Nimi: Kuudes mies
Alkuteos: The Absolutist
Kirjailija: John Boyne
Kääntäjä: Laura Beck
Julkaisuvuosi: 2011 (suomeksi 2013, Bazar)
Sivuja: 334 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★★★
41. A book by an author you've never read before
41. A book by an author you've never read before
Takakannesta: Syyskuussa 1919 nuori Tristan Sadler matkustaa Lontoosta junalla Norwichiin toimittamaan kirjeitä Marian Bancroftille. Tristan taisteli Marianin veljen Willin rinnalla ensimmäisessä maailmansodassa, kunnes vuonna 1917 Will päätti jättää taistelutantereet ja julistautui aseistakieltäytyjäksi.
Kirjeet eivät kuitenkaan ole todellinen syy Tristanin vierailulle. Kulkiessaan sodasta toipuvan kaupungin kaduilla Teistan kertoo Marianille hänen ja Willin ystävyydestä, joka kantoi Aldershotin harjoituskentiltä taisteluhautoihin. Hän kertoo läheisen ystävyyden synnyttämistä onnenhetkistä ja itsensä löytämisestä sekä lopulta epätoivo ja tuskan täyttämästä ajanjaksosta.
Kirjeet eivät kuitenkaan ole todellinen syy Tristanin vierailulle. Kulkiessaan sodasta toipuvan kaupungin kaduilla Teistan kertoo Marianille hänen ja Willin ystävyydestä, joka kantoi Aldershotin harjoituskentiltä taisteluhautoihin. Hän kertoo läheisen ystävyyden synnyttämistä onnenhetkistä ja itsensä löytämisestä sekä lopulta epätoivo ja tuskan täyttämästä ajanjaksosta.
Juonikuvaus: Olen tunteellinen raunio. Sydänparkani särkyi niin perusteellisesti, etten tiedä, miten tästä enää toivun.
On vuosi 1919 ja nuori Tristan Sadler on matkustanut Norwichiin tapaamaan Marian Bancroftia, hänen ensimmäisessä maailmansodassa yhdessä taistelleen ystävänsä Willin sisarta. Tristan haluaa palauttaa Marianille Willin kirjeet ja yrittää samalla tehdä oikein kertomalla, mitä noita sotavuosina todella tapahtui.
Rakastan sota-ajan kertomuksia. Ne ovat hirvittäviä, raadollisia, julmia ja täynnä järkyttäviä ja surullisia ihmiskohtaloita, jotka kertovat sellaisia tarinoita, joita ei koskaan saisi unohtaa tai ohittaa. Tällaiset tarinat pitävät sydäntäni rautaisessa nyrkissä ja murskaa sen joka kerta, kun niitä luen. Edellisenä esimerkkinä mainittakoon viimekesäinen Elizabeth Weinin Code Name Verity. Ne tunteet iskevät minuun niin lujaa, että olen romahtaa kaiken sen painon alla. Näin myös John Boynen Kuudennen miehen kanssa.
Törmäsin tähän loppusyksystä Suomalaisen kirjakaupan alehyllyssä ja silloin kirja kiinnitti ensimmäisen kerran huomioni. Sitten Kirjaneito otti kirjan lukuun ja kiinnostukseni roihahti kunnolla. Kirjastossa Kuudes mies kutsui kiljuen nimeäni joka kerta siihen törmätessäni, mutta jätin sen aina vain hyllyyn odottamaan ”parempaa hetkeä”, kunnes toissa viikolla en voinut enää ohittaa tätä – minun täytyi ottaa kirja mukaan ja aloittaa heti. Arvelin jo kuudenkymmenen sivun kohdalla, että Kuudes mies olisi juuri se minun kirjani. Ja arvatkaa mitä. Olin oikeassa.
