Prodigy - Marie Lu

Nimi: Prodigy

Trilogia/sarja: Legend, #2

Kirjailija: Marie Lu

Kustantaja: Putnam Juvenile

Julkaisuvuosi: 2013

Sivuja: 371 englanninkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: After escaping from the Republic's stronghold of Los Angeles, June and Day arrive in Vegas just as the unthinkable happens: the Elector Primo dies, and his son Anden takes his place. With the Republic edging closer to chaos, the pair joins group of Patriot rebels eager to help Day rescue his brother and who offer them passage to the Colonies. The Partiots have only one request – June and Day must assassinate the new Elector.
      It's the chance to change the nation, to give voice to a people silenced for too long. But as June realizes this Elector is nothing like his father, she's haunted by the choice ahead. What if Ander is a new beginning? What if revolution must be more than loss and vengeance, ager and blood? What if the Patriots are wrong?

Ajatukseni: Progidy oli mahtava. Luin tätä koko yön aamuseitsemään asti, koska en yksinkertaisesti kyennyt laskemaan tätä käsistä. Kaikki se, mikä minua Legendissä vaivasi, ei ollut mikään ongelma Prodigyssä ja tämä kirja ylitti ensimmäisensä huimasti. Voin jo nyt sanoa, että tämä trilogia on yksi parhaista dystopioista, mitä olen ikinä lukenut. Luojan kiitos otin tämän luettavaksi!

June ja Day ovat paenneet Los Angelesista Vegasiin, jossa he tekevät yhteistyösopimuksen Tasavallan vastaisten kapinallisten kanssa: he saavat kapinallisten apua Dayn loukkaantuneen jalan kanssa, ja palvelusta vastaan June ja Day lupaavat itsensä kapinallisten käyttöön. Samaan aikaan he saavat kuulla uutisen Tasavallan tyrannihallitsijan, Elector Primon äkillisestä kuolemasta. Vallankahvaan nousee hänen poikansa, Anden, joka ei kuitenkaan saa millään puolelleen Senaattia, armeijaa tai kansalaisia. Kapinalliset paljastavat suunnitelmansa Junen ja Dayn varalle: he haluavat salamurhata Andenin, ja Junen ja Dayn roolit tuossa teossa ovat näkyvimmät. Kapinallisten tavoitteena on saada romautettua Tasavalta, aloittaa vallankumous ja yhdistää kahtia jakautuneet, sotaisat Yhdysvallat, ja ainoa keino saada kansalaiset mukaan vallankumoukseen on esittää kansalaisten rakastetuimmat ihmiset, Junen ja Dayn, tekemässä yhteistyötä kapinallisten kanssa. Mutta kun June ja Day pääsevät syvemmälle mukaan tähän tehtävään, he joutuvat kohtaamaan vaikeita totuuksia ja tekemään ratkaisuja, jotka myös ajavat heitä kauemmas toisistaan.

Prodigy on jatko-osa, jossa kaikki on aivan loistavasti kohdallaan. Hahmot ovat silkkaa parhautta, juoni on monimutkainen, täynnä yllättäviä käänteitä, selkäänpuukotusta ja vaikeita ratkaisuja, poliittinen jännitys oli loistavaa, ja draama ja romanssi saivat minut hermoromahduksen partaalle. Tässä kirjassa ei ollut mitään, mistä en pitänyt, lyhyesti ja yksinkertaisesti sanottuna.

Legendissä se poliittinen touhu oli aika vähäistä, mutta tässä kaikki keskittyy poliittisen salajuonittelun ja salamurhasuunnitelman ympärille. Progidy antoi minulle poliittisen salajuonittelun suhteen kaiken mitä ikinä vain voisin toivoa! Kaikessa on kyse vallasta ja siitä, kuka vetelee naruja. Siitä, kuka kuolee ja ketä täytyy sumuttaa omien etujen saavuttamiseksi, ei välitetä. Prodigyn juoni on nerokas. Missään vaiheessa en kokenut tylsistymistä tai ennalta-arvattavuutta, koska Lu pistää pystyyn sellaiset turpakäräjät, että hän ei päästä lukijaa todellakaan helpolla. Kaikki ne juonenkäänteet yllättivät minut joka kerta, ja erityisesti lopussa minusta tuntui kuin Lu olisi henkilökohtaisesti läimäyttänyt minua kasvoihin. Miksi, voi miksi...

June ja Day ovat mitä parhaimpia hahmoja. Molemmat heistä on niin loistavia, että oksat pois. June on luopunut kaikesta Dayn vuoksi: hän on saanut tietää totuuden veljensä murhan takia, joten hän on kääntänyt selkänsä entiselle elämälleen ja joutuu nyt todella miettimään tulevaisuuttaan, koska hän on etsintäkuulutettu rikollisen avustamisesta ja hän yksinkertaisesti tasapainottelee kuilun reunalla. June ei tiedä, keneen voi luottaa ja kapinallisten suunnitelma haiskahtaa hänelle todella vahvasti epäilyttävältä. June on kaikkea sitä, mistä minä päähenkilössä pidän: älykäs, vahva, realistinen, loogista ajattelua harjottava ja niin hurmaava.

Sama pätee Dayhin. Hän oli niin loistava. Day on joutunut kokemaan viisitoistavuotisen elämänsä aikana niin paljon kaikkea, että se on jättänyt pysyviä jälkiä häneen ja vaikuttavat vahvasti hänen ajattelumaailmaansa ja tekoihinsa. Nämä kaksi hahmoa jäävät varmasti mieleeni hyvin pitkäksi aikaa. Muutenkin hahmot olivat todella hyvin kehitettyjä. Erityisesti Kaede, kapinallinen, ja Tess, Dayn pitkäaikainen ystävä, ansaitsevat kunniaa!

Minun on pakko purkaa sydäntäni tämän kirjan draaman ja romanssin suhteen. Hyvin usein jatko-osissa ryssitään romanssi ihan totaalisesti. Tyyliin ensimmäisen osan lopussa päähenkilöpari saavat toisensa ja vannotaan ikuista rakkautta, yhdessäoloa ajasta ikuisuuteen, ettei mikään voi heitä erottaa ja kuinka kohtalo on heidät toisilleen suonut ja plaaplaaplaa. Ja sitten jatko-osassa kaikki tuo vedetään pöntöstä alas. Päähenkilöpari on ollut yhdessä huimat parista viikosta pariin kuukauteen, kunnes sitten tulee pinnallista ja rasittavaa draamaa, joka pohjautuu johonkin todella tyhjänpäiväiseen syyhyn (esim. Fitzpatrickin Riitasoinnussa). Tällaista tulee luettua niin usein ja se on ärsyttävää.

