Kukaan ei kaipaa sinua - Michelle Gagnon

Nimi: Kukaan ei kaipaa sinua

Alkuteos: Don't Turn Around

Trilogia/sarja: PERSEPH0NE #1

Kirjailija: Michelle Gagnon

Kääntäjä: Inka Parpola

Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2014, WSOY)

Sivuja: 350 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆ 

Takakannesta: Noa Torson herää karussa sairaalavuoteessa tippaletku käsivarressaan ja vartijoita ympärillään. Sijaiskotien epäluuloiseksi kovettama tyttö pakenee vangitsijoiltaan ja joutuu turvautumaan ulkopuoliseen apuun selvittääkseen kehoaan koristelevan arven arvoituksen.

      Eräänä lauantai-iltana Peter Gregory tarkistaa, mitä hänen tekopyhä isänsä puuhailee koneellaan. Poika ehtii hädin tuskin silmäillä salaperäisen projektin tiedostoja, kun kodin etuovi potkaistaan sisään ja mustapukuiset miehet vievät kannettavan mennessään.

      Kun Noa ja Peter kohtaavat maanalaisen hakkeriyhteisön kautta, vaikuttaa siltä, että molemmat ovat sohaisseet samaa ampiaispesää. Mikä pelottavinta: megaluokan datan analysointi jättää tilan vain äärimmäisen kammottaville tulkinnoille... 

Ajatukseni: Kesäkuu on ollut loistava kuukausi kirjojen suhteen. Ei yhtään hutia, vaan pelkkiä helmiä ja kulta-aarteita. Olen tyytyväinen. 

Kukaan ei kaipaa sinua kiinnitti huomioni keväällä Risingshadow-sivustolla ja se vaikutti hyvin erilaiselta teokselta. En ollut kirjasta koskaan aikaisemmin kuullut, joten hyppäsin tarinaan mukaan täysin nollista. Täytyy kyllä sanoa, että olen todella tyytyväinen ja kämmenet syyhyävät seuraavan osan perään.

Sanoisin, ettei tästä kirjasta ja ennalta-arvattavuudesta nyt ihan voida samassa lauseessa puhua. Ainakaan itse en osannut arvata, mitä oli tekeillä ja mitä tulisi tapahtumaan. Mysteeri oli niin koukuttava, että ahmin kirjaa aina kuin tilaisuuden sain ja valvoinkin lähes koko yön tämä kourassa. Tajuttoman kiehtovaa luettavaa.

Noa ärsytti minua aluksi niin negatiivisella asenteellaan, mutta sitten muistutin itseäni Noan taustoista, joten tuo asenne oli enemmän kuin hyväksyttävää. Noa on laitosnuori, joka menetti pikkutyttönä vanhempansa ja on siitä asti joutunut heitellyksi sijaisperheestä toiseen ja takaisin kodittomien nuorten keskukseen. Lopulta Noa otti hatkat, loi itselleen kuvitteellisen sijaisperheen pysyäkseen poissa sossututkasta ja vetäytyi varjoihin.

Noa on haka tietokoneiden kanssa ja hakkeroi itsensä läpi minkä tahansa palomuurin. Näiden taitojensa avulla hän alkaa kaivella totuutta siitä, mitä hänelle tapahtui, miksi hänet oli leikattu auki ja kuka oli kaiken sen takana. Juuri tuo Noan vaikea tausta teki hänestä niin kiinnostavan hahmon. Hän oli vahva ja tulisieluinen nuori, mutta jonka kovaksi keitetyn kuoren alla on myös herkkä ja haavoittuvainen puoli. Pidin hänestä kovasti.

Ja sitten on Peter, joka oli niin söpö hauskalla tavalla. Hän ei tule juttuun rikkaiden vanhempiensa kanssa eikä tyttöystävänkään kanssa mene kovinkaan hyvin, mutta kun Peter joutuu silkan uteliaisuuden vuoksi mukaan tuohon salajuonien vyyhtiin, joutuu hän kokemaan, mitä vaikeudet todella tarkoittavat. Minusta Peter oli niin suloinen! Hän oli hauska ja välillä toki lapsellinen, mutta kuitenkin herttainen ja hyväsydäminen. Hän oli hyvää vastapainoa Noan karkealle älä-luota-keneenkään–asenteelle. Olen varma, että heistä tulee vielä hyvä pari.

Oli jännittävää, miten syvälle tietokoneiden ihmeelliseen maailmaan tässä sukellettiin. Itse en ole mikään tekniikan ihmelapsi, joten h-moilasena kuuntelen aina muiden selvittävän tietokoneista ja sen sellaisesta, samoin tämän kirja kohdalla. Kaikki ne puheet underground-hankkeriyhteisöistä ja Anonymouksesta ja brikkauksesta ja vastaavasti oli hurjan mielenkiintoista ja luin näitä osuuksia innoissani. Tunnustan Anonymous-ryhmän herättävän minussa kunnioitusta, koska vaikka heidän metodinsa saattavatkin olla kyseenalaistettavissa, he silti toimivat hyvän asian puolesta. Siksi tunsin riemua, kun Anonymous innoitti Peteriä perustamaan oman hakkeriyhteisönsä puolustaakseen viattomia ja kärsiviä. 

Kukaan ei kaipaa sinua ei ole varsinaisesti dystopinen kirja, mutta sisältää genren tyypillisiä piirteitä, kuten kyseenalainen johtajaporras ja yksilön jatkuva seuraaminen, vakoilu ja suoranainen vapaudenriisto. Pidin tästä kovasti. Lisäksi minua ihastutti Gagnonin yksityiskohtainen Bostonin kuvailu, mikä teki lukemisesta elävää ja kiehtovaa. Voisin helposti nähdä tämän kirjan myös elokuvana tai tv-sarjana.

