Ihme - R.J. Palacio

Nimi: Ihme

Alkuteos: Wonder

Kirjailija: R.J. Palacio

Kääntäjä: Inka Parpola

Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2017, WSOY)

Sivuja: 336 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: Hauska ja rohkaiseva romaani ennakkoluulojen kohtaamisesta

      "En aio kuvailla, miltä näytän. Kuvittelitte te mitä hyvänsä, minä näytän todennäköisesti pahemmalta."

      August Pullmanin kasvot ovat pahasti epämuodostuneet. Kotikoulua tähän mennessä käynyt Auggie on nyt aloittamassa viidennen luokan oikeassa koulussa. Se kiehtoo ja pelottaa. Hän on ihan tavallinen nuori epätavallisten kasvojensa takana, mutta saako Auggie uudet koulukaverinsa uskomaan sen?

      R. J. Palacio on kirjoittanut modernin klassikon - Ihme on hauska, rohkaiseva ja koskettava romaani, jota on vaikea päästää käsistään. Sen haluaa jakaa muiden kanssa ja sen tarina tarttuu syvälle lukijan mieleen. Monen kertojan äänellä etenevässä tarinassa on useita haavoittuneita henkilöitä, joiden taakka ei ole niin näkyvä kuin Auggien, mutta yhtä vaikea käsitellä. Heidän rinnallaan Auggiesta tulee helposti samaistuttava henkilö.

Ajatukseni: Voi hyvä luoja miten ihana kirja tämä oli. Niin suurella sydämellä tehty, että se sulatti minut aivan täysin.

Kymmenvuotiaan August ”Auggie” Pullmanin kasvot ovat hyvin epämuodostuneet, jonka vuoksi hän on ollut käynyt leikkauksesta toiseen ja ollut kotikoulutettavana. Kunnes nyt, kun hänen vanhempansa nostavat esille ajatuksen julkiseen kouluun menosta. Aluksi ajatus kammottaa Auggieta, mutta lopulta hän suostuu. Uudessa ympäristössään Auggie opettelee navigoimaan tiensä läpi kiusaajien, ystävien ja uusien kokemusten.

Ei voi olla totta, että näin ihana kirja on edes olemassa! Havahduin kunnolla tähän vasta kun elokuva ilmoitteli tulostaan trailerin muodossa, ja se vaikutti niin symppikseltä, että pakko tämä oli lukea. Aivan ihana teos!

Ihme on aivan äärimmäisen helppo ja nopealukuinen. Se on kirjoitettu Auggien lisäksi muutaman muunkin hahmon näkökulmasta, joten saamme varsin kokonaisvaltaisen kuvan tapahtumista. Pidin jokaisen kertojan äänestä ihan älyttömästi, sillä he kuulostiva juuri sellaisilta kuin olivatkin: lapset kuulostivat lapsilta ja teinit kuulostivat teineiltä.

Auggie on aivan ihana hahmo! Hänen äänensä on hauska ja itsetietoinen, sarkastinen ja samalla myös vähän surumielinen. Kirjassa nousee hyvin esille se, että Auggien kasvojen epämuodostumat eivät vaikuta hänen älykkyyteensä millään tavalla, vaikka ihmiset hänen ympärillään saattavat niin luulla. Auggie onkin fiksu kymmenvuotias, jonka ensimmäistä kouluvuotta on hauska ja koskettavaa seurata.

Ihme on hyvän mielen kirja, joka rakastutti minut ihan täysin. Hymyilin, nauroin, tunsin myötätuntoa ja surua kaikkia hahmoja kohtaan, myös kiusaajia. Palacio on onnistunut luomaan tarinallaan jotain todella kultaista ja jos minulta kysytään, jokaisen tulisi lukea tämä teos. Ihme kuuluisi kouluun luettavien teosten joukkoon ilman epäilystäkään sen tärkeiden, aina olennaisten teemojensa vuoksi.

Minun on kyllä aivan pakko käydä elokuva tammikuussa katsomassa. Se vaikuttaa trailerinsa ja muutamien clippiensä perusteella suhteellisen uskolliselta kirjalle ja suurin osa arvioistakin ovat olleet hyvin positiivisia, joten aion rohkaistua ja mennä se katsomaan. Toivottavasti tekee kunniaa tälle kirjalle!

