Syyskuun kooste

Syyskuukin lensi ohitse... Ja kohta vuosi 2015 on paketissa... Aika kuluu aivan hullun nopeaa!

Syyskuussa en ehtinyt lukemaan kovinkaan montaa kirjaa. Arvaatte varmaan syyn. Minulla oli ensimmäinen tentti viime viikolla ja pääsin läpi! Jee! Ensimmäiset viisi opintopistettä vyön alla! Parin viikon päästä on pari muutakin tenttiä ja poliittinen hissa aiheuttaa eniten huolta. Hirveästi luettavaa ja materiaalia ja olin kipeänä niin missasin pari luentoakin... Apua D:

Minulla oli kaiken kaikkiaan todella mukava syyskuu. Ei mistään erityisestä syystä, olin vain jatkuvasti (flunssasta huolimatta) hyvällä tuulella, luennoille oli mukava mennä ja tämä uusi opiskelijaporukkani on niin hulvatonta sakkia. Olo on edelleen ihan epätodellinen, että olen muka yliopisto-opiskelija... Kauankohan kestää ennen kuin totun ajatukseen, että olen opiskelija ja kampus tulee olemaan toinen kotini vähintään seuraavat viisi vuotta? Hirmu aikuinen olo kun mietin kaikkea tätä.

Omia kirjoja ei tullut luettua niin paljon mitä olisin toivonut, mutta parempi edes pari kuin että en olisi lukenut yhtään mitään.

Syyskuun luetut:

Madeleine Roux: Asylum (Asylum, #1)

Not my cup of tea, sillä minulla on aika korkea kynnys mitä tulee kauhuun. Asylum ei ylittänyt tuota kynnystä, ei sitten ollenkaan.

Melissa Grey: The Girl at Midnight (The Girl at Midnight, #1)

Tuota noin... Rippasi aika rajusti Laini Taylorin DoSaB:ista ja hieman myös Claren TMI-sarjasta, mutta sinänsä kuitenkin ihan jees – kunhan tiesi siis mitä luki.

Gillian Flynn: Sharp Objects

Tämä kirja oli aikamoinen järkytys ja yökötys. Kolahti paremmin kuin Gone Girl. Minulla oli jotenkin hyvin likainen olo tämän teoksen jälkeen... Ihoa kihelmöi ja voin hiukan pahoin. Flynn osaa niin taitavasti kuvailla ahdistavaa tunnelmaa ja kirjoittaa täysin hulluja hahmoja. Well done.

3 kirjaa / 998 sivua

Hyvää syksyä kaikille!

Sharp Objects - Gillian Flynn

Nimi: Sharp Objects

Kirjailija: Gillian Flynn

Kustantaja: Phoenix

Julkaisuvuosi: 2006

Sivuja: 321 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: When two girls are abducted and killed in Missouri, journalist Camille Preaker is sent back to her home town to report on the crimes. Long-haunted by a childhood tragedy and estranged from her mother for years, Camille suddenly finds herself installed once again in her family's mansion, reacquainting herself with her distant mother and the half-sister she barely knows – a precocious 13-year-old who holds a disquieting grip on the town.

      As Camille works to uncover the truth about these violent crimes, she finds herself identifying with the young victims – a bit too strongly. Clues keep leading to dead ends, forcing Camille to unravel the psychological puzzle of her own past to get at the story. Dogged by her own demons, Camille will have to confront what happened to her years before if she wants to survive this homecoming.

Ajatukseni: Voi järkytys että tämä kirja oli kauhistuttava... Meni heittäen Gone Girlin ohitse minun kirjoissani.

Toimittaja Camille Preakerin entisessä kotikaupugissa on kuristettu kaksi pikkutyttöä kuoliaaksi ja Camille saa pomoltaan tehtäväkseen palata Wing Gapiin kirjoittamaan jutun kuolemista. Kotiinpaluu vieraantuneen Adora-äidin, tämän aviomiehen ja pikkusiskopuoli Amman luokse palauttaa Camillelle mieleen lapsuudenajan tragedian ja kaikki ne kamalat ajatukset, jotka ovat vainonneet häntä aikuisikään asti. Mitä enemmän Camille saa selvitettyä tyttöjen murhia, sitä enemmän vanhat arvet hänen ihossaan alkavat kihelmöidä ja kehoittavat tarttumaan teräviin esineisiin jälleen kerran.

