Legend - Marie Lu

Nimi: Legend

Trilogia/sarja: Legend, #1

Kirjailija: Marie Lu

Kustantaja: Putnam Juvenile

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 305 englanninkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Once known as the western coast of the United States, the Republic is now a nation perpetually at war with its neighbors, the Colonies.
      Born into an elite family in one of the Republic's wealthiest districs, fifteen-year-old June is a military prodigy. Obedient, passioate, and committed to her country, she is being groomed for success in the Republic's highest circles.
      Born into the slums of the Republic's Lake Sector, fifteen-year-old Day is the country's most wanted criminal. But his motivates may not be as malicious as they seem.
      From very different worlds, June and Day have no reason to cross paths – until the day June's brother, Metias, is murdered, and Day becomes the prime suspect. Now, caught in the ultimate game of cat and mouse, Day is in a race for his family's survival, while June tries desperately to avenge Metias's death.
      But in a shocking turn of events, the two uncover the truth of what has really brought them together, and the sinister lengths to which their country will go to keep its secrets.

Ajatukseni: Olen iloinen, että päätin ennakkoluuloistani huolimatta hommata tämän trilogian itselleni. Legendin luettuani voin todeta, että minä ihan todella vieläkin rakastan dystopisia tarinoita, vaikka niitä tuleekin luettua aika paljon. En ole saanut niistä vieläkään tarpeeksi!

Legend kertoo tarinan 15-vuotiaasta June Ipariksesta, Tasavallan esimerkillisestä, sotilasuralla lupaavasta nuoresta, jonka isoveli, Metias, tapetaan sairaalamurron yhteydessä. Taposta syytetään murron toteuttanutta Tasavallan ykkösrikollista, 15-vuotiasta Daytä. June pestataan etsimään tuo teinirikollinen ja saattamaan hänet teloituskomppanian eteen kaikista tekemistään rikoksista. Mutta löytäessään pojan ja alkaessaan ymmärtää tämän tekojen motiiveja, June alkaa epäillä totuutta veljensä tapon takana. Pian hän joutuu myös huomaamaan, ettei voi enää luottaa ihmisiin, jotka on tuntenut koko elämänsä, samalla kun Day alkaa tunkeutua sanoillaan ja teoillaan hänen ajatuksiinsa. Junen täytyy tehdä valinta: jatkaa korruptoituneen Tasavallan malliesimerkkinä tai antaa itsensä luottaa Dayhin.

Minä pidin Legendistä paljon. Alussa olin vähän huolestunut, koska tarina ei ihan heti napannut minua mukaansa. Lun kirjoitus oli aluksi minun makuuni ehkä vähän turhan simppeliä, tunnelma ei tuntunut ihan niin intensiiviseltä ja June oli hahmona kompleksi – näin jälkeenpäin ajateltuna hyvällä tavalla. Muutaman kymmenen sivun jälkeen tarina nousi kuitenkin siivilleen ja alkoi muuttua aina vain jännittävämmäksi. Kun etenin tarinassa, aloin tykätä Lun kirjoituksesta: se ei ollutkaan enää simppeliä kuten aluksi luulin, vaan luonteeltaan suoraan asiaan menevää eikä sellaista pumpulihöttöllä täytettyä tekotaiteellista ympäripyöreää lässytystä. Loppua kohden tunsin raastavaa tuskaa joutuessani pitämään työpäivän mittaisen tauon lukemisessa. Luettuani viimeisen sivun lopullinen fiilikseni on yleinen tyytyväisyys.

June ja Day olivat molemmat loistavia hahmoja. Yleisesti ottaen molemmat heistä oli hyvin kehitettyjä, heillä oli vahvat motiivit ja mielenkiintoinen ajatusmaailma. Daystä pidin alusta asti, koska hänestä huomasi omistautumisen perheelleen ja hänellä oli huumorintajua ja itseironiaa hurmaavasti. Dayn hahmo oli mukavan terävä ja älykäs, ja huomasin todella kannustavani häntä pitkin kirjaa.

Junesta en ollut alussa ihan varma. Hän vaikutti vähän ylimieliseltä ja vähän turhan täydelliseltä, koska hän oli opiskelussa, sotilastaidoissa ja kaikessa mahdollisessa parempi kuin kukaan muu. Kun hänen veljensä kuoli, minua ihmetytti kuinka tunteettomalta hän välillä vaikutti. Mutta pian hänen kylmänviileä asenteensa alkoi hahmottua enemmänkin vahvuutena ja itsensä hallitsemisena, motivaation syntynä enkä enää pitänyt häntä ylimielisenä tai ärsyttävän täydelliseltä. Aloin toden teolla tykätä Junesta! Hän oli vahva, oikeamielinen ja teki hyviä ratkaisuja juuri oikeilla hetkillä. Hänellä oli prioriteetit kohdillaan ja aivot päänupissaan. June oli huippu!

Yllättävää kyllä, minä todella pidin heidän romanssistaan. Vaikka he jakavatkin ensisuudelmansa melkoisen varhaisessa vaiheessa, rakkaus ei roihahtanut heti – ei ollenkaan. He ehtivät suudelman ja kirjan lopun välissä todella vihata toisiaan, sitten tuntea sielujensympatiaa ja hitaasti kasvavaa luottamusta toisiaan kohtaan. Minusta Lu kehitti heidän välistä suhdettaan todella hyvin.

Vaikka pidinkin kirjan maailmasta kovasti – useisiin sektoreihin jaetusta Los Angelesista – löytyy minulta kuitenkin yksi valituksenaihe: tässä ei laisinkaan kerrottu, kuinka maailma on joutunut siihen pisteeseen. Tässä ei ollut oikeastaan mitään mainintaa historiasta. Nada, Zip, Zero, Zilch. Ei mainintaa tapahtumista, jotka johtivat Tasavallan syntyyn tai jatkuvasti riehuvaan sotaan Tasavallan ja Siirtokuntien välillä. Minulla ei ole hajuakaan, mitä on tapahtunut. Se on eräänlainen (aika isokin) heikkous dystopisissa tarinoissa, koska ilman historiaa tuo dystopinen maailma on aika epäuskottava ja täysin selittämätön. Ihanko yhtäkkiä yhteiskunnalliset asiat vain kusee pahasti ja ihmiset eräänä aamuna heräävät ja löytävätkin itsensä totalitaristisesta poliisivaltiosta? Ihan tuosta noin vain? Tämä ei mene minulle läpi. Sitä paitsi minä rakastan historiaa! Tässä ei sinänsä ollut juurikaan sitä politiikkaakaan, mutta loistavat alustukset poliittiselle korruptiolle ja kapinoille kyllä annetaan jatkon kannalta.

Tarinan näkökulmat vaihtelivat aina yhden luvun välein Junen ja Dayn välillä. Tämä oli hyvä ratkaisu kirjailijalta. Oli kiinnostavaa lukea tarinaa kahden niin erilaisista lähtökohdista olevan hahmon silmin. Dayn ääni pohjautuu vakaaseen elämänkokemukseen ja tottumukseen kaduilla elämisessä ja slummisektoreilla kuljeskelussa ja Junen ääni veljensä menettämisestä nousseisiin tunteisiin, luottamuksen rapautumiseen ja totuudelle silmien avaamiseen.

Kokonaisuudessaan Legend oli oikein hyvä. Se oli toiminnallinen tarina, jossa oli mukavasti draamaa ja kiva romanssinpoikanen, kaksi hurmaavaa päähenkilöä ja mielenkiintoinen, julman poliittisen kudelman alustus. Mahtavaa, että tilasin koko trilogiaboksin, koska aion aloittaa kakkososan, Prodigyn, lukemisen vielä tänä iltana!

Lukaisepa tämä, jos yhtään tuntuu siltä, että tämä puhutteli juuri sinua. Lukaise, vaikka pienistä epäilyksistä huolimatta sytytti edes pienen kiinnostuksen kipinän. Kannattaa antaa Legendille mahdollisuus!