Tässä kirjassa mikään tällainen ei ollut ongelmana! Oikeasti! Minusta tuntuu epätodelliselta, että minä rakastin tämän kirjan draamaa ja romanssia. Junen ja Dayn välit ovat niin monimutkaiset. He ihan todella haluavat olla toistensa kanssa, mutta niin paljon lopullisia ja korjaamattomia asioita on tapahtunut heidän välillään, ettei se ole niin helppoa. He ovat täysin eri maailmoista, heidän elintapansa ja varallisuuseronsa luovat kitkaa heidän välilleen, koska ne rakentavat heidän ajatusmaailmansa sellaiseksi, mitä se on. He yrittävät kovasti luottaa toisiinsa, mutta sekään ei ole niin yksinkertaista, koska heillä on niin suuret näkemyserot niin monissa asioissa. Heidän asemansa kaiken tapahtuneen jälkeen ajavat heitä aina vain enemmän erilleen ja lopulta heidän täytyy tunnustaa tosiasiat sekä itselleen että toisilleen. Mutta he silti haluavat olla toistensa kanssa niin paljon! Tämä on niin surullista! Ja minä toivon enemmän kuin mitään, ettei viimeiseen osaan synny sitä kovasti pelkäämääni kolmio-/neliödraamaa...

Lopussa minusta tuntui kuin Lu olisi antanut minulle ympäri korvia ja iskenyt tikarilla suoraan sydämeen. Eihän se nyt vain voi mennä näin... Joskus mietin kohtaisinko koskaan sellaista trilogian päätösosaa, jossa ihan todella kaikki päättyisi toiveikkaasti, mutta todella traagisesti. Tällä tarkoitan suurempien asioiden muuttumista parempaan mutta todella surullista päätöstä päähenkilöille ja romanssille. Voisiko tässä olla juuri sellainen trilogia? Vaikka sydän särkyisi sellaista lukiessa, toivottaisin silti sellaisen erilaisen lopun tervetulleeksi. Kaikki ei voi eikä tarvitse päättyä aina onnellisesti. Odotan sydän kurkussa, mitä viimeinen osa tuo tullessaan.

Olen onnesta soikeana, että minulla on heti mahdollisuus tarttua viimeiseen osaan! Pois tieltä risut ja männynkävyt! Champion, täältä tullaan!

Lukunäyte: June, sivu 35

Day's hand touches my arm for a second, stopping me in the middle of untying his boots. ”What do you think of their plan?”
      ”Assassinating the new Elector?” I turn away, concentrating on unlacing, then loosening each of his boots as carefully as I can. It's a question I haven't figured out yet, so I deflect it. ”Well, what do you think? I mean, you go out of your way to avoid hurting people. This must be kind of a shock.”
      I'm startled when Day just shrugs. ”There's a time and place for everything.” His voice is cold, harsher than usual. ”I never saw the point of killing Republic soldiers. I mean, I hate them, but they're not the source. They just obey their superiors. The Elector, though? I don't know. Getting rid of the person in charge of this whole goddy system seems like a small price to pay for starting a revolution. Don't you think?”
      I can't help feeling some admiration for Day's attitude. What he says makes perfect sense. Still, I wonder if he would've said the same thing a few weeks ago, before everything that had happened to his family. I don't dare mention the time I'd been introduced to Anden at the celebratory ball. It's harder to reconcile yourself to killing someone who you've actually met – and admired – in person. ”Well, like I said. We don't have a choice.”

Legend –trilogia

    0.5 Life Before Legend (2012)

Legend (2011)

Prodigy (2013)

Champion (2013)

The 5th Wave - Rick Yancey

Nimi: The 5th Wave

Trilogia/sarja: The 5th Wave, #1

Kirjailija: Rick Yancey
Kustantaja: Penguin Books

Julkaisuvuosi: 2013

Sivuja: 457 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Haastekirja 2/30

Juonikuvaus: The 1st Wave took out half a million people. 
      The 2nd Wave put that number to shame. 
      The 3rd Wave lasted a little longer, twelve weeks... four billion dead.

       In The 4th Wave, you can't trust that people are still people.

       And The 5th Wave? No one knows. But it's coming.

       On a lonely stretch of highway, Cassie runs. Runs from the beings that only look human, who have scattered Earth's last survivors.

       To stay alone is to stay alive, until she meets Evan Walker. Beguiling and mysterious, Evan may be her only hope.

       Now Cassie must choose: between trust and despair, between defiance and surrender, between life and death.

Ajatukseni: Vihdoinkin sain tämän kirjan luettua loppuun. Tämän kanssa meni lähes kaksi viikkoa, mutta ei suinkaan siksi, että tämä olisi ollut huono kirja. Lähinnä siksi, että minulla on monia kirjoja samanaikaisesti kesken. Pahoittelen haasteen jatkamisen viivästymistä!

Ahaa! The 5th Wave on alienikirja! Minä luulin alun perin, että tämä olisi zombikirja. Tilasin kirjan kesäkuussa satunnaisena valintana. Olin jotenkin kuin ihmeen kaupalla onnistunut välttämään kaiken hypetyksen tämän kirjan ympäriltä. Saatuani kirjan selailin sitä hetken ja silmiini osui sana zombie. Luonnollisesti siis odotin lukevani zombeista. Kuvitelkaapa ihmetystäni, kun tajusin tämän olevankin tarina alieni-invaasiosta! Saankin siis kaksi alienikirjaa tässä haasteessa. Tätä laatua en olekaan ennen lukenut.

Cassie Sullivan on selvinnyt avaruusolioiden invaasiosta. Hän on menettänyt äitinsä ja isänsä, ja sotilaat veivät hänen pikkuveljensä, Sammyn, hänen käsistään väitettyyn turvapaikkaan. Nyt Cassie on yksin tuolla tyhjässä, kuolleessa maailmassa, jossa keneenkään ei voi luottaa ja ainoa keino selviytyä on pysyä liikkeessä, yksin ja rynnäkkökivääri tanassa. Cassie päättää lähteä pelastamaan veljensä minne hänet sitten vietiinkin. Hän kohtaa matkallaan Evan Walkerin, täyden mysteerin pojan, joka herättää Cassiessa kummallisia tuntemuksia. Evanin avulla Cassie lähtee kohti sotilastukikohtaa, johon hän uskoo pikkuveljensä viedyksi, mutta matkalla hänelle alkaa selvitä pelottavia totuuksia sekä Evanista että koko alienivalloituksesta. Yksikin väärä liike, ja Cassien peli on menetetty.

Cassiopeia ”Cassie” Sullivan on kovanaama sanan varsinaisessa merkityksessä. Erityisesti kirjan loppupuolella, kun hän kiskoo niskaansa sotilaspuvun ja pistää haisemaan, en millään ollut saada tarpeekseni hänestä. Alkupuolella hänen yksinäisyytensä oli koskettavaa luettavaa. Ymmärrän, miksi hänellä oli kuvitelmia siitä, että hän olisi viimeinen ihminen maan päällä, vaikka todennäköisyys olikin sitä luuloa vastaan. Toki Cassiella oli myös vähän ylidramaattisia hetkiä, mutta hän on teini-ikäinen, joka on repäisty nuoruudesta ja pakotettu kasvamaan aikuiseksi ihan liian nopeasti, liian rajusti, joten se on okei. Minusta Cassie oli mahtava.

