Life As We Knew It - Susan Beth Pfeffer

Nimi: Life As We Knew It

Trilogia/sarja: Moon Crash Series/The Last Survivors, #1

Kirjailija: Susan Beth Pfeffer

Kustantaja: HMH Books

Julkaisuvuosi: 2006

Sivuja: 337 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★☆☆☆☆

Haastekirja 16/20

Juonikuvaus: Kun meteoriitti osuu kuuhun, iskun voimasta se siirtyy lähemmäs maata. Tulee tulvia, hyökyaaltoja, maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia, myrskyjä. Kaupunkeja tuhoutuu, ihmisiä kuolee kylmään, tauteihin, nälkään. Maailmanloppu on koittanut. 

      Kuusitoistavuotias Miranda Evans ja hänen perheensä yrittävät parhaansa selvitä tässä uudessa maailmassa, jossa jo pelkkä päivästä selviytyminen on saavutus. Kaikki se, mikä oli ennen itsestäänselvyys on nyt muuttunut elintärkeäksi. Perheen täytyy vetää yhtä köyttä selviytyäkseen rankoista ajoista ja yrittää olla menettämättä toivoa tulevasta.

Ajatukseni: Tämä on niitä kirjoja. Niitä, jotka pyllistävät julkisesti logiikalle, järjelle, faktoille, realismille, luonnontieteille, ihan kaikelle. Niitä, joissa kirjailija tunkee tarinaan todella röyhkeästi ja loukkaavasti omaa arvomaailmaansa. Niitä, jotka yrittävät olla ah, niin syvällisiä ja sydäntäsärkeviä, mutta epäonnistuvat surkeasti. Tiedättehän, juuri niitä kirjoja.

Kerran monta vuotta sitten tutustuttuani K. A. Applegaten Remnants -sarjaan näin painajaista, että kuu oli putoamassa taivaalta ja oli minun tehtäväni valita 88 selviytyjää avaruussukkulaan. Kun törmäsin tähän kirjaan talvella Goodreadsissä, muistin painajaiseni. Kansi kiehtoi minua siinä määrin, että päätin tilata tämän.

Tunnustan, että siitä puolivälistä eteenpäin aloin skippailla sivuja lukien muutaman päiväkirjamerkinnän aina sieltä täältä. Miksi? Koska tässä kirjassa ei tapahdu yhtään mitään ja jokainen merkintä vain toistaa itseään, tyyliin ”me söimme, elämä on perseestä, söimme taas, riitelin äitin kanssa, elämä on niin perseestä, nyyh”. Life As We Knew It ei ollut mitään muuta kuin kuusitoistavuotiaan protagonistin ulinaa päiväkirjan sivuilla siitä, miten kamalaa on kun hän ei saa syödä, mitä haluaa ja miten paljon haluaa, miten hän ei ikinä vedä pitkiä kalsareita jalkaansa ja miten surkeaa ja perseestä elämä on. Siinä se. Ei. Mitään. Muuta.

Meteoriitti osuu kuuhun. Okei, sitä tapahtuu jatkuvasti, siksihän kuun pinta on täynnä kraatereita. Mutta tässä kirjassa kuusta hajoaa neljäsosa vekeen ja nuo palaset katoavat kuin pieru saharaan. Tuon iskun voimasta kuu lennähtää lähemmäs maata aiheuttaen valtavia luonnonkatastrofeja pitkin maata: tulvia, hyökyaaltoja, tsunameja, maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia, ukkosmyrskyjä, kaikkea vain mitä kuvitella saattaa.

Ihan näin rumasti sanottuna, mutta kui vitussa mitkään noista voi edes tapahtua ja millä tavalla ne ovat kytköksissä kuuhun? En ole mikään astronomi tai edes valtaivan hyvä luonnontieteissä, mutta olen aiheesta kiinnostunut ja huomaan kyllä, kun kirjassa pidetään aivan törkeän rumat turpaanpieksäjäiset kaikelle tieteelle ja logiikalle ja mille vielä. Tämä kirja pistää niin häpeilemättä menemään kaiken järjen, ettei mitään rajaa. Olen suoraan sanottuna pöllämystynyt, miten kirjailija on tarinansa rakentanut. Ja minua suututtaa!

Mikään kärpäsen paskan kokoinen meteoriitti ei helvetti vieköön ole lennättämässä kuuta pois sen kiertoradalta! Siihen hommaan tarvittaisiin, meteoriitti, joka on vähintään samankokoinen kuin kuu itse, ja kun sellainen iskee voimalla kuuhun, koko kivenmurikka menisi täysin palasiksi ja me saisimme kuunpalasia niskaamme. Tietenkin nämä palaset tuhoaisivat luonnollisesti myös meidän planeettamme. Luonnollisesti. Ei kuu ole mikään Newtonin kehto, jossa yksi pallero pistää liikkeelle toisen ja niin edelleen. Ei se toimi niin!

Tässä tarinassa kaikki tietävät, että törmäys on tulossa, mutta kukaan ei uskonut sillä olevan sellaisia seurauksia. Anteeksi mitä? Eikä kukaan maailman astronomi, tiedemies, NASA tai kukaan ole katsonut, että tällaista saattaisi tapahtua. Mitä helvettiä? Kukaanko ei ole ottanut yhtään asioista selvää? Kukaan ei ole ottanut selvää meteoriitista, laskenut sen kokoa, sen mahdollisesti aiheuttamaa tuhoa, onko siitä haittaa maalle ja niin edelleen? Voi jumalauta...

Kuu ja aurinko tunnetusti hallitsevat vuorovesiä (kuu enemmän kuin aurinko, mutta molemmilla on vaikutus). Jos nyt oikein yritetään katsoa sormien läpi tuota täyttä sontaa siitä, että meteoriiti on heilauttanut kuun lähemmäs maata, niin viimeistään siinä vaiheessa kun kirjailija yrittää uskotella kuun hallitsevan myös kaikkia muita hiivatin luonnonvoimia, minä olen valmis polttamaan kirjan noitaroviolla. Pfeffer todella väittää, että kuun takia tulee hyökyaaltoja, tornadoja, ukkosmyrskyjä, lumimyrskyjä, maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia ja kaikkea mahdollista muuta. Yellowstonen supertulivuori purkautui, koska kuun vetovoima sai painovoiman toimimaan jotenkin oudosti ja seurauksena on vähän tuhkaa ilmassa. Yhtäkkiä keskellä Pohjois-Amerikkaa puhkeaa malariaepidemia. Miten... Miten ihmeessä kirjailija voi olla tuollainen puusilmä ja yrittää uskotella tällaisten asioiden tapahtuvan kuun takia... Tämä on niin kivuliasta järjelle, että minun tekee mieli mennä nurkkaan itkemään, oikeasti.

Minä en vain saata alkaa selvittämään kaikkea tätä aivopierujen määrää, en oikeasti, koska minua turhauttaa niin paljon. Tämä kirja vei kaikki mehut minusta. Sanat eivät riitä kuvaamaan tunnetilaa, jonka vallassa olen. Jokainen, jolla on edes puolikas aivosolu päänupissaan varmasti ymmärtävät, miten järjetön tämä kirja on.