Lukunäyte: June, sivu 45
I [June] watch her [Commander Jameson] go. The others [soldiers] around me stay a good distance away, apparently eager to avoid an awkward conversation. I look down at my borther's face again. To my surprise, he appears peaceful. His skin looks tan, not pale like I'd assumed it would. I half expect his eyes his eyes to flutter, his mouth to smile. Bits of dried blood flake off onto my hands. When I try to brush them off, they stick to my skin. I don't know if this is what sets off my anger. My hands start shaking so hard that I press them against Matias's clothets in an attempt to steady them. I'm supposed to be analyzing the crime scene... but I can't concentrate.

      ”You should have taken me with you,” I whisper to him. Then I lean my head against his and begin to cry. In my mind, I make a silent promise to my brother's killer.
      I will hunt you down. I will scour the streets of Los Angeles for you. Search every street in the Republic if I have to. I will trick you and deceive you, lie, cheat and steal to find you, tempt you out of your hiding place, and chase you until you have nowhere else to run. I make you this promise: your life is mine.
      Too soon, soldiers come to take Metias to the morgue.

Legend –trilogia

    0.5 Life Before Legend (2012)

Legend (2011)

Prodigy (2013)

Champion (2013)

Genesis - Bernard Beckett

Nimi: Genesis

Alkuteos: Genesis

Kirjailija: Bernard Beckett

Kääntäjä: Kaisa Kattelus

Julkaisuvuosi: 2006 (suomeksi 2009, Tammi)

Sivuja: 164 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★★

Takakannesta: Eletään 2000-luvun loppua. Yksinäinen saarivaltio on selvinnyt hengisssä suurvaltasotien ja kulkutautien tuhoamassa maailmassa. Kansalaiset ovat turvassa mutta eivät vapaita. He elävät täydellisen eristäytyneinä ulkomaailmasta. Lähestyvät lentokoneet tuhotaan ja pakolaiset eliminoidaan suoralta kädeltä. Kunnes yksi mies, Adam Forde, pelastaa tuntemattoman tytön merestä ja muuttaa kaiken.
      Vuosia myöhemmin nuori ja kunnianhimoinen tyttö nimeltä Anaksimandros astuu kolmihenkisen tutkintolautakunnan eteen. Seuraavien viiden tunnin aikana hänen on määrä esitellä historiallinen tutkielmansa jo kauan sitten kuolleen kapinallisen Adamin elämästä. Jos hän läpäisee kokeen, hänet hyväksytään jäseneksi Akatemiaan, tämän utopistisen yhteiskunnan ylimpään kohtavaan elimeen. Anaxille käy kuitenkin pian ilmi, että se mitä hänelle on opetettu ei ole koko totuus...

Ajatukseni: Vau. Ensinnäkin, aivan valtaisat kiitokset ja lämpimät halaukset Annamille ja Ahmulle, jotka toivat tämän kirjan tietooni. Tämä osui silmiini kirjastossa ja pakkohan tämä oli mukaan ottaa luettavaksi muistaessani, mitä he olivat tästä teoksesta sanoneet. Nyt luettuani en oikein tiedä, kuinka pukea tunnetilaani sanoiksi.

Genesis on ällistyttävän havainnollistava ja herättelevä teos. Niin lyhyt, vain hieman yli 160 sivun pituinen teos kertoo enemmän tarinaa ja herättää paljon enemmän ajatuksia kuin monet lukemani yli 400 sivun teokset. Kirjan maailma ei ole dystopinen eikä utopistinen, vaan jotakin tältä väliltä, riippuu paljolti miltä suunnalta tarinaa tarkastelee. Tästä seikasta minä niin pidin.

Anax alkaa hahmottaa viisituntisen kuulustelunsa aikana maailmaa, Valtiota, jota aluksi kuvataan totalitaristisena, sulkeutuneena poliisivaltiona. Valtiosta ymmärtää, etteivät sen arvot todella toimineet ja että vain yhden miehen tekemät impulsiiviset ratkaisut voivat horjuttaa kohtalokkaasti tuota laitosta. Olen todella vaikuttunut, kuinka Beckett kuvastaa Valtion ja nuoren Adam Forden ajatusten ja tekojen törmäyskurssia. Ja vielä vaikuttuneempi olen, kuinka Adamin ja robotin, Artin, välistä kanssakäymistä tässä kirjassa kuvattiin.

Kirja pakottaa ajattelemaan elämän syvimpiä kysymyksiä ja miettimään, kuinka niihin itse vastaisi, jos joku metallista ja virtapiireistä kasattu kone alkaa asiasta haastamaan väittelyä. Useaan otteeseen huomasin itsekin yrittäväni muodostaa vastauksia robotin esittämiin kysymyksiin. Hämmentävää kuinka paljon robotti voi vaikuttaa itseään älykkäämpänä, kykenevämpänä, tietoisempana, aidompana pitävään ihmiseen.

Beckett osui napakymppiin lyödessään pöydälle nuo kaikkein kriittisimmät kysymykset olemisesta ja ei-olemisesta, tietoisuudesta ja ei-tietoisuudesta. Adamin kiihkeät väitteet ja Artin järjelliset, hyvin artikuloidut vastaukset pakottavat lukijan käyttämään omiakin aivoja ja ihan todella miettimään näitä asioita. En voinut olla tuntematta myötätuntoa kirjan hahmoja kohtaan. Yksi syy, miksi tämä kirja on niin hyvä: tämä kirja saa lukijansa tuntemaan jopa robottia kohtaan.

Vaikka Genesis on vahvasti filosofiapainoitteinen, se on silti hyvin helposti seurattavissa ja nopeasti luettavissa. Lukijan ei tarvitse olla hyvä filosofiassa tai ennalta tietää aiheesta paljon, sillä Beckett selittää selkeästi auki tässä kirjassa käytetyt filosofiset käsitteet ja merkitykset, esimerkiksi kiinalaisen huoneen argumentin. Itse en nyt mitenkään loista filosofiassa, mutta pysyin silti loistavasti kärryllä tässä kirjassa. Ehkä joskus pääsenkin käyttämään tuota kiinalaisen huoneen argumenttia ihan tosielämässä, nyt kun tiedän mitä se meinaa!

En tiedä, mitä muuta sanoisin. Sulkiessani kirjan minulle tuli mieleen, että tämä kirja pitäisi laittaa lukion kirjallisuusdiplomiin yhdeksi lukuvaihtoehdoksi. Tämä kirja on niin vaikuttava ja haastaa lukijansa ajattelemaan, että siitä pitäisi ottaa kaikki hyöty irti.

Minusta Genesis oli vain niin loistava. Suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän kirjan!

Lukunäyte: Kolmas tunti, sivu 102

”Mitä sinulla sitten on, mitä minulla ei ole?” Art kysyi haastavasti. ”Paitsi taipumus rappeutumiseen.”
      ”Minä olen elossa”, Adam sanoi. ”Luulen että pitäisit siitä, jos tietäisit mistä puhun.”
      ”Määrittele elossa oleminen”, Art sanoi, ”ennen kuin tulen siihen tulokseen, ettei noin tyhmän kanssa kannata keskustella.”
      ”Houkutteleva vaihtoehto”, Adam vastasi.

      ”Et taida osata.”

      ”Määritteleminen ei auta sinua ymmärtämään. Ääni ei pysty välittämään tunnetta.”

      ”Heikko vastaus.”

      ”Elämä on järjestyksen luomista epäjärjestyksessä. Se on kykyä imeä energiaa ulkopuolisesta maailmasta, kykyä luoda muotoa. Kasvaa. Lisääntyä. Et sinä ymmärrä.”

      ”Minä teen kaikkea tuota”, Art väitti.

      ”Paitsi ymmärrät. Paitsi lisäännyt. Ellet sitten väitä, että olet itse rakentanut itsesi.”

      ”Voin rakentaa toisen samanlaisen kuin minä. Osaan tehdä sen. Minut on ohjelmoitu niin.”

Captured - Erica Stevens

Nimi: Captured

Trilogia/sarja: The Captive, #1

Kirjailija: Erica Stevens

Kustantaja: Omakustanne/Createspace

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 184 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: Blood Slave. 

