Karou, savun tytär - Laini Taylor

Nimi: Karou, savun tytär (Karou-trilogia, osa 1)

Alkuteos: Daughter of Smoke & Bone

Kirjailija: Laini Taylor

Kääntäjä: Helene Bütrow

Julkaisuvuosi: 2011 (suomeksi 2012, Tammi)

Sivuja: 538 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★★

Kansiliepeestä: Karou opiskelee Prahan taidekoulussa ja hengaa kahviloissa kuten kuka tahansa nuori. Mutta Karou ei ole tavallinen tyttö. Hän osaa puhua kahtakymmentä kieltä ja on loistava piirtäjä, jonka luonnoslehtiöt ovat täynnä hirviöiden kuvia.

       Muut eivät tiedä, että kimeerit ovat oikeasti Karoun ystäviä: Issa, joka on käärme vyötäisistä alaspäin ja nainen vyötäisistä ylöspäin; Yasri, jolla on papukaijan nokka ja ihmisen silmät. Ja Brimstone, oinaansarvinen toivomuskauppias, jonka salaperäinen firma on Karoun koti. Ihmeellistä kyllä, ihmiset näyttävät kimeerien silmissä vajavaisilta, sillä tavallinen keho ilman muilta lajeilta lainattuja ominaisuuksia on heidän mielestään hukattu mahdollisuus.

       Karou auttaa Brimstonea ja käy salaisilla matkoilla ympäri maailmaa. Yhdellä näistä matkoista Karou kohtaa Akivan, enkelin. Akivan tarkoitus on surmata Karou, joka kuitenkin pääsee pakoon. Akiva lähtee etsimään häntä ja huomaa pian rakastuneensa palavasti.

Ajatukseni: Ihana, ihana, ihana, ihana! Aivan mahtavan ihana kirja! Aivan ihana! Olen niin äärimmäisen rakastunut tähän kirjaan että oksat pois ja haluan enemmän kuin mitään päästä vain käsiksi seuraavaan osaan! Ihana kirja!

Voi juma, pitäisi yrittää saada muodostettua sekopäisistä ihastuksen kiherryksistä sanoja ja yhdistää ne järkeviksi lauseiksi, että voisin selkeällä suomen kielellä kertoa, kuinka paljon rakastin tätä kirjaa ja kuinka loistavan mahtava se oli. Yrittänyttä ei laiteta, vai mitä?

Kaikki ovat varmasti kohdanneet kirjan, jossa jokin vain työntää pois luotaan, kuten vaikka kansikuva, juonikuvaus, omituiset hahmot ja nimet, kummallinen, ennennäkemätön asetelma... Varmasti jokin tällainen on saanut aikaan sellainen ehhh... en taida... -fiiliksen. No, minulla oli nuo kaikki tuntemukset niinä lukemattomina kertoina, kun pitelin kirjaa käsissä kirjastossa palloillen kahden välillä, otanko nyt mukaan ja luen vai enkö. Jostakin syystä minua ärsyttää, jos hahmoilla on mielestäni omituinen tai ruma nimi. Aika hölmöä, tiedän. Kuitenkin sitten lainasin ja asetin giljotiinin terän alle tuomion lukuun.

Karou oli ehdottomasti omituinen nimi, mutta ei ruma. Karou itsekin oli niin omituinen hahmo, että rakastuin häneen heti ensimmäisestä sivusta lähtien. Aivan mahtava päähenkilö ja niin erilainen! Karoulla on siniset hiukset, tatuointeja ympäri kehoa, hän toimittaa hammaspostia ympäri maailmaa kasvatti-”isälleen” Brimstonelle. Karou on juuri sellanen päähenkilö, jonka silmien kautta on mahtavaa lukea tarinaa. Hän tietää, mikä on oikein ja toimii sen mukaan, hän on uskollinen läheisilleen, hän on vahva, mutta samaan aikaan virheellinen ja niin aito. Karou, olet mahtava, yksinkertaisesti sanottuna.

Ja Akiva. Teidän olisi pitänyt olla näkemässä ja kuulemassa, kun luin Akivan ja Karoun kohtauksia. Minä suorastaan hykertelin – kyllä, hykertelin – lukiessani heidän dialogiaan. Akiva on virallisesti Parhammat miespääsankarit top 10 -listani viiden parhaan joukossa. Minun pitäisi kyllä ensin määritellä listani, mutta tiedän jo nyt, että Akiva on vallannut paikan sekä lähellä kärkipäätä että sydäntäni. Tunnen oloni nyt niin fanitytöksi, että haluaisin kihertää ja nauraa kuin aivoton kana. Sille olkoon aika myöhempi. Akiva oli aivan loistava, koska hän oli niin inhimillinen kaikesta kauneudestaan huolimatta eikä missään vaiheessa Laini Taylor yrittänyt muovailla häntä miksikään täydellisyyden perikuvaksi, joka ei koskaan ja ikinä tee virheitä ja jota tulee palvoa kuin jumalaa ja heitellä vertauskuvia Adoniksesta. Luojan kiitos.

On suorastaan ennenkuulumatonta, että yksikään sivuhenkilö ei ärsyttänyt minua. Pidin jopa yli-innokkaasta Zuzanasta, Karourun parhaasta ystävästä ja Kazista, Karoun ensisestä poikaystävästä. Ja Brimstone... Aluksi luulin sinua hirveäksi, mutta sitten aivan lopussa minä todella itkin, kun tajusin, kuinka asiat todella olivat. Saanko minäkin vierailla kaupassasi, ilman hampaita tosin? Ihan vain kurkistaa sisään? Tai vaihtaa edes muutaman sanan eteisessä Issan kanssa? En kerro kenellekään...