Kaiken kaikkiaan lukukokemukseni oli todella hyvä. Silloin tällöin suomennoksen kirjoitusvirheet ja hahmojen puhuttelut väärillä nimillä pistivät silmään, mutta muuten nautin tekstistä kovasti. Inka Parpolalle suurkiitos niin monista nuorten aikuisten kirjojen käännöstöistä! Tuntuu kuin hän kääntäisi puolet suomeksi lukemistani kirjoista.

Suosittelen tätäkin kirjaa mieluusti. Jatko-osaa nyt kaipailen! 

Lukunäyte: Luku 1, sivu 10

Hänen tajuntansa reunamille tunkeutui ääniä – ilmeisesti kaksi miestä, jotka puhuivat hiljaa keskenään. Hän yritti nousta istumaan, ja silloin kipu jysähti. Noa vavahti ja rojahti takaisin sängylle. Tuntui siltä kuin rintakehä olisi halkaistu kahtia. Myös käteen sattui. Hän käänsi hitaasti päänsä.

      Oikeaan ranteeseen oli teipattu tippa. Letku johti metallitelineestä roikkuvaan pussiin. Ja sänky, jolla hän makasi, oli tehty kylmästä metallista – leikkauspöytä, jonka yllä roikkui kohdevalaisin. Oliko hän sairaalassa? Hän ei tosin haistanut sairaalan hajua – verta ja hikeä ja oksennusta, jotka kamppailivat ammoniakin löyhkän kanssa.

      Noa kohotti kättään jaderannerengas, se jota hän ei koskaan irroittanut, oli poissa. Kun hän tajusi sen, viimeisetkin lukinseitit karisivat hänen mielestään.

PERSEPH0NE –trilogia

    0.5 No Escape (2012)

Don't Turn Around | Kukaan ei kaipaa sinua (2012/2014)

Don't Look Now (2013)

Don't Let Go (2014)

Yhä sininen taivas - Veronica Rossi

Nimi: Yhä sininen taivas

Alkuteos: Into the Still Blue

Trilogia/sarja: Paljaan taivaan alla #3

Kirjailija: Veronica Rossi

Kääntäjä: Inka Parpola

Julkaisuvuosi: 2014 (suomeksi 2014, WSOY)

Sivuja: 366 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: Dystopiatrilogian jännittävä päätösosa käynnistää kuumeisen kilpajuoksun kohti merentakaista turvapaikkaa. Perryä tuleva mittelö ei pelota, mutta heimon uusille tulokkaille ulkomaailma on arvaamattomia vaaroja täynnä. Eetterimuurien lisäksi Perryllä on vastassaan leppymätön Roar, jota painaa katkeruus ja suru Livin kohtalosta. Onnistuakseen huimassa suunnitelmassaan Perry ja Aria tarvitsevat kaapatun Cinderin poikkeuksellisia kykyjä. Mahdottomalta tuntuvan pelastustehtävän panoksena on koko heimon tulevaisuus: löytävätkö he ystävänsä ja onko myyttinen paratiisi sittenkin pelkkää legendaa?

Ajatukseni: Jälleen on saatettu yksi trilogia päätökseen, ja melkoinen päätöshän tämä olikin. Olen ylen tyytyväinen tapaan, jolla Rossi lopulta solmi kaikki narut yhteen. Yhä sininen taivas on vahva kirja ja oikein onnistunut lopetus. Aplodit Veronica Rossille!

Yritän välttää spoilereita parhaani mukaan, mutta kuten on varmasti ymmärrettävissä, kyseessä on viimeinen osa, joten täydellinen spoilerittomuus tulee olemaan melkoisen vaikeaa. Lukekaa siis varauksella ja omalla vastuulla!

Cinder on viety. Roar on henkisesti palasina. Arian ja Perryn välillä on selvittämättömiä asioita. Vuorovetisiä uhkaavat sopimuksen tehneet konsuli Hess ja sarvien julma veriherra Sable. Eetterimyrskyt pahenevat ja suurmyrsky, joka tuhoaisi heidät kaikki, on lähempänä kuin koskaan. Mutta haaveiltu turvapaikka eetterittömästä Yhä sinisestä on vielä niin monen esteen päässä, ettei ilman suuria valintoja, uhrauksia ja kärsimystä päästä edes lähelle sitä. Kuinka pitkälle kukin heistä on siis valmis menemään päästäkseen Yhä siniseen?

Yleisesti ottaen juoni kulki tasaisesti eteenpäin, vaikka kirjan ensimmäinen puolikas saikin minut vähän hämmennyksiin. Kaikki ne Komodon tapahtumat tuntuivat oudoilta ja erilaisilta verrattuna kahden edellisen kirjan tapahtumiin. En osaa tarkalleen ottaen sanoa miksi tunsin näin, mutta minulla kesti hetken päästä mukaan tarinaan. Odotin kirjan olevan juonellinen pyörremyrsky, mutta loppujen lopuksi juonellisesti kirja olikin melko yksinkertainen. Sitä vastoin kaikki ne juonta rakentavat ja tukevat tapahtumat olivatkin monenkirjavia ja hahmopainoitteisia.

Tämä kirja alkoi niin omituisesti hahmojen osalta. Minulla oli ikävä Perryn, Arian ja Roarin välistä mahtavaa dynamiikkaa, joka toimii malliesimerkkinä siitä, ettei kolmiodraamaa tarvita ja että miehen ja naisen välillä voi olla pelkkää läheistä ystävyyttä. Mutta alussa heidän välinsä olivat turvonneet ja hajalla kaiken edellisessä osassa tapahtuneen jälkeen. Tämä koski minua lukijana. Tämä kolmikko on todella hyvin kirjoitettu ja jokainen heistä on oma persoonansa. Pidin niin paljon Perryn ja Arian suhteesta, josta nousee hyvin esille se, että molemmat heistä osaavat toimia myös ilman toisiaan ja että he ovat vahvoja sekä yksin että yhdessä. Tällaisista romansseista minä pidän. Nostan hattua Arialle, Perrylle ja Roarille!