      Captured, taken from her beloved family and woods, Aria's biggest fear is not the imminent death facing her, but that she will be chosen as a blood slave for a member of the ruling vampire race. No matter what becomes of her though, Aria knows that she must keep her identity hidden from the monsters imprisoning her. She has already been branded a member of the rebellion, but the vampires do not know the true depth of her involvement with it, and they must never know.

      Though hoping for death, Aria's world is turned upside down when a vampire named Braith steps forward to claim her. He delays her execution, but Aria knows it's only a matter of time before he drains her, and destroys her. Especially once she learns his true identity as a prince within the royal family; the same royal family that started the war that ultimately brought down humankind, reducing them to nothing more than servants and slaves. 

      Aria is determinated to hate the prince, determinated not to give into him in anyway, but his strange kindness, and surprising gentleness astonish her. Torn between her loyalties to the rebellion, and her growing love for her greatest enemy, Aria struggles to decide between everything she has ever known, and a love she never dreamed of finding.

Ajatukseni: Minä pidin ihan kivasti tästä lyhyestä pikku kirjasesta. Pidin, mutta en rakastanut. Tätä on hehkutettu monissa blogeissa ja saanut todella korkean pisteytyksen Goodreadsissä, joten luonnollisesti olin utelias. Kansikuvaan rakastuneena päätin kokeilla tätä alun perin Kindlelle julkaistua omakustannekirjaa, jonka löysin onneksi pokkarina Adlibrikselta. Lukaisin nopeasti ja... en tiedä. Minulla on niin kumma olo tästä kirjasta.

Tarina sijoittuu post-apokalyptiseen maailmaan, jossa vampyyrit ovat alkaneet dominoida ja ihmiset on ajettu ahtaalle. Arianna on vampyyrien herruutta vastaan nousseisiin kapinallisjoukkoihin kuuluva nuori nainen, joka joutuu vangituksi ja myydyksi verenimijöille. Arialle kuolemaa pahempi kohtalo on joutua veriorjaksi, etenkin kun vampyyrirodun prinssi ottaa hänet omakseen. Aria odottaa saavansa osakseen kärsimystä, kidutusta, kuiviin vuodattamista ja pimeyttä lyhyelle lopulle elämälleen, mutta hämmentyykin huomatessaan, ettei Braith olekaan sellainen, miksi hän tätä alun perin luuli. Heidän välilleen syntyy yhteys, joka nopeasti muuttuu syvemmäksi. Pian Aria tajuaa olevansa pulassa uusien kuumien tunteidensa kanssa – eihän veriorjalla ja prinssillä voi olla yhteistä tulevaisuutta...

Sisälläni on ristiriita. Minä todella halusin pitää tästä kirjasta enemmän, olisin halunnut rakastaa tätä teosta – mutta minä en vain pystynyt. Päähenkilöt eivät nyt oikein loistaneet edukseen, juoni oli aika olematon ja tässä ei ollut mitään muuta meneillään kuin romanssi. Minä niin kaipasin muutakin kuin sitä saamarin romanssia.

Sanotaan vaikka näin: tämä kirja oli pelkkä luuranko, joka kirkuen kaipasi lihaa luidensa ympärille. Tuntui kuin tästä post-apokalyptisestä tarinasta olisi karsittu kaikki mahdollinen muu (mielenkiintoinen) pois ja jätetty jäljelle pelkkä romanssi. Hahmot kärsivät tästä niin paljon. Tämä kirja oli armottoman lyhyt, romanssi oli ainoa asia mihin keskityttiin ja kaikki tuntui todella kiirehdityltä. Kirjoitus ei ollut mitenkään loistavaa: tässä oli paljon kirjoitusvirheitä ihan perus sanoissa ja kieliopissa, se oli todella selittävää, ei luistavaa tai kovinkaan kuvailevaa. Tässä ei ollut juurikaan edes dialogia.

Ja sitten hahmot. Noh, eipä niitäkään tässä ollut juurikaan. Pääasiassa pääsemme näkemään sivuilla vain Ariaa ja Braithia, silloin tällöin Arian palvelustyttöjä, ystävällistä Maggieta ja mustasukkaista ämmää Laurenia. Hiukan sivutilaa saa myös Arian ystävä Max, joka myös jäi vangiksi ja myytiin veriorjaksi sekä nimellisesti mainittiin Caleb ja Jericho, Braithin veljet. Sanotaanpa vaikka niin, että ainoat hahmot joista jollakin tavalla pidin olivat Max ja Jericho.

Päähenkilöt itse? En heitä inhonnut, mutta en voi sanoa pitäneenikään heistä suunnattomasti. Emme pääse heihin tutustumaan mitenkään muuten kuin romanssin kautta. Ariasta minä pidin alussa, koska hän vaikutti sellaiselta selkärangan omaavalta, vahvalta, omilleen uskolliselta tyypiltä. Hän vihasi vampyyrejä, oli omiensa paras metsästäjä ja valitsi mieluummin kuoleman kuin veriorjana olemisen. Tätä kesti sen parikymmentä sivua, kunnes koettiin mahalasku. Arian ja Braithin välinen ”yhteys” syntyi yhdessä illassa ja Aria tuntee olonsa lähes turvalliseksi hänen kanssaan suunnilleen samantien. Kun romanssi alkoi roihuta, aloin aina vain enemmän suhtautua todella välinpitämättömästi Ariaan. En enää nähnyt hänen vahvuuttaan ja hänen selkärankansa kutistui hammastikun kokoiseksi. Ja lopussa, voi jumalauta. Miten. Hän. Pystyi. Ajattelemaan. Niin. Tollosti!? En käsitä. Mutta minulla on kuitenkin toiveet korkealla Arian suhteen, että hän saisi päänuppinsa seuraavassa osassa selkeäksi ja pistäisi asiat tärkeysjärjestykseen. Ehkä hänen käytöksensä tässä osassa voidaan laittaa Tukholma-syndrooman piikkiin. Ehkäpä hänestä tuleekin vielä huippu sankaritar, johon rakastun. I have my hopes up.

Braith oli minulle hahmona aika yhdentekevä. Braith tuntui olevan satiirinen versio/kopio Veljeskunnan Wrathista. Mitä, hän on sokea? Ja hän käyttää aurinkolaseja joita ei koskaan riisu? Ai, hän on prinssi/tuleva vampyyrien kuningas? Hän ei pidä ihmisistä? Ja hänkö ei ole ikinä ennen kohdannut yhtä hemaisevaa ja kiinnostavaa tyttöä kuin protagonistimme? Mutta siinä missä pidän suhteellisen paljon Wrathista, Braithistä en välittänyt oikeastaan ollenkaan. Lopussa Braith vetää aivan käsittämättömän angstiset itkupotkuraivarit – hän haluaa pistää paikat paskaksi ja ryhtyä berserkkinä listimään ihmisiä. Odotin jo, että hän heittäytyy selälleen lattialle ja alkaa sätkiä ja hakata nyrkeillään lattiaa. Braith on ollut yhdeksänsataa vuotta hyvä vamppi, mutta juuri tuo yksi ihmistyttö saa hänen maailmansa täysin raiteiltaan? Tuo raivokohtaus oli täysin järjenvastainen, kun he molemmat tietävät, miten mahdoton tulevaisuus heillä olisi. Tiedättekö, minulla ei ole edes kommenttia tähän. Mitä haluaisin tehdä Braithille: (ﾉ*o‿o)ﾉ︵/(.□ . \)

Haluaisin spoilata koko kirjan lopun tähän näin, mutta en halua pilata kenenkään iloa. Enkä edes pysty pukemaan tunnetilaani sanoiksi lopun suhteen. Se ei ollut positiivinen näin ystävällisesti sanottuna. Loppu kyllä tapahtui mielestäni niin kuin sen kannattikin jatkon kannalta, mutta Aria ja Braith molemmat kyllä pilasivat sen hienouden ajattelullaan ja toiminnallaan.

