Takakannesta: ”Leikkimökissä oli hämähäkki. Pohdimme, kenen tehtävä olisi tappaa se. Minä sain heti vapautuksen, jotten jäisi täysorvoksi. Olimme kuulleet, että hämähäkin tappajalta kuolee isä tai äiti.”
Sodan luodit ja kranaatit eivät osuneet vain rintaalla taistelleisiin miehiin. Kun isä kaatui, vaimosta tuli leski ja lapsista sotaorpoja. Tavalliset perheet muuttuivat poikkeusperheiksi.
Suomen 50 000 sotaorpoa ovat kasvaneet aikuisiksi, tehneet työtä, saaneet omia lapsia ja lapsenlapsia. Isän menettäminen liian varhain jätti kuitenkin lähtemättömän jäljen. Kellastuneet perhevalokuvat ja rintamalta lähetetyt kirjeet ovat korvaamattomia aarteita, jos isästä ei jäänyt omia muistikuvia.
Kirjan kertojat kuvaavat surua ja sodan jälkeistä raskasta työtä, johon lapset joutuivat äitiensä rinnalla. Yhtä lailla kertomuksissa kuvataan vahvoja imisiä, jotka nauttivat pienistä onnen hetkistä ja vastuksien voittamisen tuomasta ylpeydestä. Yhdessä oli mahdollista kulkea pimeä taival kohti uutta elämää.
Ajatukseni: En suunnitellut lukevani tätä, mutta kirjastossa muistelmahyllyä selaillessani tämä osui silmiini ja päätin pari sivua vilkaista. Siinähän sitten puolet kirjasta samalta seisomalta luin ja pakkohan tämä oli vielä kotiinkin mukaan ottaa ja loppuun lukea kun kerran oli aloittanutkin.
Ei tullut isä kotiin: Sotaorpojen kertomuksia kertoo yli 30 surullista sotaorvon kohtaloa perheen saadessa suruviestin rintamalla kaatuneesta aviopuolisosta ja isästä. Orvot kertovat hetkistä, jolloin suruviestit saivat ja muistelevat, millainen isä heillä onkaan ollut ja kuinka heidän menetyksensä vaikutti perheen ja lasten elämiin.
Tämä kirja koostuu siis sotaorpojen kirjoittamista kertomuksista, kuinka he menettivät isänsä sodassa ja kuinka he yrittivät jatkaa elämäänsä menetyksen jälkeen. Jokainen kertomus on henkilön itsensä kirjoittama, joten vaikka tämän kokoelman kirjallinen anti ei ehkä olekaan mistään kaikkein vaikuttavimmasta päästä, kertomukset tuntuvat näin paljon henkilökohtaisemmilta. Lisäksi mukana on muutama kirje sekä valokuvia.
Lukiessa oli kyllä vaikea pitää tunteet kurissa, sillä meinasin suunnilleen joka toisella sivulla alkaa kyynelehtiä. Ei ollut helppoa lukea toisen ihmisen näin henkilökohtaista tragediaa (tästä syystä olen myös vähän huono elämäkertojen lukija, joita yritän kuitenkin enemmän alkaa lukea). On kuitekin tärkeää tuntea historiaa ja ymmärtää todellisuutta, jossa monet kymmenet tuhannet suomalaiset elivät.
Olen useasti sanonut, että sota-aikaa kuvaavat teokset kiinnostavat minua kovasti ja näitä tuleekin luettua aina silloin tällöin. Suomen sodat ovat varmasti monille tuttuja ainakin yleispiirteiltään, suurimmilta taisteluiltaan ja aikajanoiltaan, mutta kenties harvemmin sitä tulee mietittyä, mitä kaikkea kotirintamalla tapahtui perheissä ja kuinka sodat heitä verottivat. Jokainen rintamalla kaatunut mies on aina jonkun poika, veli tai isä ja tämän kaatuessa häntä jää aina joku kaipaamaan. Tämä kirja kuvasi kertomuksineen tuota kaipausta todella tehokkaasti.
Ei tullut isä kotiin on tällainen nopeasti luettu, lyhyt muistelmateos, joka kokoaan usean sotaorvon kertomuksen isän menettämisestä ja elämästä selviytymisestä. Suosittelen tätä niille, joita aihe kiinnostaa!
Tuli tässä mieleen, että minun pitäisi alkaa ottaa hieman selvää molempien isoisoisieni vaiheista rintamalla. Voisi lähteä liikkeelle vaikka siitä, että veisin äidin puoleisen isoisoisän haastattelun sisältävän C-kasetin digitoitavaksi ennen kuin se on liian myöhäistä. Puoli vuotta arkistotalolla työssä on saanut tutkijanvaistoni heräämään :D
Lukunäyte: Alkusanat
Vuosien 1939-1945 ankarissa taisteluissa Suomi menetti kaatuneina noin 90 000 miestä. Näiden sankarivainajien kohtalo ei ollut ainoa taakka, jota isänmaamme joutui kantamaan. Siten seurauksena maassamme oli noin 30 000 sotaleskeä ja meitä, isättömiä orpoja yli 50 000. Aviopuolison tai isän menettäminen oli jo sinänsä murheellinen tapahtuma, mutta sen tuottamaan suruun ja ahdistukseen liittyi monesti myös taloudellinen ahdinko, jota yhteiskunnan tuki helpotti vain osittain. Toisaalta mikään taloudellinen apu ei pystynyt korvaamaan isän menettämisen aiheuttamaa kaipuuta.
Isän ikävää me sotaorvot olemme kantaneet aina nykypäiviin saakka. Lapsuuden ja nuoruuden vuosina ikävä täytyi peittää, sillä tärkeintä oli yhdessä sotaleskiäitiemme kanssa selviytyä arjesta, suunnitella ja rakentaa elämää ja tulevaisuutta niissä olosuhteissa, jotka sodanjälkeinen Suomi tarjosi. Orpoudestamme emme silloin paljon puhuneet, emme myöskään myöhemmin, sillä se ei jostain syystä tuntunut sopivalta.
