Strange Angels - Lili St. Crow

Nimi: Strange Angels

Trilogia/sarja: Strange Angels, #1

Kirjailija: Lili St. Crow
Kustantaja: Quercus

Julkaisuvuosi: 2009

Sivuja: 293 + 9 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Haastekirja 19/20

Juonikuvaus: Dru Anderson on 16-vuotias teinityttö, joka on isänsä kanssa reissannut ympäri Yhdysvaltoja metsästäen kaikenlaisia yliluonnollisia olentoja. He eivät koskaan asetu yhteen kaupunkiin muutamaa kuukautta pidemmäksi aikaa, mikä tekee elämän hieman hankalaksi Drulle: hänellä ei ole ystäviä eikä hän kehtaa panostaa kouluun, koska hänen mielestään ne eivät ole niin tärkeitä. 
      Mutta sitten eräässä kaupungissa alkaa tapahtua kummallisia asioita, ja Drun isä muuttuu zombieksi. Dru joutuu nyt selviämään omin neuvoin, kunnes hän löytää liittolaisen ja ystävän pojasta nimeltä Graves. Dru päättää selvittää, mitä hänen isälleen tapahtui, mutta pian elämä muuttuu hyvin vaaralliseksi, kun jokin alkaa metsästää myös häntä.

Ajatukseni: Kuvitelkaa Supernatural (tv-sarja) young adult -kirjana, josta otetaan pois loistavat päähenkilöt ja joiden tilalle laitetaan teiniangstissa vellova 16-vuotias tyttö. Yhden yön jutut ja kuolleet tyttöystävät korvataan uhkaavasti twilightmaisella kolmiodraamalla. Heitetään soppaan mukaan mausteeksi vielä tiettyjen sanojen kummalliset kirjoitusmuodot ja välillä hyvin epäselvää kerrontaa. Näin saamme purtavaksi Strange Angelsin.

Lili St. Crow on oikealta nimeltään Lilith Saintcrow, ja häneltä olen aikaisemmin lukenut Dante Valentine –sarjan ja Jill Kismet on vielä kesken, ja niistä olen kovasti pitänyt. Mutta tämä kirja, Strange Angels, tämä ei ollut yhtään niiden kaltainen. Joko muistan väärin Saintcrown kirjoitustyylin ja kerronnan, tai sitten nuorten aikuisten kirjaa kirjoittaessaan hän pyrki aivan erilaiseen tyyliin siinä onnistuen. Oli asioita, joista tässä kirjassa pidin, mutta myös asioita, jotka ärsyttivät minua kovasti. Eli kaikenkaikkiaan aika keskiverto kirja.

Asetelma ja juoni tässä tosiaan muistutti minua niin kovasti Supernaturalista. Olen seurannut sarjaa vuodesta 2005 asti ja aina uuden tuotantokauden alkaessa olen katsonut kaikki jaksot alusta asti läpi aina uuteen tuotantokauteen asti. Nyt olen saanut kaverinikin mukaan maratoneihin (hyvä minä!). Supernatural oli siis mielessäni hyvin voimakkaana tätä kirjaa lukiessani, joten kaikki nuo yhtäläisyydet vain korostuivat.

Drun äiti on kuollut mystisesti ja se on saanut hänen isänsä aivan raiteiltaan. Dru on tottunut muuttamaan muutaman kuukauden välein uuteen kaupunkiin uuden yliluonnollisen jutun perässä. Hänen isänsä vaatii tätä pääasiassa pysymään poissa jaloista ja suorittamaan koulun kunnialla, mutta Druta tällainen ei liiemmin kiinnosta. Hän anelee päästä mukaan metsästyskeikalle heidän nykyisessä kaupungissaan, mutta isän kieltävä vastaus on järkähtämätön. Mutta sitten isä katoaa ja palaa takaisin zombiena eikä Drulle jää muuta vaihtoehtoa kuin puolustaa itseään.

Nyt Dru on yksin, aivan yksin. Hänellä on vain tyhjä talo ja liuta aseita, joita hän on oppinut käyttämään. Dru kuitenkin löytää itselleen liittolaisen Gravesista, pojasta hänen luokallaan. Graves joutuu mukaan tuohon vaaralliseen elämään eikä selviydy ilman naarmuja itsekään. Drun ja Gravesin täytyy löytää keino päästä Drun isän tappajan jäljille. Kaikki muuttuu vieläkin sekaisemmaksi, kun heidän elämäänsä ilmestyy puoliverinen vampyyripoika, Christophe, joka väittää olevansa oikealla asialla. Drulle alkaa selvitä erikoisia asioita menneisyydestä, äidistään sekä omasta itsestään, samalla kun vaara vaanii aivan heidän kannoillaan.

Minä odotin tältä kirjalta jotakin ihan muuta. Luulin saavani jotakin Jill Kismetin tai Dante Valentinen kaltaista, mutta tämä ei ollut sitä. Tämä kirja oli täynnä epäselvää toimintaa, teiniangstia ja tyhjänpäiväisistä asioista riitelemistä. Tunnelma tässä kirjassa oli kyllä kohdallaan ja hetkinä, jolloin kirjoitus oli parhaimmillaan, se oli todella elävää ja menevää. Lisäksi juoni ja mysteeri onnistuivat saamaan minut mukaansa ja kääntämään sivuja.

Dru ei ollut mitenkään maailman mahtavin päähenkilö. Vaikutti kovasti siltä, että hänellä oli jatkuvasti jokin ihme asennevamma päällä. Hän suhtautui muihin ikäisiinsä turhauttavan ylimielisesti ja kutsui heitä jatkuvasti nimityksellä kid. Kuinka moni nuori kutsuu toista nuorta kidiksi? Minä pidän sarkasmista ja terävästä kielestä, mutta Drulla ei se huumori kukoistanut lainkaan. Kun jatkuvaan syöttöön lauotaan sarkastisia kommentteja ja ollaan kärkkäänä mussuttamassa vastaan ilman kunnollista huumoria, muuttuu lukeminen aika raskaaksi. Dru haastoi riitaa ihmeen pienistä asioista todella väärillä hetkillä. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa, kun Drulla ja kumppaneilla on perässään pahimmista pahin pahis, he alkavat kinastella siitä, kuka saa ajaa autolla heidän pakomatkallaan. Taivas, asiat tärkeysjärjestykseen, hyvät nuoret.

