8.2013: Kirjaneito vinkkasi, että Divergentistä on suomennos ilmestymässä joskus vuoden 2014 puolella. Vielä toistaiseksi tarkkaa päivämäärää ei ole kerrottu.

Edit 1.12.2013: Divergentin suomennos on Outolintu ja arvioitu ilmestymispäivä on 15.1.2014. En vieläkään osaa suhtautua tuohon nimen käännökseen. Miksi nimi edes käännettiin? Eihän Requiemiakaan käännetty.

Lukunäyte: CHAPTER FIVE, sivu 47

I look at Caleb, who now stands behind the Erudite. He stares back at me and nods a little, like he knows what I'm thinking, and agrees. My footsteps falter. If Caleb wasn't fit for Abnegation, how can I be? But what choice do I have, now that he left us and I'm the only one who remains? He left me no other option. 

      I set my jaw. I will be the child that stays; I have to do this for my parents. I have to.

      Marcus offers me my knife. I look into his eyes – they are dark blue, a strange color – and take it. He nods, and I turn toward the bowls. Dauntless fire and Abnegation stones are both on my left, one in front of my shoulder and one behind. I hold the knife in my right hand and touch the blade to my palm. Gritting my teeth, I drag the blade down. It stings, but I barely notice. I hold both hands to my chest, and my next breath shudders on the way out. 

      I open my eyes and thrust my arm out. My blood drips onto the carpet between the two bowls. Then, with a gasp I can't contain, I shift my hand forward, and my blood sizzles on the coals.

      I am selfish. I am brave.

Divergent –trilogia

    0.1 The Transfer (2013)
    0.2 The Initiate (2013)
    0.3 The Son (2014)
    0.4 The Traitor (2014)
Divergent (2011/2014)
    1.5 Free Four: Tobias Tells the Story (2012)

Insurgent (2012)
    2.5 The World of Divergent: The Path to Allegiant (2012)

Allegiant (2013)

Glow - Amy Kathleen Ryan

Nimi: Glow

Trilogia/sarja: Sky Chasers, #1

Kirjailija: Amy Kathleen Ryan
Kustantaja: Macmillan

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 385 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: Teini-ikäiset Waverly ja Kieran uskovat, että heidän tulevaisuutensa on kirjoitettu tähtiin. 

      He ovat ovat osa ensimmäistä avaruudessa syntynyttä sukupolvea.

      He ovat rakastuneita. 

      He eivät ole koskaan nähneet vierasta... ennen kuin eräänä päivänä heidät revitään erilleen ja yhtäkkiä he löytävät itsensä taistelemasta henkensä edestä.

Rakas kissani - ihan vain söpöilyksi :)

Ajatukseni: Viimeset pari päivää ovat olleet melkoisen erikoiset ja lukemisesta ei ole tullut oikein mitään. Isoveli nimittäin keräsi kimpsut ja kampsut ja muutti kaverinsa kanssa vuokralle isämme asuntoon ja isä muutti naisystävänsä luokse. Paljon muutoksia viimeisen parin päivän aikana tapahtunut. Pakko myöntää, että on ihmeen hiljaista täällä kotona, etenkin kun äitikin oli viikonlopun reissussa. Kissa on huomannut, että veli on häippässyt nyt omille teilleen eikä se tee mitään muuta kuin joko istuu veljen huoneessa hylätyn lipaston päällä ja naukuu tai seuraa minua joka paikkaan ja pyörii jaloissa ja naukuu. Kissaparka. Ja kyllä tuntuu itsestäkin oudolta. Tosin sitä en voisi veljelle koskaan myöntää, koska sehän kävisi ylpeyteni päälle ja egoni kokisi kolahduksen :D No mutta, anyway, elämä on.