Tämä kirja kerrotaan kahdessa ajassa: toinen sijoittuu vuosiin 1916-1917 jolloin alaikäisenä sotilaaksi värväytynyt Tristan kertoo kuinka tapasi ja ystävystyi Will Bancroftin kanssa ja toinen sijoittuu sodan jälkeen vuoteen 1919 kun Tristan yrittää päästä yli sota-ajan kamaluuksista ja niskassa painavista musertavista itseinhon tunteista palauttamalla Willin sisarelle tämän kirjeet ja kertomalla totuuden, mitä oikeasti tapahtui niillä sotakentillä.
Pidin äärimmäisen mielenkiintoisena Boynen kerrontaratkaisua. Menneisyys oli kirjoitettu preesensissä ja nykyisyys imperfektissä, mikä aluksi ihmetytti minua. Boyne antaa eräänlaisen selityksen tälle lopussa, mutta tein siihen rinnalle omat tulkintani: Tristan saattoi ehkä selvitä sodasta fyysisesti, mutta hän elää henkisesti edelleen noita päiviä eikä voi koskaan täysin paeta kaikkea sitä kauheutta.
”Kasarmit ovat täynnä aaveita, Marian, ymmärrätkö? [...] Ja kun minua ei tapettukaan, kun minä olin yksi onnekkaista... [...] Minä en usko selviytyneeni. Minua ei ehkä ole haudattu ranskalaiselle pellolle, mutta siellä minä viipyilen. Henkeni ainakin viipyilee. Minä ajattelen että hengitän ja siinä kaikki. Ja hengittämisen ja elossa olemisen välillä on vissi ero.”
Kaikki ne traumat ja itseinho on hänessä yhä niin voimakkaana, että hän mielessään elää menneisyyttä joka hetki, kokien ja tuntien sen niin vahvasti pääsemättä niitä koskaan pakoon. Henkisesti hän on edelleen sotatantereella.
Tämä kirja teki minuun vaikutuksen niin monella tavalla. Jos olisin ollut yksin, olisin ihan varmasti alkanut itkeä viimeisen sivun käännettyäni, mutta koska istuin kahvipöydässä jouduin suurella työllä pitämään itseni koossa. Tiesin tavallaan koko ajan, mihin suuntaan tarina kulki ja millaisen päätöksen se saisi, ja se vääjäämätön eteneminen sitä kohti oli todella musertavaa. Rukoilin, että olisin väärässä, mutta minä tiesin...
Tristanin ääni oli niin tuskaisa, että ihan pahaa teki lukea sitä. Hänen epävarmuutensa sekä itseään että Williä kohtaan, hänen sekaiset ajatuksensa Willin ailahtelevien mielenliikkeiden vuoksi, kuinka hän hitaasti sulkee itsensä kaikelta siltä väkivallalta ja emptialta, kuinka hän jatkoi eteenpäin tilanteessa, jossa Will ei enää siihen kyennyt... Tristanilla oli niin ainutlaatuinen ääni, jota sekä inhosin että rakastin. Hän oli käytännössä katsoen vasta lapsi (seitsemäntoistavuotias...) sotaan joutuessaan ja kaikki hänen kokemansa raateli hänet henkisesti ja se kuulsi hänen äänestään niin selkeästi.
Boyne otti hienosti kantaa valkoisen sulan miehen -käsitettä sekä homoseksuaaliutta kohtaan. Molemmat olivat tuohon aikaan niin kammottava häpeä, että niistä teloitettiin ihmisiä kuuden miehen teloituskomppanian toimesta. Hirvittävää, eikö? Kuinka pasifismia voidaan pitää pelkuruutena tai homoseksuaaliutta sairautena en koskaan pysty käsittämään. Aseistakieltäytyjää pelkuruudesta syyttäminen osoittaa lähinnä sen, kuinka primitiivinen ihminen on. Tästä voidaan heittää vastakysymys, että kuka hullu kannattaa ja rakastaa sotimista? Jotkut ajattelevat, että raaka voima on ainoa tapa hoitaa asioita ja ne, jotka omantunnon syistä kieltäytyvät siitä, ovat automaattisesti ”valkoisen sulan miehiä”. Mutta eikö kuolemankin uhalla omissa eettisissä kannoissa pysyminen osoita paljon enemmän rohkeutta kuin niiden kieltäminen painostuksen alla? Kyllä minusta.