Lukunäyte: Kotona, sivu 44

”Julian.”

      ”Eikä hän siis ollut kiva?”

      ”Ei todellakaan.”

      ”Ai.” Äiti ajatteli asiaa hetken. ”Okei, hän on siis niitä tyyppejä, jotka käyttäytyvät ei lailla aikuisten edessä ja toisella lailla lasten edessä?”

      ”Joo, niin kai.”

      ”Äh, että minä inhoan niitä”, äiti vastasi ja nyökkäsi.

      ”Hän oli ihan että 'no niin August, mikä sinun naamaasi vaivaa?'” minä sanoin koko ajan Daisya katsoen. ”Olitko sinä tulipalossa tai jotain?”

      Äiti ei sanonut mitään. Kun katsoin häntä, huomasin, että hän oli totaalisen järkyttynyt.

      ”Ei hän sitä ilkeällä tavalla sanonut”, sanoin nopeasti. ”Hän vain kysyi.”

Äiti nyökkäsi.

      ”Mutta minä tosiaan tykkäsin Jackistä”, sanoin. ”Hän sanoi, että 'ole hiljaa, Julian!'. Ja Charlotte sanoi, että 'sinä olet niin töykeä, Julian!'”

      Äiti nyökkäili jälleen. Hän painoi sormensa otsalleen ihan kuin olisi työntänyt päänsärkyä taaemmas.

      ”Olen ihan kamalan pahoillani, Auggie”, hän sanoi hiljaa. Hänen posknsa olivat kirkkaanpunaiset.

      ”Ei, kaikki on ihan hyvin, äiti, ihan totta.”

      ”Sinun ei tarvitse mennä kouluun, ellet halua, nuppu.”

      ”Haluan minä”, sanoin.

      ”Auggie...”

      ”Ihan oikeasti, äiti, kyllä minä haluan.” Enkä minä valehdellut.

The Naturals - Jennifer Lynn Barnes

Nimi: The Naturals

Trilogia/sarja: The Naturals, #1

Kirjailija: Jennifer Lynn Barnes

Kustantaja: Disney-Hyperion

Julkaisuvuosi: 2013

Sivuja: 308 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★☆☆☆

Juonikuvaus: Seventeen-year-old Cassie is a natural at reading people. Piecing together the tiniest details, she can tell you who you are and what you want. But it’s not a skill that she’s ever taken seriously. That is, until the FBI come knocking: they’ve begun a classified program that uses exceptional teenagers to crack infamous cold cases, and they need Cassie.

      What Cassie doesn’t realize is that there’s more at risk than a few unsolved homicides—especially when she’s sent to live with a group of teens whose gifts are as unusual as her own. Sarcastic, privileged Michael has a knack for reading emotions, which he uses to get inside Cassie’s head—and under her skin. Brooding Dean shares Cassie’s gift for profiling, but keeps her at arm’s length.

      Soon, it becomes clear that no one in the Naturals program is what they seem. And when a new killer strikes, danger looms closer than Cassie could ever have imagined. Caught in a lethal game of cat and mouse with a killer, the Naturals are going to have to use all of their gifts just to survive.

Ajatukseni: Olen aivan äärimmäisen pettynyt. Niin kovin pettynyt. Hurts man.

17-vuotias Cassie on profiloija: hän osaa lukea ihmisiä, arvioida heidän ulkonäköään, tapojaan ja tekemisiään, ja muodostaa hyvinkin tarkkoja käsityksiä heistä. Eräänä päivänä häntä lähestytään FBI:n toimesta ja kutsutaan osallistumaan The Naturals -ohjelmaan, jonka tarkoituksena on etsiä lahjakkaita nuoria auttamaan FBI:ta vanhojen murhatapausten ratkomisessa. Cassie osallistuu ohjelmaan taka-ajatuksenaan päästä lähemmäs selvittämään, kuka ja miksi hänen oma äitinsä murhattiin viisi vuotta aikaisemmin.

