Days of Blood & Starlight - Laini Taylor

Nimi: Days of Blood & Starlight

Trilogia/sarja: Daughter of Smoke & Bone, #2

Kirjailija: Laini Taylor 

Kustantaja: Little, Brown and Company

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 513 englanninkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: Aika taistelun ja tähtivalon jatkaa Karoun ja Akivan tarinaa täynnä salaisuuksia ja valintoja, kipua, verenvuodatusta ja tuhoa. Kerran he rakastuivat ja uskalsivat kuvitella maailman ilman sotaa. Mutta voisiko se koskaan olla totta? Voiko Akiva koskaan hyvittää tekonsa, ja kykeneekö Karou anteeksiantoon? Onko heidän murskatuilla unelmillaan toivoa? 

      Prahalainen taideopiskelija ja hirviön kasvattitytär Karou on saanut vastaukset moniin kysymyksiinsä. Hän muistaa kuka hän oli: Madrigal, sirosarvinen kimeeri, joka rakastui vihamieheensä Akivaan, leimuavasiipiseen serafiin. Heidän kielletyllä rakkaudellaan oli kuitenkin kauhea lopputulos. Se johti kimeerien maailman tuhoon, ja nyt Karou antaisi mitä tahansa saadakseen tehdyn tekemättömäksi.

      Kun Karou kuulee että hänen rakkautensa takia myös Brimstone, Issa ja Yasri ovat kuolleet, hän jättää katuvan Akivan ihmisten maailmaan ja palaa yksin tuhottuun Loramendiin. Vaikka viimeiset kimeerit onkin ajettu piiloon maan ääriin, ei ikiaikainen sota ole vielä ohi. Karou ymmärtää että hänellä on odottamaton kyky, lahja Brimstonelta. Sen avulla hän ryhtyy kostoon kuolleiden ystäviensä puolesta. (Kuvaus Risingshadow-sivustolta.)

Ajatukseni: Days of Blood & Starlight murskasi sydämeni miljooniksi sirpaleiksi ja jätti minut täysin vereslihalle odottamaan vuonna 2014 ilmestyvää, tämän sydäntäsärkevän kauniin trilogian viimeistä osaa. Kyllä, tämä kirja oli vain niin hyvä.

Kipeänä olemisessa on se hyvä puoli, että kun voimia ei riitä mihinkään muuhun, on helpointa laittaa pannullinen teetä tulemaan ja käpertyä sohvalle vilttien alle hyvän kirjan kanssa. Silloin ei oikein saata keskittyä muuhun kuin yhteen asiaan, ja minulla se oli tämä kirja. Luin juuri 300 sivua silkkaa kauneutta yhteen putkeen todeten viimeisen sivun jälkeen, että taisimpas tosiaan lukea parhaimman trilogian toisen osan, mitä olen koskaan ennen lukenut.

Ei ole salaisuus, että rakastin suunnatomasti Daughter of Smoke & Bonesia (jonka muuten ostin omaan hyllyyni tämän toisen osan kanssa). Kaikki Daughterissa sai minut rakastumaan kirjan hahmoihin, maailmoihin, kirjotukseen, koko tarinaan. Days of Blood & Starlight vetäisee maton jalkojen alta kaikessa ja tekee siitä moninkertaisesti parempaa, mitä edeltäjänsä jo tarjoili. Kuinka se voi olla mahdollista? kysyin itseltäni jähmettyessäni yhtäkkiä sivulle 371, ja hetken vastausta miettiessäni ymmärsin vastauksen: koska Laini Taylor rakastaa tarinaansa niin paljon, että hän haluaa saada kaiken, aivan jokaisen elementin loistamaan kirkkaana – hän haluaa luoda tarinan, jossa sota, rauha, toivo, epätoivo, viha, rakkaus, juonittelu, rehellisyys, ystävyys, kaikki nämä esittävät brutaalin rehellisesti osansa tässä katkeransuloisessa kirjassa. Hän haluaa, että jokainen hahmo on kokonainen ja että jokainen yksityiskohta on tärkeä. En voi sanoin kuvata, kuinka paljon tätä kirjaa rakastin.

Once upon a time,

an angel and a devil held a wishbone between them.

~ ~ ~

And its snap split the world in two.

Kun miettii, miten ensimmäinen osa loppui, tämän kirjan alku on hitaanpuoleinen, hieman hämmentävä jopa. Minulla meni hieman aikaa muistaa yksityiskohtia, paikkojen ja hahmojen nimiä Daughterista, ja välillä tuli epäilyksiä, voisiko tämä kirja saada minussa samanlaista tunnetta aikaan, mitä edeltäjänsä. Alun kankeuden jälkeen tarina nousi siivilleen ja alkoi tykittää menemään sellaisella tavalla, ettei kirjaa vain saattanut laskea käsistä.

Days of Blood & Starlight ei yritä peitellä tuhoutunutta, karua kimeerejen maailmaa pumpulihötöllä, vaan se näyttää sodan arvet kaikessa rumuudessaan ja karuudessaan. Tuhoutuneita kaupunkeja, pelokkaita, viattomia siviilejä, hajonnut maailma, vihollisia taivaalla tulisine siipineen. Tämä kirja ei kaunistele mitään. Madrigalin ja Akivan rakkaus on saanut aikaan silmitöntä tuhoa. Mutta onko kaikki se todella niin mustavalkoista, miltä se näyttää? Onko kaikesta todella syyttäminen kahden rakastavaisen haavetta, unelmaa? Saattoiko heidän rakkautensa tuhota kokonaisen maailman?

Once upon a time, the sky knew

the weight of angel armies on the move,

~ ~ ~

and the wind blew infernal

with the fire of their wings.

Karou on menettänyt kaiken. Karoun menetyksen paino on musertava, mutta suru on tunne, joka kulkee käsi kädessä syyllisyyden kanssa. Hän yrittää parhaansa mukaan paikata tekojaan, mutta mitä tehdä, kun mikään ei tunnu olevan tarpeeksi korvaamaan kaikkea sitä tuhoa ja menetystä, mitä menneisyydessä on tapahtunut? Karou on juuri niin hieno hahmo, mitä hän oli ensimmäisessä osassa ja millaisesta minä pidän. Hänen uskollisuutensa ei toiste horju, vaikka hänen sydämensä onkin yhä särkynyt ja täynnä kaipausta.

Zuzana, Mik ja Karou. Tämä on niin puhdasta tosiystävyyttä. Minä olin suunnattoman iloinen, että Zuzanalla oli niin suuri rooli tässä kirjassa. Zuzana on ihana hahmo, ja hän on uskollisin ystävä, mitä olen kirjoissa aikoihin lukenut. Juuri tätä tarkoitan, kun sanon pitäväni ystävyydestä: Zuzana on loistava ystävä, mutta hänellä on samalla oma elämä ja oma rakkaus, jotka eivät pyöri vain Karoun ympärillä. Hän on oma persoonansa eikä vain Karoun lisäke.

Akiva oli uskomaton. Hänen tekonsa, motiivinsa ja sanansa rakentavat hänen hahmostaan vahvan ja oikeamielisen. Kaikki hänessä henki uudenlaista voimaa ja päättäväisyyttä, ja luulempa, että hän todella pysäyttää sydämeni viimeisessä osassa. Muistatteko vielä ne Akivan enkelisisarukset, Lirazin ja Hazaelin? Heidän hahmonsa, erityisesti Lirazin, saavat ällistyttävän syvyyden. Heidät opitaan tuntemaan, keitä he ovat, mitkä ovat heidän motiivinsa ja – ennen kaikkea – ovatko he vain sotilaita, jotka tekevät kuten käsketään vai toivovatko he veljensä tavoin parempaa tulevaisuutta.

Tässä kirjassa tulee paljon uusia hahmoja, mutta yksikään heistä ei ole vain yksiulotteinen sivuntäyte, vaan jokaisella heistä on tärkeä osa tässä tarinassa.

Once upon a time, a girl lived

in a sandcastle,

~ ~ ~

making monsters to send through a hole in the sky.