Mutta itse asiaan. Luin tässä viikon aikana Amy Kathleen Ryanin Glown. Avaruusalukseen sijoittuvan seikkailuromanssitarinan olen aikaisemmin lukenut Across the Universen muodossa, josta myös pidin kovasti. Avaruus on aina kiehtonut minua, mutta harvemmin luen avaruusseikkailua, koska en ole mikään tekniikan ja fysiikan ihmelapsi enkä aina ymmärrä hardcore-scifi–kirjojen teknologiaa. Minua häiritsee, jos en ymmärrä jotain. Siksi olenkin lykännyt isäni kovasti suosittelemien Alastair Reynoldsin ja Vernor Vingen kirjojen lukemista. Joskus hamassa tulevaisuudessa on sitten kunnon avaruus-scifin aika.

Glow kertoo kahdesta avaruusaluksesta, Empyreanista ja New Horizonista, jotka ovat matkaamassa avaruuden halki New Earthiin, Uuteen Maahan. Ilmeisesti vanha maapallo ei enää kelpaa, koska siellä vissiinkin... tapahtui jotakin. Mitä siellä maassa tapahtuikaan? Minulta meni vissiin se kohta ohi. Nämä kaksi alusta ovat kuitenkin olleet matkalla eli neljäkymmentä vuotta ja ovat noin puolivälissä matkaa. Alukset ovat valovuoden matkan päässä toisistaan eivätkä ne ole koskaan todella nähneet toisiaan muista kuin kuvista. Aluksissa ihmiset elävät melko lailla samanlaista elämää, mitä maassakin eläisivät, eli nuoret opiskelevat, ihmiset hoitavat maatiloja, kasvattavat erilaisia ruokakasveja ja hoitavat eläimiä, jotta mahdollisimman paljon eri lajeja selviäisi New Earthiin. Lisäksi ihmisillä on elintärkeä tehtävä: heidän tulee synnyttää lapsia mahdollisimman paljon, jotta he voivat asuttaa New Earthin.

Yhtäkkiä kaikki muuttuu Empyreanilla, kun New Horizon ilmestyy lähietäisyydelle. Matkustajat eivät tiedä, mitä on tekeillä ja he ottavat sisarusaluksen vastaan iloisesti, mutta aluksen kapteeni on tilanteesta todella huolissaan ja ilmiselvästi salaa jotakin olennaista. Äkkiä Empyreanilla alkaa soida hälytykset. Ja sitten helvetti on irti.

Glow kerrotaan kahden päähenkilön, 15-vuotiaan Waverlyn ja hänen poikaystävänsä Kieranin näkökulmista. Tarina on jaettu viiteen osaan, jotka vuorottelevat näiden kahden hahmon välillä. Waverly on aluksen vanhin tyttö ja Kieran on aluksen kapteenin luotettu apulainen, joka juontaa tv-lähetyksiä maahan matkan etenemisestä ja aluksen kuulumisista. Kaikki aluksella odottavat Waverlyn ja Kieranin menevän naimisiin ja hankkivan lapsia mahdollisimman nopeasti, sillä mitä nuorempi tyttö on, sitä hedelmällisempi ja hänellä on paremmat mahdollisuudet synnyttää terveitä lapsia.

Waverly oli todella hyvä päähenkilö. Hän oli vahva, älykäs ja toimelias eikä hän luovuttanut, näyttipä tilanne sitten kuinka epätoivoiselta tahansa. Hänen näkökulmansa tarinassa oli todella mielenkiintoinen, paljon mielenkiintoisempi kuin Kieranin. Koko kirja olisi voinut olla Waverlyn näkökulmasta, koska se oli paljon intensiivisempää kerrontaa. New Horizonin tapahtumat olivat jännittäviä ja täynnä toimintaa.

Waverlyn ja Kieranin suhde ei tuntunut jotenkin kovinkaan aidolta. Kieran kosii Warvelyä heti kirjan alussa ja ensimmäinen asia, mitä Waverly ajattelee on, että miksei Kieran mene naimisiin jonkun häntä kauniimman tytön kanssa. Toisaalta Waverly oli aito teini epäröidessään ensimmäisessä suhteessaan. Kuinka usein ensimmäinen seurustelusuhde todella kestää ja kuinka usein ensimmäisessä suhteessa olevien kannattaa mennä naimisiin ihan teininä? Ei kovinkaan usein. Ei usein ollenkaan. Joten Waverly oli tavallaan aidontuntuinen epäröidessään Kieranin suhteen.