Sharp Objects on Gillian Flynnin esikoisteos ja erittäin vaikuttava sellainen. Flynn on ehdottomasti kotikentällään kirjoittaessaan tällaisia synkkiä psykologisia henkilödraamoja mysteerin säestämänä. Hän tietää kuinka kertoa tarinaa, piinata lukijaa niin tehokkaasti, että tuntui kuin itse olisi päähenkilön kengissä.

Kirja vaikutti minuun niin voimakkaasti. Flynnin kirjoitus tuntuu menevän suoraan ihon alle; minua inhotti ja puistatti lukea Camillen oireilua, sillä se oli niin elävästi kirjoitettu. Sitten on myös se ahdistava psykologinen painostus, joka leijui tunnelmassa mukana ja pakotti minun välillä laskemaan kirjan käsistäni sen mentyä niin syvälle mielen pimeisiin sopukoihin. En pysty oikein edes kuvailemaan sanoin sitä tunnetta, jonka kirja minussa aiheutti tai selittämään kunnolla mikä se oli se se jokin joka kolahti minuun niin kovasti. Mutta jessus, että se vaikutti ja paljon.

Kenties murhamysteeriä ei voi kehua kaikkein yllätyksellisimmäksi, mutta se oli juuri niin kieroutunut mitä huipennus ansaitsi olla. Tarinan keskiössä olleet hahmot olivat aivan järkyttäviä ja loppu oli todellinen huipennus kaikelle sille karmivuudelle mitä hahmot ja koko tarina oli. Suljin kirjan tuntien voimakasta halua mennä suihkuun ja pestä tarina pois kuin sanat olisivat imeytyneet (tai viiltyneet) ihooni. Hullua, yksinkertaisesti hullua.

Ainoa valituksen aiheeni on se, että siinä keskipaikkeilla on kohta jossa ei nyt ihan hirveästi tapahtunut. Sivumäärältään kirja ei ole pitkä, mutta silti ehdin hieman pitkästyä tuolla pätkällä. Kenties se johtui siitä, etten muutamana peräkkäisenä iltana jaksanut lukea kymmentä sivua enempää ja siksi tuo kohta venähti hiukan.

Dark Places on vielä lukematta ja tekee mieli tarttua siihen ihan piakkoin. Minua kuitenkin vähän hirvittää mitä siitä on tulossa, sillä se on kuulemma kaikkein synkin ja rankin Flynnin teoksista. Jos Sharp Objects oli minulle jo tällainen isku vasten kasvoja niin millainenhan Dark Places tulee olemaan...

Suosittelen tätä kovasti, mutta nakkaan perään varoituksen sanan: ei ole teos mistään helpoimmasta päästä. Omalla vastuulla.

Minä kirjan suljettuani:

Lukunäyte: Chapter Three, sivut 37-38

My mother was wearing blue to the funeral. Black was hopeless and any other color was indicent. She also wore blue to Marian's funeral, and so did Marian. She was astonished I didn't remember this. I remembered Marian being buried in a pale pink dress. This was no surprise. My mother and I generally differ on all things concerning my dead sister.

      The morning of the service Adore clicked in and out of rooms on her heels, here spraying perfume, there fastening an earring. I watched and drank hot coffee with a burnt tongue.

      ”I don't know them well,” she was saying. ”They really kept to themselves. But I feel all the community should support them. Natalie was such a darling. People were so king to me when...” Wistful downward glance. It way have been genuine.

      I had been in Wind Gap five days and Amma was still an unseen presence. My mother didn't mention her. I'd also failed so far to get a quote from the Keenes. Not had I gotten permission from the family to attend the funeral, but Curry wanted that coverage more than I'd ever heard him want anything, and I wanted to prove I could handle this. I figured the Keenes would never find out. No one reads our paper.

The Girl at Midnight - Melissa Grey

Nimi: The Girl at Midnight

Trilogia/sarja: The Girl at Midnight, #1

Kirjailija: Melissa Grey

Kustantaja: Delacorte Press

Julkaisuvuosi: 2015

Sivuja: 357 englanninkielisessä e-kirjassa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: Beneath the streets of New York City live the Avicen, an ancient race of people with feathers for hair and magic running through their veins. Age-old enchantments keep them hidden from humans. All but one. Echo is a runaway pickpocket who survives by selling stolen treasures on the black market, and the Avicen are the only family she's ever known.