Mitä ihmettä tämä kirja teki minulle?! Tuntuu kuin olisin järkeni menettänyt ja kehoni olisi vallannut tyhjäpäinen fanityttö, joka pakottaa minut kirjoittamaan täysin älyvapaata tekstiä, jossa ei ole suunnilleen mitään rakentavaa tai kunnon asiaa, vaan silkkaa ihkutusta ja kikatusta! En edes muista olenko koskaan aikaisemmin tuntenut samanlaista fanaattisuuden ja euforian tunnetta ja suunnilleen seonnut luettuani kirjan. Toki Veljeskunta saa tämän aikaan, mutta ei siitä sen enempää...

Jatketaan. Asetelma. Maailma. Taivaallista. Laini Taylor on aivan uskomaton luomaan fantastisen tapahtumaympäristön tarinansa ympärille. Minä todella näin silmissäni Prahan upeuden kaikkine siltoineen ja katuineen, kujineen ja komeine taloineen. Kaikki maailmat, sekä enkeleiden että kimeerejen olivat niin eläviä ja kauniisti kuvattuja. Jospa vain olisivat vielä aitojakin... Laini Taylor on mestari luomaan tapahtumaympäristöjä ja asetelmia. Niin uutta ja alkuperäistä. Mitään tämän kaltaistakaan en ole koskaan lukenut.

Taylorin kirjoitustyyli oli todella mukavaa luettavaa. Hän ei yrittänyt kirjoittaa teennäisen taiteellista eikä runollista tekstiä, vaan luonnollista ja monisanaisuudessaan kuitenkin yksinkertaista. Karoun ja Akivan omat kerrontaäänet olivat erilaisia toisistaan. He ajattelivat asioita eri tavalla, heidän maailmankatsomuksensa olivat erilaisia. Ja molemmat niin luonnollisen kuuloisia. Lisäksi lukujen väliin kirjoitetut muutaman lauseen olipa kerran -kohdat olivat jotenkin niin surullisia ja ennustavia. Olipa kerran enkeli ja paholainen jotka rakastuivat. Se ei päättynyt hyvin. Niin uskomattoman lumoavaa ja antaa mielenkiintoisen lähtöpotkun tarinalle. Mitä lukijalle tarjoillaan jää nähtäväksi.

Tämä kirja kyllä iski vasten kasvoja niin kovasti, etten saa aikaiseksi mitään kunnon sanottavaa, joka olisi riittävää kuvaamaan tätä kirjaa. Minä. Rakastin. Jokaista. Sivua. Jokainen henkilöhahmo, jokainen paikka, jokainen yksityiskohta – ihan kaikki oli niin kuin loistavassa kirjassa pitikin olla. Voi, miksi minä ostin lahjakorttini tyhjäksi vasta toissapäivänä tilaamalla sylillisen kirjoja Suomalaisesta, kun nyt haluan vain seuraavan osan käsiin vähänniinkuinjuurinythetitännenäin! Kohtalon ivaa.

Karou, savun tytär oli uskomattoman mahtava lukukokemus. Jessus sentään! Ja minä todella taidan häilyä hulluuden rajamailla nyt. En taida edes yrittää tämän enempää tästä kirjasta kirjoittaa, koska siitä ei nyt tule vain mitään. Kai tästä tekstistä nyt jonkinlaisen käsityksen saa, tykkäsinkö vai en. Saa kysyä, jos jäi epäselväksi!

Ai niin, ja suosittelen tätä kirjaa niin lämpimästi ja sydämellisesti kuin vain mahdollista jokaiselle!

Lukunäyte: luku 2, sivu 20

”Mistä sinä keksit kaikki nuo jutut, sekopää?” Zuzana kysyi kateellisen ihmettelevästi.

       ”Miten niin keksin? Olen sanonut monta kertaa, että kaikki on totta.”

       ”Just joo. Ihan niin kuin tukkasi kasvaa päästä tuon värisenä.”

       ”Mitä? Niinhän se kasvaakin”, Karou sanoi sormeillen pitkää sinistä suortuvaa.

       ”Joopa joo.”

       Karou kohautti harteitaan, sitaisi tukkansa harottavaksi nutturaksi ja työnsi siveltimen sen läpi, jotta se pysyisi niskassa. Hänen tukkansa todellakin kasvoi päänahasta kirkkaan ultramariininsinisenä kuin juuri tuubista puristettu maali, mutta hän kertoi siitä aina vinosti hymyillen, aivan kuin olisi suoltanut päättömyyksiä. Karou oli huomannut vuosien mittaan, että se riitti: jos hän hymyili verkkaisen vinosti, hän saattoi puhua totta ilman pelkoa siitä, että joku ottaisi hänet täydestä. Se oli helpompaa kuin alituinen valehtelu, ja siitä oli tullut osa hänen persoonallisuuttaan: Karou joka hymyili vinosti ja jolla oli hullu mielikuvitus.

       Todellisuudessa hänen mielikuvituksensa ei ollut hullu. Hänen elämänsä kyllä oli, siniset hiukset, Brimstone ja kaikki muukin siinä oli pähkähullua. 

Karou –trilogia:

Daughter of Smoke & Bone | Karou, savun tytär (2011/2012)

Days of Blood & Starlight | Aika taistelun ja tähtivalon (2012/2013)
    2.5 Night of Cake & Puppets (2013)

Dreams of Gods & Monsters (2014)

Julian rakkaus - Anne Fortier

Nimi: Julian rakkaus

Alkuteos: Juliet

Kirjailija: Anne Fortier

Kääntäjä: Annukka Kolehmainen

Julkaisuvuosi: 2010 (suomeksi 2010, Tammi)

Sivuja: 604 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: Julian isotäti Rose kuolee ja jättää jälkeensä merkillisen perinnön: kaksoissisko Janice saa talon ja kaiken omaisuuden ja Julia pelkän kirjekuoren, joka sisältää avaimen, passin ja kirjeen. Kirjeen mukaan Julia onkin oikealta nimeltään Giulietta Tolomei ja häntä odottaa Sienassa äidin jättämä perintö.

