Miljoona aurinkoa - Beth Revis

Nimi: Miljoona aurinkoa

Alkuteos: A Million Suns

Trilogia/sarja: Across the Universe #2

Kirjailija: Beth Revis

Kääntäjä: Outi Järvinen

Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2013, Otava)

Sivuja: 379 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Kansiliepeestä: Amy tuntee tukahtuvansa Varjeluksella.

      Ajatus tulevaisuudesta jossa ei ole raitista ilmaa tai oikeaa aurinkoa uhkaa musertaa hänet. Myöskään rakkaus ei Amyn elämässä ole ongelmatonta. Miksi olla yhdessä jonkun kanssa vain siitä syystä, että ketään muuta ei ole? Riittääkö se?

      Johtajan saappaisiin astunut Seuraaja puolestaan yrittää epätoivoisesti pitää alusta ja sen toimintoja elinkelpoisina. Ja kun samaan aikaan ruoka-annosten huvetessa ihmisten tyytymättömyys kasvaa, väkivaltainen kapina on käsissä.

Ajatukseni: Sukat eivät nyt pyöri jaloissani. Miljoona aurinkoa ei onnistunut kiinnostamaan minua sen pahemmin, mutta lähestyvän eräpäivän vuoksi halusin suoriutua kirjasta mahdollisimman nopeasti. En ollut liiemmin innoissani aloittaessani lukemisen enkä intoa tuntenut myöhemminkään.

Seuraaja on siis ottanut Vanhimman roolin, mutta mikään ei suju suunnitelmien mukaan. Kansalaiset haastavat häntä ja kyseenalaistavat hänen johtajuuttaan, mutta myös epäilevät hänen lojaaliuttaan aluksen ja Amyn välillä. Tilanne uhkaa eskaloitua kunnon kapinaksi, joka saattaisi koitua heidän kaikkien kuolemaksi. Amy taasen kärsii edelleen ahdistavasta tilanteestaan eikä pysty suunnittelemaan elämäänsä vankina metalliseinien sisällä. Kun pelottavat salaisuudet Varjeluksesta alkavat nousta pintaan, joutuvat nuoret protagonistimme tekemään kriittisiä ratkaisuja, joilla saattaa olla kauaskantoiset seuraukset.

Jotenkin menetin intoni tämän trilogian suhteen lähes täysin. Kaikki tuntuu niin ilmiselvästä – erityisesti juonen suhteen. Juoni kulki läpi melkeinpä kaikki samat etapit, mitä ensimmäinenkin osa. Olin spoilaantunut tämän osan ”suuresta salaisuudesta”, mutta ei pelkästään se ollut syynä kärsimättömyydelleni. Pelkästään juonen ennalta-arvattavuus ja toistettavuus oli vain yksi niistä syistä, miksi kirjan lukeminen maistui puulta.

Yhtäkkiä hahmot alkoivat ärsyttää minua niin paljon. Amy ja Seuraaja ovat niin naiiveja ja typeryksiä! En voinut sietää heitä tässä osassa. Minua ärsytti heidän jatkuvat kinastelunsa turhista asioista, etenkin kun ne pääasiassa pyörivät vain hyvin itsekeskeisten asioiden ympärillä. Amy on niin tajuttoman itsekeskeinen! Amy haluaa mitä Amy haluaa. Ja jos ei saa haluamaansa niin hän vetää herneen nenään. Amy ei kyennyt millään katsomaan asioita objektiivisesti tai ollenkaan asettua muiden asemaan. Kuinka ärsyttävä hahmo ja vielä päähenkilö!

Seuraaja... Hemmetin Seuraaja. Jätkä on niin tossun alla ettei mitään rajaa. Minua otti päähän niin lujaa Seuraajan naiivi suhtautuminen koko siihen dynamiittiin, joka hänellä oli käsissään. En lähde ratkomaan mitään moraalisia kysymyksiä siitä, olisiko oikein ohjailla ihmisiä lääkkeillä, mutta jos ollaan ihan oikeasti niin kusisessa tilanteessa, että sakkia kuolee oikealla ja vasemmalla ja yksi pässi vain heittää lisää bensaa tuleen niin tee Seuraaja nyt jotain muuta kuin änkytät! Ja tyyppi kutsuu itseään aluksen johtajaksi osaamatta tehdä yhtään mitään.