Minä rakastin tätä kirjaa, koska se näytti kaiken juuri niin raakana kuin kaikki oli, mutta ei koskaan niin mustavalkoisena. Sota on julmaa, brutaalia ja armotonta, mutta siinä kaikessa kytee myös toivonkipinä. Sotilaat ovat ne, jotka tappavat, mutta he noudattavat vain ylempiensä komentoja eikä heiltä kysytä, haluavatko he teurastaa siviilejä. Koskaan ei voi tietää, kenelle epäröivät ajatuksensa esittää, sillä jokaisella on oma agendansa. Liittolaisia voi löytyä yllättävistä lähteistä. Luottamus ja epäilys kulkevat käsi kädessä, aivan kuten uskollisuus ja selkäänpuukotuskin.

Laini Taylor ei silittele kenenkään päätä tässä kirjassa. Karou ja Akiva ovat ajautuneet todella kauaksi toisistaan, mutta heidän sydämensä tuntevat yhä vahvasti toisiaan kohtaan. Mutta kuinka antaa anteeksi anteeksiantamaton teko? Sitä Karou joutuu pohdiskelemaan paljon. Mutta entä kun Akivan teko ei ollutkaan niin mustavalkoinen, miltä se alun perin vaikutti? Tehtyä ei saada kuitenkaan tekemättömäksi.

Oi voi, juuri kaikki nuo harmaasävyt saivat tästä tarinasta vain moninkertaisesti kauniimman ja katkeransuloisemman. Siinä missä ensimmäinen osa keskittyi enemmän Karoun ja Akivan romanssiin, tässä kirjassa käsitellään enemmän sotaa sen kaikessa epätoivossa ja rumuudessa. Kaikelle tälle on myös vastapainonsa: siinä missä on epätoivoa, löytyy myös toivoa, siinä missä on rumuutta, löytyy myös kauneutta – ja ennen kaikkea, siinä missä on vihaa, löytyy myös rakkautta.

Voi taivas, että kaikki tässä kirjassa vain löi minua kasvoihin uudestaan ja uudestaan, sai minut kyyneliin useaan otteeseen. Erityisesti viimeisten sadan sivun aikana minusta tuntui ettei turpakäräjistä millään tulisi loppua. Ja itse loppu? Se jätti minut täysin häkeltyneeksi. En voi uskoa, että joudun odottamaan vuoden 2014 huhtikuuhun päästäkseni sukeltamaan viimeisen kerran tähän uskomattomaan maailmaan, jonka luovuudelle ja ainutlaatuisuudelle ei vedetä vertaa.

Once upon a time,

chimaera descended by the thousands

into a cathedral beneath the earth.

~ ~ ~

And never left.

Luulempa, että minun on parasta jättää sanottavani tähän ja mennä nukkumaan. Kurkku on kipeänä ja pää tuntuu kuumeen ja tämän kirjan jäljiltä jo sen verran pehmeältä, ettei minun kannata tämän enempää sanoa. Jo pelkästään kun mietin tätä tarinaa, minun tekee mieli alkaa tihrustaa itkua. Minä rakastin tätä kirjaa.

Days of Blood & Starlight ilmestyy syyskuussa suomeksi, ja suosittelen erittäin lämpimästi tarttumaan siihen. Älkää antako alun hitauden häiritä, vaan antakaa mennä, oikeasti. Kirja on todellakin lukemisen arvoinen.

Lukunäyte: 19, Paradise, sivu 74

Once upon a time, an angel and a devil fell in love and dared to imagine a new way of living – one without massacres and torn throats and bonfires of the fallen, without revenants or bastard armies or children ripped from their mothers' arms to take their turn in the killing and dying. 

      Once, the lovers lay entwined in the moon's secret temple and dreamed of a world that was like a jewel box without a jewel – a paradise waiting for them to find it and fill it with their happiness.

~ ~ ~

This was not that world.

Daughter of Smoke & Bone –trilogia

Daughter of Smoke & Bone | Karou, savun tytär (2011/2012)

Days of Blood & Starlight | Aika taistelun ja tähtivalon (2012/2013)
    2.5 Night of Cake & Puppets (2013)

Dreams of Gods & Monsters (2014)

Wither - Lauren DeStefano

Nimi: Wither

Trilogia/sarja: The Chemical Garden, #1

Kirjailija: Lauren DeStefano 

Kustantaja: Simon & Schulster

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 358 + 7 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★☆☆☆

Haastekirja 15/20

Juonikuvaus: Lähitulevaisuuden maailmassa geneettinen suunnittelu on muuttanut uudet sukupolvet aikapommeiksi: miehet kuolevat 25 vuoden ikäisinä ja naiset 20 ikäisinä. Samalla kuin tiedemiehet yrittävät epätoivoisesti kehittää pelastavaa lääkettä kuolevalle ihmiskunnalle, nuoria tyttökä kaapataan järjestelmällisesti ja myydään moniavioliittoihin vaimoiksi synnyttämään lapsia kuolevaan maailmaan. Kun 16-vuotias Rhine kaapataan, hän löytää itsensä maailmasta, jossa rikkaudet, etuoikeudet ja ylellisyydet ympäröivät häntä. Hän saa kaiken, mitä vain voisi toivoa – paitsi vapauden. 

      Kun Rhine alkaa tutkia uuden aviomiehensä kartanoa, hän saa huomata, ettei kaikki ole sitä, miltä ulkoapäin saattaa näyttää. Komean Gabrielin, palvelijan, avulla Rhine ryhtyy suunnittelemaan pakoaan ennen kuin hänen elinaikansa loppuu.

Ajatukseni: Vöe tsiisys ihan oikeasti. Wither ei ollut hääppöinen.

Ihan alkuun minun on pakko kehua tämän kirjan ulkoasua, se on meinaan niin kaunis. Yksi kauneimpia ulkoasuja, mitä olen koskaan nähnyt.

Minulla on ollut mukava yö/aamu: myöhälle eilisiltaan venähtäneen lenkin jälkeen ajattelin, että ennen nukkumaanmenoa lukaisen jäljellä olleet sata sivua Witheristä ja alan sitten nukkumaan. Lukeminen sujui tahmaisesti, sitten en saanut unta, luin taas vähän enkä taaskaan saanut unta. Siinä se koko yö vierähti ja kello noin kuusi, kun lopulta luovutin nukkumisen suhteen ja päätin laittaa pannullisen kahvia tulemaan. Seitsemän jälkeen hain kissanruokaa Siwasta. Witheristä oli jäljellä vielä muutama kymmentä sivua.

Pidin itseni kiireisenä sinne kahdeksaan asti, kunnes lopulta laitoin vanhoja piirrettyjä VHS:ltä pyörimään, rojahdin sohvalle ja päätin suoriutua viimeisistä sivuista. Ei ollut helppoa. Ötökän elämää ehti mennä, sitten Pieni merenneito osa 2 ja parhaillaan pyörii Barbie Pähkinänsärkijä -baletissa. Suloista nostalgian havinaa. Witherin sain viimeinkin loppuun. Enkä ole tyytyväinen.

(Yöstäni ja aamustani kertominen toimikoon anteeksipyyntönä sille, että tästä kirjoituksesta tulee pitkä ja vihainen, täynnä turhautumista ja ripittämistä. Yrittäkää ymmärtää, olen väsynyt :D)

Wither kertoo tarinan 16-vuotiaasta Rhinestä, joka kaapataan ja myydään vaimoksi rikkaalle, naiiville, täysin tietämättömälle 21-vuotiaalle pedofiilille kahden muun tytön tavoin. Loput pakettiautollisesta tyttöjä ammutaan, koska he eivät kelvanneet tälle miehelle. Toinen tytöistä on 13-vuotias Cecile, joka katsoo moniavioliiton taivaan lahjana ja toinen 18-vuotias Jenna, joka vihaa uutta aviomiestään enemmän kuin mitään muuta ja on häilyvästi luovuttamassa elämässään. Uudessa avioliitossaan tytöt saavat mitä ikinä vain haluavat, oli se sitten vaahtokylpy, hienot vaatteet, karkkia tai jättitrambolini – pyydä vain, sen saat. Mutta ah ja voih! Rhine ei olekaan tyytyväinen uuteen elämäänsä, joten hän alkaa suunnitella pakoa über-yksiulotteisen palvelijan, Gabrielin kanssa.