Nyt kuulostaa jo siltä, että inhosin tätä kirjaa ja että tämä oli ihan hanurista. Ei ollut enkä inhonnut. Vaikka en hahmoista tai kirjoituksesta tykännytkään, asetelma oli tässä kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että haluan kernaasti tietää, mitä jatkossa tulee tapahtumaan. Viimeisillä neljälläkymmenellä sivulla tapahtuikin jotain sellaista, mikä ei ollut sidoksissa pelkästään romanssiin. Kakkososa onkin jo hankinnassa. Haluan kovasti tietää enemmän ihmiskapinallisista ja siitä, millainen Aria tulee olemaan, mitä Maxille tapahtuu, millainen Arian perhe on ja mitä voimme Jericholta odottaa. Maxia ja Jerichoa lisää, kiitos! Braith voisi sitten jäädä rypemään angstissaan ja unohtua.

Tässä oli potentiaalia ja kyllä minä uskon, että tämä tarina tulee vielä saamaan sitä kovasti kaipaamaansa lihaa luidensa ympärille. Sitä ainakin kovasti toivon! Minä muuten rakastan tätä kantta. Se on niin hieno!

Kokeilkaa tätä ihmeessä, mikäli post-apokalyptinen vamppi-ihmis-romanssi saa sukat pyörimään jaloissa!

Lukunäyte: luku 2, sivu 13

He [Max] tilted his head; his eyes surveyed her as his jaw clenched. ”Stay strong Aria, stay strong. Think of your brothers, your father. We will get through this.” 

      ”How did they catch you?” she [Aria] mumbled miserably. 

      He didn't have to answer her though, she already knew how. She and Max had both been with the hunting party when it came upon the human camp. The vampires were already there, raiding the recently assembled camp with ruthless brutality. Though they had originally rushed to aid the people, it had quickly become apparent that it was going to be a losing battle, and they would be of no use. The best hope was to flee, to retreat deeper into the woods, to escape and hide until the vampires withdrew with their new captives.
      That was what they had been doing when Aria spotted young John being detained; she'd plunged heedlessly forward to intervene on behalf of the young, scrawny boy. And because of that, she had lost her father and brothers two of their best soldiers. ”Oh Max,” she whispered, hot tears burning in her eyes.
      ”I couldn't let you come alone. Plus, I've always been curious about what happened here.” He was trying to sound light, but she could hear the tension in his voice. ”Don't cry for me Aria, they'll think you're crying because of them, don't give them that satisfaction.”

The Captive -sarja

Captured (2012)

Renegade (2012)

Refugee (2012)

Salvation (2013)

Tähtisumua - Neil Gaiman

Nimi: Tähtisumua

Alkuteos: Stardust

Kirjailija: Neil Gaiman

Kääntäjä: Mika Kivimäki

Julkaisuvuosi: 1998 (suomeksi 2000/2007, Seven)

Sivuja: 223 suomenkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Takakannesta: Englannin maaseudulla uinuvaa kylää ympäröi Muuri, joka estää pääsyn toisella puolella sijaitsevaan haltioiden maahan. Erään harvinaisen lemmenyön tuloksena syntyy kuitenkin Tristran Thorn, keijukaisnaisen ja ihmismiehen poika. Tristranin kohtalona on rakastua kylän etäiseen ja kylmään kaunottareen, jonka sydämen voittaakseen hänen on noudettava haltioiden maasta taivaalta pudonnut tähti... 

Ajatukseni: Pahoittelen tätä parin viikon hiljaisuutta. Olen lukenut viittä kirjaa samanaikaisesti, mutten ole edennyt kunnolla yhdessäkään niistä. Lukeminen on sujunut todella tahmaisesti ja tuntuu kuin ei olisi millään aikaa vain istua alas ja tarttua kirjaan, vaikka mieleni tekeekin kovasti lukea. Tähtisumun sain kuitenkin loppuun nyt luettua.

Tähtisumua on istunut kirjahyllyssäni jo vuosikausia. Kirja ostettiin minulle lentoasemalta monta vuotta sitten lomalukemiseksi ja silloin muistan tykänneeni kirjasta kovasti. Tässä viikolla minulla alkoi tehdä kovasti mieli lukaista kirja uudelleen. Elokuvan olen monta kertaa nähnyt ja pakko kyllä sanoa, että mielestäni se on kirjaa parempi. Ei Tähtisumua kirjanakaan nyt huono ole, mutta elokuva onnistui mielestäni paremmin herättämään tämän tarinan henkiin.

Tarina onkin varmasti tuttu, mutta tiivistetäänpän se tähän kuitenkin. Tristran Thorn on Muurin kylän kauneimpaan tyttöön rakastunut nuorukainen. Eräänä iltana Tristran tekee Victorialle valtaisan lupauksen: hän lupaa noutaa rakkaalleen taivaalta pudonneen tähden saadakseen tältä vastalahjaksi Sydämensä Salaisimman Toiveen. Tristran ei kuitenkaan osaa aavistaakaan, millaisiin seikkailuihin hän joutuu tähdenhakureissullaan. Hän joutuu keskelle Myrskypesän vallankahvaan pyrkivien kierojen veljesten kilpajuoksua löytää valtaa merkitsevä jalokivi sekä Lilimin noitasisarusten raakaa tähden metsästämistä ikuisen nuoruuden tavoittelun nimissä. Tristran joutuu pinnistelemään lujasti selviytyäkseen, mutta matka antaa hänelle lopulta paljon enemmän kuin hän olisi voinut alun perin kuvitellakaan.

Minä tosiaan pidin elokuvaversiosta enemmän. Kenties se johtui siitä, että elokuvassa Tristranin ja tähden välejä kuvattiin minusta paremmin tai siitä, että juoni kulki vauhdikkaammin ja määrätietoisemmin tai sitten vaikka siitä, että tässä kirjassa ei kapteeni Shakespearea ja miehistöä varsinaisesti edes ole. Minusta tässä kirjassa juoni oli vähän levällään, hahmot jäivät vähän etäisiksi ja lopussa ei ollut mitään suurta huipentumaa. Tosin mielipiteeseeni taitaa vaikuttaa se, että olen elokuvan nähnyt todella monta kertaa ja tämän kirjan lukenut vain kahdesti mielessäni vahvat muistikuvat elokuvasta.

Tristran oli vähän sellainen naiivi tomppeli päähenkilö, mutta hän kasvoi tarinassa henkisesti ihan kivasti. Aluksi en osannut hänestä oikein pitää, mutta kyllä hän loppua kohden alkoi jollakin tasolla viehättää. Vähän tosin ihmetytti, miten Tristran lopussa yhtäkkiä vain tiesikin oman syntyperänsä ja kuinka vähän se tieto häntä loppujen lopuksi hetkautti. Jotkut hahmot olivat vähän mitäänsanomattomia. Esimerkiksi noitakuningatar ei nyt sitten ollutkaan mitenkään kovin paha pahis, vaan melkeinpä herttainen vanha mummeli. Yvainekaan ei ihastuttanut minua samalla tavalla kuin elokuvassa. Ja kapteeni Shakespearea ei edes nähty... Se karvainen pikkumies, joka Tristrania auttoi, taisikin nousta lempihahmokseni koko kirjassa.

Neil Gaiman on älykäs tarinankertoja ja loistava fantasiakirjailija. Tarinan idea on loistava, maailma todella kiehtova ja luova, olentoja löytyy noidista haltioihin ja ihmisistä tähtiin. Gaimanin kieli on niin mukavaa luettavaa ja hän kuvaili maisemia ja tapahtumia todella elävästi. Näin selkeästi tapahtumia mielessäni aina kuihtumetsästä Tristranin ja Yvainen istuskeluun pilvenreunalla. Yllätyin kyllä, miten raaka tämä välillä oli ja että seksiäkin tässä tapahtui (mitä en muistanut ensimmäiseltä lukukerralta). Kirja ei siis ole ihan niin soma satu kuin elokuva. Perheen pienimmille tämä kirja ei ehkä sovikaan.