Ja kaiken tämän kaaoksen keskellä Seuraajalla ja Amyllä on aina aikaa kaulailla ja imuutella ja miettiä herkkiä tunteitaan toisiaan kohtaan. Mahtavaa. Aivan mahtavaa. On aina hienoa, että päähenkilöparilla ovat prioriteetit juuri kohdillaan. Seuraajan ajatukset pyörivät pelkästään Amyn mielipiteiden ympärillä ja jos ne eroavat, he kinastelevat niin väärillä hetkillä täysin tyhjänpäiväisistä asioista. Kuinka ärsyttävää! Molemmat heistä pitäisi ampua avaruuteen...

Olen kuitenkin iloinen, että tässä osassa pohjustettiin taustoja ja kerrottiin Harleyn, Seuraajan itsemurhan tehneen parhaan ystävän menneisyyttä. Pidin Harleystä ensimmäisessä osassa ja hänen kohtalonsa oli kyllä surullinen. Oli mukava, että Revis käytti sivutilaa kertoakseen hahmosta enemmän. Pidän edelleen kirjan tapahtumaympäristöstä – se on luova ja hyvin suunniteltu.

Ei Miljoona aurinkoa missään nimessä ollut huono kirja, mutta minulle se ei toiminut. Joko en ollut oikeassa mielentilassa tai kirja ei tyyliltään vain enää sopinut minulle. Tavallaan koin, että olin jo saanut lähes kaiken irti juonesta ja maailmasta edellisen kirjan jälkeen.

Jotenkin en usko, että tulen saamaan hirveästi irti enää viimeisestä osasta. Kyllähän sitä kaikenlaista pohjustettiin ja ladattiin odotuksia, mutta suoraan sanottuna en ole tällä hetkellä kovinkaan innoissani siitä. Aion sen lukea vielä joskus, koska haluan tietää, miten kaikki tulee päättymään, mutta en pidättele hengitystäni.

Lukunäyte: Luku 1, Seuraaja, sivu 12

Miten minä hervetin hölmö edes kuvittelin mitään muuta.

      ”Mitä täällä oikein on meneillään?” minä kysyn. Nolostukseni muuttuu raivoksi. ”Onko moottorissa edes mitään vikaa? Tai polttoaineessa?”

      Teknikot katsovat Maraeta, mutta Marae katsoo vain hiljaa minuun.

      ”Miksi Vanhin valehteli tästä minulle?” Minusta tuntuu että olen menettämässä itsehillintäni. En tiedä mitä oikein odotin – että ongelma oli nyt ratkaistu ja teknikot ryhtyisivät heti toimeen? En tiedä. En ajatellut etukäteen, mitä tapahtuisi sen jälkeen kun olisin kertonut heille, että mekaniikan lait sotivat Vanhimman sanoja vastaan. En tullut ajatelleeksi että kaikki katsoisivatkin ykkösteknikkoa eivätkä minua.

      ”Vanhin valehteli sinulle”, Marae sanoo rauhallisesti, ”koska me valehtelimme hänelle.”

Across the Universe –trilogia

    0.5 As They Slip Away (2013)

Across the Universe | Across the Universe: Matka alkaa (2011/2012)

A Million Suns | Miljoona aurinkoa (2012/2013)

Shades of Earth (2013)

Oopperan kummitus - Gaston Leroux

Nimi: Oopperan kummitus

Alkuteos: Le Fantôme de l'Opéra

Kirjailija: Gaston Leroux

Kääntäjä: Eero Mänttäri

Julkaisuvuosi: 1910 (suomeksi 1990, Karisto)

Sivuja: 259 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆ 

Takakannesta: Ranskalainen kauhuromaanien klassikko kertoo Pariisin suuren oopperan uumenissa piileskelevästä kummituksesta, joka palvoo mielipuolen hartaudella nuorta laulajatarta. Kauniilla laulajattarella on myös toinen, jalosukuinen ihailija, joka käy taistoon kummituksen yliluonnollisia voimia vastaan. Jännitys tihenee ja kauhustuttavat tapahtumat seuraavat toisiaan, kun nuori ylimys ja kalmanhajuinen kummitus väijyvät toisiaan oopperan maanalaisissa sokkeloissa. 

Ajatukseni: Koen vaikeaksi puhua Oopperan kummituksesta ilman, että sekoittaisin mukaan Andrew Lloyd Webberin upeaa musikaalia ja Joel Schumacherin hienoa elokuvaa, sillä molemmat niistä peittoavat mielestäni alkuteoksensa mennen tullen. Tämä oli toinen lukukertani enkä vieläkään pysty muodostamaan samanlaista tunnesidettä kirjaa kohtaan mitä musikaaliin ja elokuvaan pystyin. Tarina tarvitsee mielestäni musiikkia, jotta se heräisi edes puoliksi niin hyvin eloon.