Kyllähän minä tiedän, mikä tässä on homman nimi. Pfeffer halusi kirjoittaa kirjan siitä, miten maailma muuttuu katastrofipesäkkeeksi, jossa teinityttö yrittää selviytyä. Mutta hänellä ei ollut hevonhaisua siitä, miten kirjoittaa realistisesti maailmanloppua. Hän yritti keksiä alkupisteeksi jotakin sellaista, mitä ei vielä ole keksitty, ja voilà! lopputulos on tämä – täysin älyvapaa.

Minä vihasin Miradaa aina enemmän jokaista päiväkirjamerkintää myöten. Oli valtaisa virhe kirjailijalta kirjoittaa tämä päiväkirjamuotoon. Kirjoitus ei ollut yhtään teinimäistä eikä siinä ollut mitään persoonallista tai henkilökohtaista, vaan se oli täysin tunteetonta selontekoa. Kaikkein ironisinta tässä ”maailmanlopunkuvauksessa” oli se, että vaikka tässä tapahtui niin hirmuisia asioita, niin silti tässä ei tapahtunut yhtään mitään. Jokainen merkintä oli tasan sitä yhtä ja samaa ruikutusta. Ihmisiä kuolee nälkään ja tauteihin ja mihin vielä, mutta Mirandan perhe säilyy ehjänä eikä päähenkilö perheineen joutuneet koskaan oikeasti selviytymään. Oli niin surullisen tuskaisaa käydä läpi vuoden mittainen ajanjakso 16-vuotiaan silmin, etenkin kun tämä ei tehnyt mitään muuta kuin märisi ja inisi ja valitti ja ulisi sitä miten perseestä kaikki on. Mirandalla ja hänen perheellään on oikeasti luksusoltavat, etenkin kun jopa perheen kissa selvisi ilman mitään ongelmia. Miranda ei välittännyt hittoakaan, miten muu maailma ja muut ihmiset selvisivät. Hän sanoikin, ettei häntä kiinnosta. Kaikki pyöri vain hänen napansa ympärillä, kun hän itki sitä, ettei ole saanut suklaakeksejä aikoihin. Cry me a river.

Kirjailija ilmiselvästi vihaa George W. Bushia ja kristittyjä. Pfeffer projektoi omia arvojaan tarinaan niin räikeästi, että se on todella loukkaavaa. Mirandan äiti haukkuu nimeltämainitsematonta, maatilan Texasissa omistavaa predenttiä, pahaksi ja ilkeäksi ja toivoo miehen kuolevan. Ei tarvitse paljoa miettiä, kuka tuo pressa on! Minäkään en liiemmin Bushista pidä, mutta en minä siitä kirjaa kirjoittaisi ja haikkuisi tyyppiä sitä kautta! Lisäksi Pfeffer kuvaa kristityt jonain aivopestyinä kulttihulluina, jotka ovat valmiita heittäytymään kalliolta Jumalan nimeen. Itse asiassa kriisitilanteen tullen ihmiset hakeutuvat lähemmäs uskontoja ja kirkkoja, koska ne a) tarjoavat ruoka-apua ja suojaa ihmisille ja b) koska uskonto tarjoaa lohtua ja turvaa. Katastrofitilanteessa ihmiset ovat enemmän taipuvaisia uskomaan kuolemanjälkeiseen elämään, koska se tuo enemmän lohtua kuin pelkkä tyhjä tuntematon kuolema. Nih. Mutta Pfeffer oli jokaisen uskovaisen kuvannut sekopäisenä hihhulina.

Ainoa asia, missä tämä kirja onnistui täydellisesti oli se, että Pfeffer osoitti kuinka perkeleen kädettömiä ihmiset ovat ilman marketteja ja sähköä. Ei kertaakaan yhdelläkään hahmolla käynyt mielessä ottaa selviytymistä omiin pikku kätösiin ja oikeasti tehdä jotakin sen puolesta. Miranda perheineen asuu metsän lähellä, mutta kertaakaan he eivät käy esimerkiksi marjoja poimimassa tai sienestämässä tai edes metsästämässä eikä kenelläkään käy mielessä käydä vaikka kalastamassa sapuskansa. Ja he väittävät, että heillä on nälkä. Jos on riittävän nälkäinen, eloonjäämisvietti puskee pintaan niin vahvasti, että ihminen syö vaikka toisen ihmisen. Kaikki olivat niin hiivatin kädettömiä tässä kirjassa!

Tämä kirja sai minut täysin uuvuksiin. Vaadinko ihan todella liikaa, jos haluan asioiden käyvän järkeen ja että kirjailija ottaisi edes vähän selvää asioista? Olenko liian vaativa lukija, jos toivon etteivät kirjailijat vetäisisi ”faktoja” sokkona muropaketista vaan tekisivät taustatutkimusta ennen kuin aloittavat projektinsa? Voiko niin olla? Ehkä. Mutta minä vain olen järkiperäinen ihminen, joten en osaa ohittaa täydellisiä aivopieruja. On eri asia, jos tarina sijoittuisi johonkin fantasiamaailmaan, mutta kun tarina sijoittuu tähän meidän maailmaamme, jossa tiede vallitsee, niin en minä vain osaa ohittaa näitä juttuja.

No, niin tai näin, en tykännyt tästä kirjasta yhtään. En aio lukea jatko-osaa. Ennen tätä haastetta minulle oli suoranainen pakkomielle lukea aina kaikki sarjat ja trilogiat loppuun, mutta nyt haasteen aikana on vastaan tullut yhden jos toisenlaisia floppeja, joiden jatko-osia en vain saata lukea. Tämä kirja on yksi niistä suunnattomista flopeista. Et menetä yhtään mitään, jos jätät tämän lukematta.

Lukunäyte: TWO, May 18, sivut 25-26

And then, out of nowhere, was the president. Mom hates him like she hates Fox News, but she sat there transfixed. 

      ”I am broadcasting to you from my ranch in Texas,” the president said. ”The United States has suffered its worst tragedy. But we are a great people and we will place out faith in God and extend a helping hand to all who need us.”

      ”Idiot,” Mom muttered, and she sounded so normal we all laughed. 

      I got up again and tried the phone with no luck. By the time I got back, Mom had turned the TV off.

      ”We're fine,” she said. ”We're well inland. I'll keep the radio on, so if there's any call for evacuation, I'll hear it, but I don't think there will be. And yes, Jonny, you have to go to school tomorrow.” 

      Only this time we didn't laugh.

      I said good night and went to my bedroom. I've kept the clock radio on, and I keep hearing reports. The tides seem to have pulled back from the East Coast, but now they're saying the Pacific is being affected also. San Francisco, they say, and they're afraid for LA and San Diego. There was one report that Hawaii is gone and parts of Alaska, but no one knows that for sure yet. 

      I looked out my window just now. I tried to look at the moon, but it scares me.