      Echo is clever and daring, and at times she can be brash, but above all else she's fiercely loyal. So when a centuries-old war crests on the borders of her home, she decides it's time to act.

      Legend has it that there is a way to end the conflict once and for all: find the Firebird, a mythical entity believed to possess power the likes of which the world has never seen. It will be no easy task, though if life as a thief has taught Echo anything, it's how to hunt down what she wants... and how to take it.

      But some jobs aren't as straightforward as they seem. And this one might just set the world on fire.

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 2.5 tähteä.

Minulla kesti niin pitkään suoriutua tästä teoksesta ja siihen on kaksi syytä: ensinnäkin, tarina muistutti ihan liikaa Laini Taylorin ihanaa Daughter of Smoke & Bone –trilogiaa, ja toiseksi, mikään kirjassa ei ennen puolta väliä vanginnut huomiotani että olisin tuntenut tarvetta saada se nopeasti loppuun.

Jo vuosikymmenen ajan sulkapeitteiset Avicenit ovat olleet ihmistyttö Echon perhettä. Avicenien ja lohikäärmeihmisten Drakharinien välillä on riehunut verinen sota niin kauan kuin kummankaan osapuolen muisti yltää ja kummaltakin puolelta rintamalinjaa löytyy niitä, jotka haluavat tuon sodan päättyvän. Taskuvarkaana toimiva Echo on tottunut tekemään ympäri maailmaa pieniä keikkatöitä ”kasvattiäidilleen” Alalle, joka eräänä päivänä antaa hänelle erikoisen ja ehdottoman salaisen tehtävän: etsi tarunomainen Tulilintu ja päätä sota. Echo joutuu tekemään vastahakoisen liittoutuman lohikäärmekansan palkkametsästäjän kanssa, mutta joutuu huomaamaan, ettei vastapuolet olekaan niin mustavalkoisia mitä hänelle on kasvaessa opetettu.

Ehkei minun pitäisi enää olla hämmästynyt, että näin rajusti muista kirjoista rippaavia teoksia julkaistaan. Ehkä minun olisi jo tähän mennessä pitänyt oppia, että suosituilla konsepteilla nyt yksinkertaisesti vain ratsastetaan. Tämän kirjan tarina on käytännössä katsoen sama kuin DoSaB:in ja onhan sitä selvästi tiettyjen hahmojen rooleja ja parisuhdekuvioita lainattu myös The Mortal Instrument –sarjasta. Se oli todella hämäävää.

Hahmokaarti ei ollut mitään huikaisevaa tai mieleenpainuvaa, mutta sentään riittävän  sympaattista etten inhonnut heitä. Päähenkilö Echo oli aika laimea, vaikka hänet yritetään kuvata sarkastiseksi ja nokkelaksi persoonaksi enkä juurikaan välittänyt hänestä, kun taas alussa hieman pahikseksi tituleerattu Caius oli paljon mielenkiintoisempi. Muut hahmot olivat aika värittömiä, mutta lienee he siitä kehittyvät kun sarjassa päästään pidemmälle.

Grey käyttää tarinassaan slaavilaisen folkloren Tulilintua, joka muistuttaa kreikkalaisen mytologian serkkuaan feeniksiä kovasti. Valtavirrassa hieman tuntemattomamman folkloren käyttö on erittäin fiksua, mutta on suuri sääli ettei tarina ollut niin uniikki mitä olisi voinut olla. Olen niin häkeltynyt, miten samanlainen The Girl at Midnight oli DoSaB:in kanssa. En pääse siitä yli enkä tästä syystä voi liputtaa Tulilintu-folkloren käytön puolesta.

Kun olin hyväksynyt sen tosiasian etten mitään ainutlaatuista tarinaa ole lukemassa ja kun lopulta myös myönsin itselleni etteivät hahmotkaan ole mitään keskinkertaista (ja DoSaB/TMI-kopioita) parempaa, aloin viihtyä. Sellaisenaan tarina oli hahmoineen ihan symppis, mutta kunhan tiesi mitä luki eikä odottanut liikoja.