       Perintö osoittautuu kasaksi vanhoja papereita, jotka eivät ensi näkemältä vaikuta kovinkaan arvokkailta. Pikkuhiljaa papereiden merkitys kuitenkin selviää, ja Julian eteen avautuu 1300-luvulla eläneen Giulietta Tolomein koskettava tarina – sama tarina, josta on vuosisatojen saatossa kirjoitettu useita versioita ja jonka tunnetuin muoto on William Shakespearen Romeo ja Julia.

       Yllättävän moni ihminen on kiinnostunut Julian asioista. Häntä varjostetaan Sienan yössä, ja hänen hotellihuoneeseensa murtaudutaan. Italian-matkasta tulee lopulta melkoinen tunteiden vuoristorata, kun Julia törmää mieheen nimeltä Romeo.

Ajatukseni: Minä rakastin tätä kirjaa. Yksinkertaisesti rakastin. Luin tämän loppuun eilen illalla/yöllä ja mietin jo, että alan heti kirjoittamaan tätä arvostelua, mutta sitten tajusin tarvitsevani vähän aikaa selkiyttää lopullista kuvaa koko tarinasta ja miettiä, kuinka ja mitä lopulta sanoisin.

Tämän tyyliset kirjat, joissa on vuosisatoja vanha arvoitus, salaisuus, kadonnut krypta, vihjeiden ketju, joka alkaa hitaasti avautua, mitä pidemmälle tarina etenee – minä yksinkertaisesti rakastan lukea tällaista tarinaa. Julian rakkaus kulkee käsi kädessä samassa kategoriassa Da Vinci -koodin, Neljännen siirron ja Kate Mossen kirjojen kanssa: vuosisatojen läpi kulkenut arvoitus, jota aletaan selvittää vihjeiden ja arvoitusten avulla sekä aarre, jonka kadonnut sijainti onnistutaan viimein paikantamaan. Nämä iskevät minuun niin lujaa, että suorastaan ahmin kirjan yhdeltä istumalta. Historia, aito tapahtumaympäristö, se spekulaation mahdollisuus ja oikea arvoitus, mistä kukaan ei voi täyttä varmuutta tietää... Niissä on vain jotain sellaista taikaa, joka saa tärisemään jännityksestä.

Luin Romeon ja Julian syksyllä diplomikirjana englanninkielisenä versiona. Näytelmän lukeneet jakavat hyvin erilaisia mielipiteitä romanssista, joka ajaa nuoret lopulta itsemurhaan. Monet ajattelevat, että Romeo ja Julia on kaunis rakkaustarina, joka kertoo sydäntä särkevän tarinan kahden nuoren epätoivoisesta rakkaudesta, kun taas toiset ajattelevat, että Shakespeare kuvasti kyynikkona kahden nuoren typerän marttyyriteon, joka ei tuntenut rakkautta vaan himoa, jotka nuoret hyvin usein sekoittavat keskenään. Itse kallistuin tuohon jälkimmäiseen mielipiteeseen. Mutta vaikka kyyninen ja realistinen puoleni ajattelikin niin, kuitenkin näytelmässä on se jokin, joka herättää tunteita sisällä.

Minulle tuli pienenä yllätyksenä, että Shakespeare ei kirjoittanutkaan alkuperäistä Romeota ja Juliaa, vaan se on tunnettu vuosisatoja aikaisemmin monena erilaisena versiona, mutta joka on kuitenkin oletettavasti aidosti tapahtunut. Ei tietenkään ihan yhtä dramaattisesti, mutta todenperäisyys tarinasta löytyy. Alkuperäisen tarinan nimi oli Mariotto e Ganozza, joka sijoittui keskiaikaiseen italialaiseen Sienan kaupunkiin Toscanan maakuntaan. Tarina on muuttunut ja muokkautunut vuosisatojen saatossa ja lopulta kulkeutunut Shakespearen kynän alle. Tuo englantilainen runoilija-näytelmäkirjailija teki tarinan lopulta kuolemattomaksi ja tunnetuksi kaikille meille.

Julian rakkaus kerrotaan kahdessa ajassa. Toinen sijoittuu nykypäivän Sienaan, missä 25-vuotias Julia Jacobs eli Giulietta Tolomei alkaa selvittää äidin jättämän perinnön arvoitusta. Toinen taas sijoittuu 1300-luvun Sienaan, missä riehuu riita kahden suvun, Tolomein ja Salimbenin, välillä. Sen ajan Sienassa Giulietta on 16-vuotias kaunis tyttö, joka on matkaamassa Sienaan yhdessä lapsuudenystävänsä, frasiskaanimunkki veli Lorenzon kanssa menetettyään perheensä Salimbenien hyökkäyksessä. Nämä kaksi aikaa alkavat tapahtua limittäin, kun Julia tempautuu mukaan historian toisintoon, jossa kaimojen elämät alkavat nivoutua yhteen ja menneen ajan nimet nousevat esille uudestaan ja uudestaan.