Tässä kirjassa on sitä kuuluisaa kolmiodraamaa. Suhtautumiseni kolmiodraamaan on hyvin kaksipiippuinen. Jos kolmiodraama on todella pinnallista ja valtaa täysin koko kirjan ja se on ainoa kantava teema tarinassa, en todellakaan ole fani, mutta jos se on hyvin kirjoitettua, tukee pääjuonta eikä peitä kaikkia muita elementtejä alleen, se on ihan okei. Tämän kirjan kolmiodraama oli... nääh. En pitänyt kummastakaan pojasta. Osapuolet viettivät lähes koko kirjan erillään toisistaan, joten kyseessä oli ehkä enemmänkin kaukokolmiodraama ja se oli vähän kuin se ja sama, en hirveästi välittänyt siitä.

Kieran oli aika tylsä ja ihmeen naiivi. Hän on sen kolmiodraaman valoisa, lempeä ja lämmin poika, joka pyritään kuvaamaan nimenomaan sinä ystävällisenä, hellyyttä kaipaavan unelmana, mutta hän jäi ihmeen tylsäksi hahmoksi. Annan Kieranille pointsit kuitenkin siitä, ettei hän lopussa luovuttanut ja antanut periksi kiusaajaluonteiselle kusipäälle eli Sethille. Toinen osapuoli, Seth, taasen on se hämyisä, salaperäinen, devil-may-care–tyyppinen jätkä, jollaisen haluavat ne, joilla on haaveet saada vaurioitunut, haavoittunut paha poika itselleen jonka voivat sitten muuttaa, ”parantaa” hyväksi ja rakastavaksi kumppaniksi. Seth oli inhottava. Ilkeämielinen, suoraan sanottuna. Hän halusi tuhota Kieranin usuttamalla koko Empyreanin tätä vastaan ja yrittää ampua tämän avaruuteen vain koska heillä on erimielisyyksiä ja mustasukkaisuusdraamaa Waverlystä. Se, mitä Seth teki oli kamalaa eikä hänellä ollut mitään oikeaa syytä edes siihen! Tämä saattaa saada sympatiaa aikaan Kierania kohtaan, mutta kirjan epilogissa Kieran ei ollut kyllä yhtään sen parempi, sillä uskonnollinen fanatismi alkoi asettua tähän. Niin, kumpikaan poika ei ollut mitenkään hurraamisen arvoinen.

Minulla meni jonkin aikaa alusta ennen kuin pääsin tarinaan mukaan, mutta sitten kun kaikki toiminta alkoi, olin liimautunut kiinni kirjan sivuihin. Toimintakohtaukset olivat todella intensiivisesti kirjoitettuja enkä voinut laskea kirjaa käsistäni, kun sellainen kohtaus oli meneillään. Sitten siinä puolivälin tienoilla tarinan eteneminen vähän hidastui, kunnes taas loppupuolella loikkasi uuteen upeaan nousuun. Erityisesti New Horizonin tapahtumat olivat jännittäviä, ja siksi oli hiukkasen harmi, että kirjan viimeinen osa oli kirjoitettu Kieranin näkökulmasta. Empyreanin touhun olisi voinut tiivistää kolmen osan sijasta kahteen, sillä ilman aikuisia aluksella olevien poikien touhu muistutti hyvin paljon Kärpästen Herraa – se oli aika ennalta-arvattavaa ja liian kiusaajahenkistä minun makuuni: valtataistelua johtajan asemasta, syrjintää, pahoinpitelyä, yhden suoranaista kiduttamista.

Minä en pidä uskonnollisesta fanatismista tosielämässä, mutta kirjallisuudessa, etenkin tässä kirjassa se loi loistavan jännitteen ilmapiiriin ja hyvän pohjan pelottaville tapahtumille seuraavassa osassa. New Horizonin asukkaat ovat enemmän tai vähemmän tiedottomia kulttijohtajansa todellisista motiiveista ja touhuista, mutta Empyreanin tyttöjen ateismi antaa heille etulyöntiaseman nähdä älyttömän uskonnollisen aivopesun lävitse, jota New Horizonin johtaja, pastori Anne Mather teki aluksensa matkustajille. Kulttielementti teki Waverlyn osista jännittäviä.

