Nimi: Torn
Trilogia/sarja: Trylle, #2
Kirjailija: Amanda Hocking
Kustantaja: Pan Macmillan
Julkaisuvuosi: 2010 (tämä versio 2012)
Sivuja: 291 + 38 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★☆☆☆☆
Juonikuvus: Acknowledging that she was different from everyone else wasn’t difficult for Wendy Everly – she’d always felt like an outsider. But a new world and new family is a hard for any girl to accept easily.
Leaving behind the mysterious country of her birth, she is determined to fit back into normal life. But the world she’s left behind won’t let her go that easily. Kidnapped and imprisoned by her true family’s enemies, Wendy soon learns that the lines between good and evil aren’t as defined as she thought. And those things she’d taken for granted may have been lies all along. With the help of the dangerously attractive Loki, she escapes back to the safety of Förening – only to be confronted by a new threat.
It’s time to make a choice – can she put aside her personal feelings for the sake of her country? Torn between duty and love she must make a choice that could destroy her one chance at true happiness.
Ajatukseni: Tässäpä on kirja, joka on aivan järisyttävän tylsä. Näin tämän kirjaston hyllyssä, ja ajattelin, että miksipäs ei, voisihan sitä varata taas menolipun röllilandiaan – onhan ensimmäisen osan, Switchedin, lukemisesta jo pari kuukautta. Joko olin onnellisesti unohtanut ensimmäisen osan hitauden ja hahmojen pahviulottuvuuden ja todella pitkäveteisen tarinankerronnan, tai sitten tässä kirjassa se kaikki oli kirkkaampaa kuin kolmesti keitetty ja jäädytetty vesi. Kumpi jompi, tunnen oloni riutuneeksi.
Aloitettuani tämän lukemisen, minä yritin huijata itseni pitämään tästä. Ja alku ei tuntunutkaan nyt kirkuvan surkealta, joten ajattelin, että tämähän saattaisi ylittää ensimmäisen osan, joka ei onnistunut voittamaan minua puolelleen. Minä todella yritin uskotella itselleni, että Torn saattaisi olla hyvä, mutta hyvin nopeasti jouduin toteamaan, että samaa huttua oli tässäkin osassa luvassa.
Tässä kirjassa ei tapahdu mitään. Tyyliin... yhtään mitään. Tässä ei ole juonta laisinkaan. Edellinen osa loppui siihen, että Wendy otti hatkat prinsessaelämästään, koska hänen rakastamansa mies jätti hänet. Wendy manipuloi mukaansa ihmisvaihdokkaansa, Rhysin, ja palaa takaisin ihmiskotiinsa. Samaan paikkaan, josta vihollinen aikaisemminkin löysi hänet. Ja sitten – shokeeraavaa kyllä – vihollinen löytää heidät sieltä taas ja vie heidän Vittrojen, Tryllejen röllivihollisten linnaan. Wendylle selviää lisää hänen perinnöstään ja kohta häntä kiskotaan kahden kuningaskunnan välillä kuin räsynukkea, jota kaksi henkisesti kuusivuotiasta hallitsijaa kiskoo välissään. Tuolla linnoituksessa Wendy kohtaa Lokin, überkomean renttujätkän, ja voilá! näin saamme kestettäväksemme röllikolmiodraaman! Mikä yllätys!
Tästä eteenpäin ei tapahtunut yhtään mitään. Tuon juonettomuuden lisäksi hahmot olivat ne, jotka lakaisivat tämän kirjan maton alle. Wendy on tolppa. Hän on itsekeskeinen tolppa, joka on kuin paikoilleen jumittunut äänite – hän narisee aina vain samaa asiaa, uudelleen ja uudelleen ja uudelleen... ja uudelleen. Joko hän itkee sitä, että Finn on niin etäinen tai sitä ettei hän halua olla prinsessa. Oikeastaan mitään muuta ei hänen suustaan tule ulos. Huokaus. Onneksi hän sentään ihan lopussa saa edes hiukan itseään kasaan ja lopulta hyväksyy tulevaisuutensa.