Voi, Aria ja Roar. Olen suorastaan ylpeä heistä ja heidän uskollisuudestaan sekä toisilleen että Perrylle. Kyllä rakkauteni lojaalia ystävyyttä kohtaan on tullut jo varmasti selväksi, joten kun sanon tämän kirjan olleen kuin hunajaa sielulleni, tarkoitan saaneeni juuri sitä, mistä niin kovasti pidän. Pelkäsin niin kovasti kolmiodraamaa, mutta Rossi oli yksinkertaisesti liian fiksu nakatakseen niin hyvin toimivaa platonista ystävyyttä romukoppaan. Minulla on nyt sydän niin hellänä ja olen niin tajuttoman iloinen, kuinka kaikki päättyi heidän osaltaan!

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Veronica Rossi on rohkea kirjailija. Ei pelkästään siksi, että hän uskaltaa ottaa riskejä ja uhrata hahmoja, tai siksi, että hän otti valtavia harppauksia hahmojen kehityksen suhteen (Aria! Perry! Roar! Soren! Brooke!), vaan siksi, että hän uskalsi selittää maailmansa pseudotieteellisellä hölyn pölyllä ja teki siitä hitto vieköön uskottavan. Haha, haluaisin päästä kädestä pitäen onnittelemaan Rossia niistä ratkaisuista, joita hän teki. Lupaan lukea tästä eteenpäin kaiken, mitä tämä nainen kirjoittaa.

On hienoa, että kirjailija suhtautuu realistisen raa'asti hahmoihinsa eikä tee heistä mitään erityisiä lumihiutaleita. Hahmot saivat välillä todella rajusti turpaansa ja he kärsivät näistä iskuista. Kukaan ei ollut liian yli-inhimillinen selvitäkseen naarmuitta. Ampumahaava sattuu. Tohjoksi hakattu ruumis on kivulias. Arpia tulee ja joskus sitä menetetään raaja tai pari. Tämä tekee kaikesta realistisempaa, ja minä pidän enemmän realistisesta lähestymisestä kuin siitä, että hyvikset ovat koskemattomia ja vain pahikset joutuvat kokemaan tappioita. Siksi minua niin vihlaisi, kun yksi lempihahmoni kuoli...

En varsinaisesti kokenut tarinassa heikkouksia, mutta mielestäni loppu tuli aivan liian nopeasti. Se vain tapahtui. Yhdellä hetkellä tapahtuu niin paljon ja kymmenen sivua myöhemmin kirja päättyy. Loppu tuli ihan liian äkkiä, mutta vaikkei se jättänytkään lukijaa ilmaan roikkumaan, olisin ihan mielelläni vielä edes pari sivua lisää lukenut. Pidin kuitenkin nuotista, johon tarina päättyi.

Hieno trilogia tämä on kyllä ollut ja ehdottomasti lukemisen arvoinen! Suosittelen kovasti!

Kuittaan tällä kirjalla kirjabingosta vaikkapa tuon Lainattu kirja -kohdan.

Lukunäyte: Luku 4, Perry, sivut 40-41

”Aamu koittaa ennen pitkää”, hän sanoi vaihtaen puheenaihetta. Heillä oli riittämiin mietittävää ilman menneisyydessä vellomistakin. ”Minun täytyy järjestäytyä.”

      Arian kulmakarvat vetäytyivät yhteen. ”Sinun pitää järjestäytyä? Sinäkö siis lähdet tällä kertaa?”

      Tytön mieliala viileni sekunti sekunnilta. Aria luuli, että hän aikoi jättää tytön. Että hän kostaisi lähtemällä huomenna ilman Ariaa.

      ”Haluan, että me molemat lähdemme”, hän kiiruhti selvittämään. ”Tiedän, että olet haavoittunut, mutta jos koet itsesi riittävän terveeksi, tarvitsen sinua operaatiossa. Olet yhtä paljon asukki kuin ulkopuolinenkin – me kohtaamme molempia – ja olet ollut tekemisissä Hessin ja Sablen kanssa.”

      Oli muitakin syitä. Aria oli nokkela ja sinnikäs. Vahva kuulija. Mikä tärkeintä, Perry ei halunnut hyvästellä häntä aamulla. Mutta hän ei lausunut ääneen mitään näistä syistä. Hän ei pystynyt avaamaan sydäntään vain saadakseen kuulla, ettei Aria tälläkään kertaa valitsisi hänen seuraansa.

      ”Minä lähden mukaan”, Aria sanoi. ”Se oli jo tarkoitukseni. Ja sinä olet oikeassa. Minuun sattuu. Mutta minä en pelkää tunnustaa sitä.”

      Sen sanottuaan hän lähti ja vei mukanaan ilman ja valon luolasta.

Under the Never Sky | Paljaan taivaan alla –trilogia

    0.5 Roar and Liv (2012)

Under the Never Sky | Paljaan taivaan alla (2012/2012)

Through the Ever Night | Halki ikiyön (2013/2013)

    2.5 Brooke (2013)

Into the Still Blue | Yhä sininen taivas (2014/2014)

Leviathan - Scott Westerfeld

Nimi: Leviathan

Trilogia/sarja: Leviathan, #1

Kirjailija: Scott Westerfeld

Kuvittaja: Keith Thompson

Kustantaja: Simon Pulse

Julkaisuvuosi: 2009

Sivuja: 434 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Choose Your Weapon: Beastie or Clanker.

      Alek is a prince without a throne. On the run from his own people, he has only a fighting machine and a small band of men.

      Deryn is a girl disguised as a guy in the British Air Service. She must fight for her cause – and protect her secret – at all costs.