Olen yllättävän anteeksiantavainen The Girl at Midnightin suhteen, sillä minussa elää pieni toivon kipinä paremman jatkon suhteen. Ehkä tarina nyt jatko-osassa pääsisi omalle uomalleen kun tuon kiusallisen alun ohi on päästy...

No enivei, en menettänyt mitään ja hudeilta ei voi välttyä kirjoja lukiessa. The Girl at Midnight nyt valitettavasti oli ainakin osittain huti, vaikka ei sellainen ihan pahimmasta päästä.

Lukunäyte: Chapter two

The Ala unfolded it with careful fingers. She cocked her head to the side, gaze still locked on the paper. ”What made you choose this music box?” she asked. Her voice was low and cautious, as if the words were chosen with the utmost care.

      ”I thought it was pretty,” Echo said. ”And it played our lullaby.” She leaned forward to peer at the paper, but her view was blocked by the Ala’s hands. ”What is that?”

      The Ala rose to her feet, folding the paper once more, movements quick and precise. She tucked it into one of the pockets hidden in the folds of her gown. ”Come. We can discuss it at the Nest.”

      ”Can it wait?” Echo asked, waving the burrito at the Ala. Little bits of rice and cheese plopped onto her lap. ”I’m about to go to town on this burrito.”

      The Ala’s arched eyebrow was all the answer Echo needed.

      ”Fine,” she mumbled, placing the burrito back in its foil. It looked so sad, alone and half eaten. It was downright mournful. She stood, brushing off her jeans and picking up her backpack. ”But this had better be worth it.”

      ”Oh, it will be,” the Ala said, sprinkling a handful of shadow dust into the air around them. The inky black tendrils of the in-between snaked around her legs, and Echo’s stomach gave a preemptive lurch. Traveling through the in-between was never fun, but without the anchoring solidity of a doorway, it was a wretched experience. The Ala held out a hand to Echo. ”Remind me, child, have I ever told you the story of the firebird?”

The Girl at Midnight --sarja

The Girl at Midnight (2015)

The Shadow Hour (2016)

Asylum - Madeleine Roux

Nimi: Asylum

Trilogia/sarja: Asylum, #1

Kirjailija: Madeleine Roux

Kustantaja: Harper Collins

Julkaisuvuosi: 2013

Sivuja: 320 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★☆☆☆☆

Juonikuvaus: Asylum is a thrilling and creepy photo-novel perfect for fans of the New York Times bestseller Miss Peregrine's Home for Peculiar Children.

      For sixteen-year-old Dan Crawford, New Hampshire College Prep is more than a summer program—it's a lifeline. An outcast at his high school, Dan is excited to finally make some friends in his last summer before college. But when he arrives at the program, Dan learns that his dorm for the summer used to be a sanatorium, more commonly known as an asylum. And not just any asylum—a last resort for the criminally insane.

      As Dan and his new friends, Abby and Jordan, explore the hidden recesses of their creepy summer home, they soon discover it's no coincidence that the three of them ended up here. Because the asylum holds the key to a terrifying past. And there are some secrets that refuse to stay buried.

      Featuring found photos of unsettling history and real abandoned asylums and filled with chilling mystery and page-turning suspense, Madeleine Roux's teen debut, Asylum, is a horror story that treads the line between genius and insanity.

Ajatukseni: Miksi kauhugenre on nykyään täynnä tekeleitä, jotka seilaavat keskinkertaisesta umpisurkeaan, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta? Koska tuntuu että ihmiset ovat unohtaneet kuinka kauhua tehdään. Madeleine Roux oli aivan kujalla.

Dan Crawford on nörtähtävä 16-vuotias poika, joka osallistuu yliopiston kesäpreppaukseen ja majoittuu muiden nuorten kanssa vanhaan mielisairaalaan, jonka yliopisto on ostanut ja muuttanut asuntolaksi. Normaalisti niin hyljeksitty Dan löytää nyt muutaman samanhenkisen ystävän, taiteellisen Abbyn ja matemaattisen Jordanin sekä saa hyvin erikoisen kämppiksen Felixin. Dan, Abby ja Jordan löytävät mielisairaalan enstisen johtajan huoneesta kasan järkyttäviä valokuvia entisistä potilaista ja heille tehdyistä operaatioista. Dan alkaa nähdä painajaisia, menettää tunteja tietämättä ollenkaan mitä on tapahtunut ja huomata myös ystäviensä omituisen käytöksen lisääntymisen. Mitä tekemistä Danilla on kaikkien noiden outojen tapahtumien kanssa ja onko vanha sarjamurhaaja tekemässä paluuta sairaalaan, jossa häntä vuosia sitten hoidettiin?