Moon Crash Series/The Last Survivors –sarja

Life As We Knew It (2006)

The Dead and the Gone (2008)

This World We Live In (2010)

The Shade of the Moon (2013)

Switched - Amanda Hocking

Nimi: Switched

Trilogia/sarja: Trylle, #1

Kirjailija: Amanda Hocking
Kustantaja: Pan Macmillan

Julkaisuvuosi: 2010 (tämä versio 2012)

Sivuja: 293 + 40 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★☆☆☆☆

Juonikuvaus: Wendystä on aina tuntunut siltä, ettei hän kuulu joukkoon. Hän ei tulee toimeen ihmisten kanssa, hänet on erotettu tähän asti jokaisesta koulusta ja ainoat, jotka tuntuvat olevan hänen puolellaan ovat hänen isoveljensä ja tätinsä. 

      Mutta kun salaperäinen ja komea Finn Holmes kertoo Wendylle totuuden hänen syntyperästään, kaikki palaset loksahtavat paikoilleen: Wendy on vaihdokas ihmisperheessään ja hänen todellinen verenperintönsä on peikkoyhteiskunnassa, Föreningissä, Tryllejen luona.

      Wendy jättää ihmiselämänsä ja lähtee Finnin mukaan Tryllejen luokse. Wendy tapaa todellisen äitinsä ja saa tietää olevansa erityinen kaltaistensa joukossa. Mutta kun hänen ympärillään alkaa tapahtua omituisuuksia, Finn on lopulta ainoa, johon hän voi luottaa.

Omistajaansa tullut: löytää rentoutusta kirjojen keskeltä :D

Ajatukseni: Ihan suoraan sanottuna? Tämä kirja ei onnistunut vakuuttamaan tai kiinnostamaan minua tippaakaan. Kyllä tämän päivässä luki, mutta missään vaiheessa tarina ei onnistunut nappaamaan minua mukaansa tai saamaan edes uteliaaksi tapahtumista eivätkä hahmotkaan jaksaneet ihastuttaa. Yksi tähti ei kuitenkaan tarkoita sitä, että aion kirota tämän kirjan alimpaan helvettiin – ei, se vain tarkoittaa sitä, ettei tämä kiinnostanut yhtään. Siksi kiitän jumaltähtiä siitä, että löysin tämän kirjastosta sen sijaan että olisin ostanut.

Wendy oli kuusivuotias, kun hänen äitinsä tarttui keittiöveitseen ja yritti tappaa hänet sylkien suustaan samalla syytöksiä, joiden mukaan Wendy ei ole hänen lapsensa eikä ihminen laisinkaan. Wendy pelastuu tipalla, äiti joutuu mielisairaalaan. Yksitoista vuotta myöhemmin Wendy tuntee olonsa ulkopuoliseksi ja hänen elämänsä on enemmän tai vähemmän raiteiltaan. Hänen ruskea tukkansa on yksi kiharapilvi, hän ei pidä kengistä ja hän osaa tunkeutua muiden mieliin ja manipuloida heidän ajatuksiaan.

Wendyn kouluun on tullut uusi oppilas, Finn Holmes, joka ei tee muuta kuin tuijottaa Wendyä ja seuraa tätä. Kun Wendyn kimppuun hyökätään, Finn on paikalla pelastamassa hänet, ja lopulta poika kertoo Wendyn olevan peikko, Trylle, jonka oikea paikka on Föreningissä, Minnesotassa. Wendy päättää lähteä Finnin mukaan maailmaan, joka on hänen oikea kotinsa. Wendy saa kuulla olevansa kuningatar Eloran tytär, koko Föreningin prinsessa ja tuleva kruununperijä. Wendyn tulee oppia prinsessuuden salat komean Finnin johdolla ja yrittää samalla ymmärtää tunteitaan poikaa kohtaan.

Peikkoja? Ei vampyyreitä, ihmissusia tai näitä perinteisiä, vaan peikkoja? Amanda Hocking todella on pyrkinyt iskemään kyntensä uusiin fantasiaolentoihin, mutta että peikkoja? Olen pahoillani, mutta en millään pystynyt kuvittelemaan mielessäni yhtäkään hahmoa muunlaisina kuin niinä leluina, joilla on värikkäät tukat tai vihreäsävyisinä limaniskoina, jotka vaanivat lapsia siltojen alla. Ja mikä on kaikkein ironisinta tässä? Se, että Hockingin peikot ovat kauniita, elengantteja, älykkäitä ja rikkaita. Nämä adjektiivit ja sana peikko eivät millään vain yhdisty minun mielessäni. Siksi Switched oli niin tahattoman koomista luettavaa.

Wendy Everly oli aika rasittava päähenkilö. Hänestä sai todella itsekeskeisen kuvan, kun hän käy läpi sitä miten paljon hänen perheensä on saanut kärsiä hänen takiaan, mutta silti hän kylmänviileästi lemppaa heidät ja lähtee röllilandiaan puolituntemattoman Finnin kanssa. Wendy ei ole kovinkaan järkyttynyt kuullessaan olevansa vaihdokas (eli hänet on vaihdettu syntymän jälkeen ihmisvauvaan) ja olevansa syy sille, miksi hänen ihmisperheensä on palasina, vaan hänen suurimmat intressinsä ovat vaikea, kontrolloimaton kihara tukkapilvensä, prinsessastatuksesta iniseminen ja epätoivoiset yritykset saada Finn tuntemaan häntä kohtaan samoin kuin hän tuntee Finniä kohtaan. Wendy oli todella tylsä, ärsyttävä ja hän vain valitti koko ajan.

Finn oli pelkkä persoonaton pahvinukke, joka ei ollut sen puoleen hurmaava kuin kiinnostavakaan. Hän oli niin tyhjänpäiväinen hahmo, jolla on hyvin paljon edwardcullenmaisia luonteenpiirteitä: hän stalkkaa ihastustaan aktiivisesti, hän on yliluonnollisen komea taikaolento, hän tarkkailee ihastustaan tämän nukkuessa ja tietämättä, hän on älykäs, osaa soittaa pianoa, hän puhuu lässyttäen ja arvoituksin ja niin edelleen. Finnissä ei ole yhtään mitään, mihin tarttua ja mistä yrittää välittää.

Wendyllä ja Finnillä ei ollut minkäänlaista kemiaa, enkä voi ymmärtää, miksi Wendy muka rakastui Finniin. Ihan alussa Wendy toteaa, että Finnin stalkkaaminen on liian karmivaa, ettei hän voisi kiinnostua pojasta, mutta heti kohta Wendy päättääkin, että onkin ihastunut tähän. He eivät vietä oikeastaan yhtään aikaa yhdessä eikä Finn näyttänyt missään vaiheessa tuntevan samoin Wendyä kohtaan. Siis lukijan silmin. Mutta Hocking yrittää vakuuttaa, että he ovat rakastuneita. Mutta oi voi, heidän romanssinsa on todella kiellettyä, koska prinsessan ei sovi sekaantua alempiarvoisiin peikkoihin. Voi tätä surkeaa elämää!