The Naturals ehti olla tutkassani jo useamman vuoden. Goodreadsin 4.17 tähden keskiarvo lupaili todella hyvää lukukokemusta, joten kun kirja vihdoin tuli kirjastossa vastaan, täytyi se minun ottaa mukaani. Barnesin muutkin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pitkään (The Fixer eritoten), joten olin innoissani päästessäni tähän teokseen. Mutta nyt sitten? Fiilikseni lukemisen jälkeen on vähän sama kuin Red Queenin jälkeen; tunnen oloni petetyksi.

Ei se, että FBI lähestyisi huippulahjakkaita teinejä auttamaan rikosten ratkaisussa ollut se mikä oli sudenkuoppana tässä teoksessa, vaan se, miten ARMOTTOMAN EPÄPÄTEVIÄ JA AMMATTITAIDOTTOMIA NÄMÄ IHMISET OVAT. On suorastaan ironista kutsua fiktiivistä kirjaa epärealistiseksi, mutta tämä kirja on aivan äärimmäisen epärealistinen.

FBI ei tee näille teineille minkäänlaista arviota heidän mielenterveydestään selvittääkseen, ovatko he edes täyspäisiä ryhtymään tuohon työhön. Toiseksi, he eivät tarjoa minkäänlaista ammattiapua noille teineille selviämään tuosta työstä. He näyttävät näille täysin randomeille teineille kuvia murhatuista ruumiista, rikospaikoista ja luetuttavat heillä rikollisten lausuntoja, mutta minkäänlaista terapiaa tai muuta apua ei noille teineille tarjota?????

Anteeksi, mutta mitä pirua nyt oikeasti :D Joo, olen ehkä taas vähän liian jyrkkä, mutta voi hyvää päivää oikeasti. Tämä homma oli jotenkin niin absurdia, että koko kirja menetti makunsa. Ehkä toki kiinnitän huomiota taas vääriin asioihin, mutta minulle on tärkeää, että kirjassa on edes hivenen verran järkeä. The Naturalsissa ei ollut.

Toisekseen, nämä hahmot. Cassie on yksi puisevimmista hahmoista, mitä olen vähään aikaan lukenut. Hänen koko hahmonsa perustuu siihen, että hän on todella hyvä profiloimaan ihmisiä (tämä on myös syy, miksi FBI haluaa palkata hänet), mutta about puolivälin tienoilla hän menettää tuon kykynsä ihan täysin. Sen sijaan hän alkaa silmäillä kahta superkuumaa kämppistään. Arvatkaa, mitä on luvassa. Kyllä. Kolmiodraama. Michael on niin charmikas ja hauska, mutta oih kuinka synkkä ja kovia kokenut namupala Dean on! Voi. Kyynel. Oikeasti. Vuoden huikein lukukokemus tässä näin.

Minua korpeaa niin kovasti. Kirja alkoi todella hyvin ja luin tätä suurella mielenkiinnolla. Odotin jotain niin paljon parempaa, jotain niin paljon psykologisempaa ja trillerimäisempää lukukokumusta. Sen sijaan sain jotain… tällaista.

Mutta hei, minä todella haluan jatkaa sarjan parissa. Täytyyhän tämän paremmaksi muuttua, eikö vain? Ehkä tämä oli vain kiusallinen ensimmäinen osa, mutta jatko-osissa homma muuttuu paremmaksi. On niitä sellaisiakin sarjoja tullut vastaan. Haluan siis antaa jatko-osalle mahdollisuuden.

Lukunäyte: Chapter 2, sivu 18

What if that was what this was about? What if the card wasn't a joke? What if the FBI was looking into my mother's murder?

      It's been five years, I told myself. But the case was still open. My mother's body had never been found. Based on the amount of blood, that was what the police had been looking for from the beginning.

      A body.

      I turned the business card over in my hands. On the back, there was a handwritten note.

      Cassandra, it said, PLEASE CALL.

      That was it. MY name, and then the directive to call, in capital letters. No explanation. No nothing.

      Below those words, someone else had scribbled a second set of instructions in small, sharp letters – barely readable. I traced my finger over the letters and throught about the boy from the diner.

      Maybe he wasn't the special agent.

      So that makes him what? The messenger?

      I didn't have an answer, but the words scrawled across the bottom of the card stood out to me, every bit as much as Special Agent Tanner Briggs's PLEASE CALL.