Aloitettuani tämän lukemisen minä ihmettelin, kuinka ihmeessä tällaiseen alienitoimintapommiin saataisiin romanssia tungettua. Aika helposti näköjään. Evan Walker, miten minä tämän muotoilisin... Evan oli kuin Edward Cullenin kauan kadoksissa ollut kaksoisveli. Oikeasti. Sellaisen kuvan minä sain. Etenkin kun hän astuu kuvaan ensimmäistä kertaa, hän oli niin hämy. Suorastaan karmiva. Mutta toisaalta puhun nyt ihmisten käyttäytymis-/sosiaalisista normeista, joten ehkeivät ne sitten tässä tapauksessa päde... Evan oli kuitenkin aika mielenkiintoinen hahmo, joten haluan kovasti tietää, mitä hänelle tulee tapahtumaan jatkon suhteen. Zombie oli koko hahmokaartista se kaikkein loistokkain veijari. Hänessä oli kunnon asennetta. Haistan muuten kolmio-/neliödraaman olevan tuloillaan. En oikein ihastunut Cassie/Evan-paritukseen. Sitä vastoin Cassie/Zombie olisi kultaa.

Moniääninen kerronta toimi tässä kirjassa hyvin. Oli mielenkiintoista nähdä tarinaa monelta kannalta – Cassien, Silencerin, Nuggetin ja Zombien. Pidin kaikista kertojista, mutta rehellisyyden nimissä Zombie loisti kaikkein kirkkaiten kuin iltataivaan Venus konsanaan. Yanceyn kerronta oli nopeatempoista, toimintapainoitteista, välillä aika toistelevaa. Toistettavuus on eräänlainen tehokeino, mutta pidemmän päälle se on vähän rasittavaa. Kyllä se viesti menee vähemmälläkin hokemisella perille. Pidin kuitenkin Yanceyn tyylistä ja toiminnallisesta kerronnasta.

Vaikka tarina olikin hiukkasen sekava välillä, asiat kuitenkin lutviutuvat loppua kohden ja kysymyksiin vastaillaan mukavasti. Pakko muuten ihmetellä, kuinka alieniton tämä alienikirja on. Meinaan, että ne alienit olivat aika inhimillisiä eikä sellaisia avaruuksellisia, Linnunratamme ulkopuolisia olentoja. Mutta se vain lisää sitä kauhua ja pelkokerrointa, koska keneenkään ei voi luottaa ja kuka tahansa saattaa olla vihollinen. Oli siis parasta pelastaa oma nahkansa ja noudattaa vanhaa kunnon shoot first, ask questions later -sääntöä. Minusta tuo hiljainen pakokauhu, yksinäisyyden tunne tyhjässä maailmassa ja terrori olivat parasta tässä tarinassa. Tunnelma oli ehdottomasti kohdallaan.

Minusta tämä kirja oli vähän ennalta-arvattava. Arvasin tiettyjen hahmojen identiteetit aika nopeasti ja heidän motiivinsa olivat selvillä jo parisataa sivua ennen kuin ne virallisesti paljastettiin lukijoille. Se ei kuitenkaan häirinnyt minua turhan paljon, sillä meno oli viihdyttävää yhtä kaikki.

Olen iloinen, että ainakin kaksi jatko-osaa on The 5th Wavelle luvassa! The Infinite Sea ilmestyy näillä näkymin ensi toukokuussa ja aion ehdottomasti lukea sen, kun kirjan käsiini saan. Kannattaa lukaista tämä kirja!

Lukunäyte: Cassie, luku 24, sivu 101

I can't put any weight on my wounded leg. I lean against the car for a second, then push myself upright. On one leg, but upright.
      I might be wrong about them wanting to keep Sammy alive. I'd been wrong about practically everything since the Arrival. I still culd be the last human being on Earth.
      I might be – no, I probably am – doomed.
      But if I'm it, the last of my kind, the last page of human history, like hell I'm going to let the story end this way.
      I may be the last one, but I am the one still standing. I am the one turning to face the faceless hunter in the woods on an abandoned highway. I am the one not running, not staying, but facing.
      Because if I am the last one, then I am humanity.
      And if this is humanity's last war, then I am the battlefield.

The 5th Wave –trilogia

The 5th Wave | 5. aalto (2013/2013)

The Infinite Sea | Ääretön meri (2014/2015)

–3. osa nimeämätön– (2015)

Requiem - Lauren Oliver

Nimi: Requiem

Alkuteos: Requiem

Trilogia/sarja: Delirium #3

Kirjailija: Lauren Oliver

Kääntäjä: Marja Helanen

Julkaisuvuosi: 2013 (Suomessa 2013, WSOY)

Sivuja: 312 + 22 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: Sota hallitusta vastaan on täydessä liekissä ja panokset entistä korkeammat. Valvojat ulottavat iskunsa yhä syvemmälle kapinallisten asuttamaan korpeen ja ihmishengen hinta on halpa. Julianin kuolemantuomiolta pelastanut Lena käy taisteluun mielessään vain yksi päämäärä: elä vapaana tai kuole. Henkiin heränneet Alexin tunteet näyttävät kivettyneen kovemmiksi kuin Kryptan sellien muurit.
      Samaan aikaan Portlandissa Hana valmistautuu rakkaudettomaan liittoon nuoren pormestarin kanssa, joka puhuu terrorin ja tyrännian kielellä. Täydellisten kulissien takana paine kasvaa kasvamistaan ja myös Hanalla on salaisuuksia jotka eivät kestä päivänvaloa. Vaihe vaiheelta tapahtumat vierivät pisteeseen, jossa rinnakkaiset maailmat törmäävät, tunteet tihentyvät ja totuudet huudetaan julki.

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 3.5 tähteä.

Pyrin spoilerittomaan arvosteluun, mutta mikäli et ole lukenut Pandemoniumia eräs Alexin statukseen liittyvä pointti saattaa olla suurikin paljastus.

Nyt se on sitten loppu. Enkä voi sille mitään, että tunnen oloni vajavaiseksi tämän päätöksen suhteen. En tiedä, onko tämä lopetus paras ikinä, koska se jättää lukijat raastavasti miettimään tapahtumia ja spekuloimaan, mitä saattaisi vielä tulla tapahtumaan, vai onko tämä surkein lopetus ikinä, koska tässä jätettiin niin paljon asioita leijumaan ilmaan, lankoja solmimatta eikä minkäänlaista ratkaisua tehty minkään asian suhteen. Voi ei! Ei se voi näin mennä! Sydämeni Salaisin Toive on tällä hetkellä se, että Oliver kirjoittaisi vielä yhden osan, joka ihan oikeasti päättäisi tämän trilogian kunnialla.

Ristiriitaisista tuntemuksistani huolimatta minusta Requiem oli kuitenkin hyvä kirja. Ei hyvä ehkä päätösosana, koska halusin enemmän ratkaisuja tapahtumiin, mutta hyvä kirja ihan muuten. Minulla oli jotenkin kummallinen olo tätä lukiessani. Luin trilogian aikaisemmat osat melkein vuosi sitten, ja ehkä olisi kannattanut lukea ne uudestaan, koska olin vähän hukassa hahmojen kanssa. Jotenkin Requiem ei minun mielessäni yltänyt Deliriumin ja Pandemoniumin tasolle. Siksi tämä ei ole ihan neljää tähteä.