Wendyn äiti Elora oli kylmäkiskoinen, ilkeä akka, joka sättii ja moittii tytärtään jatkuvasti, kun tämä ei osaa käyttäytyä kuin prinsessa ilman koulusta ja opetusta. Hän on todella kylmä tytärtään kohtaan ja kohtelee tätä kuin roskaa, jonka avulla voi tämän ihmisperheeltä lypsää perintörahat itselleen. Kukaan ei kerro Wendylle yhtään mitään prinsessana olemisesta tai peikkopolitiikasta tai mistään muustakaan, ja kun Wendy ei osaa käyttäytyä etiketin mukaisesti automaattisesti, hänelle huudetaan. Eikä Wendy kertaakaan pidä puoliaan vaan nielee kaikki haukut hiljaa ja pyytää vielä anteeksi. Wendyllä ei ollut ollenkaan selkärankaa! Koko peikkopoppoosta ainoat siedettävät hahmot olivat Rhys ja Tove, kaikki muut olivat täysin jonninjoutavia pahvipatukoita.

Ylipäätään en ymmärtänyt, miksi Elora päätti edes lähettää ainoan tyttärensä ja kruununperijän ihmisperheeseen. Wendy on ainoa elossaoleva kruununperijä, joten mitä jos Wendyn ihmisäiti olisi onnistunut yrityksessään tappaa hänet? Sehän olisi tarkoittanut kuningattaren sukulinjan sammumista. Ihme riski. Kaikki tuo informaation salaaminen Wendyltä oli naurettavaa. Kuinka hän voi hallita, jos hänelle ei kerrota yhtään mitään? Muistan yhden kohtauksen, missä Tove kysyy Wendyltä, onko hänelle kerrottu jo mitä oli tekeillä, ja kun Wendy vastaa kieltävästi, Tove on ihan: "Höhöhö, no en minäkään sitten kerro sinulle mitään! So long, sucker!" Trolololol, kirjaimellisesti.

Switched oli sekä juonellisesti että maailmanrakennuksellisesti todella heikkoa ja ohutta. Tässä kirjassa ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään. Kirjailijalle huomautus: jos hahmolla on tylsää ja päätät kuvailla sitä tylsyyttä, on varmaa, että myös lukijalla on tylsää. Tämä kirja ei todellakaan ollut mitenkään tapahtumarikas. Lopun suuri huipennus oli loppujen lopuksi aika lattea. Peikkojen valtakunnasta, Föreningistä, olisi voitu tehdä todella jännitävä ja uniikki, mutta mitä vielä, koko peikkoilu oli todella vähäistä ja köyhää. Peikot eivät edes vaikuttaneet peikoilta, ja kun Wendy ei opi mitään peikoista, ei myöskään lukija opi mitään. Koko peikkohöskä oli vain niin tuulesta temmattu ja maailma suppea, etten yksinkertaisesti vain osannut kiinnostua tästä koko kirjasta.

Tämä kirja aiheutti vain niin paljon tahatonta komiikkaa. Finnin, Finniä, Finnistä, tyypin nimi oli aika surkuhupaisa näin suomalaisittain. Koko peikkoilu toi minulle mieleen Norjan ja Ruotsin tarustot, ja viihdytin itseäni muun huumorin puutteessa lausumalla hahmojen nimiä ja sanoja hyvin ruotsalaisittain. Tämä siis nauratti ensimmäiset 150 sivua, kunnes vitsi vanheni ja homma muuttui taas puuduttavan tylsäksi.

Minulle ei jäänyt tästä kirjasta käteen käytännössä yhtään mitään. Jatko-osat luen ehkä, koska minulla on molemmat nyt kirjastosta lainassa. Mutta se on vahva ehkä. Todennäköisesti en ainakaan tämän saman lainan aikana niitä lue.

Lukunäyte: Chapter 3, Stalker, sivu 30

A figure was crouched outside my window, my secondstory window. Admittedly, a small roof was right outside of it, but a person standing on it was about the last thing I expected to see. On top of that, it wasn't just anybody. 

      Finn Holmes looked hopeful, but not at all ashamed or frightened at having been caught peeping into my room. He knocked gently at the glass, and belatedly I realized that's what had woken me up.

      He hadn't been peeping intentionally; he'd been trying to get my attention so I could let him into my room. So that was slightly less creepy, I supposed. 

      For some reason, I got up and went over to the window. I caught sight of myself in my mirror, and I did not look good. My pajamas were of the sad, comfy variety. My hair was a total mess, and my eyes were red and puffy.

      I knew I shouldn't let Finn in my room. He was probably a sociopath and he didn't make me feel good about myself. Besides, Matt would kill us both if he caught him in here.

Trylle –trilogia

Switched (2010)
    1.5 The Vittra Attacks (2012)

Torn (2010)
    2.5 One Day, Three Ways (2012)

Ascend (2011)
    3.5 Ever After (2012)
    3.5 Fresh Water (2012)

Days of Blood & Starlight - Laini Taylor

Nimi: Days of Blood & Starlight

Trilogia/sarja: Daughter of Smoke & Bone, #2

Kirjailija: Laini Taylor 

Kustantaja: Little, Brown and Company

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 513 englanninkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: Aika taistelun ja tähtivalon jatkaa Karoun ja Akivan tarinaa täynnä salaisuuksia ja valintoja, kipua, verenvuodatusta ja tuhoa. Kerran he rakastuivat ja uskalsivat kuvitella maailman ilman sotaa. Mutta voisiko se koskaan olla totta? Voiko Akiva koskaan hyvittää tekonsa, ja kykeneekö Karou anteeksiantoon? Onko heidän murskatuilla unelmillaan toivoa? 

      Prahalainen taideopiskelija ja hirviön kasvattitytär Karou on saanut vastaukset moniin kysymyksiinsä. Hän muistaa kuka hän oli: Madrigal, sirosarvinen kimeeri, joka rakastui vihamieheensä Akivaan, leimuavasiipiseen serafiin. Heidän kielletyllä rakkaudellaan oli kuitenkin kauhea lopputulos. Se johti kimeerien maailman tuhoon, ja nyt Karou antaisi mitä tahansa saadakseen tehdyn tekemättömäksi.

      Kun Karou kuulee että hänen rakkautensa takia myös Brimstone, Issa ja Yasri ovat kuolleet, hän jättää katuvan Akivan ihmisten maailmaan ja palaa yksin tuhottuun Loramendiin. Vaikka viimeiset kimeerit onkin ajettu piiloon maan ääriin, ei ikiaikainen sota ole vielä ohi. Karou ymmärtää että hänellä on odottamaton kyky, lahja Brimstonelta. Sen avulla hän ryhtyy kostoon kuolleiden ystäviensä puolesta. (Kuvaus Risingshadow-sivustolta.)

Ajatukseni: Days of Blood & Starlight murskasi sydämeni miljooniksi sirpaleiksi ja jätti minut täysin vereslihalle odottamaan vuonna 2014 ilmestyvää, tämän sydäntäsärkevän kauniin trilogian viimeistä osaa. Kyllä, tämä kirja oli vain niin hyvä.

Kipeänä olemisessa on se hyvä puoli, että kun voimia ei riitä mihinkään muuhun, on helpointa laittaa pannullinen teetä tulemaan ja käpertyä sohvalle vilttien alle hyvän kirjan kanssa. Silloin ei oikein saata keskittyä muuhun kuin yhteen asiaan, ja minulla se oli tämä kirja. Luin juuri 300 sivua silkkaa kauneutta yhteen putkeen todeten viimeisen sivun jälkeen, että taisimpas tosiaan lukea parhaimman trilogian toisen osan, mitä olen koskaan ennen lukenut.