Glow oli kokonaisuudessaan hyvä kirja, mutta miinusta tämä sai siitä, etten tykännyt kummastakaan pojasta ja välillä tässä kirjassa oli hieman pitkäveteisiä kohtauksia. Kirja loppui kuitenkin sen verran hyvään kohtaan, että luen mielelläni jatko-osan, Sparkin, mikäli kirjasto hankkii senkin hyllyyn. Ostamaan en kuitenkaan sitä lähtisi. Jos tämä kirja kiinnostaa, ainakin oululaisille on sellaisia hyviä uutisia kuin että tämä löytyy kirjastosta.

Lukunäyte: IN THE GARDEN, sivu 35

The children crouched on the floor along the base of the stage, hugging themselves, hands gripping ankles, elbows on knees. They cowered away from the men. 

      She tried to make sense of it: me holding guns in a room full of children. A part of her considered that she ought to feel afraid.

      ”Don't worry,” the man with the scar said. ”This is a rescue mission.” 

      ”Then why do you need that?” Waverly pointed at the gun.

      ”In case something goes wrong,” he said in a lilting way, as though he were talking to a girl much younger than Waverly. 

      ”What would go wrong?” she asked.

      His smile was thin. ”I'm glad we understand each other.” 

      He jerked his gun at her, gesturing for her to enter the room. The way he turned his back on her showed that he did not expect, would not tolerate, disobedience.

      Her breath labouring, she looked down at Serafina, took hold of her small sweaty hand, and obeyed.

Sky Chasers –trilogia

Glow (2011)

Spark (2012)

Flame (2014)

Puolivälipostaus!

Olen nyt muuten ensimmäisten osien haasteen puolivälissä. Etenen hitaasti kevään kaikennäköisen häslingin takia ja koko toukokuu meni periaatteessa lukemisen suhteen hukkaan. Mutta tulevana välivuotena ehdin rauhassa lukea, mitä haluan ja toteuttaa lukusuunnitelmia, joita kehittelen jatkuvasti. Joten positiivista sen kannalta!

Mutta mutta, mitäs mieltä olette tähän astisista haastekirjoista? Mitkä kirjat ovat olleet mielenkiintoisia? Mitkä eivät ole olleet? Onko joku kavunnut samantien lukulistalle? Mihin kirjoihin ette koskisi edes viiden metrin seipäällä? Jakakaa tuntemuksianne!

The Pledge - Kimberly Derting

Nimi: The Pledge

Trilogia/sarja: The Pledge, #1

Kirjailija: Kimberly Derting 

Kustantaja: Margaret K. McElderry Books

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 323 + 7 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Haastekirja 10/20

Juonikuvaus: Seitsemäntoistavuotias Charlaina ”Charlie” elää Ludaniassa, maassa, jota johtaa julma monarkia ja tiukasti määritellyt kastit, jotka jakautuvat maassa puhuttujen kielten mukaan. Pieninkin rikkomus tarkoittaa välitöntä kuolemantuomiota. 

      Charlie on elänyt koko elämänsä niin vaarallisen salaisuuden kanssa, että sen paljastuessa hänet tapettaisiin. Charlie osaa tulkita ja ymmärtää kaikkien kastien kieliä, mukaan lukien outoa, aivan uutta kieltä, jota puhuu salaperäinen ja komea Max, jonka Charlie tapaa eräänä iltana klubilla. Vaikka Charlie tuntee suurta vetoa poikaan, hän ei kuitenkaan ole varma, kenelle Max todella on lojaali.

      Kun väkivaltaiset yhteenotot totalitaarisen monarkian ja kapinallisten välillä pahenevat, kaikille alkaa valjeta, että Charlie on avain johonkin paljon suurempaan: hän on Ludanian ainoa mahdollisuus saavuttaa vapaus kuolettavan monarkian kammottavasta voimasta.

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 3.5 tähteä. Minun kyllä nyt täytyy päästä irti puolikkaiden ongelmistani, koska muuten tulen kohtaamaan aina vain enemmän ongelmia tähtiä jakaessani.