Jokainen varmasti tietää tämän tarinan juonen edes pääpiirteittäin. Pariisin oopperatalon alla huhutaan olevan kummitus, joka tekee kepposia ja jäynää, mutta myös julmempia temppuja ihmisille. Christine Daaé on nuori ja kaunis laulajatar, joka herättää kummituksessa mielipuolisen rakkauden, mutta ei olekaan ainoa, joka halajaa tuon neitosen sydäntä – kilpakumppani on nuori varakreivi Raoul de Chagny, jolla on jo lapsuudesta asti syntynyt syvä tunneside Christinen kanssa. Alkaa julma ja vaarallinen ajojahti Christinen sydämestä, mutta siinä missä Raoul taistelee arvokkaasti, kummitus vetelee salaperäisiä naruja, jotka ovat kietoutuneet koko oopperatalon ympäri.

Ensikosketukseni tähän tarinaan sain seiskaluokalla musiikin tunnilla, kun opettajamme näytti vuoden 2004 elokuvan meille. Olin täysin lumoutunut. Pian sen jälkeen otin kirjan Egyptin lomalukemiseksi, mutta se ei sitten millään onnistunut herättämään minussa niitä samoja tunteita kuin elokuva. Näin vuosia myöhemmin otin kirjan uudelleen syyniin ja nyt tämän luettua totean olevani edelleen vähän mitään sanomattomalla fiiliksellä, mutta kuitenkin tyytyväinen.

Kirjoitus oli hyvin oopperamaista. Ylitsevuotavia melodraamaattisia tunteiden julituksia, yliampuvia rakkaudentunnustuksia ja dramaattista kärsimyksessä piehtarointia... Oopperoissa tunteet esitetään valtaisalla voimalla aina vuosisadan rakkauden saavuttamisesta menetyn rakkauden kuihduttavaan vaikutukseen. Välillä minusta tuntui kuin olisin lukenut oopperaa kirjan muodossa, mikä olikin ehkä Leroux'n tarkoitus. Oopperoissa tällainen valtaisuus ei minua haittaa, mutta kirjan sivuilta sitä lukiessani se kuulostaa niin teatraaliselta ja melkeinpä naurettavalta ja saa minut tuntemaan oloni lähinnä kiusaantuneeksi.

Erik, kummitus, on surullinen hahmo. Rujon ulkonäkönsä vuoksi hänen täytyy käyttää naamiota ja salata samalla hurja nerokkuutensa niin musiikissa, taiteessa kuin arkkitehtuurissakin. Vuosien ja taas vuosien oopperatalon alla piilottelun jälkeen hän kohtaa Christinen, kauniin nuoren laulajan, johon sitten rakastuu. Tuo yksipuolinen rakkaus saattaa jokaisen hengen vaaraan. Kummitus herättää tarinallaan sekä surua että tyrmistystä.

En osaa nyt sanoa, kenen puolelle tässä mielipuolisessa kolmiodraamassa asetun. Erikin, joka on saanut elämässään osakseen niin paljon kärsimystä ja on joutunut piilottelemaan katseilta, vai Raoulin, joka on niin hyväsydäminen ja rakastunut nuorukainen, että on valmis tekemään mitä vain pelastaakseen neidon hädästä. He molemmat herättivät minussa sydämellisiä tunteita.

Christine ei onnistunut herättämään minussa kovinkaan positiivia tunteita pinnallisuutensa ja ärsyttävän heikkohermoisuutensa takia. Hän pyörtyilee tuon tuosta ja dramaattisesti ulvahtaa kauhusta, kun näkee kummituksen todelliset kasvot. Tapa, jolla hän kuvasti kummituksen luona viettämäänsä aikaan sai minut todella ärsyyntyneeksi. Eipä tietenkään hänen tilanteensa kovinkaan helppo myöskään ole, mutta puuttuvaa empatian tunnetta on mahdoton kauneudella korvata. En ymmärrä, mitä kumpikaan noista miesparoista näkivätkään tuossa epävakaassa tytönhupakossa. 

Oopperan kummitus on minulle niin rakas tarina, vaikka kirjana se ei herätäkkään minussa sellaisia tunteita, mitä musikaali ja elokuva herättivät. Kaksi lukukertaa tämän kirjan parissa on riittävää, enkä usko, että tämän jälkeen tähän kirjaan enää tartun.

Olen muuten vähän hämilläni siitä, miten paljon tähän tarinaan liittyvää fanfictionia on julkaistu ihan kirjoiksi asti. Niitä löytyy aina Erikin elämäkerroista BDSM-erotiikkaan. On melkein ihailtava sitä, miten paljon ihmiset ovat itsestään investoineet tähän tarinaan.