Ei ole salaisuus, että rakastin suunnatomasti Daughter of Smoke & Bonesia (jonka muuten ostin omaan hyllyyni tämän toisen osan kanssa). Kaikki Daughterissa sai minut rakastumaan kirjan hahmoihin, maailmoihin, kirjotukseen, koko tarinaan. Days of Blood & Starlight vetäisee maton jalkojen alta kaikessa ja tekee siitä moninkertaisesti parempaa, mitä edeltäjänsä jo tarjoili. Kuinka se voi olla mahdollista? kysyin itseltäni jähmettyessäni yhtäkkiä sivulle 371, ja hetken vastausta miettiessäni ymmärsin vastauksen: koska Laini Taylor rakastaa tarinaansa niin paljon, että hän haluaa saada kaiken, aivan jokaisen elementin loistamaan kirkkaana – hän haluaa luoda tarinan, jossa sota, rauha, toivo, epätoivo, viha, rakkaus, juonittelu, rehellisyys, ystävyys, kaikki nämä esittävät brutaalin rehellisesti osansa tässä katkeransuloisessa kirjassa. Hän haluaa, että jokainen hahmo on kokonainen ja että jokainen yksityiskohta on tärkeä. En voi sanoin kuvata, kuinka paljon tätä kirjaa rakastin.

Once upon a time,

an angel and a devil held a wishbone between them.

~ ~ ~

And its snap split the world in two.

Kun miettii, miten ensimmäinen osa loppui, tämän kirjan alku on hitaanpuoleinen, hieman hämmentävä jopa. Minulla meni hieman aikaa muistaa yksityiskohtia, paikkojen ja hahmojen nimiä Daughterista, ja välillä tuli epäilyksiä, voisiko tämä kirja saada minussa samanlaista tunnetta aikaan, mitä edeltäjänsä. Alun kankeuden jälkeen tarina nousi siivilleen ja alkoi tykittää menemään sellaisella tavalla, ettei kirjaa vain saattanut laskea käsistä.

Days of Blood & Starlight ei yritä peitellä tuhoutunutta, karua kimeerejen maailmaa pumpulihötöllä, vaan se näyttää sodan arvet kaikessa rumuudessaan ja karuudessaan. Tuhoutuneita kaupunkeja, pelokkaita, viattomia siviilejä, hajonnut maailma, vihollisia taivaalla tulisine siipineen. Tämä kirja ei kaunistele mitään. Madrigalin ja Akivan rakkaus on saanut aikaan silmitöntä tuhoa. Mutta onko kaikki se todella niin mustavalkoista, miltä se näyttää? Onko kaikesta todella syyttäminen kahden rakastavaisen haavetta, unelmaa? Saattoiko heidän rakkautensa tuhota kokonaisen maailman?

Once upon a time, the sky knew

the weight of angel armies on the move,

~ ~ ~

and the wind blew infernal

with the fire of their wings.

Karou on menettänyt kaiken. Karoun menetyksen paino on musertava, mutta suru on tunne, joka kulkee käsi kädessä syyllisyyden kanssa. Hän yrittää parhaansa mukaan paikata tekojaan, mutta mitä tehdä, kun mikään ei tunnu olevan tarpeeksi korvaamaan kaikkea sitä tuhoa ja menetystä, mitä menneisyydessä on tapahtunut? Karou on juuri niin hieno hahmo, mitä hän oli ensimmäisessä osassa ja millaisesta minä pidän. Hänen uskollisuutensa ei toiste horju, vaikka hänen sydämensä onkin yhä särkynyt ja täynnä kaipausta.

Zuzana, Mik ja Karou. Tämä on niin puhdasta tosiystävyyttä. Minä olin suunnattoman iloinen, että Zuzanalla oli niin suuri rooli tässä kirjassa. Zuzana on ihana hahmo, ja hän on uskollisin ystävä, mitä olen kirjoissa aikoihin lukenut. Juuri tätä tarkoitan, kun sanon pitäväni ystävyydestä: Zuzana on loistava ystävä, mutta hänellä on samalla oma elämä ja oma rakkaus, jotka eivät pyöri vain Karoun ympärillä. Hän on oma persoonansa eikä vain Karoun lisäke.

Akiva oli uskomaton. Hänen tekonsa, motiivinsa ja sanansa rakentavat hänen hahmostaan vahvan ja oikeamielisen. Kaikki hänessä henki uudenlaista voimaa ja päättäväisyyttä, ja luulempa, että hän todella pysäyttää sydämeni viimeisessä osassa. Muistatteko vielä ne Akivan enkelisisarukset, Lirazin ja Hazaelin? Heidän hahmonsa, erityisesti Lirazin, saavat ällistyttävän syvyyden. Heidät opitaan tuntemaan, keitä he ovat, mitkä ovat heidän motiivinsa ja – ennen kaikkea – ovatko he vain sotilaita, jotka tekevät kuten käsketään vai toivovatko he veljensä tavoin parempaa tulevaisuutta.

Tässä kirjassa tulee paljon uusia hahmoja, mutta yksikään heistä ei ole vain yksiulotteinen sivuntäyte, vaan jokaisella heistä on tärkeä osa tässä tarinassa.

Once upon a time, a girl lived

in a sandcastle,

~ ~ ~

making monsters to send through a hole in the sky.

Minä rakastin tätä kirjaa, koska se näytti kaiken juuri niin raakana kuin kaikki oli, mutta ei koskaan niin mustavalkoisena. Sota on julmaa, brutaalia ja armotonta, mutta siinä kaikessa kytee myös toivonkipinä. Sotilaat ovat ne, jotka tappavat, mutta he noudattavat vain ylempiensä komentoja eikä heiltä kysytä, haluavatko he teurastaa siviilejä. Koskaan ei voi tietää, kenelle epäröivät ajatuksensa esittää, sillä jokaisella on oma agendansa. Liittolaisia voi löytyä yllättävistä lähteistä. Luottamus ja epäilys kulkevat käsi kädessä, aivan kuten uskollisuus ja selkäänpuukotuskin.

Laini Taylor ei silittele kenenkään päätä tässä kirjassa. Karou ja Akiva ovat ajautuneet todella kauaksi toisistaan, mutta heidän sydämensä tuntevat yhä vahvasti toisiaan kohtaan. Mutta kuinka antaa anteeksi anteeksiantamaton teko? Sitä Karou joutuu pohdiskelemaan paljon. Mutta entä kun Akivan teko ei ollutkaan niin mustavalkoinen, miltä se alun perin vaikutti? Tehtyä ei saada kuitenkaan tekemättömäksi.

Oi voi, juuri kaikki nuo harmaasävyt saivat tästä tarinasta vain moninkertaisesti kauniimman ja katkeransuloisemman. Siinä missä ensimmäinen osa keskittyi enemmän Karoun ja Akivan romanssiin, tässä kirjassa käsitellään enemmän sotaa sen kaikessa epätoivossa ja rumuudessa. Kaikelle tälle on myös vastapainonsa: siinä missä on epätoivoa, löytyy myös toivoa, siinä missä on rumuutta, löytyy myös kauneutta – ja ennen kaikkea, siinä missä on vihaa, löytyy myös rakkautta.