Requiem kerrotaan kahdesta näkökulmasta, Lenan ja Hanan. Lena on saanut mitä suurimman iskun vasten kasvoja, kun Alex onkin elossa ja löytänyt tiensä Lenan ja kumppaneiden luokse. Ihan kuin Alexin kylmässä asenteessa ei olisi tarpeeksi ongelmia, niitä aiheuttaa myöskin Korpeen tunkeutuneet viranomaiset, jotka järjestelmällisesti hävittävät invalidien leirejä ja tappavat heitä. Lisäksi invalidikapinalliset alkavat saada aina vain enemmän tarttumapintaa parannettujen suljetuista kaupungeista, ja vallakumous on jo näkyvissä. Samaan aikaan Portlandissa parannettu Hana valmistautuu häihinsä tulevan pormestarin, Fred Hargroven kanssa. Hana kuitenkin ymmärtää, ettei proseduuri vienyt häneltä kaikkea sitä, mitä hän entisessä elämässään oli. Hän muistaa yhä tunteet ja näkee unia. Hana joutuu huomaamaan, ettei hänen tuleva aviomiehensä olekaan niin hieno mies, miltä aluksi vaikutti. Hana kaivautuu syvemmälle noihin salaisuuksiin ja vaarantaa samalla henkensä ja tulevaisuutensa – mutta minkä tähden?

Pakko sanoa, mutta pidin enemmän Hanan näkökulmasta kuin Lenan. Hana oli parannettu, mutta tuo parannuksen huntu alkaa repeillä ja päästämään läpi niitä menetettyjä vanhoja tunteita. Minusta Hanan tarina oli niin koskettava ja vahva. Sen sijaan Lenan tarina hiukkasen turhautti ja jopa välillä ärsytti minua. Pidän Lenasta edelleen, mutta romanssin suhteen hän rassasi minua kovasti.

Minusta kukkotappelut ovat kiusallisia. Oli niin kiusallista lukea Alexin ja Julianin välistä tappelua. Kuten Deliriumin arvostelussa sanoinkin, en välittänyt juurikaan Alexista, ja kuten Pandemoniumin arvostelussa sanoin, Julian vaikutti kaiken kaikkiaan ihan kunnon tyypiltä ja pidin hänestä. Mutta nyt homma on kääntynyt päälaelleen, ja yllättäen aloinkin pitää enemmän Alexista kuin Julianista. Ymmärrän hyvin, miksi Alex käyttäytyi niin kuin käyttäytyi ja kaipa minä myös ymmärrän, miksi Juliankin käyttäytyi niin kuin käyttäytyi – mutta silti. Molemmilla pojilla oli sellaisia hetkiä, joina he tepastelivat ympäriinsä kuin kukot tunkiolla toisiaan kyräillen, ja se oli minusta vähän ärsyttävää. Ymmärrettävää, mutta ärsyttävää.

Sanoin Pandemoniumin yhteydessä, että odotin tätä viimeistä osaa enemmän draaman kuin yhteiskunnallisten asioiden osalta. Ja siihen on syynsä, joka nousi hyvin esiin. Ihan suoraan sanottuna minä vähän kyllästyin tuohon draamaan, koska se oli niin turhauttavaa. Minusta oli ilmiselvää, kuinka tuon kolmiodraaman kanssa tulisikaan käymään. Eihän kumpaakaan jätkää voi tuosta noin vain lempata, koska Alex pelasti ja antoi henkensä Lenan puolesta ja Lena pelasti Julianin ja antoi tälle mahdollisuuden aloittaa alusta kaukana DVA:sta. Eihän kumpaakaan heistä nyt millään vain voi lempata! Joten – tähän on tyytyminen, kaipa niin voi sanoa.

Juuri tuossa kapinassa ja vallankumouksessa ja vastarintaliikkeessä ja missä vielä on niin paljon meneillään niin monella eri tasolla ja niin monessa eri paikassa, että epäilin Oliverin pystyvän kuromaan tätä kaikkea yhteen viimeisessä osassa. Enkä voi olla tuntematta pientä oikeassa olemisen tunnetta. Mitä tässä kirjassa saatiin loppujen lopuksi muuta aikaan kuin lopun konflikti yhdessä ainokaisessa kaupungissa? Voiko tuo konflikti saada aikaan niin valtaisan lumipalloefektin, joka todella vaikuttaisi ympäri maata ja saisi oikaistua kaikki nuo epäkohdat yhteiskunnassa? Ja minun on ihan pakko osoittaa, että kaikki tuo kapinallisten touhu ja mellakoiden aiheuttaminen ja vallankumouksen yritys on periaatteessa hyödytön, koska miten ihmeessä he voivat ihan oikeasti nousta vastaan johtohenkilöitä, joilta on viety kyky tuntea? He eivät voi vedota parannettujen omaantuntoon tai aiheuttaa surua tai yrittää herättää jonkinlaista sympatian tunnetta, jota käyttää hyväksi kapinan suhteen. Nämä parannetut ihmiset eivät kykene tuntemaan tällaista. Noita kapinallisia on vain kourallinen verrattuna niihin miljooniin ja taas miljooniin ihmisiin, jotka on parannettu. Kapinallisilla ei ole kunnon sotakalustoa ja heidän suurin heikkoutensa on se nimenomainen kyky tuntea, joten heitä on helppo satuttaa, vaikkapa tappamalla toveri. Mitä nuo kapinalliset voivat loppujen lopuksi ihan aikusten oikeasti tehdä? Portland oli vain yksi voitto, mutta mihin se lopulta vaikutti? Yksi liiskattu kärpänen valtaisalla tunkiolla ei loppujen lopuksi vaikuta koko parven elämään tai mihinkään muuhunkaan. Sama löyhkä ja sama surina siellä yhden menetyksestä huolimatta jatkuu.

Nämä yhteiskunnalliset pointit ovat juuri niitä, joihin minusta ei kannattanut alkaa sen kummemmin kajoamaan, koska ne olivat yksinkertaisesti liian valtavia, jotta niitä voitaisi selvittää tyydyttävästi näin lyhyessä ajassa. Voihan se toki olla, että juuri tuo yksi voitto riitti saamaan aikaan tuon lumivyöryn, mutta sitähän me emme koskaan saa tietää. Tämä jäi minua harmittamaan.

Requiem oli kokonaisuudessaan aika hyvä kirja ja ihan kohtuullinen trilogian päätösosa. Vaikka minua jotkin asiat tässä vaivasivatkin, minulla oli silti hauskaa tätä lukiessa ja välillä tarina oikein koskettikin syvältä. Pidin hahmoista, erityisesti Korpista ja Metsästäjästä, ja pidin kapinallisten tiiviistä joukosta ja heidän yhteishengestään. Tässä oli monenlaisia konflikteja, sekä isompia että pienempiä, kuten Alexin paluu, Lenan kahtaalle jakautuvat tunteet, petturuus omien joukoissa ja Hanan elämä parantamisen jälkeen ja kaikki, mitä hän saa tietää tulevasta aviomiehestään. Näitä konflikteja ripoteltiin pitkin tarinaa mukavasti, jotta aina saatiin jotain pureskeltavaa odotellessamme lopun huipentumaan. Ja huipentuma se loppu olikin. En muuten voinut olla huomaamatta tuota Berliinin muuri -vertausta lopussa. Fiksu veto Oliverilta.

Tämän kirjan käännös tuntui erilaiselta, mitä kahdessa aikaisemmassa osassa. Kiroiltiinko niissä samalla tavalla kuin tässä? En muista, mutta tämän osan kirosanat paistoivat räikeästi silmiini. Se tuntui omituiselta kaiken sen runollisen kaunopuheisuuden keskellä.