1300-luvun Giulietta Tolomein ja Romeo Marescottin tarina oli niin surullinen, että teki mieli ihan vuodattaa muutama kyynel kun tiesi, kuinka siinä tulisi lopulta käymään. Oli niin surullista ja väärin, että heille kävi niin kuin kävi. Tässä versiossa Giulietta ja Romeo eivät olleet kilpailevan suvun vesoja, vaan Sienaa hallitsi kolme sukua: Tolomeit, Salimbenit ja Marescotit, joista jälkimmäinen oli kahden tulen välissä yrittäen pysyä puolueettomana. 18-vuotias Romeo pyytää isältään commandante Marescottilta lupaa avioitua pelastamansa ja rakastamansa Giuliettan kanssa, mutta inhottava, ällöttävä, sadistitinen sovinisti messer Salimbeni päättää kiristää Giuliettan itselleen vallanhimosta kieroilun avulla. Hyi! En edes muista millon viimeksi olen vihannut hahmoa yhtä suuresti, kun nyt vihasin messer Salimbenia. Karmea ukko, joka sietäisi hirteen joutua! Tunsin oikeaa surua lukiessani keskiajan tapahtumia, missä nuorta paria kohdeltiin niin kaltoin ja epäreilusti kuin ihmisiä vain voi kohdella. Oliko elämä tosiaan siihen aikaan silkkaa poliittista valtapeliä, missä perheen tyttäriä käytettiin pelkkinä pelinappuloina naittamalla heidät täydellisen kylmille sovinistisioille välittämättä lainkaan heidän omasta tahdostaan? Kauhea ajatus! Minä niin toivoin Romeolle ja Giuliettalle onnellista loppua, mutta tuttuhan tarina on ja vääjäämätön tragediahan peitti valon heidän tunnelinsa päässä. Se oli niin surullista.

Nykypäivän Julian ja Alessandron tarina jäi hiukkasen kuivaksi. Pidin aluksi suuresti Alessandron kylmän viileästä suhtautumisesta ja kyynisestä asenteesta sekä Julian napakkuudesta miestä kohtaan, mutta sitten heidän juttunsa muuttui niin... kuivaksi. Oikeasti, he tunsivat toisensa viikon ajan, joista puolet ajasta inhosivat toisiaan. Heidän välillään ei tuntunut olevan minkäänlaista kemiaa. Jatkan tästä romanssiosasta spoileriosiossa lisää. Julialla oli kyllä todellinen alemmuuskompleksi meneillään: hän kävi aina läpi sitä miten hänen siskonsa sai kaiken ja hän ei mitään. Voi, sitä vääryyttä. Julia oli hiukkasen rasittava ja eloton välillä: häneltä tuntui puuttuvan normaalin ihmisen harkinta- ja päättelykyky. Välillä ei voinut oikein ymmärtää, miksi hän toimi niin kuin toimi ja miksi ei toiminut, kuten olisi kannattanut. En oikein ymmärtänyt Julian ajatusmaailmaa ja sitä, kuinka nopeasti hän alkoi luottaa erityisesti Alessandroon ja kuinka helposti hän nieli kaiken, mitä hänelle syötettiin. Lisäksi hänellä ei tuntunut olevan oikein kunnollista itsesuojeluvaistoa eikä hän osannut tehdä ratkaisuja. Miksi ei voi vain kysyä suoraan, että mikä on homman nimi? Miksi pitää arpoa mielessä ja kihnuttaa edestakaisin, että mitä tehdä, tehdäkö mitään? Sitten kun tulee nyrkki silmään niin jälkeenpäin sitten voivotellaan omaa hyväuskoisuutta ja hölmöyttä. Mutta ei kuitenkaan opita.

Tarinassa puhuttaa kovasti kirous, jonka uskotaan vaivanneen sukuja keskiajasta lähtien. Kirous esittääkin tarinassa melko suurta osaa, koska nykypäivän tapahtuman tähtäävät kahteen maaliin: kirouksen raukeamiseen ja Romeon ja Giuliettan viimeisen leposijan ja kadonneen kryptan etsimiseen. Yhdessä vaiheessa aloin olla todella varma, että kuolleet kävelevät ja vaeltavat Sienan kaduilla etsien toisiaan läpi vuosisatojen kestäneen erossaolon jälkeen. Tavallaan joo, kaipa se näin oli, mutta lähinnä kuvaennollisesti ja romanttisesti ajateltuna. Minä toivoin sitä kirjaimellisena. Aloin todella toivoa jotain vähän taianomaisempaa mukaan tarinaan, sillä nykypäivän homma alkoi 500 sivun jälkeen muuttumaan hieman päättömäksi ja vähän liian... en osaa oikein sanoa. Ahneeksi. Arvottomaksi. Tarinan alussa ja sen edetessä se oli niin jännittävää ja monimutkaista ja arvoituksellista, mutta sitten loppua kohden siihen heitettiin mukaan sellainen juonenkäänne, joka lässähti hiukan ja ajoi pois sen historiallista arvoa.

Anne Fortierilla on taito hyppysissään kirjoittaa lumoavaa tarinaa, joka kietoo pikkusormensa ympärille ja suorastaan huutaa lukea tarina heti loppuun. Aluksi teksti oli kuitenki hiukan töksähtelevää. Kohtaukset loppuivat kuin seinään ja heti alkoi uusi kohtaus – niiden välillä ei ollut sellaista pehmeää liukumaa, joka olisi tehnyt lukemisestä sujuvaa heti kättelyssä. Tämä kuitenkin parani tarinan edetessä ja lopussa ei töksähtelemisestä ollut enää tietoakaan. Fortier oli luonut sivuille niin ihanan aidontuntuisen Sienan, että aloin tuntea palavaa halua päästä vierailemaan taas Italian ihanassa maaseutuympäristössä ja keskiaikaisen tunnelman kaupungeissa. Italia on ihana paikka! Fortierin kirjoittama oma versio Romeosta ja Juliasta oli niin surullinen, että sen pitäisi olla se kuolematon, kaikkien tuntema tragedia. Todella paljon taustatyötä ja tutkimusta oli tarinan eteen tehty. Fortierilla on ansaittu paikka yhtenä kaikkein pidetyimpien kirjailijoiden listallani.