Minä en oikein ymmärtänyt, miksi Graves ylipäätään lähestyi Druta. Aluksi luulin, että Gravesillä oli jokin salaisuus ja siksi hakeutui Drun seuraan, mutta paljastuikin ettei niin ole, joten ihmettelen, miksi heistä tuli kaverukset. En oikein tiedä, mitä mieltä olen Gravesistä. Hän on sen kolmiodraaman Jacob Black. Christophe oli ihan kiva, vaikka häntä aika vähän sainkin kirjassa. Hänellä oli sellainen mukavan kiero huumorintaju ja hän toimi suoraviivaisesti pyrkien hoitamaan tehtävänsä kunnialla. Hänestä minä pidin. Kolmiodraama ja romanssi eivät heränneet vielä tässä osassa kunnolla, mutta alustusta sellaiselle asetelmalle annettiin.

Vinkkinä kirjailijoille: jos pystyt laskemaan yhden henkilön ulkonäön kuvailukerrat yhden käden sormin, kaikki hyvin. Mutta jos suunnilleen joka sivulla käyt läpi sitä, miten sähköisen vihreät tai harmaan vihreät tai vaarallisen vihreät tai säihkyvän vihreät silmät tyypillä on ja miten ilmiselvää on se, että hän on puoleksi aasialaissyntyinen, miten laiha, mutta lihaksikas kroppa jätkällä on, menet jo liian pitkälle. Hahmon ulkonäkö ja tämän erityisen yliluonnollinen komeus tulee selväksi ihan tarpeeksi hyvin, vaikka sitä ei ilmoitettaisiin joka toisella sivulla. Ulkonäön kuvailua enemmän kannattaa panostaa hahmon menneisyyteen ja taustaan. Komea hahmo ilman menneisyyttä, luonnetta ja taustaa on kuin rekvisiittakakku: näyttää hyvältä ulkoapäin, mutta on sisältä pelkkää onttoa tyhjyyttä.

Tämän kirjan kerronta oli jotenkin epäselvää. Erityisesti toimintakohtauksissa jouduin muutamaan otteeseen palaamaan taaksepäin saadakseni selvää, mikä oli homman nimi. Kerronta hyppelehti sekavasti eteenpäin, palaten aina välillä muistoihin, mutta aikojen välille ei tehty kunnollista eroa. Minusta tämä ei ollut ongelmana Saintcrown muissa, aikuisille suunnatuissa sarjoissa. En ainakaan muista kohdanneeni vastaavanlaisia ongelmia niiden kanssa. Tai sitten muistini temppuilee, sillä Dantet luin kolme vuotta sitten ja edellisen Jillin vuosi sitten.

Vaikka Saintcrown kirjoitustyylistä pidänkin, huomasin sen olevan yliteroitettua ja vähän jopa lapsellista. Minulla on teoria: Saintcrow on kirjoittanut useita aikuisten kirjasarjoja ja tottunut kirjoittamaan tyylillä joka sopi niihin kirjoihin kuin nenä päähän. Mutta nyt hän päätti kokeilla onneaan nuorten aikuisten reviirillä ja yritti soveltaa ja istuttaa tyyliään nuoren päähenkilön maailmaan. Sen sijaan, että hän olisi onnistunut luomaan uskottavan teini-ikäisen päähenkilön, hän loikin ylilapsellisen, angstissa lilluvan tytön, jolla on asennevamma ja turhan kärkäs kieli. Hän vei nämä piirteet liian pitkälle – Drun impulsiivisuus oli todella ylimenevää, hänen sarkasminsa ei ollut viehättävää vaan lähinnä lapsellista, hänen epäluottamuslauseensa Christophea kohtaan oli todella mustavalkoinen ottaen huomioon, että jätkä oli pelastanut hänen henkensä useaan otteeseen. Ehkä Saintcrown kannattaisi jatkossa pysyä aikuisten kirjallisuudessa, sillä siinä hän on hyvä.

Kaikista ongelmistaan ja supernaturalmaisuudestaan huolimatta tämä kirja oli ihan hyvä ja viihdyttävä. Minulla kesti tämän lukemisessa yli viikon, koska aloitin uudessa työssä ja päivärytmini oli vielä hieman sekaisin. Mutta luettua tämä tuli ja olen ihan tyytyväinen. Lukaisen ihan mielelläni jatko-osankin, kun sille päälle satun.

Jos haluat lukaista jotakin urbaania fantasiaa paranormaalilla romantiikalla, tässä on yksi ehdokas. Sellaista perus kauraa tämä oli.

Viimeisiä viedään tässä haasteessa!

Lukunäyte: Luku 2, sivu 27

Full night fell. The clock blinked on and on. I got up to go to the bathroom a couple times, taking the quilt with me. Once I went downstairs for another Coke and Beam. Dad would give me another Lecture – probably the one about Responsible Choices and Adulthood, and how I wasn't close to either yet – if he ever guessed I drank while he was out. But since he put the stuff away at a steady rate himself, I don't think he ever twigged.
      I went on to drawing simple shapes – the lamp on my nightstand, the bookshelves, the closet doors. Then I sketched the pile of laundry in front of the closet, taking care to shade everything just so. The clock kept blinking. I finished the second glass of Jimmy Beam lightly misted with Coke and fell asleep with the pencil still in my fingers, a jagged line sliding down the pad of paper in my lap, opened to fresh page.
      When I woke up in the morning, Dad still wasn't there.

Strange Angels –sarja

Strange Angels (2009)

Betrayals (2009)

Jealousy (2010)

Defiance (2011)

Reckoning (2011)

Partials - Dan Wells

Nimi: Partials

Trilogia/sarja: Partials, #1

Kirjailija: Dan Wells 
Kustantaja: Balzer + Bray/HarperCollins

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 468 + 46 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Haastekirja 18/20

Juonikuvaus: Ihmiskunta on kuolemassa sukupuuttoon, sillä he eivät ole onnistuneet saamaan ainuttakaan tervettä lasta viimeiseen yhteentoista vuoteen. Tämä johtuu RM-viruksesta, joka tappaa jokaisen vastasyntyneen muutaman päivän jälkeen syntymästä. Virus sai alkunsa partialseista keinotekoisista ihmisestä, jotka ihmistiedemiehet muutama vuosikymmen aikaisemmin valmistivat supersotilaiksi sotiin. Supersotilaat kuitenkin nousivat lopulta kapinaan, ja rankka sota syttyi heidän ja heidän valmistajiensa välille. 