Se on todella nyt ohi. Jälleen yksi trilogia on saatettu päätökseen. Minusta tuntuu, että taidan palata tämän pariin uudemman kerran joskus hamassa tulevaisuudessa, etenkin nyt kun aloin tykätä Alexista ihan eri tavalla mitä Deliriumissa. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin päätän tämän trilogian.

Ja asian vierestä: viime yönä saimme aivan ihanan lumipeitteen tänne Ouluun ja tunsin polttavaa halua lähteä keskellä yötä kävelylle tuohon lumisateeseen. Toivottavasti saamme pitää tämän lumen!

Lukunäyte: Lena, sivut 311-312

Kaatakaa muurit.
      Sehän on jutun juju. Ei voi tietää, mitä tapahtuu, jos kaadetaan muurit. Toiselle puolelle ei voi nähdä. Ei voi tietää, seuraako siitä vapaus vai tuho, ratkaisu vai kaaos. Siellä voi olla paratiisi tai turmio.
      Kaatakaa muurit.
      Muuten joutuu elämään ahtaasti, pelossa, rakentamaan barrikadeja tuntematonta vastaan, rukoilemaan, ettei pimeys koittaisi, puhumaan terrorin ja tiukkuuden kieltä.
      Muuten ei kenties koskaan tunne helvettiä, muttei löydä myöskään taivasta. Ei tiedä mitään raikkaasta ilmasta ja lentämisestä.
      Te kaikki, missä ikinä olette: suurkaupungeissanne tai syrjäkylissänne. Etsikää se, kaikki kova, metallikettingit ja kivensirut, jotka täyttävät vatsanne. Ja kiskokaa ja kiskokaa ja kiskokaa.
      Teen kanssanne sopimuksen: minä teen sen, jos te teette sen, aina ja ikuisesti.
      Kaatakaa muurit.

Delirium –trilogia

    0.5 Annabel (2012)
Delirium (2011/2011)
    1.5 Hana (2011)
Pandemonium (2012/2012)
    2.5 Raven (2013)
Requiem (2013/2013) 
    3.5 Alex (2013)

Legend - Marie Lu

Nimi: Legend

Trilogia/sarja: Legend, #1

Kirjailija: Marie Lu

Kustantaja: Putnam Juvenile

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 305 englanninkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Once known as the western coast of the United States, the Republic is now a nation perpetually at war with its neighbors, the Colonies.
      Born into an elite family in one of the Republic's wealthiest districs, fifteen-year-old June is a military prodigy. Obedient, passioate, and committed to her country, she is being groomed for success in the Republic's highest circles.
      Born into the slums of the Republic's Lake Sector, fifteen-year-old Day is the country's most wanted criminal. But his motivates may not be as malicious as they seem.
      From very different worlds, June and Day have no reason to cross paths – until the day June's brother, Metias, is murdered, and Day becomes the prime suspect. Now, caught in the ultimate game of cat and mouse, Day is in a race for his family's survival, while June tries desperately to avenge Metias's death.
      But in a shocking turn of events, the two uncover the truth of what has really brought them together, and the sinister lengths to which their country will go to keep its secrets.

Ajatukseni: Olen iloinen, että päätin ennakkoluuloistani huolimatta hommata tämän trilogian itselleni. Legendin luettuani voin todeta, että minä ihan todella vieläkin rakastan dystopisia tarinoita, vaikka niitä tuleekin luettua aika paljon. En ole saanut niistä vieläkään tarpeeksi!

Legend kertoo tarinan 15-vuotiaasta June Ipariksesta, Tasavallan esimerkillisestä, sotilasuralla lupaavasta nuoresta, jonka isoveli, Metias, tapetaan sairaalamurron yhteydessä. Taposta syytetään murron toteuttanutta Tasavallan ykkösrikollista, 15-vuotiasta Daytä. June pestataan etsimään tuo teinirikollinen ja saattamaan hänet teloituskomppanian eteen kaikista tekemistään rikoksista. Mutta löytäessään pojan ja alkaessaan ymmärtää tämän tekojen motiiveja, June alkaa epäillä totuutta veljensä tapon takana. Pian hän joutuu myös huomaamaan, ettei voi enää luottaa ihmisiin, jotka on tuntenut koko elämänsä, samalla kun Day alkaa tunkeutua sanoillaan ja teoillaan hänen ajatuksiinsa. Junen täytyy tehdä valinta: jatkaa korruptoituneen Tasavallan malliesimerkkinä tai antaa itsensä luottaa Dayhin.

Minä pidin Legendistä paljon. Alussa olin vähän huolestunut, koska tarina ei ihan heti napannut minua mukaansa. Lun kirjoitus oli aluksi minun makuuni ehkä vähän turhan simppeliä, tunnelma ei tuntunut ihan niin intensiiviseltä ja June oli hahmona kompleksi – näin jälkeenpäin ajateltuna hyvällä tavalla. Muutaman kymmenen sivun jälkeen tarina nousi kuitenkin siivilleen ja alkoi muuttua aina vain jännittävämmäksi. Kun etenin tarinassa, aloin tykätä Lun kirjoituksesta: se ei ollutkaan enää simppeliä kuten aluksi luulin, vaan luonteeltaan suoraan asiaan menevää eikä sellaista pumpulihöttöllä täytettyä tekotaiteellista ympäripyöreää lässytystä. Loppua kohden tunsin raastavaa tuskaa joutuessani pitämään työpäivän mittaisen tauon lukemisessa. Luettuani viimeisen sivun lopullinen fiilikseni on yleinen tyytyväisyys.

June ja Day olivat molemmat loistavia hahmoja. Yleisesti ottaen molemmat heistä oli hyvin kehitettyjä, heillä oli vahvat motiivit ja mielenkiintoinen ajatusmaailma. Daystä pidin alusta asti, koska hänestä huomasi omistautumisen perheelleen ja hänellä oli huumorintajua ja itseironiaa hurmaavasti. Dayn hahmo oli mukavan terävä ja älykäs, ja huomasin todella kannustavani häntä pitkin kirjaa.

Junesta en ollut alussa ihan varma. Hän vaikutti vähän ylimieliseltä ja vähän turhan täydelliseltä, koska hän oli opiskelussa, sotilastaidoissa ja kaikessa mahdollisessa parempi kuin kukaan muu. Kun hänen veljensä kuoli, minua ihmetytti kuinka tunteettomalta hän välillä vaikutti. Mutta pian hänen kylmänviileä asenteensa alkoi hahmottua enemmänkin vahvuutena ja itsensä hallitsemisena, motivaation syntynä enkä enää pitänyt häntä ylimielisenä tai ärsyttävän täydelliseltä. Aloin toden teolla tykätä Junesta! Hän oli vahva, oikeamielinen ja teki hyviä ratkaisuja juuri oikeilla hetkillä. Hänellä oli prioriteetit kohdillaan ja aivot päänupissaan. June oli huippu!