      If I were you, I wouldn't.

The Naturals –sarja

The Naturals (2013)

Killer Instinct (2014)

All In (2015)

Bad Blood (2016)

    4.5 Twelve (2017)

Lumen maa - Yasunari Kawabata

Nimi: Lumen maa

Alkuteos: Yukiguni

Kirjailija: Yasunari Kawabata

Kääntäjä: Yrjö Kivimies

Julkaisuvuosi: 1947 (suomeksi 1958/2012, Tammi)

Sivuja: 161 suomenkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: Yasunari Kawabatan Lumen maa oli ilmestyessään 1958 ensimmäinen suomeksi käännetty japanilainen romaani. Romaanin herkän surumielinen sävy kiehtoo ja ihastuttaa yhä hienovireisyydellään. Lumen maa on rakkausromaani, sen keskeisenä aiheena on syrjäseudun nuoren geishan, Komakon, rakkaus Shimamuraan, pääkaupungista saapuneeseen joutilaaseen uneksijaan. Romaanin tapahtumat sijoittuvat lumisen vuoriston kylpyläkaupunkiin, missä vieraat parantelevat terveyttään kuumien lähteitten äärellä, nauttien karun luonnon kauneudesta ja paikallisten geishojen seurasta. Ympäröivän luonnon vastakohtaisuudet - lumen ja jään keskeltä pulppuavat kuumat lähteet - heijastuvat päähenkilöiden suhteessa, jään ja tulen yhteensovittamattomuudessa.

Ajatukseni: Lumen maa osui silmiini kirjastossa, joten päätin ottaa sen mukaan. Minkäänlaisia ennakko-odotuksia minulla ei ollut, joten sain aloittaa lukemisen raikkaalta pohjalta.

Shimamura on rauhaa ja joutilautta rakastava keski-ikää lähestyvä mies, joka useita kertoja vuodessa jättää suurkaupungin taakseen ja matkustaa Japanin vuoristoseudulle Lumen maaksi tituleerattuun kuvankauniiseen kylpyläkaupunkiin. Talven kylmyys ja paksu valkoinen nietos tekevät kylästä suositun matkakohteen. Kylässä Shimamura on ystävystynyt nuoren geishan, Komakon, kanssa. Komako on hyvin rakastunut tokiolaiseen vieraaseensa ja kiinnittääkin tähän huomiota enemmän kuin keneenkään muuhun.

Lumen maa on niin lyhyt ja simppeli teos, että sen luki about tunnissa. Luin tämän Kingin Sen jälkimainingeissa, kun piti vähän tyhjentää päätä tuosta klovnipainajaisesta. Olen myös mitä enenevissä määrin ollut aina vain kiinnostuneempi Itä-Aasiasta, joten Lumen maa vaikutti oivalta pikkuteokselta antamaan katsauksen tuolle suunnalle.

Yksi tämän teoksen suurimmista vetonauloista on eittämättä sen hyvin koruton ja vähäeleinen kerronta. Kawabata kuvailee Japanin lumista vuoristoseutua hyvin eläväisesti niinkin vähin sanoin, tehden miljööstä hyvin rauhoittavan myös lukijalle. Vaikka tarina itsessään ei olekaan mikään huikaiseva, kirjoitus on ehdottomasti kirjan vahvin puoli.

Täytyy kuitenkin sanoa, etten ole varma, hiffasinko Yokon hahmon pointtia. Hän oli tarinassa mukana muutamassa kohtauksessa viehättäen Shimamuraa, mutta selvästi hänen ja Komakon välillä oli jotain jännitettä. En ole varma, että täysin ymmärsin, mistä kaikessa tuossa draamassa olikaan kyse. Toinen asia, mikä jäi minua mietityttämään oli Komako. Hän on geisha, mutta hyvin vapaamielinen sellainen. Oliko sellainen normaalia tai etikettiin kuuluvaa käytöstä geishalta? En osaa sanoa, sillä tiedän hyvin vähän geishoista, mutta kyllähän Komakon röpöttely pisti vähän miettimään.