Voi taivas, että kaikki tässä kirjassa vain löi minua kasvoihin uudestaan ja uudestaan, sai minut kyyneliin useaan otteeseen. Erityisesti viimeisten sadan sivun aikana minusta tuntui ettei turpakäräjistä millään tulisi loppua. Ja itse loppu? Se jätti minut täysin häkeltyneeksi. En voi uskoa, että joudun odottamaan vuoden 2014 huhtikuuhun päästäkseni sukeltamaan viimeisen kerran tähän uskomattomaan maailmaan, jonka luovuudelle ja ainutlaatuisuudelle ei vedetä vertaa.

Once upon a time,

chimaera descended by the thousands

into a cathedral beneath the earth.

~ ~ ~

And never left.

Luulempa, että minun on parasta jättää sanottavani tähän ja mennä nukkumaan. Kurkku on kipeänä ja pää tuntuu kuumeen ja tämän kirjan jäljiltä jo sen verran pehmeältä, ettei minun kannata tämän enempää sanoa. Jo pelkästään kun mietin tätä tarinaa, minun tekee mieli alkaa tihrustaa itkua. Minä rakastin tätä kirjaa.

Days of Blood & Starlight ilmestyy syyskuussa suomeksi, ja suosittelen erittäin lämpimästi tarttumaan siihen. Älkää antako alun hitauden häiritä, vaan antakaa mennä, oikeasti. Kirja on todellakin lukemisen arvoinen.

Lukunäyte: 19, Paradise, sivu 74

Once upon a time, an angel and a devil fell in love and dared to imagine a new way of living – one without massacres and torn throats and bonfires of the fallen, without revenants or bastard armies or children ripped from their mothers' arms to take their turn in the killing and dying. 

      Once, the lovers lay entwined in the moon's secret temple and dreamed of a world that was like a jewel box without a jewel – a paradise waiting for them to find it and fill it with their happiness.

~ ~ ~

This was not that world.

Daughter of Smoke & Bone –trilogia

Daughter of Smoke & Bone | Karou, savun tytär (2011/2012)

Days of Blood & Starlight | Aika taistelun ja tähtivalon (2012/2013)
    2.5 Night of Cake & Puppets (2013)

Dreams of Gods & Monsters (2014)

Wither - Lauren DeStefano

Nimi: Wither

Trilogia/sarja: The Chemical Garden, #1

Kirjailija: Lauren DeStefano 

Kustantaja: Simon & Schulster

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 358 + 7 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★☆☆☆

Haastekirja 15/20

Juonikuvaus: Lähitulevaisuuden maailmassa geneettinen suunnittelu on muuttanut uudet sukupolvet aikapommeiksi: miehet kuolevat 25 vuoden ikäisinä ja naiset 20 ikäisinä. Samalla kuin tiedemiehet yrittävät epätoivoisesti kehittää pelastavaa lääkettä kuolevalle ihmiskunnalle, nuoria tyttökä kaapataan järjestelmällisesti ja myydään moniavioliittoihin vaimoiksi synnyttämään lapsia kuolevaan maailmaan. Kun 16-vuotias Rhine kaapataan, hän löytää itsensä maailmasta, jossa rikkaudet, etuoikeudet ja ylellisyydet ympäröivät häntä. Hän saa kaiken, mitä vain voisi toivoa – paitsi vapauden. 

      Kun Rhine alkaa tutkia uuden aviomiehensä kartanoa, hän saa huomata, ettei kaikki ole sitä, miltä ulkoapäin saattaa näyttää. Komean Gabrielin, palvelijan, avulla Rhine ryhtyy suunnittelemaan pakoaan ennen kuin hänen elinaikansa loppuu.

Ajatukseni: Vöe tsiisys ihan oikeasti. Wither ei ollut hääppöinen.

Ihan alkuun minun on pakko kehua tämän kirjan ulkoasua, se on meinaan niin kaunis. Yksi kauneimpia ulkoasuja, mitä olen koskaan nähnyt.

Minulla on ollut mukava yö/aamu: myöhälle eilisiltaan venähtäneen lenkin jälkeen ajattelin, että ennen nukkumaanmenoa lukaisen jäljellä olleet sata sivua Witheristä ja alan sitten nukkumaan. Lukeminen sujui tahmaisesti, sitten en saanut unta, luin taas vähän enkä taaskaan saanut unta. Siinä se koko yö vierähti ja kello noin kuusi, kun lopulta luovutin nukkumisen suhteen ja päätin laittaa pannullisen kahvia tulemaan. Seitsemän jälkeen hain kissanruokaa Siwasta. Witheristä oli jäljellä vielä muutama kymmentä sivua.

Pidin itseni kiireisenä sinne kahdeksaan asti, kunnes lopulta laitoin vanhoja piirrettyjä VHS:ltä pyörimään, rojahdin sohvalle ja päätin suoriutua viimeisistä sivuista. Ei ollut helppoa. Ötökän elämää ehti mennä, sitten Pieni merenneito osa 2 ja parhaillaan pyörii Barbie Pähkinänsärkijä -baletissa. Suloista nostalgian havinaa. Witherin sain viimeinkin loppuun. Enkä ole tyytyväinen.

(Yöstäni ja aamustani kertominen toimikoon anteeksipyyntönä sille, että tästä kirjoituksesta tulee pitkä ja vihainen, täynnä turhautumista ja ripittämistä. Yrittäkää ymmärtää, olen väsynyt :D)

Wither kertoo tarinan 16-vuotiaasta Rhinestä, joka kaapataan ja myydään vaimoksi rikkaalle, naiiville, täysin tietämättömälle 21-vuotiaalle pedofiilille kahden muun tytön tavoin. Loput pakettiautollisesta tyttöjä ammutaan, koska he eivät kelvanneet tälle miehelle. Toinen tytöistä on 13-vuotias Cecile, joka katsoo moniavioliiton taivaan lahjana ja toinen 18-vuotias Jenna, joka vihaa uutta aviomiestään enemmän kuin mitään muuta ja on häilyvästi luovuttamassa elämässään. Uudessa avioliitossaan tytöt saavat mitä ikinä vain haluavat, oli se sitten vaahtokylpy, hienot vaatteet, karkkia tai jättitrambolini – pyydä vain, sen saat. Mutta ah ja voih! Rhine ei olekaan tyytyväinen uuteen elämäänsä, joten hän alkaa suunnitella pakoa über-yksiulotteisen palvelijan, Gabrielin kanssa.

Voi perkele, että minua on alkanut ottaa päähän aivan ääliömäiset asetelmat ja maailmanrakennus viimeaikaisissa dystopia/post-apokalyptisissä kirjoissa. Tässä kirjassa faktat olivat aivan päin helvettiä eikä kirjailija vaivautunut ottamaan selvää asioista yhtään. Ja se saa minut näkemään punaista! On kirjailijan osalta silkkaa laiskuutta ja lukijan halveksuntaa, että asetelmaa yritetään selittää aivan käsittämättömän naurettavilla syillä, joissa on törkeän ammottavia aukkoja logiikassa ja faktoissa. Ainoa termi, jolla tämän kirjan asetelmaa ja maailmanrakennusta voidaan luonnehtia on AIVOPIERU.