Olen aikaisemmin herra Gaimanilta lukenut myös teoksen Coraline varjojen talossa, josta kovasti pidin, ja tämän kirjan myötä olen kiinnostunut lukemaan vielä enemmänkin miehen kynäilyjä. Gaimania lukeneet voisivat suositella hyviä kirjoja häneltä. Onko Unohdetut jumalat tai Hautausmaan poika mistään kotoisin? Vinkatkaa ihmeessä!

Tähtisumua on sellainen kivasti toimiva fantasiatarina, jonka kyllä lukee suhteellisen nopeasti, mutta saattaa jättää vähän kylmäksi etenkin ne, jotka ovat elokuvan katsoneet. Tykkäsin ihan mukavasti näin toisellakin lukukerralla, mutta samanlaista mahtavuuden fiilistä en tuntenut. Filmatisointina tarina toimi mielestäni paremmin.

Lukunäyte: luku 1, sivut 21-22

Joka yhdeksäs vuosi Muurin takaa ja kukkulan tuolta puolen saapunut väki pystytti myyntikojunsa ja yhden päivän ja yhden yön ajan niityllä pidettiin Haltiamarkkinoita. Tuon kerran yhdeksässä vuodessa toistuvan yön ja päivän ajan ihmisten ja haltioiden kansakuntien välillä harjoitettiin kaupankäyntiä.
      Myytävänä oli ihmeitä, merkillisyyksiä ja magiaa, siellä oli asioita, joista ei voinut uneksiakaan ja sellaisia, joita oli vaikea kuvitella (mitä ihmettä, Dunstan aprikoi, kukaan saattaa tehdä myrskyllä täytetyillä munankuorilla?) Hän kilisteli rahojaan nenäliinan sisällä ja etsi jotain pientä ja kohtuuhintaista, joka huvittaisi Daisya.
      Hän kuuli hentoa kilinää torin hälinän yli ja suunnisti ääntä kohti.
      Dunstan ohitti kojun, jossa viisi valtavan suurta miestä tanssi posetiivista kuuluvan surumielisen musiikin tahdissa. Posetiivia väänsi murheellisen näköinen musta karhu. Dunstan ohitti myös kojun, jossa kirkasväriseen kimonoon pukeutunut mies särki posliinilautasia huudellen koko ajan ohikulkijoille. Lautasten palaset mies heitteli liekehtivään kulhoon, josta nousi värikästä savua.
      Kilinä kuului yhä lähempää.

Mystic City - Theo Lawrence

Nimi: Mystic City

Trilogia/sarja: Mystic City, #1

Kirjailija: Theo Lawrence 
Kustantaja: Corgi Books
Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 397 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Haastekirja 1/30

Juonikuvaus: Maaginen kahtia jaettu kaupunki. Poliittista kapinaa. Ikuista rakkautta? 

      Manhattan vuonna X. Pilvenpiirtäjien huipulla hallitsevat rikkaat ja etuoikeutetut, joiden yltäkylläisen elämän mahdollistaa vain katutasossa, ilmastonmuutoksen synnyttämien kanaalien varsilla kurjaliston joukossa majailevilta mystikoilta salaperäisesti hankittu energia. Yläluokan hienostosviiteissä asuu myös 16-vuotias Aria Rose, rakastuneena silmittömästi isänsä poliittisen kilpailijan poikaan.

      Vai onko hän sittenkään niin rakastunut? Ainakaan hän ei pysty muistamaan, miten romanssi sai alkunsa. Mutta sitten Aria tapaa Hunterin, komean ja hämmentävän mystikon alakaupungista, ja tällä tuntuu olevan hallussaan hänen unohtuneen menneisyytensä avain. (Kuvaus Risingshadow-sivustolta)

Ajatukseni: Näin polkaisemme käyntiin ensimmäisten osien haasteen osa kakkosen! Ihan alkuun kerron, kuinka paljon pidän tämän kirjan kannesta. Se on niin eteerinen ja mystinen. Kirjan ulkoasun suunnittelija on osunut napakymppiin kansitaiteen suhteen!

Mystic City oli varsin mielenkiintoinen lukukokemus. Theo Lawrence rakentaa kirjaansa dystopisen New Yorkin, missä rikkaat ihmiset elävät korkealla pilvenpiirtäjissä ja köyhät alhaalla tulvivilla kaduilla. Kaupungissa asuvat myös mystikot, eli ihmiset, joilla on erikoisia voimia. New Yorkin eliitillä ja mystikoilla on välillään pitkään jatkunut epäsopu, joka on kärjistymässä vaaleihin, jossa valitaan kaupungin tuleva johtajahahmo. Vaaleissa vastakkain ovat mystikko Violet Brooks, jonka tavoitteena on saada tasa-arvoa alemman ja ylemmän luokan välille, ja Garland Foster, kaupungin kahden ennen kilpailevien sukujen, Fostereiden ja Rosejen, nyt yhteinen ehdokas. Sukujen välinen pitkä riita on vihdoin saamassa lopun, kun 16-vuotiaan muistinsa menettäneen Aria Rosen ja Thomas Fosterin välinen kihlaus julkistetaan. Kaikki Arian ympärillä vakuuttelevat hänelle heidän välillään olevan suurta rakkautta, jonka nimissä kaupunki saatettaisiin yhteen ja vaalit voitettaisiin. Aria ei kuitenkaan tiedä, mihin uskoa, sillä sydämessään hän tuntee rakkautensa kuuluvan toisaalle.

Minusta oli ihan ok, ettei Lawrence mennyt liian syvälle yksityiskohtiin, miksi maailma on siinä jamassa kuin se on. Napajäätiköt ovat sulaneet ja ilmasto on lämmennyt, vedenpinta on noussut ja New Yorkia uhkaa hidas hukkuminen. Se on ihan ok selitys, koska kirjailja ei yrittänyt liikaa, mutta kompensoi tätä tarkalla maailmanrakennuksella itse tarinassa. Jos kirjailija ei ihan todella tiedä, kuinka selvittää dystopiaan johtaneita tapahtumia eikä kehtaa tehdä taustatutkimusta, ei kannata alkaa repiä tyhjästä käsittämättömiä selityksiä ilman järjenhiventäkään vain koska ne kuulostavat hyvältä paperilla. Siinä vaiheessa saa varmasti kovaa valitusta monilta lukijoilta (minulta mukaan lukien). Jos kirjailija ei tiedä, kuinka asiat tarkasti selittää, on ok jättää tapahtumat hämäriksi, kuten vaikka Suzanne Collins teki Nälkäpelissä. Ei liikaa yksityiskohtaista tapahumankulkua vaan enemmänkin sellainen yleismaailmallinen selitys. Sen sijaan kannattaa sitten pyrkiä tekemään tarinan maailmasta mahdollisimman yksityiskohtaisen ja tarkan. Mystic Cityssä se toimi.

Aria ei ollut rasittava melodramaattinen kana, vaan hän oli määrätietoinen, oikeamielinen ja rohkea. Aria oli välillä niin tajuttoman sokea ja kulki laput silmillä, mutta ihmeen vähän se minua loppujen lopuksi häiritsi. Pidin siitä, ettei Theo Lawrence keskittynyt liikaa märehtimään Arian kamalia sisäisiä kärsimyksiä, vaan hän liikutti tarinaa aina eteenpäin jättäen ylenpalttisen dramatiikan pois. Pyrkimyksenä oli Arian silmien kautta alkaa purkaa tuota valheiden, salaisuuksien ja korruption kudelmaa ja samalla kertoa Romeo-ja-Julia–tyyppinen rakkaustarina. Tämä lainaus pukee sanoiksi sen, miksi pidin tämän kirjan tyylistä niin paljon:

”We don't have time for female hysterics right now, Aria.” (sivu 321)

Juuri tuo lause riittää puhumaan jo puolestaan. Ei yliampuvaa draamaa tai rasittavia useiden sivujen mittaisia monologeja tunteista, tuskasta, kivusta ja kaikesta kamaluudesta, mitä on tekeillä. Arian ympärillä tapahtuu, mutta hän pysyy liikkeessä, käsittelee asiat fiksusti eikä hän anna melodramaattisten tunnekuohujen viedä hänen toimintakykyään. Kyllä, Aria oli välillä raivostuttavan tiedoton ympärillään tapahtuvista asioista, mutta toisaalta aina kun hän sai tiedon murusia kätösiinsä, hän teki järkeviä ratkaisuja ja toimi. Lisäksi tuo tiedottomuus oli olennaista juonen eteenpäin viemisen kannalta, joten se ei häirinnyt minua niin paljon kuin olisi pahimmillaan voinut. Olenpas suopea tämän kirjan suhteen. Taputa nyt itseäsi olalle, Theo Lawrence, sillä olet onnistunut kirjoittamaan yllättävänkin miellyttävän, vaikkakin välillä hyvin sokean päähenkilön!