Voi perkele, että minua on alkanut ottaa päähän aivan ääliömäiset asetelmat ja maailmanrakennus viimeaikaisissa dystopia/post-apokalyptisissä kirjoissa. Tässä kirjassa faktat olivat aivan päin helvettiä eikä kirjailija vaivautunut ottamaan selvää asioista yhtään. Ja se saa minut näkemään punaista! On kirjailijan osalta silkkaa laiskuutta ja lukijan halveksuntaa, että asetelmaa yritetään selittää aivan käsittämättömän naurettavilla syillä, joissa on törkeän ammottavia aukkoja logiikassa ja faktoissa. Ainoa termi, jolla tämän kirjan asetelmaa ja maailmanrakennusta voidaan luonnehtia on AIVOPIERU.

Witherissä eletään lähitulevaisuuden maailmassa, jossa kolmas maailmansota on tuhonnut sekä napajäätiköt että kaikki muut maanosat paitsi Pohjois-Amerikan (=Yhdysvallat), koska siellä on kaikkein kehittynein teknologia. Ihmiset ovat onnistuneet Jumala-leikissään: syöpä, allergiat, yms. taudit ovat onnituttu parantamaan kokonaan. Leikillä on ollut kuitenkin ikäviä seurauksia. Miehet kuolevat 25-vuotiaina ja naiset 20-vuotiaina salaperäiseen virukseen, johon ei ole vielä onnistuttu kehittämään parannusta. Jäljellä on enää vain nuoria tai ensimmäisen sukupolven edustajia, jotka lähenevät 70 ikävuotta.

Yhdysvalloissa on valtaisa orpolapsiongelma, koska he joutuvat kasvamaan yksin kun heidän vanhempansa kuolevat. Siksi tyttöjen täytyy pitää varansa liikkuessaan yksin kaduilla. Heitä kaapataan järjestelmällisesti, jotta heidät voidaan viedä prostutioiduiksi bordelleihin tai rikkaiden miesten vaimoiksi ja synnytyskoneiksi hienoihin seurapiireihin ja rikkaisiin kartanoihin. Naiset ovat menettäneet täysin oikeutensa ja heidät kelpuutetaan ainoastaan palvelijoiksi.

Minä olen niin kyllästynyt siihen, että kirjailijat vääntävät toinen toistaan naurettavimpia asetelmia voidakseen vain tagittaa kirjansa dystopiaksi. Tässä kirjassa ei ollut järjenhiventäkään. Kävin eilen mielenkiintoisen keskustelun isoveljeni kanssa aiheesta kolmas maailmansota ja mitä siitä seuraisi. En ala selvittää yksityiskohtaisesti keskustelumme kulkua, mutta pääasia on tämän: jos kolmas maailmansota todella syttyisi, Yhdysvallat ei todellakaan selviäisi siitä naarmuitta ja jatkaisi elämää samalla kun koko muu maailma on täysin veden peitossa ja tuhoutunut. Ehei, ei todellakaan selviäisi.

Jos kolmas maailmansota syttyisi, ensimmäisenä tuhoutuisivat ydinasevaltiot – eli Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Pohjois-Korea, Iso-Britannia, Intia ja niin edelleen. Nämä olisivat ne, jotka ensimmäisenä pyyhkäistäisiin pois maailmankartalta. Yhdysvallat olisi viimeinen, joka sodasta selviäisi. Sveitsi olisi aika vahvoilla tilanteessa. Ja vaikka joku vielä alue Jenkeissä selviäisi ydisasetykityksestä, maa kärsisi niin järkyttävän pahoista säteilyistä, ettei terveitä lapsia syntyisi täyttämään maata ja lopulta koko ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon. Sitä paitsi Jenkillä ei edes ole kaikkein kehittynein teknologia maailmassa, vaan se pokaali menee suoraan Aasiaan. Tiedättehän, Kiinaan ja Japaniin.

Kuinka helkkarissa sota on onnistunut hävittämään napajäätiköt ja kaikki muut mantereet paitsi Pohjois-Amerikan? Kuinka se on mahdollista? Tämä kirja murhaa logiikan. Mikäli – siis mikäli – ihmiset ovat jollakin käsittämättömän megalomaanisella supermegahypermammuttiaseella onnistunut tuhoamaan jäätiköt, vedenpinnan korkeus nousisi, mitä, arviolta 60 metriä? Puhuttamattakaan lämpötilamuutoksista. Ja mikäli tämä sama ase onnistuisi tuhoamaan kaikki muut maanosat, kaikki vuoristot (HIMALAYAN, todellako?!?!?) niin miten perkeleessä Yhdysvalloissa voi elämä jatkua silkkana luksuksena ja runsaudensarvena?

Witherin tapahtumat sijoittuvat FLORIDAAN. Jos napajäätiköt todella sulavat kuten kirjailija yrittää todella lukijoille uskotella, kuinka hiivatissa Florida voi vielä olla olemassa eikä uppisukkeluksissa ihmeellisen Atlantiksen tavoin? Jenkkilandiassa elämä jatkuu kaikesta tästä huolimatta aivan yhtä normaalisti, mitä nytkin. Kuinka se on voi olla mahdollista? Ihmiset ajelevat autoilla, nauttivat rikkauksista, herkuttelevat mansikoilla ja kaiken maailman muilla herkuilla. Mutta kun totuus on se, että Yhdysvallat sortuvat ilman muuta maailmaa! Yhdysvallat ovat täysin riippuvaisia muun muassa Kiinasta, joka käytännössä omistaa tuon egoistisen kuppikunnan, joka kuvittelee olevansa maailman napa, Jumalan valitsema ja avoin kansa, mutta todellisuudessa onkin lähes tulkoon Pohjois-Korean kaltainen poliisivaltio. Yhdysvallat olisivat täysin pulassa, mikäli muu maailma lakkaisi olemasta.

Minä niin inhoan mystisiä tauteja ja viruksia, joille ei anneta mitään selityksiä ja joilla yritetään vain rakentaa ”dystopista” maailmaa paremman keppihevosen puutteessa. Tämän kirjan virus on niin epäuskottava. Millainen tauti muka toimii niin tasalukuisena, että heti kun syntymäpäivä tulee, ihminen sairastuu ja kuolee. Ei sellaista ole olemassakaan! Tämä on niin turhauttavaa! Ja sitten selitys viruksen synnylle ja miksi kaikilla uusilla sukupolvilla on muka tämä sama kohtalo kuolla nuorena. Geneettisen muuntelun luulisi nyt olevan ihan helvetin kallista ja ettei sitä tarjota jokaiselle ihmiselle, vain rikkaille ja etuoikeutetuille. Miten kaikilla ihmisillä on muka varaa päästä geneettisiin hoitoihin? Ei se toimisi niin!

Miksi ihmeessä tyttöjä kaapataan kaduilta ja kotoa? Tytöt ovat kultaakin kalliimpia, tai paremminkin heidän kohtunsa ovat. Päähenkilö kertoo, että maalla on valtava ongelma orpolasten kanssa, joten eikö olisi loogista poimia näitä kodittomia lapsia, jotka olisivat varmasti enemmän kuin mielissään päästessään elämään ylellisyyteen vaimoiksi ja synnytyskoneiksi? Ja miksi helvetissä heti alussa tyypit ampuvat tusinan verran tyttöjä? Miksi? Jos on ongelmia kuolevan ihmiskunnan kanssa, niin kannattaako sitä nyt ladata ainoat toivot ihmiskunnan säilymisen kannalta täyteen lyijyä? Missä tässä on oikeasti mitään järkeä? Miksi kukaan vaivautuisi hankkimaan lapsia, koska ihminen ei elä pariakymmentä vuotta kauemmin? Voi sitä turhautumisen määrää!

Lisäksi DeStefanon mukaan Columbus oli se, joka kolmella laivallaan purjehti maailman ympäri ja todisti maapallon olevan pyöreä. Hmm! Ja mitähän minä olenkaan historiantunnilla sitten oppinut! Hemmetti, minä kun luulin, että ensin Magalhães ja hänen kuoltuaan Filippiineillä Juan Sebastián Elcano sen todisti. Perhana, on se hyvä, että tämä kirja oikaisee kaikki nämä väärät uskomukset, mitä minulla on koskaan ollut – mistään asiasta!

Kaikki tämä on aivan älyttömän typerää, typerää, typerää! Minulla ei meinaa riittää edes sarkasmi kuvastamaan kaikkea tätä aivopierujen määrää, mitä tämä kirja tarjoilee täysin pokerinaamalla. Eiköhän pointtini tullut jo selväksi tähän asti. Siirtykäämme hahmoihin.