Kaiken kaikkiaan Julian rakkaus oli ihana tarina, jossa kuulee historian havinaa ja jossa on jännittävä arvoitus, joka odottaa ratkaisijaansa. Suosittelen lukemaan tämän kirjan, mikäli vain on kiinnostunut historiasta ja romanssista, arvoituksista ja vihjeiden sarjasta.

TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOLEREITA!

Ihanuudesta huolimatta ei kuitenkaan täydellinen. Minulla oli siis hieman ongelmia Julian hahmon kanssa sekä romanssin, joka hänen ja Alessandron välillä oli. Ideanahan näiden kahden rakkauden välillä oli se, että Julia saa tietää olevansa Giulietta Tolomei, jonka samanniminen sukulainen eli keskiajalla ja joka oli esikuvana Shakespearen Julialle ja Alessandron oikea nimi on Romeo Marescotti, joka Julian tavoin saanut nimensä esi-isänsä mukaan. Alessandro ei aluksi halua paljastaa oikeaa nimeään Julialle, koska haluaa tämän pitävän itsestään eikä Romeon nimensä tuomasta painoarvosta. Mutta mitä merkitystä sillä nimen painoarvolla loppujen lopuksi on? Miksi asiasta pitää valehdella ja salata sitä vaikka kuinka kauan? Etenkin kun kaikki ovat samassa veneessä niin miksi ei voi paljastaa asiaa? En oikein ymmärtänyt. Tarinassa yritettiin ehkä vähän liikaa tunkea sitä Shakespeare-juttua mukaan, että Romeo ja Julia on a must match.

Julia antoi kaiken Alessandron valehtelun ja salailun anteeksi ja hyppäsi parin päivän jälkeen tämän syliin ja he imuuttelivat toisiaan uima-altaalla. Alessandro tosiaan salasi siis oman identiteettinsä lisäksi faktan, että Eva Maria on Julian isoäiti, jätkä murtautui Julian hotellihuoneeseen saadakseen DNA-näytteen tästä todistaakseen Julian oikean henkilöllisyyden. Ja Julia ei välitä tästä, kohauttaa vain olkian ja hyppää herran syliin. Minä kai olisin ollut aika vittuuntunut tuollaisesta kohtelusta... Olenko ainoa?

Kaiken huippu oli se, että Julia ja Alessandro naitetaan toisilleen Julian ollessa huumattuna, jotta sukujen yllä leijunut kirous saataisiin väistymään. Sitten he aikovat tekaista Julian neitsyeksi ja usuttaa parin sänkyyn ”liittyvään ikuisesti yhteen”. Kun Alessandro on tietoinen tästä, hän ei sano mitään Julialle. Kun Julia saa tietää tästä kaikesta, hän ei liiemmin tuntenut oloaan hyväksikäytetyksi tai muutakaan – hän ei tuntunut tuntevan mitään. ”Noh, eihän siinä mitään, minut huumattiin ja naiettiin viikon ajan tuntemalleni miehelle jossakin hämyssä seremoniassa, menimme sänkyyn ja oletettavasti he halusivat tekaista minut neitsyeksi ja sitten salakuuntelin miestä ja tajusin, mitä on meneillään – höpsis, eihän tuollainen tunnu yhtään missään!” Voi, noita Julioita. Eikö vieläkään ihminen suuttuisi tällaisesta kohtelusta? Kyllä minä ainakin.

Tarina lupaili ja ennakoi huimasti nykypäivän Romeon ja Julian kohtaamista, ja luulin sen todella tapahtuvan, kun Juliaa seurasi hämärä moottoripyöräilijä, joka antoi hänelle viestin tavata hänet tornin huipulla. Minä niin odotin ja toivoin, että juuri tuo hämy tyyppi olisi ollut Romeo, mutta se olikin... Janice, Julian ilkeä kaksoissisko. Mitä? Ei voi... Janice kuvattiin melko ärsyttävänä ja hieman sekona hahmona, joten en ollut kovinkaan iloinen hänen hyppäämisestä tarinaan mukaan. Eikö Julia tosiaankaan osannut erottaa miestä ja naista toisistaan? Etenkin kun Janice kuvattiin muodokkaaksi ja hyvin rintavaksi, Julia ei tosiaan osannut erottaa ajajan sukupuolta? Jotenkin ei ollut kovinkaan uskottavaa. Ja kun Julia kertoo moottoripyöräilijästä Alessandrolle ja epäilee ajajan olleen Romeo, Alessandro on vain turpa kiinni eikä sano mitään? Miksi? Loppujen lopuksi nykypäivän Romeo ja Julia oli melko kuivakkaa ja lässähtänyttä, ei lainkaan sitä kohtalonomaista näin on tarkoitettua, mitä aluksi povattiin.

Ei, voi ei, nyyh, miksi loppuun piti sotkea rikollisia? Kun Julia ja Janice viimeinkin tajusivat, missä krypta sijaitsee, heidät ottaa vangiksi heidän isänsä (luullun taloudenhoitajan) Umberton entiset rikoskumppanit, jotka pakottavat kaksoset ja vanhan veli Lorenzon etsimään kryptan ja johdattamaan heidät Romeon ja Giuliettan viimeiselle leposijalle sijoitettun kultaisen näköispatsaan luokse, koska haluavat varastaa patsaalta jalokivisilmät. Ystävällistä. Mutta siinä tuli se voi ei! minulla, kun tarinaan heitettiin mukaan rikollisia, ja koko loppu menetti arvonsa ahneudelle ja leposijan tuhoamiselle.