      Yksitoista vuotta myöhemmin tilanne on seisova, epätoivoinen. Partialsit ovat kadonneet, jokainen vastasyntynyt kuolee, ihmisten välillä on poliittista jännitettä eivätkä lääkärit ole onnistuneet kehittämään vastalääkettä virukselle. Kira Walker on 17-vuotias lääketieteenopiskelija, joka elää tuossa maailmassa. Kun Kira saa tietää, että hänen ystävänsä on raskaana, Kira päättää tehdä mahdottoman: hän päättää löytää parannuskeinon voidakseen pelastaa sekä ystävänsä vauvan, mutta myös pelastaa koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Mutta kun kaikki vihjeet parannuksesta viittaavat partialseihin, Kiran täytyy päättää, kuinka pitkälle hän on valmis menemään vastauksien hankkimisessa.

Ajatukseni: Partials oli hyvä kirja, todella hyvä. Tämä on muuten ensimmäinen mieskirjailijan kirja, jonka tänä vuonna olen lukenut. Sen jotenkin huomasi tämän kirjan sävyssä, sillä tämä oli vahvasti toiminnallinen ja tieteellinen ja romanssi oli hyvin pitkälle taka-alalla. Ei sillä, että naiskirjailijat eivät dystopiaa/post-apokalyptiikkaa samalla tyylillä kirjoittaisi, mutta jotenkin tässä erotti sen miesmäisen sävyn.

Alussa olin skeptinen. Tämä kirja on kirjoitettu yksikön kolmannessa persoonassa, joka ei alussa minua vakuuttanut, etenkin kun olen lukenut viime aikoina niin paljon minämuotoista kerrontaa. Jotenkin päähenkilö Kira tuntui kovin etäiseltä, kerronta tuntui hirveän raskaalta ja vaikeaselkoiselta, melkein heti alussa tuli rytisevää toimintaa... kaikki nämä saivat minut skeptiseksi, kuinka oikein pystyisin lukemaan melkein 500 sivua tällaista tarinaa.

Mutta sitten, hyvät ihmiset. Sitten kun kerronta alkoi luistaa paremmin, hahmot tulivat selkeämmiksi ja itse tarina alkoi muodostua ja tarkentua, tämä kirja nappasi kyllä mukaansa ja piti minua kynsissään jopa extroihin asti. Minä luin joka ainoan sivun huolella ihan extroja myöten. Ja minä en välttämättä aina jaksa lukea kaikkia extroja, jos minusta tuntuu siltä, että itse tarina antoi ihan tarpeeksi jo. Partials antoi minulle tarpeeksi, mutta koska tarina ja hahmot olivat niin hyvin rakennettuja, halusin saada vielä enemmän tältä kirjalta ennen jatko-osaa.

Partialsit eli keinotekoiset supersotilaat kääntyivät vuosikymmen sitten luojiaan vastaan ja hävittivät heidät RM-viruksen kanssa melkoisen tehokkaasti. Eloonjääneitä on vain muutama kymmentä tuhatta jäljellä, ja he asuvat Long Islandille pakkautuneina. Partialsit katosivat sodan jälkeen, mutta RM tekee tuhojaan vielä tänäkin päivänä. Lapsikuolemien lisäksi ihmisillä on ongelmia politiikassa: kapinallisjärjestö, Kansan ääni, tekee tappavia iskuja hallitusta vastaan ja hallitus yrittää pitää kontrollia yllä kansalaisten keskuudessa. Ihmiskuntaa yritetään pelastaa alentamalla vaadittua raskaaksituloikää 16-vuotiaaseen, mikä saa aikaan kuohuntaa naisten keskuudessa. Poliittista jännitettä lisää yhä elävä syvä viha partialseja kohtaan, jota ruokkii epätoivo ja hiipuva usko tulevasta.

Kira saa kuulla, että hänen ystävänsä Madison on raskaana ja vauvaa odottaa sama kohtalo kuin kaikkia muitakin vauvoja: kuolema. Kira ryhtyy ratkaisemaan RM-viruksen arvoistusta ja haluaa löytää parannuskeinon, vaikka tehtävä vaikuttaa epätoivoiselta. Hän löytää ympäriltään luotettavia ihmisiä, jotka ovat valmiita tarjoamaan auttavan kätensä ihmiskunnan tulevaisuuden puolesta. Kira kumppaneineen päättävät hallituksen tahdon vaistaisesti etsiä ja vangita partialin, koska se vaikuttaa olevan viimeinen vaihtoehto viruksen parantamiseksi. Kira saa hallitukselta viisi päivää aikaa tutkia partialia, Sammia, mutta tajuaa pian Sammin olevan muutakin kuin pelkkä keinotekoinen sotakone. Kira joutuu avaamaan silmänsä ja katselemaan ympärilleen aivan uudella tavalla ja näkemään uudet sävyt tapahtumissa, joita hän ennen piti niin mustavalkoisina.

Kira Walkerissa parasta oli se, että hän ei ollut melodramaattinen. Hän oli terävä, älykäs, tunnollinen ja luotettava, ja minä opin tarinan myötä pitämään hänestä. Hän ei ollut melodramaattinen, hitto vie! Ja juuri siksi minä pidin hänestä niin paljon. Vaikka tilanne olikin kamala, hän pitää jalat maassa ja järjen päässä eikä petä poikaystääänsä Marcusta heti ensimmäisen komean partialin kanssa tai sorru ylenpalttiseen dramatiikkaan. Kira oli looginen hahmo, ja loogisuus ja minä tulemme hyvin juttuun.

Hahmokirjo tässä oli ehdottomasti mielenkiintoinen. Jayden, Madisonin veli, on Long Islandin puolustusjoukkojen komentaja, Haru on Madisonin aviomies, Xochi Kiran paras ystävä ja senaattori Kesslerin adoptiotytär, Marcus Kiran humoristinen mutta kultainen poikaystävä – he kaikki olivat miellyttäviä hahmoja, joiden luonteet tulivat hyvin esille tarinan edetessä. Jaydenin ja Harun motiivi Kiran auttamisessa on tehdä kaikkensa Madisonin eteen, ja Xochi on kapinallinen luonteeltaan ja haluaa tehdä kaikkensa ärsyttääkseen adoptioäitiään ja auttaakseen parasta ystäväänsä. Marcus oli alussa minusta vähän rasittava, mutta loppua kohden paljastui, ettei hän ollut ihan niin yksipuolinen mitä luulin. Jokainen hahmo oli hyvin alustettu ja kehityskäyrä heillä lähti mukavaan nousuun.