      Alek and Deryn are thrown together aboard the mighty airship Leviathan. Though fighting side by side, their worlds are far apart. British fabricated beasts versus German steam-powered war machines. They are enemies with everything to lose, yet somehow destined to be together.

Ajatukseni: Noh, mitäs minä Leviathanista oikein sanoisin, kun olen nyt niin sanaton... Olipas kirja täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hienoa, että otin tämän trilogian työn alle!

Eletään vuoden 1914 kesää ja koko Euroopassa tuntuu jännitettä. Yksikin kipinä riittää räjäyttämään ruutitynnyrin. Se kipinä saadaan, kun Itävalta-Unkarin kruununperillinen ja arkkiherttua Frans Ferdinand vaimoineen murhataan Serbiassa. Tilanne eskaloituu nopeasti ja pian Euroopalla on käsissään suursota, jossa vastakkain ovat höyrykoneineilla rymistelevät keskusvallat ja Charles Darwinin oppeja seuraavat, elävistä olennoista sotakoneita tekevät darwinistit eli ympärysvallat.

Aleksandar on melkein viisitoistavuotias prinssi, mutta joka äitinsä arvonimettömyyden vuoksi ei ole perimässä yhtään mitään. Kun Alekin isä murhataan Sarajevossa, lähtee hän omaa kansaansa pakoon muutaman uskollisen palvelijan kanssa. Deryn on skotlantilainen tyttö, joka päättää vetää niskaansa pojan vaatteet ja päästä mukaan Britannian ilmalaivastoon. Sattumuksien kautta molemmat nuoret löytävät itsensä valtaisan darwinistisen ilmalaivahirviön, Leviathanin, kyydistä, jossa viholliset yhdistävät voimansa keskusvaltojen sotakoneistoa vastaan.

Tiedättekö sen tunteen, kun lukiessa mietitte, kuinka hitossa kirjailija on oikeasti keksinyt kaiken sen kirjan sisällön? Haluaisin päästä kurkistamaan siihen hetkeen, kun Scott Westerfeld sai inspiraationsa tähän tarinaan. Olen nimittäin ällikällä lyöty. Kaikki se historia ja politiikka, kaikki ne sotakoneet ja elävistä olennoista muokatut koneet... Ällistyttävää.

Westerfeld on käyttänyt ensimmäisen maailmansodan tapahtumia asetelmana tälle vaihtoehtoishistorialliselle steampunk tempaukselleen. Mukana on sekä tosiasioita (Sarajevon laukaukset, tapahtumien eskaloituminen suursodaksi, keskus- ja ympärysvallat, yms.) että keksittyjä (Frans Ferdinandin ja Sophien kuvitteellinen poika eli tarinan toinen päähenkilö Aleksandar, yms.), jotka Westerfeld kutoo jännittäväksi maailmaksi ja tapahtumasarjaksi, jonka etenemistä oli hurjaa seurata.

Deryn ja Alek ovat molemmat hahmoja, joilta odotan jatko-osissa vielä todella suuria asioita, sekä yksin että yhdessä. Tämä on myös syy, miksi koin eräänlaista pientä vajavaisuutta hahmojen osalta. Molemmat nuoret pääsivät loistamaan kunnolla siinä puolivälin jälkeen, mutta sitä ennen erityisesti Deryn tuntui hiukan kaukaiselta hahmolta. Hänen taustojaan ei liiemmin valotettu, minkä seurauksena Derynin motiivit jäävät pimentoon. Tämä vaikeuttaa tunnesiteen muodostamista hahmoon. Henkilökohtaisesti pidän tärkeänä pystyä tutustumaan hahmoihin kunnolla, jotta heihin voi samaistua tai tuntea empatiaa, sympatiaa tai antipatiaa heitä kohtaan. Derynin kohdalla sain hänen hahmostaan kunnolla kiinni vasta siinä puolivälin tienoilla.

Mustekaloista ja meduusoista muokatut kuumailmapalloa muistuttavat Huxleyt, suuri valaasta muokattu Leviathan-ilmalaiva, saksalaiset steampunk-koneet... Vaikeuksia kuvitella tällaisia? Ei huolta, Keith Thompson on taiteillut kirjan sivuille upeita mustavalkokuvituksia, jotka elävöittävät tarinaa huimasti. Näitä kuvituksia löytyy suunnilleen yksi tai kaksi per luku, joten mikään kuvakirja tämä ei ole.

Upeaa taidetta by Keith Thompson!

Leviathan oli todella hieno lukukokemus ja todella nopeasti luettu. Westerfeldin käyttämään kieleen piti hiukan tottua sen sisältämän värikkään kielenkäytön ja termistön vuoksi. Mutta kun kielessä pääsi kärryille, lukeminen nopeutui ja sivun lennähtelivät ohi aivan huomaamatta. Kirjaa oli todella vaikea laskea käsistä edes hetkeksi. Juoni eteni nopeasti ja mukana oli paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Olen taas niin mielissäni, että minulla on koko trilogia itsellä ja pääsen jatkamaan Behemothiin heti. Suosittelen tätä kirjaa kovasti!

Leviathanilla kuittaan kirjabingon kohdan Ostettu kirja.

Lukunäyte: Chapter 4, sivut 31-32

”About-face!” shouted an airman. With a muddled bit of shuffing, the line of boys turned itself about to face the hangar tent. Deryn saw that Jaspert was still here, hanging off to one side with the boffins. They were all wearing clart-saffling grins.

      Then then hangar's tent flaps split apart, and Deryn's jaw dropped open...

      An airbeast was inside: a Huxley ascender, its tentacles in te grips of a dozen ground men. The beast pulsed and trembled as they drew it gently out, setting its transcluent gasbag shimmering with the red light of the rising sun.

      ”A medusa,” gasped the boy next to her.

