Nimi: Huone
Alkuteos: Room
Kirjailija: Emma Donoghue
Kääntäjä: Sari Karhulahti
Julkaisuvuosi: 2010 (suomeksi 2012, Tammi/BON)
Sivuja: 323 suomenkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★★☆
Takakannesta: Huone on riipaiseva kertomus viisivuotiaasta Jackista, joka asuu lukitussa huoneessa äitinsä kanssa. Jack ei tiedä, että Huone on vankila ja että hänen äitinsä on siellä vastoin tahtoaan. Jackille se on koti.
Pienen pojan tarina vie mukanaan – vuoroin itkettää, vihastuttaa ja hymyilyttää. Järkyttävästä aiheestaan huolimatta kirja onnistuu olemaan toiveikas, hauska ja elämänmyönteinen.
Ajatukseni: Huone tuntui paikoitellen melkein liian realistiselta. Olen useasti lukenut näistä tosimaailman vankeustapauksista ja niiden varjo kummitteli ajatusteni taustalla todella voimakkaasti.
Viisivuotias Jack on elänyt koko elämänsä Huoneessa, pienessä tilassa, joka on hänelle koko maailma. Mutta kun Äiti paljastaakin yllättäen valheensa ja kertoo oikeasta maailmasta Huoneen ulkopuolella, alkaa epätoivoinen pakosuunnitelma muodostua heidän ainoaksi toivokseen. Kun Jack pääsee vihdoin ulkopuolelle, suuri maailma sekä pelästyttää että kiehtoo häntä. Jackillä on niin paljon uutta opittavaa ja koettavaa, jota varjostaa pelko ja kaipuu takaisin tuttuun ja turvalliseen Huoneeseen.
Olen lukenut Natascha Kampuschin omaelämäkertateoksen 3096 päivää ja minua inhotti ja suretti hänen kohtalonsa. Ajatus yhteen huoneeseen niin moneksi vuodeksi sulkemisesta on kammottava. Kuinka ihmisen psyyke voi kestää tuollaista? Monta vuotta sitten kun itävaltalaisen Elisabet Fritzlin 24-vuotista kidnappaus- ja vankeustapausta puitiin laajalti lehdistössä mieleeni jäi jonkun mielenterveysammattilaisen sanat tuollaisesta kokemuksesta toipumisesta; se riippuu kuulemma hyvin pitkälle siitä, onko tuon vankeuden aikana koettu minkäänlaisia iloisia ja onnellisia hetkiä.
Tämä pyöri mielessäni Jackin ja Äidin elämää lukiessani. Vaikka lapsi toikin Äidin elämään aivan uudenlaista merkitystä, on pienen kasvattaminen puutarhavajaan rakennetussa vankilassa todella vaikea tehtävä. Kuinka lasta opettaisi elämästä ja maailmasta kun tämä ei välttämättä koskaan pääse niitä näkemään? Kuinka kertoa hänelle televisiossa näkyvistä asioista tai Vanhasta Kehnosta, miehestä, joka heitä vankina pitää, mutta josta heidän selviytymisensä on myös täysin riippuvainen?
Kertojana toimii viisivuotias Jack, joka kuvailee ympäröivää maailmaa lapsenomaisen simplistisesti ja toistelevasti. Monet arkipäiväiset asiat, kuten haarukka, lusikka ja matto ovat hänelle ainutlaatuisia ja ansaitsevat erisnimen kirjoitusasun. Jack esittää paljon kysymyksiä ja jatkokysymyksiä ja hermostuu jos ei saa heti vastauksia tai jos ei ymmärrä heti kuulemaansa tai näkemäänsä. Kyllä, tämä narratiivi oli välillä melkoisen rasittavaa luettavaa ja olisin luultavasti paikoitellen nauttinut paljon enemmän kuvailusta Äidin silmin, mutta silloin Huone olisi menettänyt erityislaatuisuutensa, joka teki siitä niin hellän. Silloin se olisi ollut vaarassa muuttua perinteiseksi selviytymistarinaksi. Lapsen kertomana tarina tunkeutui voimakkaasti suoraan ihon alle, jonka mukana eli vahvasti emotionaalisella tasolla. Tuo narratiivi on nimenomaan Jack. Toki kieltä oli vähän avitettu, mutta se oli mitä subjektiivisin kuvaus viisivuotiaan lapsen kokemuksista ja näkemyksistä.
Huone on eloonjäämiskamppailua enemmän tarina oppimisesta elämään. Viisivuotias joutuu opettelemaan kokonaan uuden maailman ja kaikki ne suuret ja pienet asiat, jotka siihen kuuluvat. Äiti joutuu opettelemaan takaisin maailmaan, josta hänet suljettiin pois seitsemäksi vuodeksi. Kummallekaan tämä ei ole helppo muutos ja luvassa on paljon sydäntäsärkeviä kohtauksia ja kipuilua.
Tämä on kyllä häiriintyneen kaunis teos. Emma Donoghue on saavuttanut jotain hyvin erityistä Huoneella. Suosittelen lämpimästi. Elokuva oli myös todellinen elämys. Brie Larson teki hienoa työtä Äidin roolissa.
Lukunäyte: Lahjoja, sivut 58-59
Vanha Kehno huutaa. ”Mitä sitä oikein yrität?”
Äidin ääni värisee, hän kysyy: ”Mitä, mitä? Näitkö sinä pahaa unta?”
Minä puren Vilttiä, se tuntuu suussa pehmeältä harmaalta leivältä.
”Yrititkö sitä jotain? Yrititkö?” Vanha Kehno puhuu hiljemmin. ”Minähän olen sanonut jo, että saat katua, jos –”
”Minä nukuin.” Äidin ääni on pieni ja tukehtunut. ”Älä – katso, katso, tämä typerä jeeppi vieri alas hyllyltä.”
Jeeppi ei ole typerä.
”Minä olen pahoillani”, Äiti sanoo. ”Olen tosi pahoillani, minun olisi pitänyt panna se jonnekin, mistä se ei olisi pudonnut. Minä olen ihan hirveän --”
”Selvä.”
”Kuule, sammutetaan valo --”
”Ääh”, sanoo Vanha Kehno. ”Minulle riitti.”
Kukaan ei sano mitään. Minä lasken yksi sekuntia kaksi sekuntia kolme sekuntia –
Piip piip, Ovi avautuu ja sulkeutuu pam. Vanha Kehno on poissa.
Lamppu naksahtaa uudestaan sammuksiin.
Etsin käsillä Kauko-ohjainta Vaatekomeron lattialta ja tajuan jotain kamalaa. Kauko-ohjaimen antenni on ihan lyhyt ja terävä, se on varmaankin katkennut säleiden välissä.
”Äiti”, minä kuiskaan.
Ei vastausta.
”Kauko-ohjain meni rikki.”
”Rupea nukkumaan.” Äidin ääni on niin käheä ja pelottava ettei se kuulosta ollenkaan häneltä.