Pidin kovasti maailmasta, jonka Lawrence oli tarinaansa luonut. Erityisesti minua ihastutti Venetsiaa muistuttava New York kanaaleineen ja hukkuvine katuineen, koska Venetsia on ihana paikka ja kaupungin hitaassa uppoamisessa on eräänlainen traaginen viehätys. Minusta oli myös mielenkiintoista, miten ihmisillä oli valta ja mystikot joutuivat kärsimään erilaisuudestaan. Heitä halveksutaan voimiensa takia ja rekisteröityneiltä mystikoilta on määrätty imettävän voimat kahdesti vuodessa. Osa mystikoista kieltäytyy rekisteröitymästä ja antamasta voimiaan pois, ja nämä mystikot muodostavat sellaisen maanalaisen kapinallisjoukon ihmiseliittiä vastaan. Monesti ne yliluonnolliset tyypit ovat niitä hallitsevia, mutta tässä oli nimenomaan toisin päin. Siitä minä tykkäsin.

Olisin toivonut useampaa kertojaa tähän tarinaan. Pinnan alla tapahtuu kaikenlaista, joista Aria on ulkona muistinmenetyksensä takia, joten lukijaakin pidetään naiivissa pimennossa. Siksi olisin kaivannut useampaa kertojaa, esim. kapinallisten mystikkojen tai Arian perheen joukosta. Ehkäpä Hunterin silmin olisi voitu vähän kertoa, ettei hän olisi ollut niin littana hahmo. Asiat, joita Arian perhe teki, oli kammottavia ja niin kylmiä, että kiinnostuin myös siitä kolikon kääntöpuolesta. Esimerkiksi Arian isän silmin olisi voitu tuoda erilaista näkökulmaa tapahtumiin. Oliko hän todella niin kylmä, että olisi uhrannut tyttärensä vallan vuoksi vai oliko meneillään jotain sellaista, joka olisi tasapainoittanut tuota julmuutta? There are two sides to every story, kuten sanotaan. Lisäksi olisin halunnut enemmän sisäpiirin tietoa kaupungin poliittisesta tilanteesta.

Olenko ainoa, jonka mielestä tämä tarina oli aika ennalta-arvattava ja Arian ja Hunterin välinen romanssi silloin tällöin niin korni? Välillä Aria oli niin sokea hatarien muistojensa ja Thomasin ja Hunterin suhteen. Arialla oli todella hidas sytytys sellaisissa asioissa, jotka olivat lukijalle kirkuvan ilmiselviä aina Romeona ja Juliana signeeratuista rakkauskirjeistä Hunterin ilmestymiseen hänen elämäänsä ja koko kummalliseen rakkauskyhäelmään kihlajaisineen Thomasin kanssa ja epämääräisiin selityksiin huumeiden yliannostuksesta hänen perheensä osalta. Toki oli juonen kannalta tärkeää yrittää kantaa tuota tietämättömyyttä mahdollisimman pitkälle, mutta lukijan kannalta silkat ilmiselvyydet pistävät vain turhauttamaan.

Romanssi oli niin suuri osa tätä tarinaa. Silloin tällöin itse juoni tuntui menettävän punaisen lankansa lällyn romanssin meinatessa viedä koko estradin, mutta aina ennen kuin ehdin alkaa pyöritellä silmiäni, tarina kuitenkin kiilasi takaisin oikeaan uomaansa ja jatkoi mielenkiintoisena eteenpäin. Silti Arian ja Hunterin välinen romanssi oli niin kornia luettavaa! Kirjeet, jotka he allekirjoittavat Romeona ja Juliana? Voi hyvää päivää. Kyllähän se leima tässä tarinassa toimi eräänlaisena draaman ja romantiikan lisämausteena, mutta korni mikä korni.

Mystic City onnistui liimaamaan minut sivuihin kiinni. Tarina eteni muutamia hitaanpuoleisia kohtia lukuun ottamatta nopeasti, ja huomasin lukevani aina yhden luvun vielä lisää ja vielä yhden... ja vielä yhden. Aion erittäin mielelläni lukea jatko-osan, Toxic Heartin. Oikein hyvä kirja, jota suosittelen fantasiaelementtejä sisältävästä dystopiasta pitäville!

Kummasta kannesta te muut pidätte enemmän, tästä alkuperäisestä vai suomennoksen kannesta? Minusta tämä alkuperäinen vangitsee paremmin tarinan tunnelman. Suomennoksen lukeneilta kysyisin, miten sanasto oli käännetty. Miten asuinalueet, Aeries ja Depths, on käännetty, entä huume Stic? Entä se pommitus, joka lopulta ajoi mystikot ja ihmiset riitaan ja kaikki ne liikkumisvälineet Aeriesissa? Sanasto oli erityisesti se, mistä tässä kirjassa pidän. En edes tiedä, miksi pidän sanastoista niin paljon dystopisissa kirjoissa. Kaipa omaleimaiset sanat tekevät maailmasta paremmin mietityn ja uskottavamman oloisen.

Olen pahoillani, jos tässä arvostelussa ei ole hirveästi järkeä. Minulla oli kirjaa lukiessa selkeä visio, mitä sanoisin ja kuinka sen sanoisin, mutta tätä kirjoittaessa en enää osannutkaan pukea sanoiksi ajatuksiani. Jännä :D

Lukunäyte: Luku 1, sivu 17

This is whe I see him – a face in the corner that startles me.

I can't tell who he is; the light from the wall sconces barely reaches him.

      ”Hello?” I call. ”Who's there?” 

      I've started to bring my leg back over the railing when my other foot slips.

      And just like that, I'm falling. 

      There is the sharp pain of my knee cracking against the ledge, my chin hitting the railing, my body slipping heavily backward. At last I catch a railing with one hand and clutch it tightly.

      My body slams against the building's side and I almost let go, but no: I am suspended over the city. I squeeze tighter. Only my five fingers clenched around an iron bar are saving me from plunging thousands of feet to my death.
      I feel sweat slicking my palms, my grip loosening. My heart pumps ferociously and I pray silently, Please don't let me die. Please don't let me die.
      Then the boy is there. I am crying and my vision is blurry, and it's as if he is there but also not there, like a ghost.

Mystic City –trilogia

Mystic City | Salatun voiman kaupunki (2012/2013)

Toxic Heart (2014)

–3. osa nimeämätön–

Mary Sue+Gary Stu so togetah like 4evah!!1!1!

No niin, ajattelin tässä sadepäivän iloksi tehdä tällaisen postauksen, missä kerron ystävistämme Mary Suesta ja Gary Stusta. Ehkä tämä postaus auttaa teitä lukijoita ymmärtämään paremmin, miksi suhtaudun joskus todella jyrkästi lukemiini kirjoihin ja inhoan niitä. Tämä postaus koskee lähinnä young adult -kirjoja, mutta osan piirteistä voi istuttaa myös muihinkin kirjoihin. Havainnollistamiseen käytän näitä kaikkein tutuimpia nykykirjallisuuden hahmoja.

Huom! Tämän postauksen ei ole tarkoitus loukata ketään. Nämä ovat puhtaasti omia tuntojani, ei mitään vedenpitäviä totuuksia. Kirjoituksen on tarkoitus olla humoristinen ja sarkastinen, joten tikarina sydämeen ei kannata tätä ottaa.