Päähenkilö Rhine ei ollut se penaalin terävin kynä. Toki, on kamalaa joutua myydyksi rikkaaseen elämään, mutta Rhinen kanssa en millään vain ollut samalla aaltopituudella. Olisin todennäköisesti tuntenut häntä kohtaan enemmän empatiaa, mikäli hän ei olisi ollut sellainen Mary Sue ja täysi sukka. Kyllä, sukka. Rhinen näkemys ovelasta naamioitumisesta on piilolinssien käyttö ja hän väittää vihaavansa uutta elämäänsä, mutta aina vain velloo kaikessa siinä hienoudessa, mitä se tarjoaa. Rhine haluaa pääasiassa paeta uudelta aviomieheltään voidakseen palata kaksoisveljensä Rowanin luokse, mutta hänpä ei hirveästi näe vaivaa suunnitelmansa toteuttamiseen, vaikka tilaisuuksia oli tusinan verran. Ongelmani oli, että kaikki Rhinessä tuntui niin etäiseltä ja yksiulotteiselta, että minulle oli yksi hailee, miten hänelle kävi.

Linden on 21-vuotias mies, joka valitsee itselleen kolme uutta vaimoketta, koska hänen nykyinen vaimonsa ja elämänsä rakkaus, Rose, tekee kuolemaa viruksen takia. Hän katsoo Rhinen eriparisilmiin ja ah, hän huomaa heti kuinka erityinen Rhine on! Rhine jopa näyttää ihan hänen kuolevalta vaimoltaan! Ja sehän ei ole yhtään karmivaa! Linden oli oksettava, suoraan sanottuna. Tarinassa yritetään uskotella, että Rhinen ja Lindenin välille kehkeytyy todellinen yhteys ja jotakin rakkauden tapaista ja ettei Linden ole lainkaan niin paha ihminen, mitä alussa saattoi luulla. Mutta ei, kyllä hän oli paha, todella oksettava ja paha.

Rhine ja kaksi muuta vaimoa viettävät kartanossa vuoden, ja sinä aikana Linden ehtii panna 13-vuotiaan lapsen raskaaksi ja harrastaa seksiä toisen vaimonsa kanssa, joka vihaa miestä enemmän kuin mitään muuta. Mutta Rhineen hän ei kajoa. Koska hän rakastaa tätä. Bullshit. Linden nai mieluummin 13-vuotiasta lasta kuin suosikkityttöään koko vaimotriosta. Koko vuotena mies ei muka yritä koskea Rhineen. Tämä kirja ei ollut mikään selviytymistarina, koska Rhine ei lopultakaan joutunut tekemään yhtään mitään selviytyäkseen vaan kaikki tarjoiltiin suoraan hänen nenänsä alle. Rhineenhän ei kajottu sormenpäälläkään, koska kirjailija ei ilmiselvästi halunnut joutua kuvaamaan päähenkilön seksuaalista kärsimystä. Rhine oli kuin pyhä lehmä.

Gabriel oli täydellisen yhdentekevä hahmo. Häntä ei edes näkynyt suurelta osin tarinaa. Hän oli silkka pahvinukke, joka toimi vain apuvälineenä juonelle. Uskoin enemmän Rhinen ja Lindenin suhteeseen kuin Rhinen ja Gabrielin. Hahmokehitys näiden kohdalla oli aivan olematonta enkä yksinkertaisesti välittänyt yhdestäkään hahmosta. Koko kirjan pahis ei edes ollut todellinen pahis, koska hänen ”pahuuttaan” ei koskaan varsinaisesti osoitettu muuten kuin siten, että päähenkilöllä oli ”sellainen tuntuma”. PYH. Loppu tässä kirjassa oli naurettavan sovinnainen.

Tässä kirjassa on kuitenkin ulkoasun lisäksi kaksi muuta asiaa, joista oikeasti pidin. Yksi on vaimojen välit. Etenkin Rhinen ja Jennan välille syntyy aitoa ystävyyttä ja sisarillisuutta, ja he olivat valmiina tekemään paljon toistensa eteen. Minä pidin siitä. Toinen asia, mistä pidin oli DeStefanon kaunis kieli. Se oli todella sujuvaa ja mukavaa, ja huomasin lukevani joitakin lauseita uudestaan, koska ne olivat rakennettu kivasti ja kauniisti. Pidin kielestä paljon.

No niin. Spy Kids 3 loppui jo ja nyt pyörii Digimon -elokuva. Mutta ihan sama, taidan jättää tämän arvostelun tähän – eiköhän pointtini ja syyni huonolle arvosanalle tullut selväksi jo. En tiedä, luenko seuraavaa osaa. Jotenkin epäilen. Voisin melkein ihan vain piruillakseni sanoa, että tätä kirjaa sopii lukea kunnon aivot narikkaan -fiiliksellä.

Lukunäyte: Chapter 3, sivut 29-30

I'm led down the hall again, and into an elevator that requires a key card in order to work. Deirdre stands beside me, looking rigid and worried. ”You'll meet Housemaster Vaughn tonight,” she whispers. The blood has drained from her face, and she looks at me in a way that remids me she's just a child. Her lips purse in – what? Sympathy? Fear? I don't know, because the elevator doors open and she returns to herself, guiding me down another, darker hallway that smells of antiseptic, and through another door. 

      I wonder if she has any advice for me this time, but she's not even given the chance to speak before a man says, ”Which one is this?”

      ”Rhine, sir,” Deirdre says, not raising her eyes. ”The sixteen-year-old.”

      I wonder, briefly, if this man in the Housemaster or the Governor who's to be my husband, but I don't have the chance to even look at him before there's a stinging pain in my arm. I have only time to process what I'm seeing: a sterile, windowless room. A bed with a sheet, and restraints where arms and legs might go. 

      Keeping in theme with all the other things in this place, the room fills with shimmering butterflies. They all quiver, and then burst like the strange bath bubbles. Blood everywhere in their wake. Then blackness.

The Chemical Garden –trilogia

Wither (2011)

    1.5 The Seeds of Wither (2011)

Fever (2012)

Sever (2013)

Rubiininpuna - Kerstin Gier

Nimi: Rubiininpuna

Alkuteos: Rubinrot

Trilogia/sarja: Rakkaus ei katso aikaa, #1

Kirjailija: Kerstin Gier

Kääntäjä: Riitta Virkkunen

Julkaisuvuosi: 2009 (suomeksi 2012, Gummerus)

Sivuja: 344 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: Joskus on todella raskasta elää perheessä, jossa on paljon salaisuuksia. Sitä mieltä on varmasti ainakin 16-vuotias Gwendolyn, kun hän eräänä päivänä sinkoutuu ajassa taaksepäin vuosisadan vaihteen Lontooseen. Pian hän huomaa olevansa itse perheensä suurin salaisuus. Muinaisen ennustuksen selvittäminen on Gwendolynin käsissä. Ensin hänen vain pitäisi ottaa selville, keneen hän voi luottaa – historiassa tai nykyhetkessä. Eikä kukaan varoittanut häntä rakastumisesta...

Ajatukseni: Olipas jännä lukea jotakin erilaista siitä, mitä normaalisti kaluan läpi. Minulla oli viikonlopulle suuret suunnitelmat: kävimme viettämässä pitkän viikonlopun mökillä veljien, kissan ja isän kanssa, ja minulla oli mukana runsas arsenaali luettavaa. Ajattelin, että lukaisen erään nimeltämainitsemattoman kirjan päivässä tai parissa ja ehdin sitten lukea loput kolme kirjaa ennen kuin palaamme kotiin. Mutta toisin kävi. Jätin toistaiseksi kesken sen ”nopeasti luetun” kirjan ja minun oli pakko lukea jotakin muuta, ennen kuin revin hiukset päästä ja vaivuin syvään epätoivoon.

Silloin kuvaan astui Rubiininpuna, jonka olin juuri ennen lähtöä kirjastosta randomilla lainannut. Sysättyäni tuskaisesti syrjään sen nimeltämainitsemattoman kirjan omaa mielenterveyttä varjellen siinä kello yhdeltä yöllä, päätin sitten lukea muutaman sivun Rubiininpunaa ennen kuin alkaisin nukkumaan. Kirjahan osoittautui hauskaksi, erilaiseksi ja jännäksi! Siinähän se parituntinen hujahti ohi, kello tikitti jo neljää yöllä ja yli puolet kirjasta oli jo luettu. Loput luin seuraavana päivänä automatkalla.