Selailin joskus talvella kirjailijoiden kotisivuja etsiessäni uutta, erilaista luettavaa, ja päätin Dertingiltä tilata kaksi trilogian ensimmäistä osaa: The Body Finderin ja The Pledgen. Dertingillä on hieno tapa osata luoda aivan uudenlainen idea, hän osaa loistavasti alkaa rakentaa maailmaa idean ympärille, luoda mielenkiintoisia hahmoja ja kirjoittaa hyvin koukuttavalla tavalla. Niinkin hienoja kuin nämä kyvyt ovatkin, hän ei kuitenkaan vie niitä loppuun asti ja vain raapaisee pintaa siitä, mitä hän todella kykenisi tekemään tarinallaan. Harmi oikeasti, sillä minä pidän tämän naisen kirjoista.

The Pledge on sekoitus maagista realismia ja dystopiaa. Ludania on uusi USA, jota hallitsee monarkia ja kuningatar. Monarkia järjestyy siten, että vain naispuolinen perijä voi ottaa kuningattaren paikan vastaan, miespuolisia ei tähän hommaan hyväksytä. Vajaa kolmesataa vuotta aikaisemmin maassa tapahtui kapina, joka ajoi monarkian alas, kuninkaalliset teloitettiin ja tilalle yritettiin luoda tasavallan kyhäelmä presidenttineen ja kaikkineen. Tasavalta ei kuitenkaan onnistunut, koska muu maailma ei hyväksynyt uutta järjestystä ja katkaisivat kauppasuhteet maan kanssa. Tästä koitui pahoja ongelmia Ludanialle, joten uusi kuningatar löysi pian tiensä vallankahvaan ja tämä pisti ulkomaansuhteet taas kuntoon. Mutta Ludania itse oli yhä pahassa jamassa, sillä maa on aktiivisessa sodassa ei vain kuningatar Elenan joukkojen kanssa, mutta myös maan sisällä piilottelevien kapinallisjoukkojen kanssa.

Ludanian kastijärjestys jakautuu maassa puhuttujen kielten mukaan. Yleiskielenä toimii Englaise, ylemmän luokan kieli on Termani ja alemman Parshon. Maassa on säädetty laki, että kun ylemman kastin jäsen puhuu omaa kieltään, alemman kastin jäsen joutuu laskemaan katseensa. Eli jos Parshon-ihminen katsoo Termani-ihmistä hetkellä, jona tämä puhuu Termania, Parshon-ihminen joutuu hirsipuulle silmänräpäyksessä. Hirttämiset ovat jokapäiväistä elämää.

Charlie on 17-vuotias tyttö, jolla on epätavallinen taito kyetä ymmärtämään kaikkia kieliä ja niiden murteita. Hänen perheensä lisäksi kukaan muu ei tiedä hänen kyvystään, koska tiedon leviäminen tarkoittaisi menolippua hirsipuulle ihmisten hurratessa päätepysäkillä. Charlie oli varsin mukava hahmo, hyvin kehitetty ja sympaattinen. Hän oli vahva oikeina hetkinä ja teki kirjan ensimmäisten 2/3 ajan hyviä päätöksiä ja ratkaisuja. Sitten hänen älykkyysosamääränsä tuntui tippuvan puoleen. Viimeisessä kolmanneksessa hän oli ihmeen naiivi henkilöksi, joka tietää millainen pahis häntä on vastassa, mutta lähtee silti soitellen sotaan toivoen sympatiaa ja iloista juttutuokia sellaisen kanssa, joka ei tunne empatiaa ketään kohtaan ja tuhoaa kokonaisia kansakuntia silmääkään räpäyttämättä. Eiiii hyvä.

Charlie on todella läheinen hänen nelivuotiaan pikkusiskonsa Angelinan kanssa, jolla on myös erikoinen kyky: hän osaa parantaa. Angelina on mykkä, mutta hän kommunikoi ihmisten kanssa katseella ja kosketuksella eikä luota keneenkään yhtä paljon kuin siskoonsa. Heidän välinsä olivat aika suloiset ja lämpimät, mutta Angelinaa tavallaan vähän niin kuin raahattiin mukana toimeettomana viimeisille muutamalle kymmenelle sivulle asti.