Olen lukenut kirjan nyt siis kahdesti, nähnyt vuoden 2004 elokuvan lukemattomat kerrat, nähnyt Webberin alkuperäisen musikaalin sekä vuoden 2011 Royal Albert Hallin esityksen elokuvateatterin valkokankaalta, mutta livenä en ole päässyt tätä vielä ihastelemaan. Voi sitä euforian tunnetta, kun sain tietää tämän hienon esityksen tulevan syksyllä 2015 Kansallisoopperan ohjelmistoon. En jättäisi tuota välistä mistään hinnasta! 

Lukunäyte: Luku 11, Laskuluukkujen yläpuolella, sivu 115

- Vien sinut mukanani pois hänen vaikutuspiiristään, Christine, sen vannon. Etkä sinä enää koskaan ajattele häntä.

      - Onko se mahdollista?

      Hän salli itsensä harkita tuota kysymystä, mikä vaikutti elähdyttävästi nuorukaiseen, jonka hän veti mukanaan talon ylimpään kerrokseen kauas, kauas pois kaikkien laskuluukkujen lähettyviltä.

      - Piilotan sinut johonkin maailman syrjäiseen soppeen, mistä hän ei ikinä osaa etsiä sinua. Olet turvassa. Ja sitten minä lähden pois, koska olet vannonut ettet mene koskaan naimisiin.

      Christine tarttui Raoulia käsiin ja puristi niitä villin ihastuneesti. Mutta äkkiä hän kävi taas pelokkaaksi ja käänsi päänsä pois.

      - Ylemmäksi! hän sanoi vain. - Vielä ylemmäksi!

      Ja hän veti Raoulia mukanaan kohti rakennuksen korkeinta kohtaa.

      Raoulin oli vaikea pysyä hänen vauhdissaan. Pian he olivat itse ulkokaton alla palkistojen metsässä. He etenivät tukipuiden, parrujen ja poikkipalkkien seassa, he juoksivat palkin luota toisen luokse kuin puulta puulle metsässä.

      Ja vaikka Christine koko ajan vilkuili taakseen, hän ei nähnyt varjoa, joka seurasi häntä kuin hänen oma varjonsa, pysähtyi kun hän pysähtyi, lähti liikkeelle kun hänkin lähti eikä aiheuttanut enempää ääntä kuin oikea varjo. Raoul puolestaan ei nähnyt ketään. Kun hänellä oli Christine edessään, häntä ei kiinnostanut mikään, mitä tapahtui hänen takanaan.

Kuluneesta viikosta: myrskyjä, valoshowta, epäonnisia sattumuksia ja uusia tulokkaita (jo täyteen) kirjahyllyyni

Kulunut viikko, jonka vietin mökillä, on ollut hyvin erikoinen. Kahdeksaan päivään on mahtunut tapahtumia laidasta laitaan, osa positiivisia, osa negatiivisia.

Aloitan puhumalla säästä. Aluksi oli niin hienot säät! Aurinko paistoi ja vesi oli uskomattoman lämmintä! Oli ihana loikoilla auringossa ja lukea hyvää kirjaa – Ihmeiden kabinetti, vink vink ;). Sain viimein kirjabingon suoritettua, hyvä minä!

Ja sitten saapuivat ukkosmyrskyt.

Kolme ukkosmyrskyä neljän päivän aikana. Ensimmäinen myrsky oli ihan hullu. Olin saunalla lukemassa, kun yhtäkkiä taivas repesi: vettä tuli aivan *lisää tähän mikä tahansa järkyttävää määrää kuvaava adjektiivi*. Kun kuulin sellainen WHOOSH äänen ja nostin katseeni kirjasta ikkunaan enkä nähnyt yhtään mitään muuta kuin harmaata. En ole varmaan ikinä sellaista sadetta nähnyt Suomessa. Sitten taivas repesi toisen kerran ja selkäpiitä järisyttävä ukkonen räjähti ilmoille. Ensimmäinen salama iski niin lähelle johonkin puuhun, että kykenin saunalta kuulemaan sen räsähdyksen. Pakko sanoa, että silloin alkoi jo vähän pelottaa.

Kaikki oli ohi alle kymmenessä minuutissa. Kun uskalsin vihdoinkin lähteä ulos tutkailemaan vahinkoja, koko niemenkärki oli kuin pommin jäljiltä. Keskeltä katkenneita runkoja, juurineen päivineen kaatuneita hillittömän kokoisia puita, oksia joka puolella... Oli melkoinen näky. Meidän tontilta taisi kaatua yhteensä kuusi valtavaa koivua. Onneksi pahemmilta vahingoilta sekä me että koko niemenkärki säästyi.