      Deryn nodded. This was the first hydrogen breather ever fabricated, nothing like the giant living airships of today, with their gondolas, engines, and observation decks.

Leviathan –trilogia

Leviathan (2009)

Behemoth (2010)

Goliath (2011)

This Is What Happy Looks Like - Jennifer E. Smith

Nimi: This Is What Happy Looks Like

Kirjailija: Jennifer E. Smith

Kustantaja: Poppy

Julkaisuvuosi: 2013

Sivuja: 407 + 15 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★ 

Juonikuvaus: If fate sent you an e-mail, would you answer?

      Graham Larkin and Ellie O'Neill meet – albeit virtually – when Graham accidentally sends Ellie an e-mail about his pet pig, Wilbur. The two seventeen-year-olds strike up e-mail relationship, even though they don't even know each other's first name.

      In a witty and unforgettable correspondance, Graham and Ellie share details about their lives, hopes, and fears. But they don't tell each other everything: Graham doesn't know the secret hidden in Ellie's family tree, and Ellie is unaware of Grahams's life in the spotlight.

      When Graham seizes an opportunity to spend time in Ellie's tiny hometown of Henley, Maine, he takes their relationship from online to in person. But can two people from such different worlds be together despite the odds stacked against them? 

Ajatukseni: Aww. Aww. Tämä kirja oli puhdasta kultaa. Jennifer E. Smith onnistui jälleen hurmaamaan minut täysin.

Teinitähti Graham Larkinin ja pikkukaupungin kasvatin Ellie O'Neillin ei ole mitään syytä kohdata toisiaan, kunnes yksi väärään osoitteeseen päätynyt sähköposti sytyttää hauskan keskustelun heidän välilleen. He eivät edes tiedä toistensa etunimiä, mutta se ei estä heitä käymästä jokapäiväisiä keskusteluja kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Kun Grahamin uusin elokuva päätetään kuvata Ellien pienessä kotikaupungissa, saavat he vihdoinkin tilaisuuden tavata. Kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, sillä Ellie haluaa vältellä Grahamia joka paikkaa seuraavia kameroita kuin ruttoa varjellakseen oman elämänsä salaisuutta päätymästä juorulehtien kansiin.

Oi että, This Is What Happy Looks Like oli niin suloista luettavaa. En kyennyt lopettamaan lukemista eilen vaikka kello lähestyi puoli viittä aamuyöstä, sillä minä niin halusin vain päästä loppuun ja nähdä, miten Grahamille ja Ellielle kävisi. Sain käydä läpi koko tunteiden skaalan aina ilosta suruun ja ahdistuksesta suuttumukseen asti.

Pidin todella paljon tavasta, jolla Smith päättää lähestyä tällaista kuuluisa-jätkä-tapaa-pikkukaupungin-tytön–tilannetta. Graham on kuuluisuudestaan ja erittäin lupaavasta näyttelijänurastaan huolimatta melkoisen normaali seitsemäntoistavuotias jätkä, joka huomaa leijuvansa kahden niin erilaisen maailman välillä: hän kokee julkisuutensa kuin eräänlaisena päättymättömänä teatterina, jossa todellisuudelle ei ole sijaa, mutta nauttiessaan itse näyttelemisestä ja halutessaan nähdä, miten pitkälle pääsee, Graham haluaisi elää myös normaalia elämää. Graham on menettänyt käytännössä kaikki yhteydet ystäviinsä ennen näyttelijänuraa ja tutut ihmiset alkavat kohdella häntä eri tavalla. Jopa hänen vanhempansa ovat varpaillaan hänen seurassaan. Graham saa kokea jälleen normaalin, arkipäiväisen keskustelun ilot lähettäessään vahingossa sähköpostin väärään osoitteeseen.

Ellie O'Neill elää rauhallista elämää Henleyn pikkukaupungissa Mainessa. Kun Ellie saa tuntemattomalta teini-ikäiseltä sähköpostin, päättää hän vastata siihen. Kumpikaan heistä ei olisi arvannutkaan, miten pitkälle tuo päivittäinen viestittely menee, kunnes kuvaysryhmät vyöryvät kaupunkiin. Ellie ei halaja julkisuutta eikä missään nimessä halua tulla kuvatuksi juorulehtiin, sillä hänellä on perheessään oma salaisuutensa, jota varjella. Ellien ja Grahamin ainoa keino olla yhdessä on niin piiloutua kameroilta, mutta miten voi yrittää olla huomaamaton henkilön kanssa, jonka jokainen tunnistaa?

Minä en välitä julkkiksista eikä minua kiinnosta, kuka seurustelee kenenkin kanssa ja kuka on nähty syömässä lounasta kenenkin kanssa. Ne ovat yksityisasioita, eivät uutisoinnin arvoisia, enkä usko, että kukaan haluaisi omaa yksityiselämäänsä juorulehtien etusivuille kaikkien silmille. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että juorulehdet ovat kaikkein pahimpia roskalehtiä, jotka eivät pala edes helvetin tulessa ja joiden ainoa tehtävä on repiä ihmisten yksityiselämiä kappaleiksi ja mässäillä sillä. Tästä syystä pidin niin paljon Smithin tavasta kuvailla koko tuota paskamyrskyä, joka syttyy, kun nuo loiset (jotka myös paparazzeina tunnetaan) pääsevät Ellien ja Grahamin suhteen jäljille. Minua todella ahdisti lukea sitä kaikkea Ellien näkökulmasta ja nähdä, kuinka kaikki ne yksityisyyttä suojaavat muurit revittiin häikäilemättä alas ja kuinka kaikki salaisuudet läimittiin lehtiin.