Tämä sama ongelma on toistunut minulla jo Da Vinci -koodin sekä Neljännen siirron parissa: en pidä lopusta lainkaan. Da Vinci -koodissa Jeesuksen sukulinjan elävä perillinen on juuri siinä, mutta siihen viitataan vain sivulauseella ja sitte annetaan olla, tyyliin ”joo, se muuten oli tosiaan Jeesuksen sukulinjan elossaoleva jälkeläinen, mutta eihän siinä, mitä väliä, sitten säähän”. Neljännessä siirrossa lopetus oli taas sellainen, että nuoret saivat selvitettyä kirjaan kätketyn koodin, mutta sitten koko kirja päättyy ennen kuin he onnistuvan löytämään mitään konkreettista. Tyyliin viimesellä sivulla on jotain, että joo yksi niistä oli lähtenyt kaivelemaan ja löytänyt jotain. Huoleni nousevat korkealle, kun lopusta on jäljellä enää 20 sivua ja arvoitus on juuri ratkeamassa. Ei lopuissa sivuissa enää voida luoda huippua, mikä tyydyttäisi täysin.

Minua niin harmittaa kaikissa näissä kolmessa teoksessa se, ettei löydölle anneta oikeasti mitään kunnollista historiallista arvoa. Jestas sentään, jos nyt miettii sitä, että tässä kirjassa koko homma tähtäsi nimenomaan tuon kryptan ja jalokivisilmäisen kultapatsaan löytymiseen, niin eikö niille annettaisi nyt vähän enemmän historiallista arvoa ja latautunutta tunnetta kuin vain todettaisi muutaman lauseen kappaleessa, että ”joo siinä se nyt on”? He löytävät Romeon ja Giuliettan haudan! Julia on viettänyt valvottuja öitä lukien keskiajalla kirjoitettua päiväkirjaa tapahtumista, jotka lopulta ajoivat nuoret kuolemaan, hän on tuntenut surua ja valtavaa kohtalon tunnetta nuorten tragediaa kohtaan, hän on saanut nimensä toisen haudassa makaavan mukaan, hänen rakkaansa toisen, kaikki lähti liikkeelle noiden kahden nuoren välisestä rakkaudesta ja kokemastaan vääryydestä, mutta ei silti mitään muuta kuin pelkkä puolen sivun suuri ”no jaa”? Ei voi olla totta oikeasti millainen tunnelman maahanpolkija! Ja jos ei edes kaikki tuo henkilökohtainen tunne herätä muuta, niin eikö sitten se, että haudassa makaa Shakespearen Romeon ja Julian innoittamat tosielämän tragedian kärsijät, eli ne kaksi, jotka suunnilleen koko maailma tuntee tavalla tai toisella, ne jotka olivat ne alkuperäiset, taiteessa kuolemattomat rakastavaiset? Eikö? Ai ei? Pakko sanoa, että minun teki mieli polkea jalkaa tästä kaikesta. Miten suunnattoman suuri pettymys ja vääryys...

SPOILERIT PÄÄTTYVÄT TÄHÄN!

Lukunäyte: luku I.I, sivu 25

Lopulta avasin kuoren. Sen sisällä oli kolme asiaa: kirje, passi ja avain.

       ”Tämähän on minun passini!” huudahdin. ”Miten hän...” Silloin tulin katsoneeksi kuvasivua uudelleen. Siihen oli kyllä painettu minun kuvani ja syntymäaikani, mutta nimi ei ollut minun. ”Mikä ihmeen Giulietta? Miksi tässä lukee Giulietta Tolomei?”

       ”Se on oikea nimesi. Rose vaihtoi sen, kun toi teidät tänne Italiasta. Hän vaihtoi Janicenkin nimen.”

       Olin suorastaan tyrmistynyt. ”Mutta miksi ihmeessä? Kuinka pitkään sinä olet tiennyt?”

       Umberto painoi katseensa. ”Jospa lukisit kirjeen.”

Vihdoinkin kirjotukset ohi!

Oi, sitä tunnetta, kun lyö viimeisen pisteen viimeisen lauseen perään, kerää tavarat mukaansa ja hymyssä suin pääsee pois salista tietäen, että enää ei tarvitse sinne astua! On meinaan melko mukava fiilis :D Yhteiskuntaoppi oli tuo viimeinen mörköreaali, joka ei tosin olen jaksanut nyt ihan niin paljon kiinnostaa. Lähinnä siksi, että taloustieto ei ole yhtään minun juttuni, joten kirjotuksiin lukeminen oli melkoista tuskaa välillä. En ole vielä kotiin edes ehtinyt, kun piti ihan blogiin asti tulla fiilistelemään, kun viimeiset kirjotukset on nyt ohi ja saan vihdoinkin alkaa lukea ihan kunnolla nyt. Tosin pääsykokeisiin pitää lukea myös. Mutta ei siinä, koska pääsykokeiden aihealue on mielenkiintoista niin mielelläänhän sitäkin lukee :)

Toivottavasti kaikki aineet meni läpi, mitä nyt kirjotin. Ainakin äidinkieli ja englanti meni kirkkaasti, mutta ruotti on nyt sitten vähän enemmän hakusessa. Kyllä sekin läpi nyt menee, mutta ei ehkä ihan E:n tasolla. Parempi se huonompikin, en ole ruotsin osalta turhan nirso. Olen ihan tyytyväinen, jos sellaiset E-/M-paperit saan. Mutta kunhan yliopistoon pääsen niin tanssahtelen onnesta :D