Keskiviikkoyönä oli sitten yksi upeimmista ukkosista, mitä olen koskaan päässyt todistamaan. Ukkonen ei ollut ihan meidän yllämme, joten uskaltauduin keskellä yötä laiturille katselemaan salamointia ja välähtelyä. Leuka laituria hipoen ihailin sitä valoshowta. Tuli mieleen kaiken maailman alieni-invaasioelokuvat sitä salamasotaa katsellessa. Se oli upeaa.

Ärsyttää vain kun kuvia en saanut erään ikävän onnettomuuden vuoksi. Goodreadsistä tilannepäivitykseni lukeneet tietävätkin tapahtuneesta.

Eilen iltapäivällä oli vielä hieno ilma ja makoilin laiturilla aurinkotuolissa lukien Gaston Lerouxin Oopperan kummitusta ja kuuntelin kännykällä musiikkia. No, aloin sitten siirtää sitä tuolia ja se hieman kippasi ja sitten kuului kaksi molskahdusta. Arvatkaa, mitkä kokeilivat uimataitojaan. Kyllä, kirja ja kännykkäni. Kun sain ne viimein pelastettua, kännykkä oli jo imenyt vettä kuin pesusieni eikä enää toimi. Se on kuollut. Kaput. Finito. Lopullisesti. Uuden kännykän hankintaan siis joudun. Kirja taasen? No, se on aika kärsineen näköinen. Sain sen hiustenkuivaajalla kuivaksi ja suoristettua hieman raskaiden kirjapainojen alla, mutta sivut ovat edelleen kiharat. Kyllä minä sen loppuun pystyn lukemaan, mutta en sitten tiedä, mitä kirjasto siitä sanoo... Ikävää vain, ettei kirjasta enää myydä suomenkielisiä painoksia kaupoissa, joten mahdollinen korvaaminen tulee olemaan hieman hankalaa.

Tänään lähdettyämme kotiin sattui vielä yksi ukkosmyrsky matkalle. Istuimme yhdessä pienessä kahvilassa pahimman myrskyn yli ja kun lähdimme taas liikkeelle, oli taas melko hurjan näköistä jälkeä. Neljä puuta oli kaatunut tielle ja ellei eräs vastaan tullut autoilija olisi niistä varoittanut, olisimme pahimmassa tapauksessa saattaneet ajaa niihin pahki niiden ollessa sellaisen nyppylän toisella puolella. Puita oli laonnut kuin heinää ja erän viljapelto oli ihan ajellun näköinen. Kieltämättä jännittävä matka.

Ja sitten pääsen viime yön onnellisimpaan hetkeen (hienon valoshown lisäksi), eli siihen kun huomasin Adlibriksen kesäkampanjan olevan meneillään ja voi että miten loistavia kirjoja sitä halvalla tilasin! Alun perin lähdin etsimään Pendergast-sarjan kahta suomentamatonta osaa, Reliciä ja Reliquaryä, kun huomasin Ihmeiden kabinetin hintaan 5,70! Jestas, meinasin sillä sekunnilla tilata kirjan itselleni vaikka sen omistankin jo. Koska Pendergast! Kyllä, syvä rakkauteni kyseistä sarjaa ja hahmoa kohtaan on roihahtanut jälleen infernon lailla. Onneksi kuitenkin pysähdyin sekunniksi ja otin järjen käteen.

Tuohon tilaukseen tuli siis seuraavaa:

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen ja Ihmissatama

Mielestäni tämä ruotsalainen kirjailija kirjoittaa erittäin kiehtovia kirjoja. Upeaa tunnelmaa ja elävää kuvailua, ripaus kauhua, fantasiaa ja tosielämän draamaa. Ihmissataman olen kertaalleen jo lukenut, mutta haluan lukea sen uudelleen. Kultatukka, tähtönen on saanut hyvin ristiriitaista palautetta ja siksi haluan lukea sen. Molemmat kovakantisia, hintaan 4,60 euroa kappale.

Lincoln Child: Kuoleman algoritmi

Koska Lincoln Child. Olen täysin hullaantunut. Lisäksi tämän kirja on herättänyt kiinnostukseni useaan otteeseen, joten kyllä kiitos, mukaan vain. Kovakantisen hinta oli 5,70.

Douglas Preston: Isku ja Rienaus

Koska Douglas Preston. Lue edellinen kohta. Myös nämä ovat kyteneet listallani jo hyvän aikaa. Näiden kovakantisten hinnat olivat 6,90 kappaleelta.