Gwendolyn Shepherd on 16-vuotias nuori, joka elää varsin eriskummallisessa perheessä, jossa aikamatkailu ja salaisuudet ovat jokapäiväistä elämää. Kaikki odottavat, että Gwendolynin serkku Charlotte aloittaa ensimmäisen matkansa, mutta sitten tulee mutkia matkaan ja Gwendolyn hujahtaa lähes vuosisadan verran ajassa taaksepäin ja löytää itsensä 1900-luvun alun Lontoosta. Kaikki heittäytyy päälaelleen, kun Gwendolynille paljastuu, että aikamatkaajageeni onkin serkun sijasta hänellä, ja hänen syntymänsä ympärille on kudottu omituinen salaisuuksien verkko. Gwendolyn alkaa parhaan ystävänsä Leslien ja ylimaallisen komean, mutta myös ylimaallisen ylimielisen Gideonin kanssa selvittämään, mitä on tekeillä, sekä menneisyydessä että nykyisyydessä. Salaisuuksien vyyhtiin liittyvät salaperäinen kreivi monta sataa vuotta menneisyydessä, kadonneet rakastavaiset sekä kummallinen ennustus, jossa povataan kahdennelletoista aikamatkaajalle, Gwendolynille, merkittävää roolia kaiken keskellä.

Tämä kirjahan oli todella viihdyttävää luettavaa, ja kaikkein vähiten ennalta-arvattavaa. Välillä minulla ei ollut haisuakaan, mitä oli tekeillä ja mihin suuntaan tarinaa vietiinkään. Se oli sekä positiivinen että negatiivinen juttu: tarina oli yllätyksellinen ja nopeatempoinen, mutta välillä hieman liian epäselvä. Alussa Gwendolyn selvittää usean sivun ajan perhettään ja sukuaan sekä kotitalonsa pohjapiirrustusta ja lukemattomia huoneita. Meinasi mennä vähän sekaisin, kuka oli kuka, missä mennään ja mistä puhuttiin.

Minä pidin Gwendolynistä. Hän oli hauska, hurmaava, sympaattinen ja teräväkielinen teini, jolla on luotettava paras ystävä, jolle hän on jakanut sukunsa kummallisen salaisuuden. Tässä oli sitä ystävyyttä, mistä minä pidän. Gwendolyn luottaa Lesliehen ja on uskoutunut tälle, ja Leslie auttaa sen minkä pystyy häntä. Minusta on mukavaa lukea oikeaa ystävyyttä kaiken sen tyttödraaman keskellä, mitä on tullut tässä viime aikoina luettua. Pointsit siitä.

Tässä kirjassa oli laaja hahmokirjo, ja olen vielä vähän hämilläni kaikkien hahmojen rooleista ja sukulaisuuksista. Gideon de Villiers on 18-vuotias nuorukainen, jolla on komean ulkonäön lisäksi vielä ylimielinen ja ylenkatsova luonne. En vielä tämän kirjan aikana lämmennyt hänelle, mutta ehkäpä sitten seuraavassa ja kolmannessa osassa, kun pääsen lähemmin tutustumaan häneen. Romanssi syttyi vain vähän liian nopeasti Gwenin ja Gideonin välille.

Huumori kukoisti mukavasti tässä kirjassa. Tässä käytettiin hauskaa kieltä, nykyaikaisia sanontoja ja terävää sanailua, joka jaksoi naurattaa minua loppuun saakka. Gier onnistui liimaamaan minut kiinni tähän kirjaan enkä saattanut laskea tätä käsistä kun kerran vauhtiin pääsin – niin mielenkiintoisia juonikoukeroita ja mysteerejä ja monenkirjavia hahmoja tämä kirja tarjoili.

Minusta tämä kirja jäi niin lyhyeksi. Lyhyessä ajassa tapahtui paljon kaikkea, mutta juonellisesti se ei tuntunut pääsevän vielä kunnolla vauhtiin. Olisin helposti voinut lukea Rubiininpunaa vielä reilut sata sivua lisää. Mutta eikös se ole periaatteessa ole vain ja ainoastaan hyvä asia: kirja oli niin hyvä ja koukuttava, että olisi halunnut kirjan jatkuvan vielä reippaasti pidemmälle.

Luen erittäin mielelläni jatko-osan. Se on ilmeisesti vasta ilmestynyt, joten kirjastoon matka käy ja lainaan Safiirinsinen heti, kun vain löydän hyllystä.

Lukunäyte: Luku 1, sivut 29-30

Mr Bernard sulki ulko-oven. Vilkaisin vielä nopeasti hänen ohitseen kadun toiselle puolelle. Hattupäinen mies oli siellä edelleen. Näinkö väärin vai kohottiko hän juuri kättään, ikään kuin tervehtiäkseen jotakuta? Mr Bernhardia tai kenties minua? 

      Ovi painui kiinni enkä pystynyt työstämään ajatustani loppuun saakka, sillä yhtäkkiä vatsaani palasi taannoinen vuoristoratatunne. Kaikki sumeni silmissäni. Polveni antoivat myöten ja minun oli otettava tukea seinästä, jotten olisi kaatunut.

      Seuraavassa hetkessä tunne oli taas tiessään. 

      Sydämeni takoi tuhatta ja sataa. Jokin oli vinossa. Ilman vuoristorataa ketään ei voinut huimata kahta kertaa parin tunnin sisällä.

      Ellei sitten... äh, höpön pöpön! Todennäköisesti kasvoin liian nopeasti pituutta. Tai minulla oli... hmm... aivokasvain? Tai ehkä vain yksinkertaisesti nälkä. 

      Niin, sitä sen täytyi olla. En ollut syönyt mitään sitten aamupalan. Lounashan oli päätynyt rinnuksilleni. Huokaisin helpotuksesta.

      Vasta nyt huomasin, että Mr Bernhardin pöllönsilmät tutkivat minua tarkkaavaisesti.

Rakkaus ei katso aikaa –trilogia

Rubinrot | Rubiininpuna (2009/2012)

Saphirblau | Safiirinsini (2009/2013)

Smaragdgrün | Smaragdinvihreä (2010/2014)

The Immortal Rules - Julie Kagawa

Nimi: The Immortal Rules

Trilogia/sarja: Blood of Eden, #1

Kirjailija: Julie Kagawa
Kustantaja: Harlequin Teen/Mira Ink

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 485 + 12 sivun The Lost Prince sneak peak englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Haastekirja 14/20

Juonikuvaus: Allison Sekemoto elää tuhoutuneessa maailmassa, jossa vampyyrit ovat ottaneet ihmiskunnan rippeet alaisuuteensa. Ihmiset asuvat vampyyrikaupunkien reunamilla, slummialueilla lähellä muuria, joka suojaa kaupunkia raivotautisilta, molempia rotuja uhkaavilta verenhimoisilta olennoilta. 
      Kun Allison tovereineen lähtevät vaaralliselle ruoanhakureissulle muurin ulkopuolelle, heidän kimppuunsa hyökätään. Paikalle sattunut vampyyri tarjoaa pahasti loukkaantuneelle Allielle valinnan: lopullinen kuolema tai pakokeino. Allie valitsee jälkimmäisen.
      Allie joutuu pakenemaan kaupungista, kun hänen ja vampyyrimuuttajansa joutuvat tukalaan tilanteeseen. Matkallaan raunioituneessa ulkomaailmassa hän kohtaa joukon ihmisiä, jotka etsivät legendaarista kaupunkia, Edeniä, jossa vampyyrejä tai olentoja ei ole. Allie joutuu avaamaan silmänsä ja näkemään toisenlaista elämää, oppimaan ja kyseenalaistamaan arvojaan ja näkemään, minkä puolesta kannattaa elää ja mikä on uhrautumisen arvoista.

Ajatukseni: Pakko myöntää, että minulla on aina heikko kohta vampyyreille. Ne olivat tyyliin ensimmäiset paranormaalit olennot, joihin tutustuin, ja vaikka vampyyrikirjat ovatkin kärsineet eräänlaisen inflaation, minä silti palaan niitä lukemaan, uudelleen ja uudelleen.