Tämä oli tällainen epävirallinen, pieni ilmoitusluontoinen fiilistely, jossa sallin nyt epämääräisempää kielenkäyttöä ja hymiöitäkin :D vaikutan blogiteksteissäni välillä vähän liiankin niuholta, so now I let loose a little bit :D Heti nyt viikonloppuna meinaan päivitellä iiiiiihanasta 600-sivuisesta tiiliskivestä, jonka lukemiseen varastin luvattoman paljon aikaa kirjoituksiin lukemisesta (ja rangaistus luetaan sitten siitä, millaiset paperit saan). On meinaan kirja, joka on juuri sitä, mistä tykkään: historiaa, vanha mysteeri, mielenkiintoiset juonikuviot, romantiikkaa, josta jopa minä tykkään... Jep. Siitä kirjoittelen sitten :)

Pahoittelen tätä pitkään jatkunutta hiljaiseloa täällä blogissa! Suurkiitos niille, jotka ovat liittyneet lukijoikseni ja niille, jotka käyvät jatkossakin kurkistelemassa blogiani ja lukemassa mielipiteitäni lukemistani kirjoista!

Mukavin, alkavan kevään tunnelmin, euforisin fiiliksin toivottelee lukija-arvostelijanne Nina.

...Ja siinähän sitä nyt olisikin, jos en pääsisikään ylioppilaaksi ja joutuisin uusimaan tämän urakan. Ei meinaan olisi hauskaa...

Veritaika - Tessa Gratton

Nimi: Veritaika (The Blood Journals -sarja, osa 1)

Alkuteos: Blood Magic

Kirjailija: Tessa Gratton

Kääntäjä: Inka Parpola

Julkaisuvuosi: 2011 (Suomeksi 2011, WSOY)

Sivuja: 370 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★☆☆☆

Takakannesta: Silla Kennicottin isä oli maailman lempein mies. Hän ei mitenkään ole voinut ampua äitiä ja sitten itseään. Ei mitenkään. Mutta kaikki muut uskovat niin, jopa Sillan veli Reese.

      Kaikki muuttuu, kun joku lähetää Sillalle merkillisen muistikirjan täynnä rönsyileviä kaavioita, riimuja ja viisikantoja. Naapuriin muuttaa Nicholas, jonka suudelmat ovat silkkaa sähköä. Sitten vanhempien hautakiveen ilmestyy punaisia merkkejä.

      Kun nuoret alkavat selvittää totuutta, he huomaavat joutuneensa pelottavien voimien pyörteeseen, jossa kukaan ei ole turvassa eikä keneenkään voi luottaa. Vielä pelottavampaa on löytää samat voimat omasta mielestään. On vain annettava vaiston viedä – ja veren ohjata.

Ajatukseni: Nääh. Ihan vain nääh. Tästä tulee tuskin mikään valtavan pitkä kirjoitelma, koska ajatukseni Veritaiasta oli aika... nääh. Minulla kesti tämän kirjan lukeminen ikuisuuden ja luin sitä limittäin Yösirkuksen kanssa. Kaiken näköistä on ollut meneillään viime aikoina, joten lukeminen on jäänyt todella vähälle. Luulen, että maaliskuu tulee olemaan aivan yhtä hiljainen, koska viimeiset yo-kirjoitukset vievät aikani melko täysin. Oikeastaan en oikein edes haluaisi arvostella tätä kirjaa, mutta kun muuta en ole oikein lukenut niin pakko nyt jotain on kirjoittaa.

Tässä kirjassa kiteytyy romanssin osalta suunnilleen kaikki se, mikä saa minut näkemään punaista: insta-romanssi (eli salamarakkaus, rakkautta ensi silmäyksellä plaa plaa plaa), romanttiset sulopuheet Shakespearea mukaillen, nuoleskelun parin juttutuokion jälkeen... voi itku! Ei hyvää päivää näitä nuorten fantasiaromanssikirjoja. Olenko tosiaan kasvanut yli tällaisesta tyylilajista vai oliko tämä kirja tosiaan keskivertoa huonompi? En ole ihan hetkeen lukenut näin puhdasta teinifantasiaa (Paranormaalia lukuu ottamatta), joten voi olla, että näppituntuma tällaiseen on hieman kadoksissa.

Sillan ja Nickin välinen juttu oli niin LOL. En edes käytä tuollaisia ilmauksia, mutta en vain osaa muuten sitä kuvailla. Käyttäisin hymiöitäkin, ellei sisäinen asiatekstin ja kirjakielen kirjoittajani kieltäisi sitä minulta. Rakastavaiset siis tapasivat hautausmaalla, johon Sillalla on jokin kumma pakkomielle. Silla saa postissa Diakoni-nimiseltä hyypiöltä edesmenneen isänsä muistikirjan, joka on täynnä asiaa magiasta ja taioista. Silla viettää hyvin paljon aikaa hautausmaalla vanhempiensa haudoilla vuodattamassa vertaan tehdäkseen pikku taikoja. Eräänä yönä Nick sattuu paikalle parahiksi todistamaan Sillan puuhailua ja tietää heti, mitä tapahtuu, koska hänen menneisyydessään on samaa kamaa tullut koettua. He juttelevat kerran, pari, tapaavat juhlissa ja nuolevat toisiaan. Vuosisadan verisin ja runollisin rakkaustarina saa alkunsa...