Aivan kuten Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea, tämäkään kirja ei keskity pelkästään imelän rakkaustarinan ympärille, vaan tässäkin on mukana hieman synkempi pohjavire. Molemmat Graham ja Ellie pääsevät tekemään oikein kunnon tutkimusmatkan omiin elämiinsä ja todella pohtimaan, keitä ovat, mitä tekevät ja mitä haluavat. Minä pidin tästä seikasta todella paljon, ettei tämä ollut mitään pelkkää pintaliitoa, vaan että Smith luo syvyyttä sekä tarinaan että hahmoihin. 

This Is What Happy Looks Like oli todella hyvä kirja kahdella ihanalla, sympaattisella päähenkilöllä. Uskaltaisin väittää, että ne, jotka pitivät Tilastollisesta todennäköisyydestä tulevat myös pitämään tästä kirjasta. Toivottavasti tämäkin kirja päätetään suomentaa!

Enköhän nyt kahden ihanan kirjan perusteella voi sanoa, että Jennifer E. Smithistä on tullut luottokirjailijani, kun haluan lukea suloista romanssia sympaattisilla hahmoilla.

Tällä kirjalla pääsen kuittaamaan kirjabingon kohdan Romantiikka. 

Lukunäyte: Chapter 5, sivu 89

Her heart was beating fast now, her thoughts tripping over themselves, but when she spoke, her words were measured. ”You have a dog named Wilbur?”

      Graham's eyes met hers, and he shook his head. In the dim light, his face remained neutral, but there was a smile just below the surface, and his eyes were giving him away.

      ”Nope,” he said, and Ellie's head felt suddenly light. She opened her mouth to speak, but nothing emerged.

      Graham was smiling now as he watched her. ”Wilbur,” he said quetly, ”is my pig.”

      Ellie nodded. ”Wilbur is your pig,” she muttered, trying to force her mind to catch up. She drew in a shaky breath and looked at him carefully. It was like the simplest of math problems; the answer was right there in front of her, but even so, a part of her was still having trouble believing it.

Scarlet - Marissa Meyer

Nimi: Scarlet

Trilogia/sarja: The Lunas Chronicles, #2

Kirjailija: Marissa Meyer

Kustantaja: Puffin Books

Julkaisuvuosi: 2013

Sivuja: 452 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★★ 

Juonikuvaus: Scarlet Benoit's grandmother is missing. The police have closed her case. The only person Scarlet can turn to is Wolf, a street fighter she does not trust, but they are drawn to each other.

      Meanwhile, in New Beijing, Cinder will become the Commonwealth's most wanted fugitive – when she breaks out of the prison to stay one step ahead of vicious Queen Levana.

      As Scarlet and Wolf expose one mystery, they encounter Cinder and a new one unravels. Together they must challenge the evil queen, who will stop at nothing to make Prince Kai her husband, her king, her prisoner...

Ajatukseni: Kävimme kaverin kanssa nauttimassa viiden päivän reissun mökillä ja saimme säiden puolesta kaiken, mitä kesältä voi odottaa: rakeita ja pakkasta. Ah, ihania nämä kesähelteet! No, ehtipähän vähän lukea, kun ei ulos kehdannut lähteä.

Sain Scarletin kirjastosta kiitettävän nopeasti. Tein kirjasta hankintapyynnön heti luettuani Cinderin ja sain kirjan viikko sitten hyppysiini. Jouduin odottamaan vain kuukauden! Kiitos kirjastolle! En nimittäin olisi malttanutkaan sen kauemmin odotella, sen verran jännittävä sarja on kyseessä.

Scarlet Benoitin isoäiti on kadonnut jälkiä jättämättä. Scarlet on varma, että jotain hämärää on tekeillä, vaikka poliisi lopettaakin tapauksen tutkinnan. Kun Scarletin polut kohtaavat katutappelija-Wolfin kanssa, saa hän johtolankoja monimutkaisesta juonesta, joka on suurempi kuin kukaan olisi voinut uskoa. Scarlet ei voi olla varma, keneen luottaa, mutta hän ei aio luovuttaa isoäitinsä etsinnöissä.

Kuun hirvittävä kuningatar Levana pitää koko maata löysässä hirressä, eritoten nuorta keisaria, Kaita. Lihn Cinderin ilmestyminen kuvioihin on pistänyt koko pakan jälleen kerran sekaisin, ja kuningattaren äkkinäinen halu saada kyborgi käsiinsä luo hirvittävän uhan koko maan turvallisuudelle. Lähtisikö Levana todella sotaan vain yhden tytön vuoksi, vai onko kaiken takana vielä jotain paljon suurempaa, paljon vaarallisempaa?

Eräällä tavalla voisin sanoa, että pidin Scarletista enemmän kuin Cinderistä. Scarlet on Punahilkan uudelleenkerronta, mutta yhtäläisyydet jäävät lähinnä hahmoihin: on punahupparinen Punahilkka-Scarlet, on susi ja on isoäiti. Kaikki muu onkin sitten Marissa Meyerin nerokkaan mielikuvituksen tuotetta.

Tässä osassa lukija on jo aika hyvin tutustutettu tuohon dystopiseen maailmaan, jossa elää sekä ihmisiä, kyborgeja että androideja ja kuussa asuu vielä oma kansansa, omituiset, pelätyt lunarit. Nyt kun maailma oli jo melkoisen tuttu, oli juonikuvioiden seuraaminen mielenkiintoisempaa, ja voi pojat, muuttuipa juoni tosiaankin jännittävämmäksi. Ennalta-arvattavuutta en tässä osassa kokenut missään vaiheessa.

Tässä osassa kerrotaan sekä Scarletin tarina että jatketaan Cinderin tarinaa. Scarlet on tulisieluinen kahdeksantoistavuotias nuori nainen, joka tekee kaikkensa löytääkseen hämärissä olosuhteissa kadonneen isoäitinsä. Hän jopa lyöttäytyy yhteen epämääräisen Wolfin kanssa, joka tuntuu tietävän jotain omituisista tapahtumista. Kyllä, heidän romanssinsa oli aivan insta-loven rajamailla ja Wolfin toiminta oli välillä reilun läimäytyksen ansaitsevaa, mutta noh, eipä se minua nyt hirveästi haittaa. Pidin heistä molemmista niin paljon ja he olivat armottoman suloisia yhdessä. Haluan kovasti tietää, kuinka jatkossa heidän suhteensa tulee kehittymään.