Lumen maa oli toisaalta hyvin viehättävä teos, mutta toisaalta taas se ei oikein hetkauttanut minua. Koruston kerronta oli teoksen parasta antia, mutta itse tarina sinänsä ei pahemmin herättänyt minussa tunteita. Pitäisi varmaan lukea enemmän teoksia japanilaisilta ja muilta aasialaisista kirjailijoilta, sillä niissä on jotain hyvin taianomaista. On myös aina mielenkiintoista päästä kurkistamaan muihin kulttuureihin niihin kuuluvien kirjailijoiden töiden kautta.

Lukunäyte: Ensimmäinen osa, sivu 5

Juna vieri pitkästä tunnelista Lumen maahan. Maa loisti valkoisena yötaivaan alla. Juna pysähtyi eräälle pikkuasemalle.

      Tyttö, joka oli istunut vaunun vastakkaisella puolella, tuli käytävän yli ja avasi ikkunan Shimamuran edestä. Lumista kylmyyttä huokui sisään. Kurottautuen ikkunasta pitkälle tyttö huusi asemapäällikölle kuin hän olisi ollut jossakin kaukana.

      Asemapäällikkö asteli hitaasti lumen poikki lyhty kädessä. Hänen päänsä oli kiedottu paksuun kaulaliinaan nenää myöte ja hatun läpät oli vedetty korvien suojaksi.

      Onko jo noin kylmä? ajatteli Shimamura. Matalia parakkimaisia rakennuksia, jotka sattoivat olla rautatieläisten makuusuohia, oli siellä täällä vuoren jäätyneellä kupeella. Lumen valkea hohto sulautui pimeyteen vähää ennen kuin ulottui niihin

      – Kuinka voitte? kysyi tyttö. – Täällä on Yoko.

      – Yoko, tosiaankin. Paluumatkallako? On taas saatu pakkasta.

      – Olen kuullut, että veljeni on tullut tänne töihin. Kiitoksia teille kaikesta minkä olette tehnyt.

Se - Stephen King

Nimi: Se

Alkuteos: It

Kirjailija: Stephen King

Kääntäjä: Ilkka Rekiaro, Päivi Rekiaro

Julkaisuvuosi: 1986 (suomeksi 1988/2016, Tammi)

Sivuja: 1136 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Derry on pieni kaupunki Mainessa. Paikka, joka tuntuu yhtä tutulta kuin oma kotikaupunki. Mutta sen uumenissa asuu sanoinkuvaamaton paha, joka vainoaa lapsia, houkuttaa heitä klovninkujein, pelottaa hirvittävin painajaisin, raatelee ja tappaa. Jolle ei ole muuta nimeä kuin Se.

      Kauhun kuninkaan klassikko. Tuntematon paha terrorisoi pikkukaupunkia voittamattoman Stephen Kingin mestarinnäytteessä. Se aiheutti painajaisia kokonaiselle sukupolvelle kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt tämä modernin kauhun perusteos on yleisön pyynnöstä jälleen saatavilla, ja uuden ikäluokan on aika kiertää klovnit kaukaa ja varoa viemäreitä. Kahdella aikatasolla liikkuva tarina seuraa kiusattujen lasten taistelua pahaa vastaan. Hirviö lyödään kerran, mutta kolmekymmentä vuotta myöhemmin on palattava sinne, mihin kukaan ei halua mennä: lapsuuden kauhujen äärelle. Stephen King (s. 1947) on kirjoittanut yli 50 menestysteosta ja hänen kirjojaan on myyty 350 miljoonaa kappaletta. Hänen leipälajejaan ovat kauhu, jännitys ja yliluonnollinen, mutta nykyään hänet tunnetaan myös taitavana ja tunnelmallisena Amerikan kuvaajana. Kingin tunnetuimpia teoksia ovat Se, Hohto, Carrie ja Kuvun alla.

Ajatukseni: Se oli hyvin tyhjentävä teos. Oli vaikeaa keksiä tekemistä tämän jälkeen, sillä hahmot ja tapahtumat eivät jättäneet rauhaan.