Aluksi tarina ja hahmot vaikuttivat hyvin mielenkiintoisilta. Ei tyypillisiä vampyyrejä tai ihmissusia, vaan magiaa ja taikuutta, paljon verta ja kuolemaa. Odotukseni olivat suhteellisen korkealla, koska odotin jotain todella karmivaa kauhutarinaa, jossa ei kylmiä väreitä säästellä. Mutta mitä sainkaan? Sekavuutta, pakkomielteistä verellä läträämistä, pupun teurastusta ja juonenkäänteitä, jotka olivat jo sadan sivun jälkeen täysin ennalta-arvattavia ja äkkiä tarina menetti mielenkiintoisen särmänsä. En edes tiedä, mitä tapahtui. Kaikki se runojen höpinät ja viiltelyt ja romanssisöpöilyt... särmä vain muuttui pyöreäksi eikä karmivuudesta ollut tietoakaan. Tapahtumia vain läiskittiin silmille todella sekavasti.

Silla oli muuttunut suositusta teinistä hylkiöteiniksi, joka menetti vanhempana ruudille, jonka kaikki uskoivat Sillan isän laittaneen liikkeelle. Mutta en vain saanut otetta Sillaan missään vaiheessa enkä kyennyt samaistumaan häneen tai hänen tunteisiinsa millään tavalla. Silla poikkeaa kuitenkin sen verran muista teinisankarittarista, että hänellä on lyhyiksi kynityt hiukset eikä mitään pitkiä vaaleita kiiltäviä suortuvia, jotka hulmahtelevat tuulessa juostessaan kukkaisen niityn poikki auringonlaskuun. Ja Nick. Taas on tarjolla überkomeaa renttujätkää, joka vihaa äitipuoltaan ja kasvattaa muuria isänsä väliin, jotta yksinäinen rentturunoilija voisi ylläpitää kiiltokuvaansa autioiden saluunoiden sankarina. En tiedä, miksi minulle tulee Nickistä ja hänen olemuksestaan ensimmäisenä mieleen joku Villin lännen pistoolikeikari, joka ottaa vahvoille käsivarsilleen pelastusta ja rakkautta kaipaavan neidon. Ihme mielikuvat minullakin (tähän tulisi taas hymiö, jos niitä käyttäisin). Reese oli kuiva ja hiukkasen aggressiivinen, ja jossain vaiheessa minulle alkoi hahmottua kuva, että isoveikka olisi rakastunut pikkusiskoonsa tavalla, joka ei ole ihan sisarillista... Näin ei onneksi kuitenkaan ollut. Toivottavasti...

Koko tarinan ensimmäinen lause kertoo koko homman idean ja paljastaa samalla, mitä tuleman pitää. Miksi pitää kirjoittaa koko homman kuralle pistävä paljastus heti ensimmäiselle sivulle? Josephine Darly oli aivan karmea pahis. Todella nokkelaa toimintaa (mitä, voiko sarkasmin todella kuulla sävystäni? Ei kai!). Menneisyyden haamut hyppivät silmille vielä nykyaikanakin.

Tarina kerrotaan kahdessa ajassa: nykyajassa ja menneisyydessä päiväkirjamerkintöjen avulla. Nykyajassa tarinaa kerrotaan sekä Sillan että Nickin näkökulmasta, ja yhden luvun aikana näkökulma saattaa hyppiä kolme neljä kertaa, mikä lisää sekavuutta melkoisesti. Muutamassa kohdassa en ollut ihan varma, kuka puhui ja kenelle. Gratton kirjoittaa kuitenkin ihan hyvin – ei mitään mullistavaa sanan juhlaa, mutta ihan hyvää tekstiä.

Ei sillä, että Veritaika nyt ihan sieltä itsestään täysin olisi ollut. Ihan mukavia hetkiäkin löytyi, kuten uudenlainen lähestymistapa teinifantasiaan, hetkelliset Hitchcockin Linnut-momentit... Potentiaalia olisi löytynyt todella tehokkaaseen tarinaan, mutta minulle tämä jäi liian pintariipaisuksi, yksinkertaiseksi ja puisevaksi. Tässä kirjassa tulee vastaan sama asia, joka on tökkinyt esiin monista kirjoista: viisautta ja syvällisyyttä yritetään teroittaa liikaa toistelemalla runoja ja kuuluisia vuorosanoja menneiden vuosisatojen suurilta kynäilijöiltä. Ei vain tehoa minuun.

En tiedä, koko kirja oli vain yksi iso nääh. Ei minulla paljon sanottavaa tästä edes ole, joten tällaisen epämääräisen randomin kirjoituksen tarjoilen luettavaksi (taas olisi hymiön paikka). Että joo, älkää pidätelkö henkeänne tätä lukiessanne tai tuhlatko euroja ostamiseen, kirjastosta tämän lällärimagiakirjan saa. En vain pitänyt tästä kirjasta.

No kyllä minä nyt sen hymiön laitan tähän :D

Lukunäyte: luku 2, sivu 13

”Ago vita iterum”, kuiskasin hitaasti. Annoin hengitykseni hipaista lehteä ja vavisuttaa pikkuruista verilammikkoa.

      Mitään ei tapahtunut. Tuuli tuiversi jälleen tukkaani, ja kupersi käteni suojaavasti lehden ympärille. Vilkaisin sitä miettien, olinko lausunut latinankielisen lauseen väärin. Puristin peukaloani, annoin uusien veripisaroiden tipahtaa lehdelle. Toistin lauseen.

      Lehti värähti hengitykseni alla. Sen reunat keriytyivät auki kuib kasvavat terälehdet nopeutetulla filmillä. Tulipunainen keskusta alkoi levittyä, kurkotella kohti kärkiä ja muuttua täyteläiseksi, kirkkaaksi vihreäksi. Lehti lepäsi ympyrän keskellä litteänä ja tuoreena, kuin vasta poimittuna. 

The Blood Journals –sarja (itsenäiset osat):

Blood Magic | Veritaika (2011/2011)
    1.5 Crow Memory (2012)

The Blood Keeper | Verenvahti (2012/2012)