The Immortal Rules on kutkuttanut minua jo hyvän aikaa. Julie Kagawaa on nettiviidakossa kehuttu maasta taivaisiin upean maailmanrakennuksen, hahmojen ja juonikuvioiden takia. En ole vielä lukenut The Iron Fey -sarjaa, mutta aikomuksena kyllä on. Jos joku on lukenut, laittakaa mielipidettä sarjasta tulemaan!

Allison Sekemoton maailma on raunioina: Red lung -virus on hävittänyt suuren osan ihmisistä. Vampyyrinverta yritettiin käyttää viruksen parantamiseen, mutta tulokset olivat katastrofaaliset: virus muuntautui ja se teki uhreista rabids, zombiemaisia hirviöitä, jotka vaanivat muurien ulkopuolella. Allie elää rekisteröitymättömänä ihmisenä New Convingtonissa, vampyyrikaupungissa, jossa ruoka on tiukassa ja jengiläisillä on tiukka taistelu reviireistä. Rekisteröimättömänä ihminen on täysin vastuussa omasta selviämisestä eikä ruoka-apua heille anneta. Joten silloin pitää turvautua varasteluun. Kiinni jäädessä on edessä hirttäminen.

Allie elää hylätyssä koulurakennuksessa nelihenkisen porukkansa kanssa. Eräänä päivänä he hiipivät muurin toiselle puolelle ruoanhakureissulle, mutta keikka epäonnistuu ja olennot hyökkäävät heidän kimppuunsa. Allie revitään lähes kappaleiksi, kun paikalle viime hetkellä ilmestyy Kanin, vampyyri, joka antaa Allielle kaksi vaihtoehtoa: lopullinen kuolema tai muuttua vampyyriksi. Uudessa elämässään Allie joutuu kamppailemaan janoaan ja luontoaan vastaan, tunnistamaan heidät, keihin voi luottaa ja tutkiskella omaa sisintään ymmärtääkseen, mikä todella on tärkeää.

Allekirjoitan ehdottomasti väitteen, että Kagawa osaa luoda mahtavan päähenkilön. Allison oli juuri sitä, mistä minä niin kovasti pidän päähenkilössä: rohkea, määrätietoinen, terävä, mutta myös haavoittuva ja inhimillinen (myös vampyyrinä). Allie on oppinut elämään vahvin selviää -periaatteella ja vaikka hän on tiukasti oman kantansa pitävä, hän silti oppii ja ymmärtää uusia asioita ja kasvaa henkisesti. Kaikkein parasta Alliessa oli se, että vaikka hän tietää ja näkee tuhoutuneen ja sortuneen maailman ympärillään, hän tietää, että se on paha ja viisainta on aina pelastaa oma nahkansa, kaikesta tästä huolimatta hän ajattelee, että ihmisten täytyy yrittää pitää kiinni sivistyksestä (lukutaidosta yms.), jotta he voisivat rakentaa uutta, parempaa maailmaa, sillä ilman ihmisyyttä heillä ei ole enää mitään. Ja kun heillä ei ole mitään, he ovat lopullisesti menettäneet itsensä vampyyreille. Minä niin rakastin Allieta.

Kanin oli ehdottomasti mielenkiintoinen hahmo. Hän ei ollut mikään yksi kulma kolmiodraamassa, ei ollenkaan. Hän oli salaperäinen mentorityyppinen hahmo Allielle, joka opetti hänelle vampirismin salat ja kuinka juodaan verta suonesta tappamatta ja mitä todella tarkoittaa olla elävä kuollut, hirviö. Kanin oli Allien ohella lempihahmoni koko kirjosta.

Zeke oli se Allien ihastuksenkohde. Minulla on hieman ristiriitaiset tuntemukset hänestä: toisaalta hän oli aivan loistava, mutta toisaalta aivan liian hyvä dystopiseen/post-apokalyptiseen tarinaan. Jotenkin minusta tuntui pahalta hänen puolestaan. Koko maailma on sortunut ympäriltä, ja Zeke kumppaneineen epätoivoisesti etsivät legendaarista Edeniä samalla, kun heidän pieni ryhmänsä menettää jäseniä raivotautisille olennoille. Zeke oli lempeä ja rohkea ja hän haluaa luottaa ihmisiin. Zeke oli vain liian hyvä elämään sellaisessa maailmassa (en meinaa mitenkään ivallisesti). Pidin kuitenkin hänen ja Allisonin romanssista, koska sitä ei kiirehditty.

Minä pidän ystävyydestä kirjoissa. Minusta on todella mukavaa, että tyttöhahmojen välillä on aitoa ja uskollista ystävyyttä, joka ei kaadu mihinkään mustasukkaisuusdraamaan tai kaksinaamaisuuteen. Pidän myös siitä, että tyttö ja poika voivat olla ystäviä ilman mitään kolmiodraamoja tai salaisia tunteita. Tässä kirjassa on hahmo, jolla ei ollut mitään muuta roolia kuin olla inhottava mustasukkainen ämmä, joka raivostutti minua loputtomiin. On aika turhaa heittää tarinaan mukaan hahmo, jos tällä ei ole mitään muuta tekemistä kuin häiritä päähenkilöparin romanssia ja kyräillä päähenkilöä. Olisin halunnut, että Allien ja tämän hahmon välillä olisi voinut olla ystävyyttä, ei draamaa.

Allekirjoitan kyllä ehdottomasti myös väitteen siitä, että Julie Kagawa on mestari luomaan uskomattoman maailman, joka on raaka, vaarallinen ja tunteeton. Tämän kirjan maailma oli päähenkilön lisäksi juuri se, mistä niin kovasti tässä tykkäsin. Pidin kovasti Kagawan tyylistä kuvata miljöötä ja maisemia – se oli niin elävää ja näin tapahtumat kirkkaasti mielessäni. Kagawa kirjoitti Allielle mahtavan äänen, joka kantaa voimakkaana ja vaikuttavana viimeisille sivuille asti.

Ainoa miinus tuon tyhjänpäiväisen hahmon lisäksi oli juoni. Tämä kirja jakautui neljään osaan, joista kahden ensimmäisen aikana olin aivan haltioitunut ja ajattelin, että tämä kirja on tasan varma viisi tähteä. Mutta kolmannen osan alettua tarina muuttui luonteeltaan lähinnä sellaiseksi nomadilais-/western-tyyppiseksi kansanvaellukseksi, jossa vaeltavat ihmiset etsivät runsaampaa maata, jossa voisi elää rauhassa. Minulle tuli lukiessa ihan mieleen elokuva September Dawn, vaikka niillä ei nyt olekaan oikeastaan mitään samaa. Se ei vain mielestäni ollut ihan niin jännittävää. Loppu oli kuitenkin sitten taas silkkaa nousukiitoa.

Vampyyrikirjana tämä oli oikein hyvä. Vampyyrit olivat verenhimoisia hirviöitä, mutta kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista. Siksi Kanin ja Allie olivat aivan loistavia hahmoja. Luen mielelläni jatko-osan, The Eternity Curen. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi vampyyreistä ja post-apokalyptisistä maailmoista ja tarinoista nauttiville nassukoille!

Lisäpisteitä tämä kirja saa siitä, että tämän kansi on aivan upea!

Lukunäyte: Chapter 3, sivut 46-47

The vampire just looked at me. Long enough for me to regret taunting him, which was a stupid thing to do from the start. I almost didn't care. I wouldn't grovel and beg, if that's what he was looking for. Vampires had no soul, no emotions and no empathy to appeal to. If the bloodsucker wanted to drain me dry and leave me here to rot, there wasn't anything I could say that would stop him.
      But I'd give him one hell of a fight.
      ”Interesting,” the vamp finally mused, almost to himself. ”I forget, sometimes, the complexities of the human race. We've reduce so many of you to animals – savage, cowardly, so willing to turn on each other to survive. And yet, in the darkest places, I can still find those who are still, more or less, human.”
      He wasn't making any sense, and I was tired of talking, of waiting for him to make his move. ”What do you want, vampire?” I challenged again. ”Why are we still talking? If you're going to bite me, just get on with it already.” Though don't expect me to lie down and take it. You'll have a pocketknife shoved through your eye socket before I'm done, I swear.