Derryssä, Mainen osavaltiossa, katoaa lapsia moninkertaisesti yli valtion keskiarvon. 27 vuoden välein pikkukaupungin ylitse pyyhkäisee murha-aalto, jolloin kaupunkilaiset löytävät lapsia kappaleiksi revittynä mitä erikoisimmista paikoista. Kun vuonna 1957 kuusivuotias Georgie Denbrough löytyy kuolleena katuojasta, hänen isoveljensä 12-vuotias Bill Denbrough on täysin murtunut. Billillä ja hänen ystävillään Richiellä, Eddiellä, Stanillä, Benillä, Mikellä ja Beverlyllä on sama tarina kerrottavana: he ovat kukin nähneet jotain niin kammottavaa, ettei sillä ole muuta nimeä kuin Se. Yhdessä se päättävät ottaa yhteen Sen kanssa ja päättää Derryä vuosisatoja vainonneet syklittäiset murha-aallot. Ja mikäli he epäonnistuvat, palaavat he kaupunkiin uudestaan.

Se oli minulla todella kauan lukulistalla, mutta aloittamiselle ei tuntunut koskaan oikein löytyvän sopivaa rakoa. Stephen King on kirjailija, jonka kirjoihin on vähän pelottavaa tarttua; ne ovat usein enemmän tai vähemmän elämää suurempia, ne eivät koskaan ole ”pelkkiä” kauhutarinoita, niiden hahmot ovat niin realistisia sekä hyvässä että pahassa, ne sisältävät niin paljon teemoja ja kuvauksia, jotka menevät suoraan ihon alle.

Kirjalla on runsaasti pituutta 1136 sivullaan, mutta sen lukee kuitenkin todella nopeasti. Kirja imaisi minut toisella puoliskollaan niin tiiviisti mukaansa, että luin ~500 sivua hieman yli vuorokauden aikana kykenemättä jättämään teosta kesken. Kingin kuvaukset hahmoista ja tapahtumista ovat niin eläväisiä eivätkä jätä lukijaa rauhaan.

Kauhu on ollut suosikkigenreni ihan aina. Se on mielestäni objektiivisesti haasteellisin genre, sillä jokainen ihminen käsittää kauhun ja pelon eri tavalla. Tuo genre sisältää niin monia alalajeja (splatter, yliluonnollinen, psykologinen, hirviöt...), että se periaatteessa tarjoaa jotain jokaiselle, joka vain omansa haluaa löytää. Itse pidän psykologisesta kauhusta kaikkein eniten sen sukeltaessa syvälle ihmismielen sopukoihin ja käyttäen ihmisen omia ajatuksia, pelkoja ja psyykettä tätä vastaan.

Se on psykologista kauhua parhaimmillaan. Olento, jota puhutellaan nimellä Se tai Pennywise the Dancing Clown metsästää lapsia käyttäen heidän pelkojaan heitä vastaan, täyttäen heidät pakokauhulla, kunnes lopulta syö heidät. Pennywise näyttäytyy muumiona, spitaalisena, ihmissutena tai jopa kuolleena pikkuveljenä. Se ilmestyy lapsille ensin vain tuodakseen itsensä ilmi. Se istuttaa lepattavan pelon liekin heidän mieliinsä. Sitten Se alkaa ilmestyä aggressiivisemmin, häijymmin, nostattaen kauhua uhreissaan. Ja lopulta Se käy heihin kiinni.

Koska pidin lapsihahmoista niin paljon, toivoin saavani enemmän kuvausta heistä ja erityisesti heidän perhe-elämistään. Bill kertoo usein, etteivät hänen vanhempansa Georgien kuoleman jälkeen osaa ikään kuin rakastaa häntä enää saatika olla toistensa seurassa, mutta yhtä lyhyttä kuvausta lukuun ottamatta emme juurikaan päässeet näkemään sitä. Myöskään Stanin perhe-elämää ei oikeastaan nimeksikään kuvailtu. Pidin kovasti Eddien hahmosta ja hänen suhteensa äitinsä kanssa oli todella mielenkiintoinen, joten olisin niin mielelläni lukenut enemmän siitäkin. Sata sivua lisää lasten perhe-elämiin syventymistä, niin tämä kirja olisi saanut täydet pisteet minulta.