Eeeeääähh... Onhan tämä jo nähty. Monesti. Vaikka kuinka monta kertaa... Alku muistutti minua niin paljon paremman puolen kauhuelokuvien Grave Encountersia ja pelkäsin jo että siitä tulisi liian samanlainen. Olin väärässä. Asylum oli kuin mikä tahansa teinikauhu, mutta potenssiin kymmenen sen draaman ja romanssin osalta. Kirja on vähän yli 300 sivua pitkä ja kolmasosa siitäkin on valokuvia, mutta miten silti koin kirjan liian pitkäksi? Koska teinidraama ja romanssi. Danin ja Abbyn romanssi vei ihan liikaa sivutilaa, etenkin kun sitä ei olisi ollenkaan tarvittu (mutta koska kyseessä on YA niin totta kai se romanssi täytyy olla aina mukana).

Hahmot muutenkin jäivät minulle liian kaukaisiksi että olisin voinut välittää heistä. He olivat niin ohuita ja persoonattomia, etten saattanut uskoa heihin tai heidän ystävyyteensä. Dan kuvaa itseään nörtiksi ja ulkopuoliseksi, joka ei koskaan ole ollut hyvä sosialisoimisessa, mutta silti hän heti ensimmäisenä löytää ystäviä ja saapa vielä kauniin tytönkin itselleen. Ja mitä vikaa nörteissä sitä paitsi on? Nyt jotain rajaa niille stereotypioille.

Itse fyysinen kirja on todella tyylikäs. Kirjaan on liitetty kuvia aidoista hylätyistä mielisairaaloista ja potilaspäiväkirjoista, mitkä sopivat erittäin hyvin tapahtumaympäristöön. Kuvat ovat kieltämättä aika häiritseviä, mutta samalla myös todellista silmänruokaa.

Sanoisin, että ainakin kuvitus on onnistunut.

Olen kuitenkin niin pettynyt, miten laimea Asylum loppujen lopuksi oli. Niin. Laimea. Tiedän olevani aika kranttu mitä tulee kauhuun, mutta jotain rajaa nyt niissä kliseissä. Pidin tietyistä piirteistä, mutta niin monet seikat floppasivat. Miksi käyttää hylättyä mielisairaalaa tapahtumaympäristönä mutta jättää kaikki sen tuomat mahdollisuudet käyttämättä? Miksi vihjata kummitteluun kun sitä ei oikeasti edes kunnolla tapahtunut? Asylum oli kananlento, jos sitäkään.

Mutta vaikka kauhu ei nyt ihan toimisikaan, teoksen voi pelastaa kirjan yleinen viihdearvo, mutta sekään ei oikein toiminut tämän kohdalla. En yksinkertaisesti viihtynyt lukemani parissa, vaan lähinnä huokailin ja odotin, että jotain tapahtuisi.

Ja kaikesta huolimatta aion lukea myös jatko-osan, Sanctumin. Haluan antaa sille mahdollisuuden ja pidän näiden kirjojen ulkoasusta niin paljon. I want to believe ~~~

Asylum ei toiminut minulla, mutta kenties joku muu tästä pitää kovasti.

Lukunäyte: Chapter no 4, sivu 41

Abby's eyes seemed almost as vacant as those of the girl in the photograph. Then a shiver came over her and she blinked. Gently, almost affectionately, she out the picture back on the wall. She touched it one last time and said, ”Poor littel bird. I wonder if she ever escaped her cage.”

      With the picture in place, Dan felt a sense of relief. He couldn't exactly say why.

      ”Come on,” Abby said. ”Let's go back. I've had enough.”

      That was all they needed. They scrambled out of the old office like it was a race, and Dan was only too glad to shut the door behind them.

      ”Hey, the lock,” Jordan said, just as they reached the vending machines.

      ”Don't worry, I already took care of it,” Dan said, ready to be far, far away.