Witherissä eletään lähitulevaisuuden maailmassa, jossa kolmas maailmansota on tuhonnut sekä napajäätiköt että kaikki muut maanosat paitsi Pohjois-Amerikan (=Yhdysvallat), koska siellä on kaikkein kehittynein teknologia. Ihmiset ovat onnistuneet Jumala-leikissään: syöpä, allergiat, yms. taudit ovat onnituttu parantamaan kokonaan. Leikillä on ollut kuitenkin ikäviä seurauksia. Miehet kuolevat 25-vuotiaina ja naiset 20-vuotiaina salaperäiseen virukseen, johon ei ole vielä onnistuttu kehittämään parannusta. Jäljellä on enää vain nuoria tai ensimmäisen sukupolven edustajia, jotka lähenevät 70 ikävuotta.

Yhdysvalloissa on valtaisa orpolapsiongelma, koska he joutuvat kasvamaan yksin kun heidän vanhempansa kuolevat. Siksi tyttöjen täytyy pitää varansa liikkuessaan yksin kaduilla. Heitä kaapataan järjestelmällisesti, jotta heidät voidaan viedä prostutioiduiksi bordelleihin tai rikkaiden miesten vaimoiksi ja synnytyskoneiksi hienoihin seurapiireihin ja rikkaisiin kartanoihin. Naiset ovat menettäneet täysin oikeutensa ja heidät kelpuutetaan ainoastaan palvelijoiksi.

Minä olen niin kyllästynyt siihen, että kirjailijat vääntävät toinen toistaan naurettavimpia asetelmia voidakseen vain tagittaa kirjansa dystopiaksi. Tässä kirjassa ei ollut järjenhiventäkään. Kävin eilen mielenkiintoisen keskustelun isoveljeni kanssa aiheesta kolmas maailmansota ja mitä siitä seuraisi. En ala selvittää yksityiskohtaisesti keskustelumme kulkua, mutta pääasia on tämän: jos kolmas maailmansota todella syttyisi, Yhdysvallat ei todellakaan selviäisi siitä naarmuitta ja jatkaisi elämää samalla kun koko muu maailma on täysin veden peitossa ja tuhoutunut. Ehei, ei todellakaan selviäisi.

Jos kolmas maailmansota syttyisi, ensimmäisenä tuhoutuisivat ydinasevaltiot – eli Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Pohjois-Korea, Iso-Britannia, Intia ja niin edelleen. Nämä olisivat ne, jotka ensimmäisenä pyyhkäistäisiin pois maailmankartalta. Yhdysvallat olisi viimeinen, joka sodasta selviäisi. Sveitsi olisi aika vahvoilla tilanteessa. Ja vaikka joku vielä alue Jenkeissä selviäisi ydisasetykityksestä, maa kärsisi niin järkyttävän pahoista säteilyistä, ettei terveitä lapsia syntyisi täyttämään maata ja lopulta koko ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon. Sitä paitsi Jenkillä ei edes ole kaikkein kehittynein teknologia maailmassa, vaan se pokaali menee suoraan Aasiaan. Tiedättehän, Kiinaan ja Japaniin.

Kuinka helkkarissa sota on onnistunut hävittämään napajäätiköt ja kaikki muut mantereet paitsi Pohjois-Amerikan? Kuinka se on mahdollista? Tämä kirja murhaa logiikan. Mikäli – siis mikäli – ihmiset ovat jollakin käsittämättömän megalomaanisella supermegahypermammuttiaseella onnistunut tuhoamaan jäätiköt, vedenpinnan korkeus nousisi, mitä, arviolta 60 metriä? Puhuttamattakaan lämpötilamuutoksista. Ja mikäli tämä sama ase onnistuisi tuhoamaan kaikki muut maanosat, kaikki vuoristot (HIMALAYAN, todellako?!?!?) niin miten perkeleessä Yhdysvalloissa voi elämä jatkua silkkana luksuksena ja runsaudensarvena?

Witherin tapahtumat sijoittuvat FLORIDAAN. Jos napajäätiköt todella sulavat kuten kirjailija yrittää todella lukijoille uskotella, kuinka hiivatissa Florida voi vielä olla olemassa eikä uppisukkeluksissa ihmeellisen Atlantiksen tavoin? Jenkkilandiassa elämä jatkuu kaikesta tästä huolimatta aivan yhtä normaalisti, mitä nytkin. Kuinka se on voi olla mahdollista? Ihmiset ajelevat autoilla, nauttivat rikkauksista, herkuttelevat mansikoilla ja kaiken maailman muilla herkuilla. Mutta kun totuus on se, että Yhdysvallat sortuvat ilman muuta maailmaa! Yhdysvallat ovat täysin riippuvaisia muun muassa Kiinasta, joka käytännössä omistaa tuon egoistisen kuppikunnan, joka kuvittelee olevansa maailman napa, Jumalan valitsema ja avoin kansa, mutta todellisuudessa onkin lähes tulkoon Pohjois-Korean kaltainen poliisivaltio. Yhdysvallat olisivat täysin pulassa, mikäli muu maailma lakkaisi olemasta.

Minä niin inhoan mystisiä tauteja ja viruksia, joille ei anneta mitään selityksiä ja joilla yritetään vain rakentaa ”dystopista” maailmaa paremman keppihevosen puutteessa. Tämän kirjan virus on niin epäuskottava. Millainen tauti muka toimii niin tasalukuisena, että heti kun syntymäpäivä tulee, ihminen sairastuu ja kuolee. Ei sellaista ole olemassakaan! Tämä on niin turhauttavaa! Ja sitten selitys viruksen synnylle ja miksi kaikilla uusilla sukupolvilla on muka tämä sama kohtalo kuolla nuorena. Geneettisen muuntelun luulisi nyt olevan ihan helvetin kallista ja ettei sitä tarjota jokaiselle ihmiselle, vain rikkaille ja etuoikeutetuille. Miten kaikilla ihmisillä on muka varaa päästä geneettisiin hoitoihin? Ei se toimisi niin!

Miksi ihmeessä tyttöjä kaapataan kaduilta ja kotoa? Tytöt ovat kultaakin kalliimpia, tai paremminkin heidän kohtunsa ovat. Päähenkilö kertoo, että maalla on valtava ongelma orpolasten kanssa, joten eikö olisi loogista poimia näitä kodittomia lapsia, jotka olisivat varmasti enemmän kuin mielissään päästessään elämään ylellisyyteen vaimoiksi ja synnytyskoneiksi? Ja miksi helvetissä heti alussa tyypit ampuvat tusinan verran tyttöjä? Miksi? Jos on ongelmia kuolevan ihmiskunnan kanssa, niin kannattaako sitä nyt ladata ainoat toivot ihmiskunnan säilymisen kannalta täyteen lyijyä? Missä tässä on oikeasti mitään järkeä? Miksi kukaan vaivautuisi hankkimaan lapsia, koska ihminen ei elä pariakymmentä vuotta kauemmin? Voi sitä turhautumisen määrää!