Blood of Eden –trilogia

    0.5 Dawn of Eden (2013)

    0.5 'Til The World Ends (2013)

The Immortal Rules (2012)

The Eternity Cure (2013)

The Forever Song (2014)

Elämäni seinäruusuna - Stephen Chbosky

Nimi: Elämäni seinäruusuna

Alkuteos: The Perks of Being a Wallflower

Kirjailija: Stephen Chbosky 

Kääntäjä: Jussi Korhonen

Julkaisuvuosi: 1999 (suomeksi 2010, Basam Books)

Sivuja: 235 suomenkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Takakannesta: Charlie on lukion ensimmäisellä luokalla. Hän on ikäistään älykkäämpi, mutta ujo ja sisäänpäin kääntynyt, mikä tekee uusiin ihmisiin tutustumisesta vaikeaa. Charlie on seinäruusu, joka haluaisi heittäytyä mukaan elämään, mutta oman pään vangiksi on helppo jäädä. Väistämättä Charlien on kuitenkin kohdattava tuntematon maailma: ensimmäiset treffit, suudelmat ja bileet, uudet ystävät, seksi ja The Rocky Horror Picture Show. Ne maagiset hetket, kun äärettömyyden tunteeseen riittää ajokortti ja täydellinen kokoelmakasetti. Mutta vaikka seinän vierustalta näkee kaiken tarkasti, Charlue ei voi jäädä sivustakatsojaksi loppuelämäkseen. Joskus on otettava selvää, miltä elämä tuntuu keskellä tanssilattiaa.

Ajatukseni: Olen ollut utelias tätä tarinaa kohtaan jo vaikka kuinka kauan. Elokuvaa en ole vieläkään katsonut, koska vakaasti päätin lukea ensin kirjan ja vasta sitten katsoa elokuvan. Olen kuitenkin lykännyt tämän lukemista, koska kaikesta hypetyksestä ja eräänlaisen klassikon aseman saamisesta huolimatta Elämäni seinäruusuna herätti minussa samoja viboja kuin Sieppari ruispellossa: minä arvelin, että kirja ei puhuttele juuri minua. Ja siinä olin oikeassa.

Charlie on 15-vuotias, 90-luvun alun kasvatti, jonka ujous ja sisäänpäinkääntyneisyys on tiellä uusien ystävien saamisessa ja kuorestaan pääsemisessä. Charlie aloittaa high schoolin ensimmäisen vuoden taakkanaan parhaan ystävänsä, Michaelin, itsemurhan ja läheisen perheenjäsenen vuosia sitten menettämisen aiheuttamat padotut tunteet. Seinänruusuuteen tottunut Charlie päättää ylittää itsensä ja lähestyä veistokurssillaan olevaa poikaa, Patrickia, ja hänen siskopuoltaan Samia. Heidän välilleen syntyy nopeasti ystävyyttä, ja omalaatuiset sisarpuolet avaavat Charlielle oven aivan uudenlaiseen maailmaan, jota hän lähtee tutkimaan.

Charlie kokee vuoden aikana paljon uusia asioita ja tunteita, jotka johdattelevat häntä kohti aikuisuutta ja tosielämää. Charlie käy ensimmäisissä bileissään, polttaa ensimmäisen tupakkansa, juo ensimmäistä kertaa alkoholia, suutelee tyttöä ensimmäistä kertaa ja kokee paljon muitakin ensimmäisiä kertoja. Charlien vuosi on yhtä vuoristorataa sekä huippuhetkineen että pohjalla käymisineen, mutta hän nauttii jokaisesta hetkestä niin paljon kuin vain voikaan.

Elämäni seinäruusuna koostuu Charlien kirjoittamista kirjeistä, joita hän lähettää vuoden ajan nimettömälle ”hyvälle ystävälle”. Kirjeissä Charlie kertoo elämästään todella rehellisesti ja avoimesti, hän paljastaa haaveensa ja unelmansa, myöntää ja tunnustaa syvimmät tunteensa, tutkii ja havannoi maailmaa, perhettään ja ystäviään. Kirjemuotoinen tarinnankerronta oli tehokas tapa päästä Charlien ytimeen ja tutustua häneen kunnolla.

Kirjemuoto oli ensimmäisen puolikkaan ajan aika raastavaa luettavaa. Charlie oli niin lapsellinen ja ujo ja hänen kirjoituksensa oli kokematonta ja hiomatonta. Ensimmäinen puolikas meni minulla kuin sumussa. Toinen puolikas tarinassa oli se, joka teki minuun suuremman vaikutuksen ja josta pidin. Mutta toisaalta en ollut laisinkaan samalla aaltopituudella Charlien kanssa. Hän oli aivan älyttömän herkkä ja hän itki jatkuvasti. Uusista kokemuksistaan huolimatta Charlie pysyy ”uskollisena” itselleen ja tunteilleen – toisin sanoen hän pysyi hyvin samanlaisena koko vuoden ajan. Hän ei tee asioita itselleen, vaan toivoo ja yrittää tehdä asiat parhaiten aina muille.

Pidin tavasta, jolla kirjailija kuvaa Charlien ja hänen uusien ystäviensä välejä ja suhteita. Charlie ihastuu ja rakastuu viattoman neitseellisesti itseään pari vuotta vanhempaan kauniiseen Samiin. Hän ystävystyy läheisesti homoseksuaalin Patrickin kanssa. Charlien persoonallisuus ihastuttaa heitä ja he ottavat seinäruusun vastaan sydämellisesti. Pidin siitä kuinka heidän ystävyytensä on täysin pyyteetöntä ja he rakastavat Charlien todellista, herkkää minäänsä. He jakavat kokemuksiaan runoudesta ja kirjallisuudesta, he rakastavat The Rocky Horror Picture Showta yhdessä, he haluavat Charlien pääsevän mukaan elämään, jota he elävät. Minusta ystävyys oli parasta tässä kirjassa.

Minä en oikein pitänyt siitä, kuinka tässä kirjassa kuvailtiin alkoholia, tupakointia ja huumeita. Charlie aloitti näiden käytön 15-vuotiaana ja se kuvattiin olevan ihan ok. Tämä häiritsi minua, koska minä inhoan tupakointia ja huumeiden käyttöä suunnattomasti. Toki ymmärrän, että tarinassa kuvataan realistisesti viisitoistavuotiaan kasvutarinaa ja erilaisia kokeiluja elämässä, mutta en silti pitänyt siitä aspektista tässä tarinassa.

Elämäni seinäruusuna ei ollut se minun kirsikkani kakun päällä. Minä ymmärrän ja näen kyllä, miksi tämä on herättänyt ilmestyessään niin paljon kehuja ja kohua, minä ymmärrän kyllä, miksi jotkut pitäisivät tätä mestariteoksena, joka tunnetaan vielä sadankin vuoden päästä – minä ymmärrän tämän kaiken. Mutta tämä kirja ei vain ollut se minun juttuni. Sama kävi Siepparin ruispellossa kanssa: minä näen sen, miksi se on niin arvostettu ja puhuttu kirja, mutta se ei vain toimi minulla.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että luin tämän kirjan. Se oli sen arvoista, vaikka maata se ei jalkojeni alla järistellytkään. Nyt voin hyvillä mielin katsoa elokuvan. Kannustan kaikkia muitakin tarttumaan tähän kirjaan.

Ja nyt vihdoinkin on minun aika katsoa The Rocky Horror Picture Show.

Lukunäyte: 6. lokakuuta, 1991, sivu 31

Hyvä ystävä, 

minua hävettää tosi paljon. Menin tässä eräänä päivänä katsomaan lukion jalkapallo-ottelua, enkä täysin tiedä miksi. Michaelilla ja minulla oli yläasteella tapana käydä toisinaan jalkapallo-otteluissa, vaikka kumpikaan meistä ei ollut tarpeeksi suosittu pyörimään siellä. Se oli vain paikka minne mennä perjantaisin, kun emme halunneet katsella telkkaria. Joskus tapasimme siellä Susanin, ja Michael ja Susan pitelivät toisiaan kädestä.

      Mutta tällä kertaa menin yksin, koska Michaelia ei enää ole ja Susan liikkuu nyt toisten poikien kanssa, Bridget on vieläkin hullu, Carlin isä lähetti hänet katoliseen kouluun ja noloja laseja käyttävä Dave muutti pois. Minä vain lähinnä tarkkailin ihmisiä, katselin ketkä olivat rakastuneita ja ketkä pyörivät siellä muuten vain, ja sitten näin sen pojan josta kerroin sinulle. Muistatko, Ei mitään? Ei mitään oli jalkapallo-ottelussa ja hän oli aikuisten lisäksi niitä harvoja, jotka oikeasti seurasivat peliä. Siis tarkoitan, että hän todella seurasi peliä. Hän huuteli kentälle. 