Douglas Preston & Lincoln Child: Relic

Koska Pendergast-sarjan ensimmäinen osa. Olen todella rakastunut. Kaikki varmasti tietävät tämän tunteen, kun jalat menevät alta kirjan/kirjojen vuoksi. Erikoisagentti A. X. L. Pendergast on tehnyt sen minulle. Tuo mies on lumonnut allekirjoittaneen täysin. Tämä oli tilauksen ainoa kirja, joka ei kuulunut kesäkampanjaan, joten maksoin sidotusta kappaleesta 11,80.

Hugh Howey: Siilo

Siilo oli erittäin hyvä kirja ja olen nyt hyvän aikaa tiiraillut alennuksia ynnä muita vähän sillä silmällä, että saisinko tämän kohtuu hintaan. Nyt kirja irtosi kympillä ja olen tyytyväinen. Hinta oli halpa ottaen huomioon, kuinks uusi kirja on kyseessä. Syksyllä ilmestyy jatko-osa, Siirros, josta olen todella innoissani! Senkin aion hankkia sitten sopivan sauman tullen omaan hyllyyni. Sidotun kappaleen hinta oli siis 10,00.

Tällainen oli minun kesäkampanjatilaukseni (plus Relic). Olen todella mielissäni. Tämän paketin jälkeen en kyllä uskalla enää kirjoja hankkia. Kirjahyllyni on jo halkeamispisteessä. Osasta sisällöstä pitäisi päästä eroon. Kesä on irtioton aikaa, mutta syksyllä pitää pistää vähän stoppia hankintoihin.

Käykää ihmeessä vilkaisemassa tuo Adlibriksen kesäkampanja! Ehkä löydät sieltä jotain mielenkiintoista!

Tällainen oli siis minun viikkoni, johon mahtui yhtä sun toista tapahtumaa. Olen muuten iloinen, että syksy koittaa, sillä alkaa tämä helle kyllästyttää. Haluan pimeitä iltoja ja kosteita teitä ja ruskeita lehtiä. Haluan kiskoa niskaani taas trenssitakin ja vetää lapaset käsiin. En halua enää grillata itseäni auringossa tai kuunnella ukkosen jylyä.

Nyt painun Game of Thronesin Season 3:n pariin.

Ihmeiden kabinetti - Douglas Preston & Lincoln Child

Nimi: Ihmeiden kabinetti

Alkuteos: The Cabinet of Curiosities

Trilogia/sarja: Pendergast, #3 (ensimmäinen suomennettu osa)

Kirjailija: Douglas Preston & Lincoln Child

Kääntäjä: Pekka Marjamäki

Julkaisuvuosi: 2002 (suomeksi 2009, Gummerus)

Sivuja: 653 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Takakannesta: On salaisuuksia, jotka eivät koskaan kuole.

      Pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla Manhattanilla tehdään karmaiseva löytö. Työmaan alta paljastuu hautakammio, jossa on 36 ruumista – kaikki murhattu ja silvottu yli sata vuotta sitten, kirurgin tarkkuudella.

      FBI:n erikoisagentti Pendergast ryhtyy omin luvin ratkomaan tapausta, joka on aivan liian pölyttynyt kiinnostaakseen paikallista poliisia. Pendergast värvää puoliväkisin apurikseen nuoren tiedenaisen, Nora Kellyn. Kaksikko uppoutuu 1800-luvun outoon alamaailmaan ja saa vihiä salaperäisestä tiedemiehestä, joka etsi vimmaisesti ikuisen elämän salaisuutta.

      Pendergastin tutkimukset saavat puistattavan käänteen, kun Central Parkista löydetään surmattuna nuori nainen. Tällä on selkärangassaan tismalleen samanlaiset leikkuujäljet kuin kammiosta löydetyillä ruumiilla.

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 4.5 tähteä.

Pendergast-sarja on yksi suosikkini ja olen lukenut kolme viidestä suomennoksesta. Niin hyviä kirjoja. Löysin heinäkuun alussa tarjouksesta Kuoleman asetelman, sarjan toisen osan, joten päätin lukaista kirjat uudelleen ja edetä nyt niihin uusimpiin suomennoksiin, joihin en ole vielä ehtinyt.