Charliella on kaksi parasta ystävää, poikahullu Brooklynn ja sydämellinen Aron. Molemmilla oli niin paljon potentiaalia olla loistavia hahmoja, mutta molemmat vain jäivät niin ohuiksi ja sieluttomiksi. Brooklynn on aluksi sellainen todella tyypillisen itsekäs ja täysi bilehile, joka iskee miehiä harrastukseksi, mutta sitten hänestä paljastuu aivan uudenlainen puoli ja hänet vähän niin kuin unohdetaan koko tarinasta. Sääli sekin, koska Brooklynnin hahmosta olisi voitu kehittää todella badass-hahmo. Aron oli vain paikalla parin sivun ajan, hävisi hetkeksi, palasi takaisin, hävisi taas. Hän oli ystävällinen ja lempeä, mutta hänen hahmonsa jäi niin paperinohueksi ja turhaksi. Taas, harmi.

Ja sitten on Max, tämä salaperäinen, omituista kieltä puhuva poika, jolla on tummat hiukset, teräksenharmaat silmät ja upean komeat kasvot. Max oli todella mielenkiintoinen hahmo ja hänestäkin olisi voitu luoda todella loistava hahmo, mutta hänenkin koko hahmonsa rakentui Charlien ympärille. Ihan kuin näillä hahmoilla ei olisi elämää ennen varsinaista tarinaa. Hahmolle ei ole kehitetty kunnon menneisyyttä ja taustaa, jotka kertoisivat tämän nykyisestä luonteesta, asenteesta ja olemuksesta. Maxilla olisi pitänyt olla enemmän omia motiiveja, jotka eivät olisi pyörineet pelkästään Charlien ympärillä, että olisin voinut pitää hänestä enemmän. Ainoa hahmo, joka tuntui suunnilleen kokonaiselta ilman Charlietakin oli Xander, vastarintaliikkeen johtaja.

Romanssi ei tässä kirjassa ei ollut mitään huonoa, mutta ei nyt hurrattavaakaan. Ongelmani on siis se, että Max oli jotenkin niin littana hahmo, joten kuinka romanssi olisi voinut olla syvällistä ja aidonoloista, sellaista, missä pari tuntee toisensa ja huomaavat miksi he ovat toisilleen niin hyvä vastinkappale. Romanssi ei kuitenkaan nyt ihan insta-love ole, mutta vaarallisen lähellä sitä. Heidän suhteensa oli kyllä melkoisen lämmin ja söpö ja vaikka minä siitä kuitenkin pidin, sekään ei päässyt niihin syvyyksiin, mitä se olisi paremmin kehitettynä olla. Tässä ei sentään kuitenkaan heitetty kolmiodraamaa silmille. Ja toivottavasti ei tule jatkossakaan.

Tämän kirjan asetelma ja maailma ovat mielenkiintoisia ja ainakin näin näppituntumalta alkuperäisiä. Tämä on sinänsä vähän erikoista dystopiaa, koska maailma muistuttaa enemmän jonkinlaista fantasiamaailmaa kuvitteellisine kaupunginnimineen ja järjestyksineen. Monarkiaa on ollut monissa muissakin dystopiakirjoissa, muun muassa meidän kaikkien rakastamassamme Evessä. Mutta siinä missä Even monarkia oli todella heikkoa, The Pledgessä monarkia on kohtuullisen hyvin rakennettua. ”Joo-o, kyllähän se noinkin voisi käydä, ei valittamista”, ajattelin lukiessani syitä, joilla selitettiin tasavallan epäonnistumisen syyt ja seuraukset.