Kuudes mies kolahti minuun niin lujaa ja niin kipeästi. Sydänparkani särkyi tätä lukiessa täysin. Vaikka minua kiinnostaakin toinen maailmansota ensimmäistä enemmän, tämän jälkeen haluan kovasti lukea muitakin ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvia teoksia. Siksi tilasin Michael Morpurgon Private Peacefulin, jonka haluan heti lukea. Tajusin myös vasta äskettäin, että This House is Haunted -kirja jonka randomilla syksyllä ostin onkin John Boynen teos. Kivaa lukea muutakin häneltä.
Suosittelen tätä kirjaa niin kovasti. Minä rakastin tätä koko palasiksi särkyneen sydämeni pohjasta!
SEURAAVA KAPPALE SISÄLTÄÄ SPOILEREITA!
Minun on pakko kysyä teiltä kirjan lukeneilta, että mitä mieltä olitte lopussa Willin sanoista? Oliko hänellä koskaan tunteita Tristania kohtaan vai oliko heidän yhteiset hetkensä sittenkin vain lohdun hakemista? Minä niin haluan uskoa siihen, että Willkin rakasti Tristania mutta ei pystynyt hyväksymään itseään ja tunteitaan täysin (ja siksi myös valehteli olevansa kihloissa). Hän sanoi niin julmasti, koska halusi säästää Tristanin siltä raastavalta tuskalta, joka tätä ravistelisi Willin teloituksesta. Haluan uskoa, että Will toimi niin, koska pohjimmiltaan rakasti Tristania. Olenko yksin näiden ajatusten kanssa vai löytyykö teitä muitakin?
Minun on pakko kysyä teiltä kirjan lukeneilta, että mitä mieltä olitte lopussa Willin sanoista? Oliko hänellä koskaan tunteita Tristania kohtaan vai oliko heidän yhteiset hetkensä sittenkin vain lohdun hakemista? Minä niin haluan uskoa siihen, että Willkin rakasti Tristania mutta ei pystynyt hyväksymään itseään ja tunteitaan täysin (ja siksi myös valehteli olevansa kihloissa). Hän sanoi niin julmasti, koska halusi säästää Tristanin siltä raastavalta tuskalta, joka tätä ravistelisi Willin teloituksesta. Haluan uskoa, että Will toimi niin, koska pohjimmiltaan rakasti Tristania. Olenko yksin näiden ajatusten kanssa vai löytyykö teitä muitakin?
SPOILERIT PÄÄTTYVÄT TÄHÄN!
Lukunäyte: Me olemme erilaisia, Aldershot, huhti-kesäkuu 1916
Ajelehtiessamme ulos lauman hännillä pelkissä alushousuissa ja -paidoissa karkea sora jalkojemme alla Will ja minä päädymme vierekkäin ja hän ojentaa minulle kätensä.
”Will Bancroft”, hän sanoo.
”Tristan Sadler.”
”Näyttää siltä että olemme naapureita seuraavien kuukausien ajan. Et kai vain kuorsaa?”
”En tiedä”, minä sanon, sillä en ole koskaan miettinyt asiaa. ”Kukaan ei ole ainakaan sanonut niin. Entä sinä?”
”Minulle on kerrottu, että jos makaan selälläni voisin vaikka lennättää katon ilmaan, mutta olen ilmeisesti onnistunut koulimaan itseni kääntymään kyljelleni.”
”Minä tönaisen sinut kyljellesi jos aloitat”, minä sanon hymyillen ja hän nauraa vähän, ja minä vaistoan välillämme orastavaa toveruutta.
”Tönäise vain”, hän sanoo hiljaa hetken kuluttua.