Se oli karmaiseva, hauska, surullinen ja omituinen. Pidin ihan valtavasti lukemastani, vaikka samaan aikaan se oli ihan järkyttävää. Stephen King on yksinkertaisesti huikea kirjailija. Hänen hahmonsa ja tarinansa ovat niin moniulotteisia, ettei niitä voi koskaan lukea kovinkaan kevein mielin. Hänen tarinansa tekevät oloni aina enemmän tai vähemmän epämukavaksi ja jäävät pyörimään mieleeni pitkäksi aikaa. King ei säästele hahmojaan tai lukijoitaan, ja siksi minä hänen teoksistaan pidän.

Uskallan väittää, että Se on suosikkini lukemistani Kingin teoksista. Taisi mennä Hohdon edelle. Tosin Hohdon lukemisesta on jo niin monta vuotta, että pitäisi ehkä virkistää muistia...

Mitä mieltä olette tämän syksyn Se-elokuvasta? Minusta se oli aika hyvä. Hiukan harmittelin, että käsikirjoittajat muuttivat hahmoista tiettyjä asioita ja jättivät pari ainakin minun mielestäni olennaista kohtausta pois, mutta muuten tosi onnistunut kuva. Leffan Pennywise on lähes tarkalleen sitä, kuinka King kirjassa Sitä kuvailee, joten hienoa työtä maskeeraajat ja Bill Skarsgård! Odotan mielenkiinnolla ja hieman pelolla Chapter 2:n ilmestymistä.

Lukunäyte: Ensimmäinen luku, Tulvan jälkeen (1957), 3, sivut 22-23

– Hei, Georgie, se sanoi.

      Georgie räpäytti silmiään ja katsoi uudestaan. Hän ei oikein osannut tajuta näkemäänsä. Kaikki oli kuin keksitystä tarinasta tai elokuvasta, jossa eläimet osaavat puhua ja tanssia. Jos hän olisi ollut kymmenen vuotta vanhempi, hän ei olisi uskonut näkemäänsä, mutta hän ei ollut kuusitoistavuotias. Hän oli kuusivuotias.

      Viemärissä oli pelle. Valoa oli kaikkea muuta kuin tarpeeksi, mutta kuitenkin sen verran, että George Denbrough oli varma näkemästään. Pelle se oli, sellainen kuin sirkuksessa tai televisiossa. Oikeastaan se näytti Bozon ja Clarabellin risteytykseltä, Clarabellin, joka puhui toitottamalla torveaan lauantaiaamuisin Howdy Doody -lastenohjelmassa. Buffalo Bill oli kutakuinkin ainoa, joka ymmärsi Clarabelliä, ja se nauratti Georgea aina hurjasti. Katuviemärin klovnilla oli valkoiset kasvot, sen pään sivuilla oli hassuja punaisia karvatukkoja ja sen suulle oli maalautunut iso pellen hymy. Jos George olisi elänyt myöhempänä aikana, hänen mieleensä olisi varmasti tullut Ronald McDonalds ennen Bozoa tai Clarabelliä

      Pelle piti toisessa kädessään eriväristen ilmapallojen terttua kuin upeaa kypsää hedelmää.

      Toisessa hänellä oli Georgen sanomalehtivene.

      – Haluatko veneesi, Georgie? Pelle hymyili.

If There's No Tomorrow - Jennifer L. Armentrout

Nimi: If There's No Tomorrow

Kirjailija: Jennifer L. Armentrout

Kustantaja: Harlequin Teen

Julkaisuvuosi: 2017

Sivuja: 384 englanninkielisessä e-kirjassa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: Lena Wise is always looking forward to tomorrow, especially at the start of her senior year. She's ready to pack in as much friend time as possible, to finish college applications and to maybe let her childhood best friend Sebastian know how she really feels about him. For Lena, the upcoming year is going to be epic—one of opportunities and chances.

      Until one choice, one moment, destroys everything.

      Now Lena isn't looking forward to tomorrow. Not when friend time may never be the same. Not when college applications feel all but impossible. Not when Sebastian might never forgive her for what happened.

      For what she let happen.

      With the guilt growing each day, Lena knows that her only hope is to move on. But how can she move on when her and her friends' entire existences have been redefined? How can she move on when tomorrow isn't even guaranteed?

Ajatukseni: If There's No Tomorrow meni suoraan tunteisiin. 4.5 tähteä.