      ”You sure?”

      Without waiting for and answer, Jordan turned back to double-check. The lock was still hanging on the door where he's left it.

      ”My bad,” said Dan, laughing nervously. He really could have sworn he'd locked it. But then, his memory had been known to play tricks on him.

Asylum –trilogia

Asylum (2013)

    1.5 The Scarlets (2014)

Sanctum (2014)

    2.5 The Bone Artists (2015)

Catacomb (2015)

    3.5 The Warden (2016)

I'll Meet You There - Heather Demetrios

Nimi: I'll Meet You There

Kirjailija: Heather Demetrios

Kustantaja: Henry Holt and Co. (BYR)

Julkaisuvuosi: 2015

Sivuja: 379 englanninkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: If seventeen-year-old Skylar Evans were a typical Creek View girl, her future would involve a double-wide trailer, a baby on her hip, and the graveyard shift at Taco Bell. But after graduation, the only thing standing between straightedge Skylar and art school are three minimum-wage months of summer. Skylar can taste the freedom—that is, until her mother loses her job and everything starts coming apart. Torn between her dreams and the people she loves, Skylar realizes everything she’s ever worked for is on the line.

      Nineteen-year-old Josh Mitchell had a different ticket out of Creek View: the Marines. But after his leg is blown off in Afghanistan, he returns home, a shell of the cocksure boy he used to be. What brings Skylar and Josh together is working at the Paradise—a quirky motel off California’s dusty Highway 99. Despite their differences, their shared isolation turns into an unexpected friendship and soon, something deeper.

Ajatukseni: I'll Meet You There on näitä uusimpia tämän kesän hankintojani ja heti kirjan käsiini saatuani tunsin todella voimakasta paloa saada se nopeasti luetuksi. Eipä siinä lukemisessa kauan myös mennytkään, sillä kyseessä on niin hieno teos. Yksinkertaisesti kaunis.

Skylar Evans on täysin valmis jättämään Creek Viewin pölyisen kotikaupunkinsa jälkeensä ja suuntaamaaan collegeen taidestipendin kanssa. Vielä yksi kesä töissä pienessä persoonallisessa motellissa valtatien varrella ja Skylar on vapaa aloittamaan oman elämänsä. Sitten Skylarin äiti menettää työnsä ja samalla kaiken kontrollin elämässään alkaen hakea seuraa erittäin väärän henkilön luota ja pian kaupunkiin palaa Josh Mitchell, entinen itsevarma ja ylimielinen pelimies ja koulun kuningas, joka on palannut palveluksestaan Afganistanista. Jalkansa menettänyt ja PTSD:stä kärsivä Josh on kuitenkin enää vain varjo entisestään, mutta palaa entiseen tapaan työskentelemään motellille Skyn kanssa. Tänä kesänä kaikki kuitenkin muuttuu heidän välillään, kun Skylar yrittää pitää kiinni unelmistaan samalla kuin selvitellä kotielämäänsä ja Joshin yrittäessä päästä yli sodan kauhuista, jotka tunkeutuvat hänen uniinsa joka yö.

Luin kirjan kahdessa osassa. Ensimmäisen puolikkaan vetäisin yhdeltä istumalta lukumaratonin aikana, mutta koska kirjan käsittelemät teemat ovat melkoisen raskaita päätin jättää loppuosan myöhemmäksi. Toista puolikasta sitten lukiessani kurkkua kuristi ja suljin kirjan tajuamatta ollenkaan, että kyyneleet virtasivat poskilla.

Kun etsin itsestäni jotain, mitä tahansa, joka olisi vähentänyt kirjan arvoa silmissäni, jotain mikä ei nyt oikein toiminut minulla, en pysty keksimään mitään. Demetrios yksinkertaisesti onnistui teoksessaan täysin. I'll Meet You There teki kaiken oikein. Homma meni täysin oikein enkä keksi mitään, mikä olisi voinut olla toisin. Napakymppi, sillä näin tapahtuu harvoin.