1. Mary Sue -päähenkilö. Mary Sue on fiktiivisessä kirjallisuudessa hahmo, joka on yli-idealisoitu, ns. ”täydellinen” ja jolta puuttuvat merkittävät, inhimilliset virheet. Näin tunnistamme itsellemme Mary Suen:

1. Kaunis ulkonäkö ja mielellään jokin hyvin spesiaali piirre (esim. eksoottinen silmien väri), jota päähenkilö ei itse tiedosta/suostu tiedostamaan, ei vaikka prinssi kehuisi tätä kuin viimeistä päivää. Tuo nöyristely ja itsensä mollaaminen on tärkeää, koska kuka teini-ikäinen nyt voisikaan olla itseensä tyytyväinen? Jos joku olisi, sehän tekisi tästä ylimielisen ja itseään täynnä olevan pissapään.

2. Yliteroitettu keskivertoisuus, mutta päähenkilö kuitenkin on jollakin tapaa hyvin spesiaali ja tyyliin universumin tasolla se kaikkein tärkein. Hahmo joko saa kaiken huomion yrittämättä ja on tervetullut joukkoon, tai sitten ulkopuolinen muutamalla kaverilla ja saa koulun suosituimman blondin cheerleaderin vihat heti kättelyssä niskaansa.

3. Päähenkilö on älykäs, lukee klassikkoja, osaa kokata ja hoitaa kotia kuten jokaisen hyvän vaimon tulee osata. Näiden taitojen tulee tulla luonnostaan eikä hahmo missään vaiheessa joudu opettelemaan mitään uutta.

4. Päähenkilö on ehdottomasti neitsyt ja täysin kokematon, mitä tulee poikiin ja seurusteluun. Hänen täytyy voida pukeutua valkoiseen häissään. Ennenaikainen suuteleminen tai kädestä pitäminen luonnollisesti tekee hänestä lutkan, tyrkyn tai muuten vain epäpuhtoisen.

5. Edelliseen on myös poikkeus: päähenkilö on seurustellut ennenkin, mutta hyvin viattomasti. Loppuun asti (lue: petipuuhiin) ei olla vielä menty. Syyt tähän samat kuin edellisessä.

6. Päähenkilöllä ei ole mitään merkittäviä virheitä, muuta kuin huono itsetunto ja – le gasp – kömpelyys. Virheethän saattaisivat tehdä hahmosta oikeasti inhimillisen, joten hus pois heti sellainen! Kuinka muuten päähenkilön erityisyyttä voi teroittaa ellei sitten jättämällä pois kaikki inhimilliset tekijät? Ihan puistattaa ajatuskin inhimillisestä päähenkilöstä.

7. Jos päähenkilö on yliluonnollisella tavalla erityinen, täytyy hänen hallussaan olevan voiman olla hyvin uniikkia, harvinaista ja ennennäkemätöntä. Koskaan aikaisemmin ei olla vastaavaa nähty tai on todella harvinaista ja selittämätöntä, miksi päähenkilö on mikä on.

8. Päähenkilön tulee aina olla vähintään yhden komean karjun vieteltävänä, mutta kaksi on aina parempi. Kolme olisi jo pökerryttävän huumaavaa, mutta saattaisi mennä jo epäuskottavuuden rajoille. Ehkä. Tietenkään päähenkilön näiden karjujen välillä seilaamista ei voida katsoa pahalla silmällä, koska karjut ovat niin kuumia, seksikkäitä, komeita ja lihaksikkaita. Kukkakeppejä tai tavallisia ihmisiä ei rakkaudenkohteiksi hyväksytä. Kaikki kuitenkin nyt vain haluavat päähenkilön.

9. Päähenkilön tulee pystyä parantamaan paatuneinkin paha poika kiltiksi kultapuppeliksi. Lisäksi hahmon tulee pystyä muuttamaan aseksuaalikin nymfomaaniksi. Sitä vastoin päähenkilö itsekin voi sopivan karjun kohdalle jolkotellessa joutua täysin libidonsa vietäviksi, vaikka kukaan ei ole koskaan aikaisemmin häntä kiinnostanut.

10. Päähenkilö ei varsinaisesti joudu koskaan kärsimään tai näkemään vaivaa, vaan kaikki tehdään hänen puolestaan ja jokainen päähenkilön ympärillä suhtautuu tähän kuin heiveröiseen paperikukkaan, joka ei varmasti voi puolustaa itse itseään eikä osaa tehdä mitään itse. Henkivartijan tulee olla keskellä yötä tuijottamassa nukkuvaa päähenkilöä maaninen kiilto silmissään, koska päähenkilöhän voisi tukehtua vaikka tyynyyn. Mitä vähemmän selkärankaa, tahdonvoimaa ja aivoja päähenkilöllä on, sitä parempi.

Tässä on nyt ne yleisimmät piirteet, joista tunnistaa Mary Suen. Oletko kenties itse kohdannut kirjoissa Mary Suen? Bella Swanit ja Ever Bloomit ja Nora Greyt voivat nyt lakaista itsensä maton alle. Kyllä, tarkoitan juuri teitä. Te olette Mary Sueiden ruumiillistumia enkä siksi pidä teistä yhtään. Olette silkkaa hukkaan heitettyä paperia. Te ette kehity tarinassa, teissä ei ole mitään, mistä yrittää voida pitää enkä yksinkertaisesti siedä selkärangattomia sukkia, jotka ovat miesten heittopusseja, vartioimia kukkasia ja täysin kenen tahansa komistuksen vietävinä. Te yritätte niin kovasti olla badass -hahmoja, mutta ette onnistu siinä. Olette vain rasittavia ja aivottomia. Menkää pois.

2. Gary Stu -jätkä. Gary Stu kulkee käsi kädessä Mary Suen kanssa. He ovat täydellisiä toisilleen. Näin löydämme itsellemme täydellisen Gary Stun ja mitä voimme häneltä odottaa:

1. Hänen täytyy olla jumalallisen komea, oikea Adonis. Komea turpavärkki, lihaksikas ruumis... Se on yksinkertaisesti pakko. Muutoin hän ei ole riittävän hyvä saamaan osakseen rakkautta.

2. Jätkän luonteen ja persoonallisuuden voi lukea tämän vatsalihaksista. Mitä turhia sitä nyt hahmoa kehittämään yhtään sen pidemmälle, koska pinnallisuus on hyvää ja tavoiteltavaa. Ketä kiinnostaa jätkän elämä, taustat, kiinnostuksenkohteet yms. kun hänellä on niin jumalallinen kroppa? Ei nyt ketään!

3. Jätkän tulee olla piru vieköön täydellinen kaikessa, mitä hän tekee. Tähän ei mitään poikkeuksia. Se nyt vain on näin. Jätkän täytyy myös itse tietää se ja olla todella ylimielinen ja täynnä itseään ilman mitään muita luonteenpiirteitä. Nam.

4. Jätkä saa olla todellinen pelimies. Mitä enemmän jätkä on elämänsä aikana niittänyt, sitä parempi. Tämä tulee esiin vankkana elämänkokemuksena. Jätkä tietää, kuinka päähenkilölle luritella loruja ja runoilla tyhjänpäiväisyyksiä – koska päähenkilöhän nyt aina on kiinnostunut näistä. Olisi outoa, jos ei olisi. Tähän pelimiehisyyteen liittyy sellainen kuuman kutkuttava seikka, kun että jätkähän aina lopulta valitsee päähenkilön – mahtaa päähenkilö tuntea olonsa erityiseksi, kun onnistuu viattomalla neitseellisyydellään valloittamaan pelimiehen sydämen ja tekemään hänestä uskollisen prinssin.

5. Mitä törkeämpi jätkä on, sitä haluttavampi. Kun jätkä on mahdollisimman ylimielinen mulkvisti päähenkilöä kohtaan, sen täytyy tarkoittaa kohtalon sanelemaan tosirakkautta. Mitä pahempi mulkvisti, sitä parempi. Se on hyvä nyrkkisääntö. Koska pahat pojat ovat niin hot. On kuitenkin muistettava, että pahimmistakin pahin paha poika lopulta muuttuu sulaksi vahaksi päähenkilön edessä.

