Satakielilattia - Lian Hearn

Nimi: Satakielilattia

Alkuteos: Across the Nightingale Floor

Trilogia/sarja: Otorin klaanin tarina, #1

Kirjailija: Lian Hearn

Kääntäjä: Jaakko Kankaanpää

Julkaisuvuosi: 2002 (suomeksi 2003, Otava)

Sivuja: 318 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Kansiliepeestä: Mahtava fantasiaseikkailu ja humalluttava rakkaustarina taistelevien klaanien, muinaisten rituaalien ja itämaisen kauneuden maailmassa.

      Verenhimoinen Tohanin klaani pitää Kolmea valtakuntaa kauhun vallassa. Kun orpopoika Takeo palaa retkiltään syrjäiseen kotikyläänsä, ovat pahan joukot ehtineet jo sinnekin: jäljellä on enää savuavat rauniot.

      Kuin sattuman oikeusta paikalle osuu Otorin klaanin ylimys, joka ottaa pojan suojiinsa ja alkaa opettaa hänelle taistelutekniikoita ja kalligrafiaa. Mestarin opissa Takeo löytää itsestään myös salamurhaajien Heimon unohdettuja taitoja: hän huomaa kuulevansa tarkasti kuin koira ja pystyvänsä liikkumaan silmää nopeammin.

      Vihdoinkin hän ymmärtää olevansa ainoa, joka voi pelastaa valtakunnan Iida Sadamu vallasta – sen tehdäkseen hänen on ylitettävä sotalordia suojaava satakielilattia. Mutta kostonhimon rinnalla hänen sydämessään taistelevat lempeys, uskollisuus ja veren perintä – sekä kiihkeä rakkaus Kaedeen, joka on luvattu toiselle.

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 2.5 tähteä. 

En tiedä, mitä päässäni liikkui, kun otin tämän sarjan kolme ensimmäistä osaa mukaan kirjastosta. Kaipa se lupaus suurista seikkailuista ja fantasiaelementeistä feodaaliajan Japanista lumosi minut. Se mitä sain? En mitään noista lupauksista. Tämä on fantasiakirja ilman kunnollista fantasiaa ja tarina sijoittuu Japaniin ilman mitään oikeita viittauksia japanilaiseen kulttuuriin, tapoihin tai historiaan.

Lyhyesti tarinasta: Takeo on 16-vuotias poika, jonka perhe teurastetaan Tohan-klaanin toimesta. Takeon pelastaa Otori-klaaniin kuuluvat Shigeru, joka adoptoi hänet ja pistää tämän oppimaan erilaisia taitoja maalauksesta miekkailuun. Takeosta alkaa paljastua paljon erilaisia asioita ja hänen sisällään herää uusi voima, joka tekee hänestä oivallisen ehdokkaan vaativaan, mutta hyvin tärkeään tehtävään: Tohan-klaanin päämiehen, Iida Sadamun salamurhaan.

Mikä ihme tämä kirja siis on? Sitä sopii nimittäin miettiä. Minun tuli tätä kirjaa lukiessa ikävä yläasteikäisen minäni suurta suosikkia, Inuyashaa (joka on muuten edelleen aivan pirun hyvä), jossa feodaaliajan Japani heräsi hienosti henkiin ja teki siitä lumoavan. Tämä kirja? Tässä puhuttiin läänityksistä, hahmoilla oli japanilaiset nimet ja he joivat teetä aina silloin tällöin, mutta siihenpähän kaikki ne Japani-viittaukset päättyivätkin.

Potentiaalia riitti kyllä vaikka mihin, mutta toteutus jäi niin pahasti puolitiehen, että meinasin menettää kiinnostukseni jo ennen puoliväliä. Tarina ei sitten millään ottanut tuulta siipiensä alle, vaan jäi pelkäksi kanan lennoksi. Minusta tuntuu vähän pahalle sanoa näin, mutta ihan kuin kirjailija ei olisi ottanut tarinaansa riittävän vakavasti ja hän oli liian laiska tehdäkseen maailmasta rikkaampaa, hahmoista syvällisempiä ja juonikuvioista mutkikkaampia ja kiinnostavampia. Ihan suoraan sanottuna minua ärsyttää nyt vähän.

Jatkan valitusvirttä vielä hetken – koittakaa kestää (luvassa on jotain hyvääkin, lupaan sen). Joko alkuperäinen kirjoitus oli todella heikkoa, tai sitten suomennos ei vain toiminut yhtään. Kirjoitus oli todella hajanaista, ja välillä Hearn heitteli mukaan täysin kummallisia asioita, jotka ensinnäkin pilasivat tunnelmaa ja toiseksi olivat vain niin sopimattomia kirjan yleiseen tyyliin. Yksi esimerkki, joka sai minut tyrskähtämään wtf-is-this-sävyyn:

Kun kuulin temppelin kellojen lyövän keskiyötä, nousin ja menin käymälään. Oman kuseni lorina kuulosti vesiputoukselta. Laskin vettä käsilleni pihalla olevasta säiliöstä ja jäin hetkeksi kuuntelemaan.