Pidin kaikesta. Aina hahmoista kertojien ääniin, miljööstä siihen ahdistavaan, liian tunkkaisen tilan tuntuun. Pidin aivan valtavasti Joshin lyhyistä kertojanosuuksista, joissa teksti oli silkkaa tajunnanvirtaa, mutta kuvasti enemmän kuin täydellisesti sitä psykologista myrskyä joka hänen päänsä sisällä päivittäin on Afganistanin tapahtumien jäljiltä. Pidin Skysta niin paljon ja pystyin ymmärtämään hänen vaikeutensa pitää kaikkia naruja käsissään kun hänen äitinsä ajautuu selvältä polulta ja kun Josh ei tunnu pystyvän päättämään, haluaako olla Skyn kanssa vai ei.

I'll Meet You There on todellakin erittäin voimakas ja tunteella ladattu kirja. Se on lisäksi erittäin taitavasti kirjoitettu ja reilu kädenojennus Amerikan veteraaneille, jotka tosielämässä kärsivät PTSD:stä. Olen todella vaikuttunut Demetrioksen lähestysmistavasta veteraanien sodan aiheuttamiin traumoihin ja kuinka hän kirjoitti Joshin hahmon. Kolahti kuulkaa syvästi tunteisiin, voin luvata.

Contemporary-kirjat ovat usein pienimuotoinen tenkkapoo minulle, sillä en ole vielä kovin usein törmännyt teokseen joka olisi aivan täysin omaa luokkaansa, eroten selvästi niistä sadoista samankaltaisista. I'll Meet You There erosi joukosta. Olen varma, että tulen muistamaan tämän kirjan aina.

Heather Demetrios on kirjoittanut useamman kirjan, jotka kiinnostavat minua erittäin paljon. Exquisite Captive lienee seuraava hänen teoksistaan, jonka aion lukea.

Suosittelen lämpimästi tätä teosta! Tämä on niitä kirjoja, jonka lukisin erittäin mielelläni uudestaankin. Tekisi jo nyt mieli aloittaa.

Blogi on tosiaan hiljentynyt nyt viimeisen kuukauden aikana, sillä päivärytmini on mennyt täysin uusiksi. Olen aika paljon viettänyt aikaa yliopistolla ja iltamenoissa, joten vapaa-aikani on vähentynyt radikaalisti kesästä. Olen aina kotiin tullessa ollut sen verran uupunut, etten ole oikein jaksanut lukea mitään, mutta se ei tarkoita sitä että lopettaisin lukemisen tai bloggailun kokonaan tai pitäisin edes taukoa. Yritän tässä nyt vain totutella opiskelijaelämään ja löytää tasapainon sen ja vapaa-ajan välillä. Muutama kirja houkuttelee tällä hetkellä kovasti ja pari keskeneräistäkin haluaisin saada loppuun. Kyllä tämä elämä varmasti tästä pikku hiljaa tasoittuu :)

Lukunäyte: June, Chapter One, sivut 13-14

Fuck. God, God, fuck.

      ”Like it? It's my souvenir from the Taliban,” Josh said, giving a slight kick with the metal cylinder that used to be his left leg.

      All I could think was: Josh sqautting by the Paradise pool, his bare feet leaving wet footprints on the concrete; Josh on the roof of the motel, looking out over the orchard and saying, Dare me to jump?; Josh walking toward me, tall and proud in his uniform but trying to be cool, like it was no big deal.

      ”Now I can be a goddamn pirate or something, right?” he said ”Got the peg leg and everything.”

      ”Shit.” Chris breathed.

      Josh shrugged. ”Shit happens.”

      I had to tear my eyes away from the metal pole that began somewhere under Josh's khaki shorts and ended inside a tennis shoe. I was like those drivers out on Highway 99 who felt compelled to slow down and stare when there was an accident. Lookie-Loos. The more gruesome the wreck was, the slower the Lookie-Loos drove, their eyes drawn to the thick pools of blood and shimmering shards of glass that spread across the asphalt like a Jackson Pollock painting.

      I lurched forward and hugged him, holding my breath as his arms went around me. He reeked of whiskey, weed, and rank sweat. It was a stiff, graceless hug – me trying not to accidentally kick his leg, him trying to stay balance. I wanted to kill someone. Whoever had done this to him, his parents for telling him he should go, the president. It was the sickest thing I'd ever seen, this man-boy whose whole life was screwed.

      ”This is so fucked up,” I whispered.

      Words.

      His breath caught, and he let out a raspy ”yeah.”

      A bridge.