Jaa-a, mikähän siinä on, että nykyajan kirjallisuuden sankarittaret rakastuvat yhä vain useammin stalkkereihin ja henkisesti tasapainottomiin reilusti vanhempiin jätkiin, joiden suurinta huvia on kiivetä tyttösen makuuhuoneeseen keskellä yötä, käyttäytyä kuin mustasukkainen sekopää kun rakas puhuu toiselle eri sukupuolta olevalle jässikälle ja käyttäytyä sitten kuin yleinen tuuliviiri. Kolmiodraaman toinen osapuoli ei ole yhtään sen parempi vaihtoehto: tämä on jätkä, joka puhuu sankarittarelle Neitsytsaarille lähtemisestä ja pitkin yötä hiekkarannalla telmimisestä hetken sen jälkeen, kun jätkä on osallistunut sankarittaren kidnappaamiseen ja vangitsemiseen. Minä en sitten millään näe mitään romanttista tällaisessa. Mutta kaipa se on sitten minussa vain vika, koska valtavirralle tällainen rakkaustarina tuntuu kelpaavan. Ainoa siedettävä jätkä tästä laumasta onkin homo, mutta tämäkin tyyppi pakotetaan heteroavioliittoon. Peikot ovat reiluja.
Hockingilla ei tunnu olevan minkäänlaista intohimoa omaan tarinaansa. Tuntui siltä, että hän vain suolsi menemään tekstiä, mutta hänellä ei ole mitään oikeaa kiinnostusta omiin hahmoihinsa tai itse tarinaan. Juonen eteenpäin vieminen tapahtui todella laiskasti ja tässä ei ihan todella syvennytty mihinkään kunnolla. Kaikki hahmot ovat pelkkiä pahvinukkeja, jotka eivät ole luonteesta tai persoonallisuudesta kuulleetkaan eikä heidän väliset dialogitkaan olleet millään tavalla eloisia tai kiinnostavaksi rakennettuja.
Tämä kirja oli täynnä infodumpia, mutta lukija ei tee niillä tietoiskuilla yhtään mitään, koska tässä ei selvitetä ollenkaan mitään taustoja. Ensimmäisessä osassa Wendy totesi, että peikkojen historia oli aivan yhtä tylsää kuin ihmistenkin, joten emme opi heistä yhtään mitään. Tässä osassa se tulee esille niin räikeästi, koska lukijalla ei ole mitään tietoa, mitä on tekeillä tai miksi joku Disney-tasoinen pahis mesoaa menemään kahden röllivaltakunnan välillä.
Tornissa ei ollut minkäänlaista juonta. Pelkkää Wendyn ja Finnin melodraamaa, uuden namupalan kuvioon ilmestymistä, paatoksellista, tylsää dialogia – ja siinä se. Ei minkäänlaista loppuhuipentumaa, ellei sitten joku laske kosintaa sellaiseksi. Jopa Hauskoissa kotivideoissa näkee romanttisempia ja kutkuttavampia kosintoja kuin mitä tässä kirjassa tapahtui.
Plaah, ei Tornista voi repiä muuta sanottavaa. Juoneton, tylsä, yksiulotteinen tarina pahvinukkehahmoilla ja typerällä kolmiodraamalla. Näin kuvailen Tornia. Saa nähdä, miten viimeisen osan kanssa käy. Toisaalta olen jo näin pitkällä, joten olisihan se luovuttamista, mikäli viimeisen osan jättäisin lukematta.
Lukunäyte: Chapter 3, Insentient, sivu 18
Rhys suddenly went silent. I barely took a step out of my room when I heard footsteps pounding up the stairs, and before I could react, she was there.
Kyra, a Vittra tracker I had dealt with before, appeared at the top of the landing. Her dark hair was in a pixie cut, and she wore a long black leather jacket. She hung on to the railing, crouching down. As soon as she saw me, she sneered, showing more teeth than any human would.
I rushed toward her, hoping for the element of surprise, but I was out of luck.
She dodged before I got close and sent a swift kick into my abdomen. I stumbled backward, gripping my stomach dramatically, and when she came at me again, I punched her in the face.
Unfazed, Kyra lunged at me and returned the blow much harder. When I fell down, she stood over me, smiling, with blood dripping from her nose.
Trylle –trilogia
1.5 The Vittra Attacks (2012)
Torn (2010)
2.5 One Day, Three Ways (2012)
Ascend (2011)
3.5 Ever After (2012)
3.5 Fresh Water (2012)