Kaiken lisäksi meneillään on suurempi kuvio, jonka keskuudessa Cinder on. Hän kohtaa komean kapteeni Thornen, joka Cinderin tavoin luokitellaan itäisen keisarikunnan rikollisiin nimiin. Cinderistä ja Thornesta tulee puolivahingossa liittolaisia ja yhdessä he lähtevät etsimään vastauksia suuriin kysymyksiin, jotka avaavat Cinderin menneisyyttä enemmän. Samaan aikaan Cinder tuskailee Kain vaikeaa asemaa, jota ei helpottanut Cinderin kuvioihin astuminen.

Scarlet oli kyllä kaikin puolin loistava jatko-osa, josta pidin todella paljon. Olen edelleen ällistynyt, kuinka luova tämä maailma on ja kuinka hämmästyttävä Meyerin mielikuvitus onkaan. Tein kolmannesta osasta hankintapyynnön kirjastoon ja toivon totisesti, että pyyntö menee läpi. Haluan kipeästi saada Cressin käsiini!

Suosittelen edelleen tämän sarjan lukemista!

Scarletilla kuittaan kirjabingon kohdan Kuuluu kirjasarjaan.

Lukunäyte: Three, sivu 28-29

A warning tingled in the back of her head – she was wasting time. Her grandmother was out there. Alone. Frightened. Dead in a ditch.

      Scarlet tightened her grip on the door frame. ”I'm really sorry, but we have a full staff already. I don't need any more farmhands.”

      The glint faded from his eyes and in an instant he was looking uncomfortable again. Flustered. ”I understand. Thank you for the food.” He kicked at the stem of a dead firework on the pavement – a remnant from last night's peace celebrations.

      ”You should head to Toulouse, or even Paris. There are more jobs in the cities, and people around here don't take too kindly to strangers, as you may have noticed.”

      He tilted his head so that his emerald eyes glowed even brighter in the wash of the ship's floodlights, looking almost amused. ”Thanks for the tip.”

      Turning, Scarlet sank into the pilot's seat.

      Wolf shifted toward the wall as she started the engine. ”If you change your mind about needing a hand, I can be found at the abandoned Morel house most nights. I may not be great with people, but I think I'd do well on a farm.” Amusement touched the corners of his lips. ”Animals love me.”

      ”Oh, I'm sure they do,” Scarlet said, beaming with fake encouragement. She shut the door before muttering, ”What farm animals don't love a wolf?”

The Lunar Chronicles –sarja

    0.5 Glitches (2011)

    0.6 The Little Android (2014)

Cinder (2012)

    1.5 The Queen's Army (2012)

Scarlet (2013)

Cress (2014)

    3.5 Carwell's Quide to Being Lucky (2014)

Winter (2015)

    4.5 Stars Above (2016)

Code Name Verity - Elizabeth Wein

Nimi: Code Name Verity

Trilogia/sarja: Code Name Verity, #1

Kirjailija: Elizabeth Wein

Kustantaja: Hyperion

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 332 englanninkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★ 

Juonikuvaus: Oct. 11, 1943

      A British spy plane crashes in Nazi-occupied France.

      Its pilot and passenger are best friends.

      One of the girls has a shot at survival. The other has lost the game before it's barely began.

      When ”Verity” is arrested by the Gestapo, she's sure she doesn't stand a chance. As a secret agent captured in enemy territory, she's living a spy's worst nightmare. Her Nazi interrogators give her a simple choice: reveal her mission or face a grisly execution.

      They'll get the truth out of her. But it won't be what they expect.

      As she intricately weaves her confession, Verity uncovers her past, how she became friends with the pilot Maddie, and why she left Maddie in the wrecked fuselage of their plane. On each new scrap of paper, Verity battles for her life, confronting her views on courage, failure, and her desperate hope to make it home. But will trading her secrets be enough to save her from a merciless and ruthless enemy?

Ajatukseni: Code Name Verityn lukeminen sattui. Se sattui tavalla, jollaista en ole koskaan ennen tuntenut. Tämä kirja kouraisi niin syvältä ja onnistui musertamaan minut henkisesti tilaan, jossa en kykene edes ajattelemaan tätä ilman kyyneliä. Löysin juuri uuden lempikirjani.

Kun natsit saavat kiinni ”Verityn”, he vaativat totuutta hänen tehtävästään. Ja ”Verity” antaa sen heille. Totuus on kuitenkin liikkuva käsite, suhteellinen ja jokaiselle eri, joten minkä totuuden ”Verity” vanginvartijoilleen paljastaa? Tarina sijoittuu toisen maailmansodan runtelemaan Eurooppaan, jossa kahden täysin erilaisen tytön polut kohtaavat.

It's like being in love, discovering your best friend.

-”Verity”

Nämä kaksi tyttöä löytävät toisistaan parhaat ystävät eikä tuota ystävyyttä voi rikkoa edes riehuvan sodan kauhut tai molempien omat sotilastehtävät. ”Verity” kertoo rehellisen totuuden – heidän totuutensa, hänen ja parhaan ystävänsä.

”Wait, wait!”

      She threw herself at Maddie. Maddie was rather startled. For a moment they held on to each other like shipwreck survivors.

-”Verity”

Tästä kirjoituksesta tulee hyvin epämääräinen, koska en halua paljastaa yhtään mitään. Code Name Verity oli minulle kallisarvoinen lukukokemus enkä voi nyt sanoin kuvailla tunnetilaani, jossa olen tämän ja eilisen päivän vellonut. En melkein halunnut edes lukea tätä kirjaa loppuun, koska se sattui niin paljon. Minusta tuntuu kuin sieluni olisi revitty kappaleiksi.