Yllättävää kyllä, minä todella pidin heidän romanssistaan. Vaikka he jakavatkin ensisuudelmansa melkoisen varhaisessa vaiheessa, rakkaus ei roihahtanut heti – ei ollenkaan. He ehtivät suudelman ja kirjan lopun välissä todella vihata toisiaan, sitten tuntea sielujensympatiaa ja hitaasti kasvavaa luottamusta toisiaan kohtaan. Minusta Lu kehitti heidän välistä suhdettaan todella hyvin.

Vaikka pidinkin kirjan maailmasta kovasti – useisiin sektoreihin jaetusta Los Angelesista – löytyy minulta kuitenkin yksi valituksenaihe: tässä ei laisinkaan kerrottu, kuinka maailma on joutunut siihen pisteeseen. Tässä ei ollut oikeastaan mitään mainintaa historiasta. Nada, Zip, Zero, Zilch. Ei mainintaa tapahtumista, jotka johtivat Tasavallan syntyyn tai jatkuvasti riehuvaan sotaan Tasavallan ja Siirtokuntien välillä. Minulla ei ole hajuakaan, mitä on tapahtunut. Se on eräänlainen (aika isokin) heikkous dystopisissa tarinoissa, koska ilman historiaa tuo dystopinen maailma on aika epäuskottava ja täysin selittämätön. Ihanko yhtäkkiä yhteiskunnalliset asiat vain kusee pahasti ja ihmiset eräänä aamuna heräävät ja löytävätkin itsensä totalitaristisesta poliisivaltiosta? Ihan tuosta noin vain? Tämä ei mene minulle läpi. Sitä paitsi minä rakastan historiaa! Tässä ei sinänsä ollut juurikaan sitä politiikkaakaan, mutta loistavat alustukset poliittiselle korruptiolle ja kapinoille kyllä annetaan jatkon kannalta.

Tarinan näkökulmat vaihtelivat aina yhden luvun välein Junen ja Dayn välillä. Tämä oli hyvä ratkaisu kirjailijalta. Oli kiinnostavaa lukea tarinaa kahden niin erilaisista lähtökohdista olevan hahmon silmin. Dayn ääni pohjautuu vakaaseen elämänkokemukseen ja tottumukseen kaduilla elämisessä ja slummisektoreilla kuljeskelussa ja Junen ääni veljensä menettämisestä nousseisiin tunteisiin, luottamuksen rapautumiseen ja totuudelle silmien avaamiseen.

Kokonaisuudessaan Legend oli oikein hyvä. Se oli toiminnallinen tarina, jossa oli mukavasti draamaa ja kiva romanssinpoikanen, kaksi hurmaavaa päähenkilöä ja mielenkiintoinen, julman poliittisen kudelman alustus. Mahtavaa, että tilasin koko trilogiaboksin, koska aion aloittaa kakkososan, Prodigyn, lukemisen vielä tänä iltana!

Lukaisepa tämä, jos yhtään tuntuu siltä, että tämä puhutteli juuri sinua. Lukaise, vaikka pienistä epäilyksistä huolimatta sytytti edes pienen kiinnostuksen kipinän. Kannattaa antaa Legendille mahdollisuus!

Lukunäyte: June, sivu 45
I [June] watch her [Commander Jameson] go. The others [soldiers] around me stay a good distance away, apparently eager to avoid an awkward conversation. I look down at my borther's face again. To my surprise, he appears peaceful. His skin looks tan, not pale like I'd assumed it would. I half expect his eyes his eyes to flutter, his mouth to smile. Bits of dried blood flake off onto my hands. When I try to brush them off, they stick to my skin. I don't know if this is what sets off my anger. My hands start shaking so hard that I press them against Matias's clothets in an attempt to steady them. I'm supposed to be analyzing the crime scene... but I can't concentrate.

      ”You should have taken me with you,” I whisper to him. Then I lean my head against his and begin to cry. In my mind, I make a silent promise to my brother's killer.
      I will hunt you down. I will scour the streets of Los Angeles for you. Search every street in the Republic if I have to. I will trick you and deceive you, lie, cheat and steal to find you, tempt you out of your hiding place, and chase you until you have nowhere else to run. I make you this promise: your life is mine.
      Too soon, soldiers come to take Metias to the morgue.

Legend –trilogia

    0.5 Life Before Legend (2012)

Legend (2011)

Prodigy (2013)

Champion (2013)

Genesis - Bernard Beckett

Nimi: Genesis

Alkuteos: Genesis

Kirjailija: Bernard Beckett

Kääntäjä: Kaisa Kattelus

Julkaisuvuosi: 2006 (suomeksi 2009, Tammi)

Sivuja: 164 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★★

Takakannesta: Eletään 2000-luvun loppua. Yksinäinen saarivaltio on selvinnyt hengisssä suurvaltasotien ja kulkutautien tuhoamassa maailmassa. Kansalaiset ovat turvassa mutta eivät vapaita. He elävät täydellisen eristäytyneinä ulkomaailmasta. Lähestyvät lentokoneet tuhotaan ja pakolaiset eliminoidaan suoralta kädeltä. Kunnes yksi mies, Adam Forde, pelastaa tuntemattoman tytön merestä ja muuttaa kaiken.
      Vuosia myöhemmin nuori ja kunnianhimoinen tyttö nimeltä Anaksimandros astuu kolmihenkisen tutkintolautakunnan eteen. Seuraavien viiden tunnin aikana hänen on määrä esitellä historiallinen tutkielmansa jo kauan sitten kuolleen kapinallisen Adamin elämästä. Jos hän läpäisee kokeen, hänet hyväksytään jäseneksi Akatemiaan, tämän utopistisen yhteiskunnan ylimpään kohtavaan elimeen. Anaxille käy kuitenkin pian ilmi, että se mitä hänelle on opetettu ei ole koko totuus...

Ajatukseni: Vau. Ensinnäkin, aivan valtaisat kiitokset ja lämpimät halaukset Annamille ja Ahmulle, jotka toivat tämän kirjan tietooni. Tämä osui silmiini kirjastossa ja pakkohan tämä oli mukaan ottaa luettavaksi muistaessani, mitä he olivat tästä teoksesta sanoneet. Nyt luettuani en oikein tiedä, kuinka pukea tunnetilaani sanoiksi.

Genesis on ällistyttävän havainnollistava ja herättelevä teos. Niin lyhyt, vain hieman yli 160 sivun pituinen teos kertoo enemmän tarinaa ja herättää paljon enemmän ajatuksia kuin monet lukemani yli 400 sivun teokset. Kirjan maailma ei ole dystopinen eikä utopistinen, vaan jotakin tältä väliltä, riippuu paljolti miltä suunnalta tarinaa tarkastelee. Tästä seikasta minä niin pidin.

Anax alkaa hahmottaa viisituntisen kuulustelunsa aikana maailmaa, Valtiota, jota aluksi kuvataan totalitaristisena, sulkeutuneena poliisivaltiona. Valtiosta ymmärtää, etteivät sen arvot todella toimineet ja että vain yhden miehen tekemät impulsiiviset ratkaisut voivat horjuttaa kohtalokkaasti tuota laitosta. Olen todella vaikuttunut, kuinka Beckett kuvastaa Valtion ja nuoren Adam Forden ajatusten ja tekojen törmäyskurssia. Ja vielä vaikuttuneempi olen, kuinka Adamin ja robotin, Artin, välistä kanssakäymistä tässä kirjassa kuvattiin.