Samm, voi Samm. Minä niin pidän hänenlaisistaan monisävyisistä, hyvinrakennetuista hahmoista, joiden motiivit ovat aina kyseenalaistettavissa ja kysymysmerkkinä, mutta he ovat kuitenkin niin kiehtovia ja jännittäviä. Vaikka Samm on käytännössä biologinen kone, partial, hän oli silti niin inhimillinen ja hauska. Tuo keinosotilas heitteli vahingossa jopa vitsejä! Samm ja Jayden olivat monella tavalla niin samanlaisia ja molemmat olivat aivan mahtavia hahmoja.

Minusta on aina mukavaa lukea poliittista jännitettä dystopioissa. Koska kyseessä on nimenomaan dystopiakirja, tarinassa tulisi jollakin tasolla olla mukana sitä poliittista touhua. Tämän kirjan poliittinen jännite oli mielenkiintoista. Jännitettä aiheutti sekä Kansan ääni että partialsit. Oli siistiä alkaa tajuta tapahtumia sitä mukaa kun Kira tuli enemmän tietoiseksi ympärillään olevista epäkohdista. Koko homma jäi tämän kirjan lopussa niin kutkuttavaan tilanteeseen, että käsiäni syyhyttää saada seuraava osa työn alle.

Mutta miksi vain neljä tähteä, kun tämä kirja oli niin hyvä? Koska kirjoitus oli välillä jotenkin tönkköä ja tässä oli paljon sellaista lääketieteellistä selvistystä ja puhetta. Tämän kirjan tähtihetket olivat ehdottomasti kohtauksissa, joissa hahmot keskustelevat keskenään. Keskusteluosuudet olivat niin napakoita ja intensiivisiä, ja asiat, joita hahmot sanoivat täydensivät heidän luonteitaan niin hienosti. Mutta sitten ne muut osuudet, ne ihan normi kerrontaosuudet olivat jotenkin... en tiedä, kuinka sen sanoisin, mutta tönkköjä, eläviä, muttei kuitenkaan niin eläviä. En osaa kuvailla sitä paremmin. Tässä tuli vastaan usean aukeaman mittaisia lääketieteellisiä selostuksia, jotka tuntuivat hieman kuivilta. Kuiva on se sana, jollaista kuvaisin kerronnan välillä olevan.

Lääketieteellisistä kuvioista puheenollen, minä olin aika huolissani, että missaisin olennaisia asioista, koska en ymmärtäisi mistä puhutaan. Olin huolissani, että missaisin RM-viruksesta ne kaikkein olennaisimmat tiedot, kuten viruksen rakenteen, olemuksen, kukaties parannuskeinot, koska en ymmärtäisi niitä lääketieteellisiä termejä ja sanoja. Mutta ei huolta: kirjailija pyrkii selittämään auki kaikki nuo asiat, etteivät olennaiset asiat jäisi lukijalta ymmärtämättä. Tämä oli hyvä, vaikka hankaluuksia teksti siitä huolimatta hieman aiheutti vaikeaselkoisimmissaa kohdissa.

Kokonaisuudessaan siis: todella hyvä kirja, hyvät hahmot, hyvää poliittista jännitettä. Romanssi oli aikalailla taka-alalla, mutta se ei häirinnyt minua ollenkaan. Itse asiassa lälly romanssi etualalla olisi saattanut laskea tämän kirjan pisteitä silmissäni. Minusta kaikki elementit olivat kohdallaan loistavaksi dystopiaksi, vaikka kaiken ymmärtäminen ja hahmottaminen saattoikin tuottaa välillä hieman ongelmia.

Jatko-osa? Erittäin mielellään, kiitos. Haluan kovasti päästä syvemmälle partialsejen touhuun ja saada tuon huiman salaisuuksien vyyhdin selvemmäksi.

Suosittelen tätä kirjaa sellaisille, jotka pitävät ns. ”vakavasta dystopiasta”, joka on kovaa, uskottavaa tavaraa ilman melodraamaa.

Lukunäyte: Luku 4, sivut 33-34

Private Brown rushed toward Kira, grabbing her in a full tackle and dropping her to the ground beside a parked car. ”Stay down!” 

      ”What's going on?”

      ”Just stay down!” Brown pulled out his radio and thumbled the call button. ”Sergent, this is Shaylon. Are you taking fire, over!” 

      The radio crackled; nothing but white noise.

      ”Someone's shooting at us?” asked Kira. 

      ”If I knew that, I wouldn't be asking Jayden,” said Brown and thumbed the radio again. ”Sergeant, do you read? What's your situation?”

      The radio buzzed emptily, Kira and Brown staring at it desperately – an explosion could be an accident, or the Voice, or even Partials, for all they knew. Was this an attack? An invasion? The radio said nothing; then abruptly Jayden's voice tore out of it in a ragged burst of static. 

      ”Site three was rigged to blow! Five men trapped inside – get the medics up here ASAP!”

Partials –trilogia

    0.5 Isolation (2012)

Partials (2012)

Fragments (2013)

Ruins (2014)

Elämä hymyilee niin leveästi

Kuten otsikosta voikin varmasti päätellä, olen todella hyvällä tuulella – ja ihan oikeasta syystä: sain nimittäin töitä! Pääsin ala-asteelle avustajaksi, näillä näkymin koko välivuodeksi. Jee! Happy dance! Siellä koululla nimenomaan haettiin välivuotta viettäviä lukiosta valmistuneita nuoria harjoittelijoiksi. Ihanaa, että annetaan näin hyviä mahdollisuuksia meille välivuotelaisillekin!

Sen lisäksi minulla on todella hyvä fiilis liittyen kaikkeen muuhunkin. Mieli tekee lukea todella paljon ja minulla on pino tolkulla mielenkiintoisia kirjoja odottamassa lukemista. Kissakin on viime aikoina kiskonut söpöilynaruista: aamulla kun herään, kisu tulee pitämään pitkän kehräys- ja puskemissession ja jatkaa niin kauan, että nousen ja laitan sille ruokaa. Tietty pohjimmainen tarkoitus kissalla on se aamupala saada, mutta suloista se silti on :D Nyt on myös liikunnan suhteen niin hyvä tunne, että tekee mieli alkaa harrastaa kunnon hikitreenejä unirytmin ja ihan vain kunnon parantamiseksi.