6. Jos poika on herttainen ja mukava, täytyy hänessä olla myös se kuuma ja eläimellinen puoli. Tällaisen jätkän täytyy olla jumala jollakin taiteen osa-alueella, kuten vaikka jonkin soittimen soittamisessa, maalaamisessa tai ihan vain tuhannen ja yhden klassikon siteeraamisessa. Kiltti poika on neitsyt ja on aina torjunut aikaisemmat liiveihin uivat, mutta päähenkilö muuttaa tämän.

7. Jätkän täytyy olla ylisuojeleva, päättää päähenkilön asioista, salata tietoa ja kohdella tätä kuin herkkää lasikukkaa. Jokainen kunnon mies tekee päätökset rakkaansa puolesta tämän mielipidettä kysymättä, rajoittaa hänen liikkumistaan, on aina paikalla varjostamassa ja on mustasukkainen sekopää, jos rakas edes aivastaa väärään suuntaan. Jätkä ei voi ajatella, että he ovat suhteessa tasavertaisia, vaan hänen täytyy olla se dominoiva osapuoli. Tekipä jätkä mitä tahansa, kaikki kuitenkin kulminoituu siihen, että hän rakastaa päähenkilöä.

8. Aina silloin tällöin jätkän täytyy käyttäytyä kuin bipolaarinen tuuliviiri. Yhdellä hetkellä hänen täytyy olla tunkemassa kieltään päähenkilön kurkkuun aina alas suolistoon asti ja seuraavalla hetkellä kohdella tätä kuin jotain epämääräistä haisevaa ruskeaa kengänpohjassa. Mutta ei huolta, tämä johtuu siitä, että jätkä haluaa suojella päähenkilöä. Tähän kuuluu myös se, että jätkän tulee olla mahdollisimman marttyyri ”emme voi olla yhdessä, koska olen hirviö nyyh!”-lässytyksineen. Jätkän tulee hokea tätä jatkuvasti, mutta silti yrittää pitää päähenkilö pakkomielteisesti itsellään.

9. Jos näitä jätkiä on kaksi, täytyy heidän olla sekä ulkonäöltään että luonteenpiirteiltään täysin päinvastaisia toisistaan. Kun ensimmäinen jantteri on tumma ja tulinen paha poika, on toinen jantteri vaalea ja herkkä kiltti poika. Mutta lihaksikkaita ja komeita kummatkin. Molempien tulee saada päähenkilö laskemaan alleen ihastuksesta. Toisen tulee haluta päähenkilö lakanoihinsa heti ja toinen haluaa nauttia lihaniloja vasta kun papin aamen tai joku vastaava virallinen toimitus ollaan saatu.

10. Jätkän tulee yrittää tehdä päähenkilö mustasukkaiseksi imuttelemalla jotakin toista tyttöä (tai miksei vaikka poikaakin), koska näin hän kuvittelee tekevänsä itsestään haluttavamman. Mustasukkaisuushan on kaikkein paras osoitus siitä, että toinen välittää. Toki, pieninä määrinä se saattaakin olla herttaista, mutta mitä sekopäisempää ja todellisuuden rajat menettävämpää se on, sitä kuuman romanttisempaa.

Näin tunnistamme itsellemme ihanan ja seksikkään Gary Stun. Oletko kenties kohdannut tällaisenkin hahmon? Kenet? Minä nimeän kylmiltään heti alkuun Edward Cullenin, Patch Ciprianon, Daniel Grigorin ja Damen Augusten. Te ansaitsette Mary Suenne, ihan todella. Te olette juuri täydellisiä toisillenne. En voi muuta sanoa. Minä vihaan teitä.

Mary Suen ja Gary Stun suhteen täytyy olla jotain hyvin kohtalonomaista ja tähtiin kirjoitettua. Kun he kohtaavat toisensa ensimmäisen kerran, heidän täytyy tuntea sisällään kipinöitä, kuumuutta, sähköä, energiaa, ihoa nuolevia liekkejä, tornadoja tai hyökyaaltoja. Koska se on niinQ n11n ROMANTTISTA JA ihQUU!!1!! Täytyy heti aluksi tehdä ilmiselväksi, että juuri heidän välillään on sitä universuminkuulua tosirakkautta, jota ei mikään paha voima, kohtalo, kulmahampaat, turkki tai vääjäämätön ennustus voi estää. Onko selvä? Hyvä.

Mary Suen täytyy jatkuvasti huomautella Garyn ulkonäöstä. Vähintäänkin joka toisella sivulla lukijoiden täytyy saada kuulla Gary Stun rintalihaksista, hauiksista, upeasta klyyvarista tai sitten silmistä. Voi, silmät! Silmäthän eivät millään vain voi olla ihan normaalit, tyyliin tavallisen siniset tai ruskeat, vaan niiden täytyy olla säihkyvät smaragdit tai nestemmäistä kultaa, hunajaa tai topaasimurikat tai siniset kuin merten syvyydet. Silmien täytyy kiilua pimeässä, niiden täytyy muuttaa väriä, sävyä tai vaikka muotoa, jotta lukijalta ei varmasti menisi ohitse, että ne silmät ovat hitto vieköön upeat ja ettei niiden omistaja nyt ihan normaali ole. Ulkonäön kanssa sama asia. Se nyt vain täytyy mainita joka hiivatin kerta, kun henkilöstä puhutaan tai tämä on paikalla. Tämäkin selvä? Loistavaa.

Insta-love on se kaikkein paras tapa rakentaa romantiikkaa tarinaan. Kyllähän se muutama päivä ja pari keskustelutuokiota nyt totta kai riittää saamaan kuolemattoman rakkauden roihahtamaan. Se on nimenomaan sitä tosirakkautta, ei epäilystäkään siitä. Kannustin kirjailijoille: kun kirjoittaa romanssin nuorten aikuisten kirjoihin, on aina tervettä painottaa, että teini-ikäisenä on kaikkein parasta heittää oma elämä ja tulevaisuus menemään ja uhrautua täysin ensirakkauden vietäväksi. Kun kohtaa sen mahdollisen ensirakkauden, on aina ilmiselvää ja tasanvarmaa, että se tulee kestämään ajasta ikuisuuteen. Mitä turhia sitä miettimään erilaisia vaihtoehtoja tulevaisuuden suhteen, esim. koulutusta tai yksinkertaisesti aikuiseksi kasvamista. Pyh, ketä sellainen kiinnostaa. ”Kyllä mää 17-vuotiaana nyt tiiän, että tää on sitä lopullista ikuisuutta ja me ollaan yhdessä siis niinku forever! Kuinka te kehtaatte kyseenalaistaa päätöksentekoani?” Mary Sue tokaisee. Nostakaa kätenne, mikäli olette Maryn kanssa samaa mieltä. Mahtavaa, että voimme kaikki olla yhtä mieltä näistä asioista!

Näin, hyvät ihmiset, olemme tutustuneet rakkaisiin ystäviimme Mary Suehen ja Gary Stuhun. He ovat täydellisiä toisilleen, toistensa sydämensä valitut. Hitot jostain Roomeosta ja Juuliasta! Kun Mary ja Gary kohtaavat toisensa, enkelikuorot laulavat, meret jakautuvat ja taivaalle syttyy sateenkaaria ja tähtiä kuin sieniä sateella! Twu luv!1!!1!1

Olisiko teillä rakkaat lukijat lisäyksiä näihin listoihin? Mitkä sinun mielestäsi tekevät hahmosta Mary Suen tai Gary Stun? Pidätkö Marystä ja Garystä, vai inhoatko heitä syvästi? Jakakaa mielipiteenne!

Huomhuom! Tätä ei tosiaankaan nyt ihan vakavalla naamalla ole kirjoitettu :D olen ihan tosissani noista piirteistä ja siinä, etten pidä tällaisista hahmoista, mutta humöörillä tämä teksti on kirjoitettu!