Tarinan lähtökohtana on työmaan alta löydetty hautakammio, josta löytyy 36 kirurgisesti silvottua ruumista. Nora Kelly on Luonnonhistoriallisen museon tutkija ja arkeologi, joka huomaa tempautuneensa mukaan tuon sadan vuoden takaisen hautakammion murhamysteeriin eriskummallisen FBI:n erikoisagentti Pendergastin toimesta. Järkyttävät paljastukset ja johtolangat seuraavat toisiaan ja tilanne muuttuu aina vain pahemmaksi, kun Central Parkista löytyy tuore naisen ruumis, jonka alaselästä löytyy samanlaiset jäljet kuin hautakammion ruumiilta. Menneisyys ja nykyisyys nivoutuvat yhteen kun tohtori Kelly ja agentti Pendergast alkavat selvittää murhia.

Valitsin tämän kirjan pari vuotta sitten täysin sattumalta luettavaksi. Selailin äitini suurta kotikirjastoa ja nappailin hyllystä kaikkea mahdollista mielenkiintoista, jotka saattaisin joskus lukea. Silmiini osui nimi Ihmeiden kabinetti, joka herätti heti kiinnostukseni. Takannen läpi silmäiltyäni totesin, että tämän kirjan haluan ehdottomasti lukea ja urakkaan heti ryhdyinkin. Luin kirjan kahdessa päivässä, koska en kyennyt lopettamaan tarinan ahmimista. Se oli jännittävä, pelottava, ilmapiiri ja tunnelma olivat karmivia, hahmot – erityisesti Pendergast – olivat hauskoja, nokkelia, älykkäitä ja kiehtovia. Tarina, mutta vielä enemmän erikoisagentti Pendergast, viettelivät minut täysin.

Erikoisagentti Pendergast on ehdottomasti yksi fiktiivisten hahmojen suosikkini. Hän on todella hyvin rakennettu ja kirjoitettu hahmo, ja olen enemmän kuin mielissäni, että olen päässyt tutustumaan häneen. Pendergast on niin kanssahahmoille kuin lukijoillekin täyden mysteerin mies, joka erikoisine, hyvin vaaleine värityksineen, hienostuneine piirteineen ja etelänaksentillaan kietoo hetkessä pikkusormensa ympärille. Kirjojen edetessä saamme tietää aina vähän enemmän tuosta eriskummalisesta agentista, jonka sekä oma että perhehistoria ovat vailla vertaa.

Naissankarin rooliin tässä osassa pääsee arkeologi ja tutkija Nora Kelly. Nora on hieman hankala hahmo, koska emme pääse tutustumaan häneen kunnolla, sillä hänen oma tarinansa on kerrottu Prestonin ja Childin vuonna 1999 kynäilemässä kirjassa nimeltä Thunderhead. Jos haluaisi tutustua Noraan kunnolla, olisi siis hyvä lukea tuo edellä mainittu teos. En kuitenkaan kokenut tätä kerronnallisena tai taustoitukseen liittyvänä heikkoutena, vaan suomennosten tenkkapoona.

Itse suomennoksesta minulla ei ole mitään valitettavaa, mutta suomennosprosessi pistää vähän hämilleen. Ihmeiden kabinetti on nimittäin englanninkielisen Pendergast-sarjan kolmas osa, mutta ensimmäinen suomeksi käännetty osa. Olen käsittänyt, että kahta ensimmäistä osaa ei käännetty siksi, ettei Pendergast ole päähenkilö vaan lähinnä vierailevan tähden roolissa.

Ymmärrän suomennospäätöksen sinänsä, mutta toisaalta kolmannesta osasta eteenpäin kääntämisen aloittaminen aiheuttaa hämmennystä lukijassa. Pari hahmoa olivat jo kuin puolituttuja, mutta lukija ei kuitenkaan tunne heitä niin kuin vähän oletetaan ja samoin tässä osassa viitattiin useaan otteeseen New Yorkin Luonnonhistoriallisessa museossa tapahtuneisiin muutaman vuoden aikaisiin murhiin, mutta näistä tapahtumista lukija ei tiedä, ellei ole kahta aikaisempaa osaa tai Noran omaa kirjaa lukenut. Lukijalta jää siis periaatteessa kolmen kirjan taustoitus hämärään, joka taasen herättää kummastusta tässä kirjassa mainutuista menneisyyden tapahtumista.

Toivottavasti en saanut tätä kuulostamaan liian pahalta. Tämän kirjan ja edellisten tapahtumat eivät kuitenkaan ole sidoksissa toisiinsa, joten ei sinun täydy suomentamattomia osia lukea eikä sinua nyt ilmaankaan jätetä roikkumaan. Minua tämä homma ei juurikaan haitannut. Uteliaisuus noita paria muuta kirjaa kohtaan kyllä heräsi, mutta en koe välttämättömäksi niiden lukemista. Olen tyytyväinen näinkin.