Lisäksi DeStefanon mukaan Columbus oli se, joka kolmella laivallaan purjehti maailman ympäri ja todisti maapallon olevan pyöreä. Hmm! Ja mitähän minä olenkaan historiantunnilla sitten oppinut! Hemmetti, minä kun luulin, että ensin Magalhães ja hänen kuoltuaan Filippiineillä Juan Sebastián Elcano sen todisti. Perhana, on se hyvä, että tämä kirja oikaisee kaikki nämä väärät uskomukset, mitä minulla on koskaan ollut – mistään asiasta!

Kaikki tämä on aivan älyttömän typerää, typerää, typerää! Minulla ei meinaa riittää edes sarkasmi kuvastamaan kaikkea tätä aivopierujen määrää, mitä tämä kirja tarjoilee täysin pokerinaamalla. Eiköhän pointtini tullut jo selväksi tähän asti. Siirtykäämme hahmoihin.

Päähenkilö Rhine ei ollut se penaalin terävin kynä. Toki, on kamalaa joutua myydyksi rikkaaseen elämään, mutta Rhinen kanssa en millään vain ollut samalla aaltopituudella. Olisin todennäköisesti tuntenut häntä kohtaan enemmän empatiaa, mikäli hän ei olisi ollut sellainen Mary Sue ja täysi sukka. Kyllä, sukka. Rhinen näkemys ovelasta naamioitumisesta on piilolinssien käyttö ja hän väittää vihaavansa uutta elämäänsä, mutta aina vain velloo kaikessa siinä hienoudessa, mitä se tarjoaa. Rhine haluaa pääasiassa paeta uudelta aviomieheltään voidakseen palata kaksoisveljensä Rowanin luokse, mutta hänpä ei hirveästi näe vaivaa suunnitelmansa toteuttamiseen, vaikka tilaisuuksia oli tusinan verran. Ongelmani oli, että kaikki Rhinessä tuntui niin etäiseltä ja yksiulotteiselta, että minulle oli yksi hailee, miten hänelle kävi.

Linden on 21-vuotias mies, joka valitsee itselleen kolme uutta vaimoketta, koska hänen nykyinen vaimonsa ja elämänsä rakkaus, Rose, tekee kuolemaa viruksen takia. Hän katsoo Rhinen eriparisilmiin ja ah, hän huomaa heti kuinka erityinen Rhine on! Rhine jopa näyttää ihan hänen kuolevalta vaimoltaan! Ja sehän ei ole yhtään karmivaa! Linden oli oksettava, suoraan sanottuna. Tarinassa yritetään uskotella, että Rhinen ja Lindenin välille kehkeytyy todellinen yhteys ja jotakin rakkauden tapaista ja ettei Linden ole lainkaan niin paha ihminen, mitä alussa saattoi luulla. Mutta ei, kyllä hän oli paha, todella oksettava ja paha.

Rhine ja kaksi muuta vaimoa viettävät kartanossa vuoden, ja sinä aikana Linden ehtii panna 13-vuotiaan lapsen raskaaksi ja harrastaa seksiä toisen vaimonsa kanssa, joka vihaa miestä enemmän kuin mitään muuta. Mutta Rhineen hän ei kajoa. Koska hän rakastaa tätä. Bullshit. Linden nai mieluummin 13-vuotiasta lasta kuin suosikkityttöään koko vaimotriosta. Koko vuotena mies ei muka yritä koskea Rhineen. Tämä kirja ei ollut mikään selviytymistarina, koska Rhine ei lopultakaan joutunut tekemään yhtään mitään selviytyäkseen vaan kaikki tarjoiltiin suoraan hänen nenänsä alle. Rhineenhän ei kajottu sormenpäälläkään, koska kirjailija ei ilmiselvästi halunnut joutua kuvaamaan päähenkilön seksuaalista kärsimystä. Rhine oli kuin pyhä lehmä.

Gabriel oli täydellisen yhdentekevä hahmo. Häntä ei edes näkynyt suurelta osin tarinaa. Hän oli silkka pahvinukke, joka toimi vain apuvälineenä juonelle. Uskoin enemmän Rhinen ja Lindenin suhteeseen kuin Rhinen ja Gabrielin. Hahmokehitys näiden kohdalla oli aivan olematonta enkä yksinkertaisesti välittänyt yhdestäkään hahmosta. Koko kirjan pahis ei edes ollut todellinen pahis, koska hänen ”pahuuttaan” ei koskaan varsinaisesti osoitettu muuten kuin siten, että päähenkilöllä oli ”sellainen tuntuma”. PYH. Loppu tässä kirjassa oli naurettavan sovinnainen.

Tässä kirjassa on kuitenkin ulkoasun lisäksi kaksi muuta asiaa, joista oikeasti pidin. Yksi on vaimojen välit. Etenkin Rhinen ja Jennan välille syntyy aitoa ystävyyttä ja sisarillisuutta, ja he olivat valmiina tekemään paljon toistensa eteen. Minä pidin siitä. Toinen asia, mistä pidin oli DeStefanon kaunis kieli. Se oli todella sujuvaa ja mukavaa, ja huomasin lukevani joitakin lauseita uudestaan, koska ne olivat rakennettu kivasti ja kauniisti. Pidin kielestä paljon.

No niin. Spy Kids 3 loppui jo ja nyt pyörii Digimon -elokuva. Mutta ihan sama, taidan jättää tämän arvostelun tähän – eiköhän pointtini ja syyni huonolle arvosanalle tullut selväksi jo. En tiedä, luenko seuraavaa osaa. Jotenkin epäilen. Voisin melkein ihan vain piruillakseni sanoa, että tätä kirjaa sopii lukea kunnon aivot narikkaan -fiiliksellä.

Lukunäyte: Chapter 3, sivut 29-30

I'm led down the hall again, and into an elevator that requires a key card in order to work. Deirdre stands beside me, looking rigid and worried. ”You'll meet Housemaster Vaughn tonight,” she whispers. The blood has drained from her face, and she looks at me in a way that remids me she's just a child. Her lips purse in – what? Sympathy? Fear? I don't know, because the elevator doors open and she returns to herself, guiding me down another, darker hallway that smells of antiseptic, and through another door. 

      I wonder if she has any advice for me this time, but she's not even given the chance to speak before a man says, ”Which one is this?”

      ”Rhine, sir,” Deirdre says, not raising her eyes. ”The sixteen-year-old.”

      I wonder, briefly, if this man in the Housemaster or the Governor who's to be my husband, but I don't have the chance to even look at him before there's a stinging pain in my arm. I have only time to process what I'm seeing: a sterile, windowless room. A bed with a sheet, and restraints where arms and legs might go. 

      Keeping in theme with all the other things in this place, the room fills with shimmering butterflies. They all quiver, and then burst like the strange bath bubbles. Blood everywhere in their wake. Then blackness.

The Chemical Garden –trilogia

Wither (2011)

    1.5 The Seeds of Wither (2011)

Fever (2012)

Sever (2013)