Kirja pakottaa ajattelemaan elämän syvimpiä kysymyksiä ja miettimään, kuinka niihin itse vastaisi, jos joku metallista ja virtapiireistä kasattu kone alkaa asiasta haastamaan väittelyä. Useaan otteeseen huomasin itsekin yrittäväni muodostaa vastauksia robotin esittämiin kysymyksiin. Hämmentävää kuinka paljon robotti voi vaikuttaa itseään älykkäämpänä, kykenevämpänä, tietoisempana, aidompana pitävään ihmiseen.

Beckett osui napakymppiin lyödessään pöydälle nuo kaikkein kriittisimmät kysymykset olemisesta ja ei-olemisesta, tietoisuudesta ja ei-tietoisuudesta. Adamin kiihkeät väitteet ja Artin järjelliset, hyvin artikuloidut vastaukset pakottavat lukijan käyttämään omiakin aivoja ja ihan todella miettimään näitä asioita. En voinut olla tuntematta myötätuntoa kirjan hahmoja kohtaan. Yksi syy, miksi tämä kirja on niin hyvä: tämä kirja saa lukijansa tuntemaan jopa robottia kohtaan.

Vaikka Genesis on vahvasti filosofiapainoitteinen, se on silti hyvin helposti seurattavissa ja nopeasti luettavissa. Lukijan ei tarvitse olla hyvä filosofiassa tai ennalta tietää aiheesta paljon, sillä Beckett selittää selkeästi auki tässä kirjassa käytetyt filosofiset käsitteet ja merkitykset, esimerkiksi kiinalaisen huoneen argumentin. Itse en nyt mitenkään loista filosofiassa, mutta pysyin silti loistavasti kärryllä tässä kirjassa. Ehkä joskus pääsenkin käyttämään tuota kiinalaisen huoneen argumenttia ihan tosielämässä, nyt kun tiedän mitä se meinaa!

En tiedä, mitä muuta sanoisin. Sulkiessani kirjan minulle tuli mieleen, että tämä kirja pitäisi laittaa lukion kirjallisuusdiplomiin yhdeksi lukuvaihtoehdoksi. Tämä kirja on niin vaikuttava ja haastaa lukijansa ajattelemaan, että siitä pitäisi ottaa kaikki hyöty irti.

Minusta Genesis oli vain niin loistava. Suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän kirjan!

Lukunäyte: Kolmas tunti, sivu 102

”Mitä sinulla sitten on, mitä minulla ei ole?” Art kysyi haastavasti. ”Paitsi taipumus rappeutumiseen.”
      ”Minä olen elossa”, Adam sanoi. ”Luulen että pitäisit siitä, jos tietäisit mistä puhun.”
      ”Määrittele elossa oleminen”, Art sanoi, ”ennen kuin tulen siihen tulokseen, ettei noin tyhmän kanssa kannata keskustella.”
      ”Houkutteleva vaihtoehto”, Adam vastasi.

      ”Et taida osata.”

      ”Määritteleminen ei auta sinua ymmärtämään. Ääni ei pysty välittämään tunnetta.”

      ”Heikko vastaus.”

      ”Elämä on järjestyksen luomista epäjärjestyksessä. Se on kykyä imeä energiaa ulkopuolisesta maailmasta, kykyä luoda muotoa. Kasvaa. Lisääntyä. Et sinä ymmärrä.”

      ”Minä teen kaikkea tuota”, Art väitti.

      ”Paitsi ymmärrät. Paitsi lisäännyt. Ellet sitten väitä, että olet itse rakentanut itsesi.”

      ”Voin rakentaa toisen samanlaisen kuin minä. Osaan tehdä sen. Minut on ohjelmoitu niin.”

Captured - Erica Stevens

Nimi: Captured

Trilogia/sarja: The Captive, #1

Kirjailija: Erica Stevens

Kustantaja: Omakustanne/Createspace

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 184 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: Blood Slave. 

      Captured, taken from her beloved family and woods, Aria's biggest fear is not the imminent death facing her, but that she will be chosen as a blood slave for a member of the ruling vampire race. No matter what becomes of her though, Aria knows that she must keep her identity hidden from the monsters imprisoning her. She has already been branded a member of the rebellion, but the vampires do not know the true depth of her involvement with it, and they must never know.

      Though hoping for death, Aria's world is turned upside down when a vampire named Braith steps forward to claim her. He delays her execution, but Aria knows it's only a matter of time before he drains her, and destroys her. Especially once she learns his true identity as a prince within the royal family; the same royal family that started the war that ultimately brought down humankind, reducing them to nothing more than servants and slaves. 

      Aria is determinated to hate the prince, determinated not to give into him in anyway, but his strange kindness, and surprising gentleness astonish her. Torn between her loyalties to the rebellion, and her growing love for her greatest enemy, Aria struggles to decide between everything she has ever known, and a love she never dreamed of finding.

Ajatukseni: Minä pidin ihan kivasti tästä lyhyestä pikku kirjasesta. Pidin, mutta en rakastanut. Tätä on hehkutettu monissa blogeissa ja saanut todella korkean pisteytyksen Goodreadsissä, joten luonnollisesti olin utelias. Kansikuvaan rakastuneena päätin kokeilla tätä alun perin Kindlelle julkaistua omakustannekirjaa, jonka löysin onneksi pokkarina Adlibrikselta. Lukaisin nopeasti ja... en tiedä. Minulla on niin kumma olo tästä kirjasta.

Tarina sijoittuu post-apokalyptiseen maailmaan, jossa vampyyrit ovat alkaneet dominoida ja ihmiset on ajettu ahtaalle. Arianna on vampyyrien herruutta vastaan nousseisiin kapinallisjoukkoihin kuuluva nuori nainen, joka joutuu vangituksi ja myydyksi verenimijöille. Arialle kuolemaa pahempi kohtalo on joutua veriorjaksi, etenkin kun vampyyrirodun prinssi ottaa hänet omakseen. Aria odottaa saavansa osakseen kärsimystä, kidutusta, kuiviin vuodattamista ja pimeyttä lyhyelle lopulle elämälleen, mutta hämmentyykin huomatessaan, ettei Braith olekaan sellainen, miksi hän tätä alun perin luuli. Heidän välilleen syntyy yhteys, joka nopeasti muuttuu syvemmäksi. Pian Aria tajuaa olevansa pulassa uusien kuumien tunteidensa kanssa – eihän veriorjalla ja prinssillä voi olla yhteistä tulevaisuutta...

Sisälläni on ristiriita. Minä todella halusin pitää tästä kirjasta enemmän, olisin halunnut rakastaa tätä teosta – mutta minä en vain pystynyt. Päähenkilöt eivät nyt oikein loistaneet edukseen, juoni oli aika olematon ja tässä ei ollut mitään muuta meneillään kuin romanssi. Minä niin kaipasin muutakin kuin sitä saamarin romanssia.