      ”Hyvä Brad!” Se oli pelinrakentajan nimi.

      Tavallisesti olen hyvin ujo, mutta Ei mitään näytti tyypiltä, jonka luokse pystyi kävelemään jalkapallo-ottelussa, vaikka olin kolme vuotta nuorempi eikä suosittu. 

      ”Hei, sinä olet veistokurssilla!” Hän oli hyvin ystävällinen.

      ”Minä olen Charlie”, sanoin, en liian ujona. 

      ”Minä olen Patrick. Ja tässä on Sam.” Hän osoitti hyvin kaunista tyttöä vieressään. Tyttö vilkutti minulle.

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea - Jennifer E. Smith

Nimi: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

Alkuteos: The Statistical Probability of Love at First Sight

Kirjailija: Jennifer E. Smith 

Kääntäjä: Joel Kontro

Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2012, Otava)

Sivuja: 203 suomenkielisessä pehmeäkantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★★

Takakannesta: Seitsemäntoistavuotiaan Hadleyn vanhemmat ovat eronneet, ja isä on muuttanut Connecticutin-kodista Englantiin. Kesäloman alussa Hadley joutuu matkustamaan Lontooseen isänsä ja uuden äitipuolensa häihin, vaikka mikään ei ole hänestä vastenmielisempää. 

      Sattuman oikusta Hadley tapaa New Yorkin kentällä salaperäisen brittipojan, Oliverin, ja nuoret päätyvät lentokoneessa yllättäen vierekkäisille paikoille. Yli seitsentuntisen lennon aikana Hadley ja Oliver tutustuvat, ja tuntuu kuin he ilmiömäisesti täydentäisivät toisiaan.

      Lentokentän tungoksessa Hadley kuitenkin kadottaa Oliverin. Kiiruhtaessaan kohti vihkikirkkoa Hadleyn mielessä on vain Oliver ja lentokentällä vaihdettu taianomainen suudelma. Hadley ei tiedä edes Oliverin sukunimeä, mutta hänet on pakko löytää.

Ajatukseni: Tämä kirja oli täysin random löytö kirjaston hyllyltä. Ystäväni luki tämän kirjan minua ennen ja hän kehui tätä kovasti. Odotin tältä kirjalta paljon kliseitä ja siirappista teiniromantiikkaa – ja sitä sainkin, mutta nuo kliseet ja siirappisuus eivät häirinneet minua lainkaan. Minusta tämä kirja oli oikein suloinen!

Hadley on 17-vuotias nuori, joka joutuu puoliväkisin matkustamaan Atlantin yli vieraaseen maahan, jonka hänen isänsä on ottanut uudeksi kodikseen toisen naisen takia. Hadley ei ole koskaan tavannut uutta tulevaa äitipuoltaan ja edellisen kerran hän on isänsä nähnyt vuosi sitten. Isälleen katkera ja uutta äitipuoltaan vihaava Hadley myöhästyy kohtalokkaat neljä minuuttia lennoltaan ja joutuu odottamaan myöhempää lentoa. Sitten kohtalo astuu peliin, ja Hadley tapaa Oliverin.

Hadley ja Oliver huomaavat, kuinka hyvin he tulevat juttuun ja kuinka mukavasti jutustelu heillä luistaa. Koko seitsentuntisen lentomatkan ajan nuoret keskustelevat milloin mistäkin hölmöstä aiheesta, vilkuilevat toisiaan syrjäkarein, vaihtavat hymyjä ja nuokkuvat toistensa olkapäitä vasten. Kuinka yllättäen ihastus voikaan syntyä niinkin vaikeissa elämäntilanteissa, joita molemmat nuoret elävät.

Vastoin ennakkoluulojani tämä kirja ei käsittele pelkkää lentomatkaa ja Hadleyn ja Oliverin äkki-ihastusta. Tässä käsitellään myös äkillisestä avioerosta kärsivän nuoren vuorokauden aikaista henkistä kasvua, maailmankatsomuksen avartumista ja omien pelkotilojen tutkiskelua ja niistä selviytymistä. Minä vähän jopa yllätyin, kuinka syvälliseksi tämän kirjan kerronta välillä meni – ja oikein onnistuneesti, sanoisin. Smith teki kirjoituksellaan minun vaikutuksen myös sillä, että hän käyttää erikoista yksikön kolmannen muodon preesenssiä tarinassaan.

Pidin siitä, miten Smith kuvasi Hadleyn sisäistä maailmaa. Hadleyn ajatukset isästään ja uudesta avioliitosta, riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteista olivat oikein onnistuneet – ja itse asiassa vähän tuttuja. Monet avioerolapset varmasti käyvät mielessään läpi samoja asioita ja tuntemuksia, mitä Hadleykin käy tarinan aikana. Isän uusi elämä tekee Hadleystä todella epävarman roolistaan tuossa elämässä ja hänen ahdistuksensa tulevasta avioliitosta on käsinkosketeltavaa. Minusta oli oikein koskettavaa, kun Hadley ja hänen isänsä keskustelevat tilanteesta ja selvittävät välejään. Silmät kostuivat tätä kirjaa lukiessa.

En ehkä menisi kutsumaan Hadleyn ja Oliver äkkiromanssia rakkaudeksi, vaan ihastukseksi. Toisaalta ehkä juuri sitä se rakastuminen ensi silmäyksellä todella on: vahvaa yhteyden tunnetta ja ihastumista toiseen, joka voi aivan yhtä hyvin kehittyä vielä rakkaudeksi, kun pari tutustuu toisiinsa vielä paremmin ja viettävät enemmän aikaa yhdessä – kuka tietää, itse en ole vielä sellaista kokenut.

Rakastin lentokenttää, lentokonetta ja Englantia tapahtumapaikkoina. Olen matkustellut koko pienen ikäni ja olen aina tykännyt lentokentistä. Oliver kuvaa niitä täydellisesti: välitilana, jossa ei ole kotona, muttei vielä perilläkään. Sellaisiahan ne lentokentät todella on. Tämä kirja onnistui kaappaamaan lentokentän tunnelman jotenkin niin ihanan sielukkaasti. Smith kuvasti Hadleyn ja Oliverin hetkiä lentokoneessa hyvin romanttisesti – aivan kuin he olisivat olleet omassa pienessä kuplassaan, jossa vain he kaksi olivat olemassa.

Tämä kirja oli vain niin ihana. Kerrankin oli niin mukava lukea kirjaa, jonka nimenomainen idea on kuvata ihastumista, rakastumista ja oman paikan löytämistä ilman mitään sen kummempia monimutkaisia juonikuvioita. Päätin suhtautua tähän kirjaan kevyesti ja antaa sujuvan kirjoituksen viedä minut mennessään Hadleyn yhden päivän seikkailuun, johon kuului äkkiromanssia, oman paikan löytämistä ja ymmärrystä omasta itsestään ja ihmisistä ympärillään. Suosittelen lämpimästi!

Post Scriptum: Miksi tämän kirjan nimi on käännetty noin hölmösti, etenkin kun kirjaimellista käännöstä käytetään tässä tarinassa?

Lukunäyte: Luku 2, sivu 28

Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua Hadley osoittaa muutaman portin päässä olevaa deliä, ja poika lähtee kävelemään sitä kohti Hadleyn punaista matkalaukkua ystävällisesti perässään vetäen. Kun he saapuvat delin luo, poika korjaa olallaan olevan laukun asentoa ja alkaa tihrustaa ruokalistaa silmät sirrillään. 

      ”Tämä on hyvä idea”, hän sanoo. ”Lentokoneruoka on kuitenkin täyttä roskaa.”

      ”Mihin olet matkalla?” Hadley kysyy, kun he asettuvat jonon jatkoksi. 

      ”Lontooseen minäkin.”

      ”Oikeastiko? Mikä paikka sinulla on?” 

      Poika ottaa farkkujensa takataskusta kulmasta revenneen ja keskeltä taitetun lentolipun. ”Kahdeksantoista C.”

      ”Minulla on kahdeksantoista A”, Hadley sanoo, ja poika hymyilee. 

      ”Läheltä piti.”