Eräänä iltana alkoholihuurteisen illanistujaisen jälkeen Lena nousee ystäviensä kanssa autoon, jonka kuljettaja vakuuttaa olevansa ajokuntoinen. Seuraava asia, minkä Lena tietää on, että hän on sairaalassa teho-osastolla ja että hänen ystävänsä ovat kuolleet. Kuinka Lena voi jatkaa elämäänsä tietäen, että olisi kenties voinut estää tuon yön tapahtumat, tai kuinka hän voi enää katsoa silmiin ketään tietäen, mitä he ajattelevat?

Keskinkertaisen The Problem with Foreverin jälkeen vähän kyseenalaistin, että raaskisinko lukea enää Armentroutin contemporary-kirjoja. En halua olla pitämättä hänen kirjoistaan, sillä hänestä on tullut minulle yllättävä liittolainen; olin aikaisemmin niin varma, etteivät hänen teoksensa olisi yhtään minuun kolahtavia, kunnes otin luettavaksi hänen Lux-sarjansa ja yllättäen tykästyin todella paljon. Nyttemmin pidän häntä lähes tulkoon yhtenä suosikkikirjailijanani.

Selailin tässä taannoin kirjaston e-kirjalistaa ja törmäsin tähän uusimpaan Armentroutin teokseen. Hetken arvottuani päätin sen lainata ja aloittaa heti. Mielessäni pyöri, että annan vielä yhden mahdollisuuden ja mikäli tämäkään ei olisi kolahtanut, olisin luovuttanut hänen contemporaryjensa osalta. Kuinka sitten kävikään? Päädyin lukemaan teoksen yhdeltä istumalta ja se sai tunteet nousemaan pintaan. If There's No Tomorrow on virallisesti suosikkini kaikista lukemistani tämän naisen kirjoista.

Tämä kirja oli yksi suuri tunteellinen vuoristorata. Se käsittelee hyvin tärkeitä teemoja ja heijastelee valitettavan paljon realismia – ajamista alkoholin vaikutuksen alaisena ja sitä, mitä tapahtuu, kun nuoret menettävät henkensä sen takia. Se käsittelee myös selviytyjän tuntemaa syyllisyyttä, ystävyyssuhteiden rakoilua ja elämän jatkumista tragedian jälkeen.

Pidin tästä aivan valtavasti. Pidin hahmoista heti alusta lähtien, mikä teki lukemisesta niin älyttömän vaikeaa ja tunteellista. Pidän Armentroutin kirjotussyylistä todella paljon, sillä hän osaa antaa hahmoilleen realistisen ja vetovoimaisen äänen, kirjoittaa todella pisteliästä ja humoristista dialogia ja tuoda hahmojen tunteet selkeästi esille.

If There's No Tomorrow on hyvin kokonaisvaltainen teos. Siinä löytyy naurua, surua, selviytymistä, ystävyyttä ja traagisten tapahtumien jälkimaininkeja. Tietyllä tapaa tosi simppeli teos, mutta sitäkin vaikuttavampi. Suosittelen tätä kaikkien muiden lukemieni Armentroutin kirjojen edelle.

Lukunäyte: Prologue

I couldn't move, and everything hurt – my skin felt stretched too tight, muscles burned like they'd been lit on fire, and my bones ached deep into the marrow.

      Confusion swamped me. My brain felt like it was full of cobwebs and fog. I tried to lift my arms, but they were weighed down, full of lead.

      I thought I heard a steady beeping sound and voices, but all of it seemed far away, as if I was on one end of the tunnel and everything else was on the other.

      I couldn't speak. There... there was something in my throat, in the back of my throat. My arm twitched without warning, and there as a tug at the top of my hand.

      Why wouldn't my eyes open?

      Panic started to dig in. Why couldn't I move?

      Something was wrong. Something was really wrong. I just wanted to open my eyes. I wanted–

      I love you, Lena.

      I love you, too.

      The voices echoed in my head, one of them mine. Definitely mine, but the other...

      ”She's starting to wake up.” A female voice interrupted my thoughts from somewhere on the other side of the tunnel.

      Footsteps neared and a male said, ”Getting the propofol in now.”

      ”This is the second time she's woken up,” the woman replied. ”Hell of a fighter. Her mother is going to be happy to hear that.”