Tämän kirjan juoni oli jännittävä. Olen lukenut arvosteluja, jossa The Pledge on saanut syytöksiä ennalta-arvattavuudesta juonen ja hahmojen suhteen enkä kiistä niitä täysin. Lukiessani osasin arvella, että kuka on kuka ja mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi, mutta se ei häirinnyt minua lainkaan. Tyypillisesti trilogioissa on aika ilmiselvää, että tietää, mitä ensimmäisen osien lopussa tapahtuu kenellekin, kuka jää eloon ja kuka ei, sillä kyseessähän on nimenomaan trilogia. Kuinka usein päähenkilö kuolee ensimmäisen osan lopussa lopullisesti eikä vain kuvitellusti? On siis olemassa ennalta-arvattavuutta, joka on luonnollisesti olemassa trilogioissa ja sarjoissa ja sitten on olemassa ennalta-arvattavuutta, joka raastaa kliseisyydellä ja ilmiselvyyksillä. En siis menisi noitavainoihin ennalta-arvattavuuden vuoksi.

Minä pidän Dertingin kirjoitustyylistä. Se on todella eloisaa ja sujuvaa. Pidin tämän kirjan kirjoituksesta ehkä hieman enemmän kuin The Body Finderissa, koska tässä ei ollut sitä samaa kiusallista toistettavuuden makua, mitä Dertingin ensimmäisessä kirjassa oli. Tässäkin kirjassa tarinankerrontaa vaihdeltiin monen henkilön välillä – Charlien, Maxin, Xanderin ja kuningattaren. Monesti näkökulmien vaihtelu voi sekoittaa lukijaa, jos kertojien äänet ovat hyvin samanlaisia, mutta toisaalta hyvin kirjoitettuna moniääninen kerronta voi luoda ainoastaan tehokkaamman ja jännittävämmän tunnelman tarinaan. Jälleen kerran, harmi vain, ettei näitä useita kertojanääniä todella käytetty hyväksi niin hyvin kuin olisi voitu. Ne olivat vain lähinnä sellaisia puolentoista sivun toteamuksia.

Kirjan loppu oli melkoisen intensiivinen ja jännittävä. Kuningatar oli todellakin aika häijy tyyppi, todella julma ja manipuloiva. Lopussa oli myös yksi aika turha kohtaus, jonka olisi voinut huoletta leikata pois, koska sillä ei loppujen lopuksi ollut mitään asemaa juonen kannalta. Koko kirjan jännittävin kohta on kuitenkin epilogi, jossa Charlie kertoo tapahtuneesta ja siitä, miten hän pärjäilee. Ja eräästä toisesta asiasta. Juuri tuon epilogin takia haluan todella kovasti lukea seuraavan osan, The Essencen.

Ollakseen neljän tai viiden tähden arvoinen The Pledge kompastui vähän liikaa siihen, ettei tässä tarinassa käytetty kaikkea sitä potentiaalia ja mahdollisuuksia, mitä tällä kirjalla olisi ollut. Hahmot jäivät vähän liian littanoiksi, moniäänistä kerrontaa ei tehostettu tarpeeksi, romanssi oli vähän laimeaa ja niin edelleen. Näistäkin huolimatta tämä oli todella hyvä kirja, jota suosittelen mielelläni. Ja tämän kirjan kansi on todella hieno! The Pledge sopisi erityisesti niille, jotka ovat tottuneet fantasiaan, mutta haluavat kokeilla kevyttä dystopiaa tutustuakseen genreen.

Minä kuittaan ja painun katsomaan Manaajaa.

Lukunäyte: Luku 2, sivu 38

This time I did gaze downward while I pretended not to listen to thing she was saying about me, most of which should never have been spoken aloud in any language. 

      Panic paralyzed me, and my throat squeezed shut. I dared a quick look around me, with only my eyes. Brooklynn stood frozen, staring back at me, and behind her, all three of the men sitting at her table were watching me. For a moment, my gaze locked with that of the third man – the one Brooklynn had been intent on making notice her. His eyes were dark and intense, focused solely on me as he leaned forward now, no longer disinterested.

      I grimaced as I heard my father rushing out through the kitchen doors to see what all the commotion was about. I turned my eyes his way, and recoiled as I met his stare, knowing that I'd made a mistake. 

      A deadly one.

      ”I'm sorry,” I said aloud, to no one in particular.

The Pledge –trilogy

The Pledge (2011)

The Essence (2013)

The Offering (2013)