Sanotaan vaikka näin: tämä kirja oli pelkkä luuranko, joka kirkuen kaipasi lihaa luidensa ympärille. Tuntui kuin tästä post-apokalyptisestä tarinasta olisi karsittu kaikki mahdollinen muu (mielenkiintoinen) pois ja jätetty jäljelle pelkkä romanssi. Hahmot kärsivät tästä niin paljon. Tämä kirja oli armottoman lyhyt, romanssi oli ainoa asia mihin keskityttiin ja kaikki tuntui todella kiirehdityltä. Kirjoitus ei ollut mitenkään loistavaa: tässä oli paljon kirjoitusvirheitä ihan perus sanoissa ja kieliopissa, se oli todella selittävää, ei luistavaa tai kovinkaan kuvailevaa. Tässä ei ollut juurikaan edes dialogia.

Ja sitten hahmot. Noh, eipä niitäkään tässä ollut juurikaan. Pääasiassa pääsemme näkemään sivuilla vain Ariaa ja Braithia, silloin tällöin Arian palvelustyttöjä, ystävällistä Maggieta ja mustasukkaista ämmää Laurenia. Hiukan sivutilaa saa myös Arian ystävä Max, joka myös jäi vangiksi ja myytiin veriorjaksi sekä nimellisesti mainittiin Caleb ja Jericho, Braithin veljet. Sanotaanpa vaikka niin, että ainoat hahmot joista jollakin tavalla pidin olivat Max ja Jericho.

Päähenkilöt itse? En heitä inhonnut, mutta en voi sanoa pitäneenikään heistä suunnattomasti. Emme pääse heihin tutustumaan mitenkään muuten kuin romanssin kautta. Ariasta minä pidin alussa, koska hän vaikutti sellaiselta selkärangan omaavalta, vahvalta, omilleen uskolliselta tyypiltä. Hän vihasi vampyyrejä, oli omiensa paras metsästäjä ja valitsi mieluummin kuoleman kuin veriorjana olemisen. Tätä kesti sen parikymmentä sivua, kunnes koettiin mahalasku. Arian ja Braithin välinen ”yhteys” syntyi yhdessä illassa ja Aria tuntee olonsa lähes turvalliseksi hänen kanssaan suunnilleen samantien. Kun romanssi alkoi roihuta, aloin aina vain enemmän suhtautua todella välinpitämättömästi Ariaan. En enää nähnyt hänen vahvuuttaan ja hänen selkärankansa kutistui hammastikun kokoiseksi. Ja lopussa, voi jumalauta. Miten. Hän. Pystyi. Ajattelemaan. Niin. Tollosti!? En käsitä. Mutta minulla on kuitenkin toiveet korkealla Arian suhteen, että hän saisi päänuppinsa seuraavassa osassa selkeäksi ja pistäisi asiat tärkeysjärjestykseen. Ehkä hänen käytöksensä tässä osassa voidaan laittaa Tukholma-syndrooman piikkiin. Ehkäpä hänestä tuleekin vielä huippu sankaritar, johon rakastun. I have my hopes up.

Braith oli minulle hahmona aika yhdentekevä. Braith tuntui olevan satiirinen versio/kopio Veljeskunnan Wrathista. Mitä, hän on sokea? Ja hän käyttää aurinkolaseja joita ei koskaan riisu? Ai, hän on prinssi/tuleva vampyyrien kuningas? Hän ei pidä ihmisistä? Ja hänkö ei ole ikinä ennen kohdannut yhtä hemaisevaa ja kiinnostavaa tyttöä kuin protagonistimme? Mutta siinä missä pidän suhteellisen paljon Wrathista, Braithistä en välittänyt oikeastaan ollenkaan. Lopussa Braith vetää aivan käsittämättömän angstiset itkupotkuraivarit – hän haluaa pistää paikat paskaksi ja ryhtyä berserkkinä listimään ihmisiä. Odotin jo, että hän heittäytyy selälleen lattialle ja alkaa sätkiä ja hakata nyrkeillään lattiaa. Braith on ollut yhdeksänsataa vuotta hyvä vamppi, mutta juuri tuo yksi ihmistyttö saa hänen maailmansa täysin raiteiltaan? Tuo raivokohtaus oli täysin järjenvastainen, kun he molemmat tietävät, miten mahdoton tulevaisuus heillä olisi. Tiedättekö, minulla ei ole edes kommenttia tähän. Mitä haluaisin tehdä Braithille: (ﾉ*o‿o)ﾉ︵/(.□ . \)

Haluaisin spoilata koko kirjan lopun tähän näin, mutta en halua pilata kenenkään iloa. Enkä edes pysty pukemaan tunnetilaani sanoiksi lopun suhteen. Se ei ollut positiivinen näin ystävällisesti sanottuna. Loppu kyllä tapahtui mielestäni niin kuin sen kannattikin jatkon kannalta, mutta Aria ja Braith molemmat kyllä pilasivat sen hienouden ajattelullaan ja toiminnallaan.

Nyt kuulostaa jo siltä, että inhosin tätä kirjaa ja että tämä oli ihan hanurista. Ei ollut enkä inhonnut. Vaikka en hahmoista tai kirjoituksesta tykännytkään, asetelma oli tässä kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että haluan kernaasti tietää, mitä jatkossa tulee tapahtumaan. Viimeisillä neljälläkymmenellä sivulla tapahtuikin jotain sellaista, mikä ei ollut sidoksissa pelkästään romanssiin. Kakkososa onkin jo hankinnassa. Haluan kovasti tietää enemmän ihmiskapinallisista ja siitä, millainen Aria tulee olemaan, mitä Maxille tapahtuu, millainen Arian perhe on ja mitä voimme Jericholta odottaa. Maxia ja Jerichoa lisää, kiitos! Braith voisi sitten jäädä rypemään angstissaan ja unohtua.

Tässä oli potentiaalia ja kyllä minä uskon, että tämä tarina tulee vielä saamaan sitä kovasti kaipaamaansa lihaa luidensa ympärille. Sitä ainakin kovasti toivon! Minä muuten rakastan tätä kantta. Se on niin hieno!

Kokeilkaa tätä ihmeessä, mikäli post-apokalyptinen vamppi-ihmis-romanssi saa sukat pyörimään jaloissa!

Lukunäyte: luku 2, sivu 13

He [Max] tilted his head; his eyes surveyed her as his jaw clenched. ”Stay strong Aria, stay strong. Think of your brothers, your father. We will get through this.” 

      ”How did they catch you?” she [Aria] mumbled miserably. 

      He didn't have to answer her though, she already knew how. She and Max had both been with the hunting party when it came upon the human camp. The vampires were already there, raiding the recently assembled camp with ruthless brutality. Though they had originally rushed to aid the people, it had quickly become apparent that it was going to be a losing battle, and they would be of no use. The best hope was to flee, to retreat deeper into the woods, to escape and hide until the vampires withdrew with their new captives.
      That was what they had been doing when Aria spotted young John being detained; she'd plunged heedlessly forward to intervene on behalf of the young, scrawny boy. And because of that, she had lost her father and brothers two of their best soldiers. ”Oh Max,” she whispered, hot tears burning in her eyes.
      ”I couldn't let you come alone. Plus, I've always been curious about what happened here.” He was trying to sound light, but she could hear the tension in his voice. ”Don't cry for me Aria, they'll think you're crying because of them, don't give them that satisfaction.”

The Captive -sarja

Captured (2012)

Renegade (2012)

Refugee (2012)

Salvation (2013)