It is coming down. We are still a sensational team.

-”Kittyhawk”

Valehtelisin, jos väittäisin rakastaneeni tätä kirjaa ensimmäisestä sivusta lähtien. Ei, minun ja Code Name Verityn tie oli melko pitkä ja kivikkoinen. Aloitin tämän lukemisen joskus yli kuukausi sitten, ja silloin pelästyin Weinin kirjoitus- ja tarinankerrontatyyliä. En ollut millään saada otetta tarinasta eikä ennen sivua 58 minulla ei ollut hajuakaan siitä, kuka tarinaa kertoi. En yhtään pystynyt keskittymään lukemaani. Minua alkoi oikeasti pelottaa, kuinka lukukokemukselleni kävisi.

Sitten siinä puolivälin tienoilla oli kohtaus, joka sai minut äkkiä niin herkkään tilaan ja silmät kyyneltymään. Yhtäkkiä tunsin sisälläni sen tuskan, jota ”Verity” tunsi kirjoittaessaan tarinaa. Yhtäkkiä kaikki tarinassa asettui oikeaan uomaansa, ja minä olin täysin sisällä tarinassa. Viimeisessä kolmanneksessa tapahtumat kerta toisensa jälkeen saivat minut kyyneliin. ”Verityn” ja ”Kittyhawkin” tuska kouraisi minua lukijanakin niin syvältä, että tuntui kuin olisin lukenut ihan oikeista ihmisistä. Ihan kuin nämä tapahtumat olisi uskottu henkilökohtaisesti juuri minulle.

Minä pyydän aina ystävyyttä – aitoa, uskollista, rakasta ystävyyttä – koska mikään ei ole mielestäni mahtavampaa kuin ystävyys. Code Name Verity on kirja niin voimakkaasta ystävyydestä, että se ravistelee. Sain sitä mitä pyysin ja sain enemmänkin. Näiden kahden tytön välinen ystävyys oli niin syvää ja he ymmärsivät ja tukivat toisiaan, luottivat toisiinsa eivätkä ikimaailmassa antaneet minkään satuttaa toista. Molemmat tytöt osoittivat todellista luonteenlujuutta ja urheutta. Siksi minun oli pakko jatkuvasti palata sivulle 197, lukea se uudelleen ja uudelleen ja itkeä katkeria kyyneliä. Tuo kohtaus oli niin kultainen, ja se sattui.

En voinut olla miettimättä tätä kirjaa lukiessa, kuinka monien parhaiden ystävien tarinat sodat tuhoavat. Kuinka monta ”Verityä” ja Maddietä on sodissa revitty erilleen ja pakotettu paljastamaan totuuden? Kuinka moni on menettänyt sen elämänsä parhaan ystävän ja kuinka moni on selvinnyt takaisin? Kuinka monia tarinoita ystävyydestä on jäänyt kertomattomina kylmenevien ruumiiden huulille lopulta vain vaipuakseen unohduksiin? Sodissa puhutaan uhriluvuista tuhansissa, sadoissa tuhansissa ja jopa miljoonissa, mutta hyvin usein unohdetaan jokaisen numeron olleen myös ihminen, jolla oli varmasti myös paljon tarinoita kerrottavana.

Haluan suositella tätä kirjaa jokaiselle, mutta samaan aikaan voin sanoa, ettei tämä kirja sovi kaikille jo kirjoitustyylinsä puolesta. Tekstiä oli välillä todella vaikea lukea ja välillä se oli niin sekalaista tajunnanvirtaa ja täynnä lentokoneiden ohjaukseen ja tekniikkaan liittyvää asiaa, etten ollenkaan ihmettele, miksi monet ovat myös jättäneet tämän kirja kesken tai ovat joutuneet ilmaisemaan huonon lukukokemuksensa. Minullekin meinasi käydä niin.

Code Name Veritylle on itsenäinen jatko-osa, mutta nämä kaksi kirjaa eivät ole riippuvaisia toisistaan. Eli toisen voi lukea ilman toista. Itse luen mielelläni Rose Under Firen.

Code Name Verity musersi minut. Code Name Verity on jotain niin erityistä. Lainaan ”Kittyhawkia”, joka kuvaa täydellisesti myös minun tunnetilaani:

I bent over with my head on my knees, my heart in pieces. It is still in pieces. I think it will be in pieces forever.

-”Kittyhawk”

Tällä kirjalla saan kuitatuksi kirjabingon kohdan Historiallinen. 

Lukunäyte: sivut 166-167

Oh, God, I am so tired. They have kept me at it all night. It is the third night I have had no sleep. Too little, at any rate. I don't recognize any of the people guarding me; Thibaut and Engel are all tucked up in their pensions, and von Linden is busy tormenting that screaming French girl.

      I like writing about Maddie. I like remembering. I like constructing it, focusing, crafting the story, pulling together the memories. But I am so tired. I can't craft anything more tonight. Whenever I seem to stop, to stretch, to reach for another sheet of paper, to rub my eyes, this utter shit of a bastard who is guarding me touches the back of my neck with his cigarette. I am only writing this because it stops him burning me. He cannot read English (or Scots) and as long as I keep covering page after page with lines from ”Tam o'Shanter” he does not hurt me. I can't keep it up forever, but I know an awful lot of Robert Burns by heart.

      Burns, ha-ha, Burns to stop the burns.

            Behead me or hang me, that will never fear me–

            I'LL BURN AUCHINDOON ere my life leave me

      Burning burning burning burning

      Oh God, those pictures.

      Burning

      Maddie.

      Maddie

Code Name Verity –sarja

Code Name Verity (2012)

Rose Under Fire (2013)