Voi vitsi, että on niin hyvä mieli työpaikasta ja lukemisesta ja kissasta ja liikunnasta ja kaikesta mahdollisesta. Saan sen kovasti toivomani rytmin päivään ja pääsen hyötymään välivuodesta työnteolla :D

Kaunista ja leppoisaa syksyä kaikille ihanille lukijoilleni ja blogistaniassa surffaaville höppänöille!

~Nina

Tempest - Julie Cross

Nimi: Tempest

Trilogia/sarja: Tempest, #1

Kirjailija: Julie Cross

Kustantaja: Macmillan Children's Books

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 413 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Haastekirja 17/20

Juonikuvaus: Tänään Jackson ja Holly ovat rakastuneet. 

      Huomenna Holly makaa kuolemassa Jacksonin käsivarsilla. 

      Eilen Jacksonin täytyy estää se kaikki. 

      Jacksonilla on salaisuus: hän voi hyppiä ajassa taaksepäin omaan menneisyyteensä. Kun Hollya ammutaan kuolettavasti, Jackson paniikissa hyppää ajassa kauemmas taaksepäin, mitä hän on koskaan ennen hypännyt. Eikä hän voi palata.

      Nyt Jacksonin täytyy löytää keino pelastaa rakastamansa tyttö ennen kuin he ovat koskaan edes tavanneet eikä aika ole hänen puolellaan...

Ajatukseni: Nääh. En tiedä, minulla ei ole hirveästi sanottavaa tästä kirjasta. Sain lukea hyvät 150 sivua ennen kuin tarina sai minut mukaansa ja aloin hahmottaa, mitä oli tekeillä. Mutta sitten viimeisten sadan sivun aikana tulee valtavaa infodumpia ja jotenkin... lopun suuri konflikti ei nyt ollutkaan mikään kovin suuri, vaan aika pliisu.

Jackson Meyer elää vuodessa 2009. Hän on 19-vuotias ja korviaan myöten rakastunut Holly Flynniin. Hänellä on kuitenkin salaisuus: hän on aikamatkaaja ja hän voi palata lyhyitä aikoja ajassa taaksepäin. Aikamatkailuun liittyy paljon erilaisia sääntöjä, joita Jackson on alkanut selvittää ja kartoittaa yhdessä tiedeneron Adam Silvermanin kanssa. Vielä kun ajassa hyppiminen on sellaista pientä kivaa hauskuutta, eräänä päivänä kaksi aseistautunutta miestä tunkeutuvat Jacksonin ja Hollyn huoneeseen ja kaikki muuttuu yhden laukauksen myötä.

Jackson tekee täysin holtittoman hypyn menneeseen ja jumittuu vuoteen 2007. Menneisyydessä hänelle alkaa selvitä salaisuuksien vyyhti, johon hänen isänsä ja perhelääkärikin liittyvät. Jackson saa tietää, että aikamatkaaminen on suuri riski maailman tulevaisuudelle. Koko sotkun eri puolilla taistelevat CIA, pahat aikamatkaajat ja Jackson, jota kiskotaan hihasta molemmille puolille. Mutta Jackson ei voi olla varma, kehen luottaa ja kuka haluaa estää tulavaisuuden totaalisen tuhon. Samalla Jacksonin täytyy yrittää keksiä keino pelastaa Holly, joka joutuu aina tahtomattaan mukaan tuohon vaaralliseen touhuun.

Joo-o. Juuri tämän takia olen lykännyt tämän kirjan lukemista. Tämä osoittautui juuri niin monimutkaiseksi ja sekavaksi, kun odotinkin/pelkäsinkin. Tässä puhutaan kokohypyistä ja puolihypyistä ja rinnakkaisulottuvuuksista ja vaihtoehtoisista todellisuuksista ja erilaisista tulevaisuuksista ja ilkeistä ajan vihollisista ja sen sellaisista. Minulla on sellainen jonkinlainen näppituntuma näistä tapahtumista ja olen suurin piirtein nyt perillä siitä, missä mennään, mutta hämilläni vielä olen.

Minä tosiaan en ihan heti tajunnut tämän kirjan ideaa. Tässä on hirveästi kaikennäköistä meneillään koko ajan, että ihan sellaisella aivot narrikkaan -tuulella tätä ei voi lukea. Minulla on ristiriitaisia tunteita: tämä oli hyvä kirja, kun tämä tarina vihdoin lähti liikkeelle, mutta toisaalta ei tämä maata merelle heitä. Aikamatkailu on sinänsä mielenkiintoinen käsite, koska siihen voi sekoittaa sopivan verran tiedettä, mutta myös mielikuvitusta ja ripauksen fantasiaakin.

Minä tavallaan pidin kaikista hahmoista. Ajattelin, että olisi ihan erilaista lukea tarinaa miespuolisen protagonistin näkökulmasta. Muttah, ei se sitten ollutkaan niin erilaista. Jackson oli mukava, täyspäinen päähenkilö, jolla on sydän paikallaan ja hän käytti – onneksi – yläkerran aivoja alakertaa enemmän. Mutta toki kun nuori jantteri hän oli, tuhmia esileikkejä tässäkin kuvailtiin, tosin muodossa k-16. Jacksonin ja Hollyn romanssi oli se, joka tätä tarinaa aika isolla voimalla eteenpäin ja se oli ihan jees. Muttah... jotenkin... en tuntenut sellaista vetoa heidän välillään. Holly jäi harmillisen etäiseksi hahmoksi, vaikka ihan kiva hänkin oli.

Kaikkein paras hahmo oli kuitenkin Adam Silverman, Jacksonin uskollinen vasen käsi. Hänen Jackson-jos-joudut-menneisyyteen-ja-kohtaat-menneisyyden-minäni-niin-anna-hänelle-tämä-latinaksi-kirjoitettu-lappu-niin-hänkin-tietää-missä-mennään–asenteensa oli aika hauskaa luettavaa. Lisää haluan myös tietää Jacksonin isästä, koska vaikka hän pitikin poikansa puolia, en osannut arvella hänen motiivejaan.

Juonellisesti tämä kirja tosiaan vilisti hurjasti eteenpäin kaikilla tuhannella jalallaan. Tässä oli välillä oikein kunnon infodumpia, joka pisti sekä pännimään että sai hämilleen samaan aikaan. Piti vähän kerrata muutamaan otteeseen noita tietoiskuja. Toiseksi minua hämmensi kaikki nuo erilaiset ”aikamatkustustermit”, joiden merkitykset olisivat pysyneet ehkä paremmin mielessä, jos olisin kirjoittanut ne paperille muistiin. Mutta aikamatkustus oli tässä kaikesta huolimatta aika mielenkiintoinen konsepti, kunhan siitä perille suunnilleen pääsee.