Mitä ihmettä nyt oikeasti?! Tällaisia helmiä löytyi tekstistä enemmän kuin kerran. Ihan suoraan sanottuna en oikein pitänyt Takeosta. Hänen hahmonsa oli tuskallisen kliseinen: perheensä julmalla tavalla menettänyt poikanen, joka saa elämässään toisen mahdollisuuden ja josta sittemmin alkaa paljastua salaperäisiä asioita. Takeo kuuluu maagiseen Heimoon, Kikutojen sukuun, jotka omaavat ikivanhoja taitoja, kuten itsensä toisaalle projektointia ja näkymättömäksi muuttumista. Lisäksi heillä on yliluonnollisen tarkka kuulo, kuin koiralla, kuten kirjassa useaan otteeseen viitattiin. Yhtäkkiä tossu-Takeo onkin superninja!

Takeo oli niin persoonaton heinäkenkä, joka ei tuntunut osaavan päättää, millaista osaa haluaa tarinassa esittää: halusiko hän olla kiltti, lempeä ja rauhallinen nuorukainen, joka maalailee puutarhassa karppien kuvia vai maagisia taitoja omaava ninja, joka on valmis tappamaan tarpeen vaatiessa. Takeon hahmokehitys oli todella epätasaista ja äkkikäännöksiä tapahtui ihan liikaa.

Ja sitten pääsemme siihen aspektiin, joka räjäytti pankit samanlaisissa tunnelmissa kuin vuonna 1929 Wall Streetillä. En yksinkertaisesti kykene ymmärtämään, miksi kirjailijat tekevät tätä niin usein. Miksi, voi miksi sen pitää olla instalove? Erityisesti otti päähän kun se ”ensi silmäyksellä roihahtanut väkevä rakkaus” pilaa uskottavan hahmokehityksen tarinan toiselta päähenkilöltä, 15-vuotiaalta Kaedelta ja tekee hänestä surkeuttaan ja saavuttamattoman rakkauden perään itkevän heittopussin. ”Kuolen, jos en saa häntä...!” Buu instalove. Kaedessa on kuitenkin potentiaalia ja hänellä riittäisi sisua vielä paljoon.

Hearn ei käyttänyt tuon maan rikasta historiaa tai kulttuuria ollenkaan hyväkseen. Itse asiassa tuo japanilaisuus ei näkynyt tarinassa oikeastaan mitenkään. Välillä minun täytyi muistuttaa itseäni, mihin maahan ja mihin aikakauteen tarina sijoittui, koska muuten se ei näkynyt lainkaan. Minulle jäi käteen vähän sellainen kuva, ettei Hearn ollut ihan oikeasti ottanut ollenkaan selvää Japanin historiasta tai kulttuurista, sanoi hän Kiitokset-osiossa mitä hyvänsä.

Ja sitten siirtykäämme niihin positiivisiin puoliin, sillä kyllä niitäkin tästä kirjasta löytyi. Tällä tarinalla oli siis niin paljon potentiaalia johonkin todella eeppiseen. Erityisesti ”satakielilattia” oli mielenkiintoinen keksintö ja olisin toivonut sen olevan enemmän läsnä tapahtumissa. Vaikka juoni ei ihan häikäissytkään, siinä viimeisessä kolmanneksessa tarina imaisi minut kokonaan mennessään. Jännitys tiivistyi ja mukana alkoi olla toimintaa. Pääsin jopa suremaan muutaman hahmon kohtaloita.

Kikutat ja Heimo herättivät kiinnostukseni ja näiden vuoksi olen valmis jatkamaan seuraavaan osaan. Poliittinen juonittelu oli kieltämättä kutkuttavaa tässä osassa ja herää kysymys, mitä Hearnilla on vielä hihassaan jatkon kannalta. Haluan tietää, mitä Takeolla on vielä edessään ja niinkin paljon kuin romanssi minua ärsyttikin, haluan tietää myös, mitä Kaedelle ja Takeolle tapahtuu.

Kyllä tämä ihan koukuttavaa luettavaa kaikesta huolimatta oli. Meinaan jossain vaiheessa jatko-osatkin lukea, vaikka heti en ehkä niihin sukellakaan.

Lukunäyte: Kolmas luku, Takeo, sivu 69

Olin täysin hereillä ja terästin korviani kuullakseni puutarhassa virtaavan veden solinan läpi. Purossa ja joessa oli pinta matalalla – täydenkuun jälkeen ei ollut satanut.

      Sitten korviini kantautui aivan pieni ääni, melkein pelkkä värähdys, ikkunan ja maanpinnan välistä.

      Hetken kuvittelin maankamaran järisevän, niin kuin Keskivaltakunnassa usein käy. Sitten seurasi toinen pikkuruinen tärähdys, sitten kolmas.

      Joku kiipesi ylös talon seinää.

      Ensimmäiseksi minun teki mieli huutaa, mutta oveluus vei voiton. Huutamalla olisin voinut hälyttää talon väen, mutta huuto olisi myös kertonut tunkeilijalle, että hänet oli havaittu. Nousin patjalta ja hiivin ääneti Shigeru-herran viereen. Jalkani tunsivat lattian, jokaisen narahduksen, joka vanhasta talosta lähtisi. Polvistuin hänen viereensä ja kuiskasin hänen korvaansa aivan kuin en olisi koskaan menettänyt puhekykyäni: ”Herra Otori, ulkona on joku.”

Tales of the Otori | Otorin klaanin tarina –sarja

    #0 Heaven's Net is Wide (2007)

Across the Nightingale Floor | Satakielilattia (2002/2003)

Grass for His Pillow | Nurmi vuoteenaan (2003/2003)

Brilliance of the Moon | Kuun kirkkaus (2003/2008)

The Harsh Cry of the Heron (2006)