Eipä minulla muuta sanottavaa ole. Tämä kirja oli kokonaisuudessaan ihan mukava, hahmot olivat ihan sympaattisia, mutta ei nyt niin rakastettavia (paitsi Adam), juonikuviot olivat monimutkaisia, infodumpia löytyy ja... sellaista. Jatko-osan voisin joskus lukeakin. Ei kai tässä sitten muuta.

Mukavaa iltaa kaikille.

Lukunäyte: Luku 3, sivu 28-29

I sucked a breath, knowing I was in over my head. Defeated. Holly's hands froze on the knob, her back now pressed against the door. 

      The short guy help up one hand and kept the other one over his eyes. 'No... not yet. Only if he jumps.' 

      Jumps where? Now my heart was really thudding. They couldn't possibly know about... could they? 

      I took a large step backwards, but tripped on the lamp now lying on the floor, and felt something catch around my ankle. Once again my feet went out from under me.

      A booming sound rang in my ears, followed by Holly's scream. Then everything seemed to stop – my heart, my breath... time. 

      Holly fell to the ground and I wanted to shout, to drop down beside her, but the second the seeping red blood started to show through her robe, I jumped. This time, I couldn't seem to control it.

      But right before everything turned black, I saw it. Her chest rose and then fell again. She was alive and I just left her there.

Tempest –trilogia

    0.5 Tomorrow is Today (2011)

Tempest (2011)

Vortex (2013)

Timestorm (2014)

Illallinen vampyyrin kanssa - Abigail Gibbs

Nimi: Illallinen vampyyrin kanssa

Alkuteos: Dinner with a Vampire

Trilogia/sarja: The Dark Heroine, #1

Kirjailija: Abigail Gibbs

Kääntäjä: Kari Koski

Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2013, Otava)

Sivuja: 540 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ☆☆☆☆☆

Juonikuvaus: Violet Lee joutuu kammottavan verilöylyn silminnäkijäksi keskellä öistä Trafalgar Squarea. Vampyyrit ovat kohdanneet metsästäjänsä ja tehneet heistä selvää. Nyt he vievät Violetin mukaansa maailmaan, jollaisesta hän ei ole osannut edes uneksia. 

      Kauniit, joutilaat pedot elävät kartanossaan kuin jollain toisella aikakaudella: viini virtaa ja silkki kahisee. Peloissaan Violet yrittää paeta, mutta hänellä on yhtä suuret mahdollisuudet kuin antiloopilla leijonalaumassa. Lopulta hän taipuu jäämään, jotta hauras rauha ihmisten ja vampyyrien välillä säilyisi rikkumattomana. (Kuvaus Risingshadow-sivustolta.)

Ajatukseni: Jouduin miettimään muutaman päivän, kirjoittaisinko tästä kirjasta vai en, koska ajatukseni tästä eivät olleet mitenkään positiivisia. Oikeastaan kiehun, kun mietin tätä kirjaa. Yleensä en pidättele mielipiteideni kanssa ja olen valmis puhumaan suuni puhtaaksi kirjasta kuin kirjasta, mutta tämä kirja on eräänlainen poikkeus: ensinnäkin koska kirjailija oli niin nuori ja toisekseen koska tämä kirja on saanut alkunsa Wattbad-sivustolta. Kirjoitan tästä kuitenkin samalla tavalla kuin kaikista muistakin tähän astisista. Kerron jo nyt alkuun, että minä en tosiaan pitänyt yhtään tästä kirjasta ja jos olet fani, saatat olla hyvinkin eri mieltä kanssani. Yritän kuitenkin nyt asiallisesti selvittää, miksi lukukokemukseni oli niin negatiivinen.

Illallinen vampyyrin kanssa on eräänlainen sensaatio: Abigail Gibbs oli 14-vuotias aloittaessaan tämän kirjoittamisen Wattbad-sivustolla ja jatkoi kirjoittamista kolme vuotta. Tarina oli menestys ja se oli saanut yli 17 miljoonaa sivunlatausta ja tuhansia kommentteja. Lopulta tarinasta kiinnostuivat myös kustantamot. HarperCollins ehti kilpajuoksussa ensimmäiseksi, ja voilà, näin saimme Illallisen vampyyrin kanssa.

Juonellisesti tämä kirja ei ole mitenkään huikea, vaan täynnä ristiriitaisuuksia, epäkohtia ja aukkoja. Tarina alkaa siitä, kun 17-vuotias Violet Lee todistaa Trafalgarin aukiolla Lontoossa joukkomurhan, kun kuusi yli-inhimillisen kaunista nuorukaista teurastaa silmänräpäyksessä 30 miestä. Sitten Violet kopataan mukaan vamppien maailmaan, jossa hän joutuu elämään yhdessä monenkirjavan vampyyripoppoon kanssa poliittisena vankina. Hänelle annetaan kaksi vaihtoehtoa: joko hän päättää itse muuttua vampyyriksi tai elää ihmisenä vamppien joukossa.

Muutamia epäkohtia: miksi metsästäjät ja vampyyrit kohtaavat keskellä Lontoon keskustaa ilman näkösuojaa, paikassa, johon kuka tahansa saattaisi vahingossa astella? Se siitä piilossa pysyttelemisestä. Miksi vampyyrit eivät vain päästäneet Violetia lähtemään? Mikä pakotti heidät pitämään hänet vankina? Miksi on Violetin päätös muuttua itse? Tässä oli valtava määrä ristiriitaisuuksia, joita ei uskottavasti onnistuttu selittämään kirjan loppupuolella, kun kaikki heitettiin äkkiä päälaelleen ja kohtalo astui peliin.

Violet oli ärsyttävä sukka, joka kaiken tapahtuneen jälkeen loikkasi pahoinpitelijänsä kaulaan. En millään saata hyväksyä tällaista. Kirjailija yritti kovasti tehdä Violetista rääväsuista sankaritarta, mutta sen sijaan minä sain hänestä todella ylimielisen ja itsekeskeisen kuvan. Violetissa ei ollut mitään, mistä oikeasti pidin. Hän huorittelee, lutkittelee ja katsoo jokaista saman sukupuolista nenänvarttaan pitkin. Charity, yksi Kasparin seksikumppaneista, sai todella ikävää tylytystä Violetilta: Violet haukkuu Charityä huoraksi, vaikka tämä luulee olevansa parisuhteessa Kasparin kanssa. Mikä tekee Charitystä huoran? Violet ei ole itse yhtään sen parempi. Tätä sanotaan slut shamingiksi, ja olen niin kyllästynyt lukemaan tyhjänpäiväistä tyttödraamaa huoritteluineen ja lutkitteluineen.

Jokaisen hahmon moraalinen kompassi osoitti suoraan helvettiin. Ylipäätään Kaspar ja Fabian olivat molemmat kamalia. Fabian oli Jacob Black. Aluksi poika oli herttainen ja mukava, mutta sitten kun Violet/Bella alkaa nojautua enemmän toisen kaksilahkeisen suuntaan, vetää jätkä koko palkokasviviljelmän nenäänsä, ja taas huoritellaan. Tyypit ovat useita satoja vuosia vanhoja, mutta he käyttäytyvät kuin pilalle hemmotellut pikkumaiset teinit? He eivät vuosisatoihin ole oppineet vieläkään käytöstavoille? Huokaus. 

Ja sitten on Kaspar. On ihan hyvä, että vampyyrit kuvataan hirviöinä, mutta niitä hirviöitä ei kannata sitten romantisoida. Jos kirjoittaa murhaavia ja raiskaavia hirviöitä, pitäköön ne sellaisina ilman mitään äkkinäisiä 180-asteisia parannuksia. Miten Violet voi kaiken sen jälkeen, mitä Kaspar on tälle tehnyt, vielä rakastua tähän? Tukholma-syndrooman vaihtoehtohan pyyhittiin kirjassa pois kaikella mahdollisella kohtalopölinällä. Kaspar yritti raiskata Violetin, ahdisteli tätä seksuaalisesti jatkuvasti, pahoinpiteli henkisesti ja fyysisesti, kohteli tätä kuin roskaa, puhutteli tätä todella alentavasti, ja kaikesta tästä huolimatta Violet rakastuu tähän. Mitä ihmettä tämä on? Miksi Kasparin raiskausyritys painetaan villasella, mutta kun Crimson yritti samaa, hän on niin pahis? Kaspar teki kaiken pahan vain silkasta muiden satuttamisesta saamastaan nautinnosta. En kyennyt suurin surminkaan pitämään hahmosta. Ansaitsisi tulla naulatuksi munistaan kaktukseen koko tyyppi.

Ei ole yllätys, että tätä luki kuin Twilight -fanfictionia, koska siitähän Gibbs oli innostuksensa saanut. Omien sanojensa mukaan Twilightissa ei ollut hänen mielestään riittävästi verta ja suolenpätkiä, joten hän päätti kirjoittaa oman fanfictionin näiden kanssa. Tässä kirjassa oli jopa suoria lainauksia Twilightista ja kohtauksia, jotka ovat täysin samoja vain eri hahmoilla. Ja minähän en tosiaan sitten yhtään tykkää Twilightista, joten tämä sai minut kiristelemään hampaita. Mutta Twilight ei ollut ainoa, josta tämä kirja oli ottanut mallia, myös Black Dagger Brotherhood oli kokenut kopioimisen karvaan kolahduksen: koko tapahtumaympäristö ja yksityiskohdat olivat kuin suoraan tuosta sarjasta. Minusta tässä kirjassa ei vain ollut mitään ainutlaatuista tai edes erilaista kuin missään muussakaan samankaltaisessa tarinassa. Kopioiminen? Not cool.

Gibbsin nuori ikä paistaa kirjoituksesta kokemattomuutena, kömpelyytenä ja naiiviutena. Mutta kirjoitusta enemmän minua ärsytti käännös. Tämän kirjan käännös oli niin kämänen! Tuli useaan otteeseen mietittyä oliko kääntäjä laisinkaan perillä suomen kielen kielioppisäännöistä tai mistään muustakaan. Kirjan alkupuolella ihmettelin moneen otteeseen kääntäjän käyttämiä kummallisia sanamuotoja, lauserakenteita, pilkut suorastaan kirkuivat poissaoloaan ja tekstissä vilisi kielikukkasia siellä täällä. Teksti kuitenkin paranee loppua kohden. Minusta myös tuntui kuin Gibbs ei olisi osannut päättää, kirjoittaako nyt YA- vai NA-kirjaa. Gibbs yrittää liian kovasti kirjoittaa ronskeja seksuaalisia kohtauksia, mutta ei ilmiselvästi ymmärrä, mistä puhuu. Hän ei myöskään ymmärrä, kuinka loukkaava tämä kirja voi olla niille, jotka todella ovat joutuneet seksuaalisen ahdistelun/pahoinpitelyn kohteeksi. En ihmettele, miksi Gibbs on saanut tästä hyvästä niin monien lukijoiden vihat niskaansa. Ei kannata leikkiä tulella, jos ei ymmärrä seurauksia, niin sanoakseni.

Tämän kirjan rakenne oli aivan levällään. Oli melko selvää, että alkuperäinen idea tässä tarinassa oli se, että ihmistyttö tempaistaan vampyyrien maailmaan ja hän kohtaa mustasydämisen vamppipojan, jota tyttö alkaa parantaa ja heidän välilleen kehkeytyy romanssi. Mutta vuosien ja yksittäisten lukujen julkaisemisen myötä Gibbs tuli toisiin ajatuksiin tarinankulun suhteen ja yritti lihottaa sitä ja lisätä kerroksia maagisempaan suuntaan. Tämän huomasi erityisesti siinä, että kaikki se ulottuvuushöpinä ja ennustus etc. tulivat aivan puskan takaa ilman mitään alustusta ja ennakoivaa johdatusta.

Illallinen vampyyrin kanssa oli juuri sitä, mitä se Internetissä alun perin oli: monien vampyyritarinoiden sekainen fanfiction, joka on printattu ja sidottu kirjaksi. Tätä tarinaa ei koskaan kirjoitettu varsinaiseksi kirjaksi eikä Gibbs mielestäni ollut todella miettinyt tarinaa kokonaisuutena eikä laatinut kunnon juonikaaviota, jossa on selkeä tarinankulku ja järkevä loppu, vaan tämä on kolmen vuoden aikana pala palalta netissä julkaistu fanfiction, jonka julkaisujen aikana Gibbsin mieli on ehtinyt muuttua useaan otteeseen. Minusta tämä eteni ihan miten sattui eikä tässä ollut päätä eikä häntää.

Koen myös, että kustantaja teki väärin tämän suhteen. Gibbs on eräällä tavalla HarperCollinsin uhri. Tämän julkaisun takana on vain ja ainoastaan yksi motiivi: rahanahneus. Dinner with a Vampire oli erittäin suosittu Wattpadissa. Gibbs ei kuitenkaan saanut kannettua tarinaansa loppuun asti ilman motivaatiota; tässä vaiheessa estradille astui HarperCollins, joka tarjosi nuorelle kirjoittajalle kuusiosaisen sopimuksen. Kustantaja katsoi, että koska tarinalla oli netissä niin paljon lukijoita ja tarina oli melkein saatettu päätökseen, oli ilmiömäisen helppoa vain tarjota sopimusta, tulostaa jo kirjoitetut luvut, odottaa loppua tarinasta ja alkaa rahastaa sillä – tokihan fanit nyt tarinan lopun halusivat saada selville, joten heidän täytyi ostaa kirja sen nimissä. On toki hienoa, että nuori kirjoittaja sai sopimuksen, mutta tässä tapauksessa hommassa haiskahtaa ainoastaan halu lypsää rahaa.

Kirja kaipasi kirkuen editointia. Tätä kirjaa olisi voitu lyhentää reilulla kädellä ainakin 200 sivua eikä itse tarina olisi kärsinyt siitä millään tavalla. Se olisi voinut tehdä tästä rakenteellisesti ja juonellisestikin paremman. Jos tämän kirjan takana olisi ollut puhtaat aikomukset kustantamon osalta, he olisivat kehoittaneet Gibbsiä selkiyttämään aikomuksiaan juonen suhteen, karsimaan siitä pois kaikkea sitä ylimääräistä krääsää ja kirjoittamaan tarinan kokonaan uudelleen. Sillä tavalla olisi ajettu Gibbsin etua – hän olisi kasvanut kirjailijaksi ja oppinut kirjan rakennetta, kokonaisuudenkuvan tärkeyttä ja selkeää hahmotelmaa – mutta kustantamo olisi siitä huolimatta saanut rahansa. Tällaisenaan tämä ei ollut valmis. Kustantajan piti kuitenkin kiirehtiä, ettei nettilukijat ehtineet siirtyä muihin tarinoihin.

”The sexiest romance you'll read this year” oli lause, jolla Illallista vampyyrin kanssa mainostettiin. Tämä karmii minua. Onko tämä todella sitä, mitä pidetään romanttisena tai seksikkäänä nykymaailmassa? Onko raiskaus, pahoinpitely, seksuaalinen ahdistelu tai uhkailu todella jotain sellaista, mitä nykymaailma ihannoi jotenkin haluttavana? En käsitä. Minä en näe niissä mitään romanttista. Gibbs oli neljätoistavuotias aloittaessaan tämän kirjoittamisen. Tällainen teksti on siis jotakin sellaista, mikä teinitytön mielessä yhdistyy sanoihin romantiikka ja seksikkyys. Minusta tämä on niin pelottavaa ja karmivaa. Kuvastaa hyvin nyky-yhteiskuntamme ihanteita ja arvoja. Ja ei, tämä ei ole seksikkäin romanssi, mitä tänä vuonna olen lukenut.

Minä en nauttinut tämän kirjan lukemisesta yhtään. Suoraan sanottuna vereni kiehui lukiessani erityisesti romanssia Violetin ja Kasparin välillä. Teenpä yhden asian selväksi: minä en voi sietää seksuaalisen ahdistelun, pahoinpitelyn ja raiskauksen vähättelyä ja romantisointia. En yksinkertaisesti siedä sellaista. Nämä löivät viimeiset naulat arkkuun tämän kirjan lukukokemukselleni ja siksi en antanut tälle yhtään ainoatakaan tähteä. Nämä seikat ovat minun kohdallani tappotuomio kirjalle.

Tämä on minun mielipiteeni tästä kirjasta. Painotan vielä, että nimenomaan minun mielipiteeni eikä kenenkään tarvitse olla kanssani samaa mieltä. Sanani saattavat kuulostaa jyrkiltä, mutta näin minä ajattelen. Tämä kirja on saanut hyvin paljon positiivista palautetta ja se on tietenkin hienoa, mutta minulta sitä ei irtoa. Jokainen muodostakoon oman mielipiteensä.

Lukunäyte: Luku 2, Violet, sivut 21-22

”Helvetin kytät”, Kaspar ärähti. ”Odottakaa tässä”, hän määräsi ja tuuppasi minut eteenpäin, suoraan erään toisen miehen eteen. ”Fabian, huolehdi sinä tästä typystä.”

      Toisen kerran tuona yönä iskeydyin jotakin kiinteää vasten. Hänkin oli kylmä ja kavahdin taaksepäin kuin minua olisi pistetty, niin että keikahdin kohti jalkakäytävän vieressä olevaa katuojaa. Mutten koskaan osunut maahan asti. Vilkaisin käsivarttani, johon kesken ilmalennon oli tarttunut melkein yhtä kalpea käsi kuin omani.

      ”Älä kaadu”, lempeä ääni sanoi. Seurasin käsivartta katseellani täysin pyörällä päästäni, kunnes kohtasin säteilevät, taivaansiniset silmät. Sama poika, joka oli loikannut ylitseni Trafalgarin aukiolla, katseli minua hieman huvittuneena. Lyhyen, naurettavalta tuntuvan hetken ajan ihastelin hänen vaaleita, sotkuisia hiuksiaan ja lihaksikasta rintaansa, joka näkyi juuri ja juuri napittamattoman paidan kaula-aukosta, ennen kuin palasin järkiini ja kiskaisin käteni pois kauhistuneena ajatuksistani. Hän ei kuitenkaan ollut milläänsäkään.
      Minä kyyristyin oikein pieneksi ja hankasin käsiäni ja ranteitani takkiin siitä kohdasta, mistä hänen verentahrimat kätensä olivat koskettaneet minua. Hän katsoi minua otsa rypyssä kun peräännyin, käsi yhä ojennettuna.

The Dark Heroine –sarja

Dinner with a Vampire | Illallinen vampyyrin kanssa (2012/2013)

Autumn Rose (2014)