Tämän suomennoshämmingin lisäksi koin itse tarinassa vain yhden pienen miinuksen, ja se ilmeni ihan lopussa. Loppu oli ehkä hieman liian kaukaa haettu ja erään hahmon motiivi tuntui mielestäni vähän turhan absurdilta. Silloin pari vuotta sitten totesin lopun tuntuneen kuin hätäratkaisulta, johon kirjailijat päätyivät kun eivät enää tienneet, kuinka muuten kirjan loistavaa nousukiitoa päättäisi. Olen edelleen tavallaan samaa mieltä, mutta näin toisella lukukerralla olen enemmän sinut tuon hahmon kahjon ja suurudenhullun idean kanssa.

Tunnelmaltaan tämä kirja oli silkkaa kultaa. Se oli paikoitellen todella hyytävää ja sai kylmät väreet juoksemaan selkäpiitä pitkin. Kirjailijat ovat kehitelleet kasan hauskoja ja persoonallisia hahmoja, joiden silmien kautta pääsemme tarinaa tarkastelemaan ja tutustumaan myös hahmoihin aina eri kantilta. Hykertelin itsekseni, miten eräs ylikomissario kuvaili Pendergastia... Minulla oli todella hauskaa tämän kirjan parissa.

Tarina oli niin hyvin rakennettu ja niin monet hyvin harkitut yksityiskohdat tekivät murhamysteeristä hurjaa luettavaa. Juonta vietiin eteenpäin vauhdikkaasti ja salaisuuksien paljastuessa aina uusia ilmeni, ja se pakotti jatkamaan aina uuden luvun verran lukemista. Kirjaa on suorastaan mahdoton laskea käsistä.

Suosittelen siis erittäin lämpimästi tätä kirjaa! Ei ole väliksi, lukeeko suomentamattomat osat, sillä se ei ole missään nimessä tämän kirjan kannalta välttämätöntä. Luottakaa sanaani ja lukekaa Ihmeiden kabinetti.

Laitan Ihmeiden kabinetin kirjabingossa kohtaan Dekkari ja näin huudan itselleni bingon!

Lukunäyte: luku 3, sivu 27

Nora kohotti katseensa pääkallosta jälleen vieraan kasvoihin. ”Kuka sinä oikein olet?” Hän tarkkaili miestä nyt lähemmin ja pani merkille tämän äärimmäisen vaaleat siniset silmät ja sirot piirteet. Valkoisen ihon ja kasvojen klassisen ulkomuodon ansiosta mies näytti marmorista veistetyltä.

      Mies taivutti päätään kohteliaaseen eleeseen, joka oli jotain nyökkäyksen ja kumarruksen väliltä. ”Erikoisagentti Pendergast liittovaltion poliisi FBI:stä.”

      Nora masentui. Oliko agentin vierailulla jotain tekemistä Utahin vaikeuksien sävyttämän tutkimusretken kanssa? Se olisi jo liikaa. ”Saisinko nähdä virkamerkkiä?” hän kysyi lannistuneena. ”Tai jonkinlaista henkilöllisyystodistusta.”

      Mies hymyili suopeasti, kaivoi puvuntaskusta lompakon ja napsautti sen auki. Nora kumartui tutkimaan virkmerkkiä. Ainakin se näytti aidolta – hän oli nähnyt vastaavia ihan riittävästi puolentoista viime vuoden aikana.

      ”Okei, hyvä on, uskotaan, erikoisagentti -” hän empi. Mikä hitto se nimi olikaan? Hän vilkaisi miehen kättä, mutta virkamerkki oli jo matkalla takaisin puvun uumeniin.

      ”Pendergast”, mies sanoi hänen puolestaan. Sitten agentti lisäsi melkein kuin olisi lukenut Noran ajatukset: ”Vierailullani ei muuten ole mitään tekemistä Utahin tapahtumien kanssa. Nyt on kyse jostain ihan muusta.”

Pendergast –sarja

Relic (1995)

Reliquary (1997)

The Cabinet of Curiosities | Ihmeiden kabinetti (2001/2009)

Still Life with Crows | Kuoleman asetelma (2003/2010)

Brimstone | Tulikivi (2004/2011)

Dance of Death | Veljensä vartija (2006/2012)

The Book of the Dead | Kuolleiden kirja (2006/2013)

The Wheel of Darkness | Pimeyden pyörä (2007/2015)

Cemetery Dance | Kuoleman naamio (2009/2016)

Fever Dream (2010)

Cold Vengeance (2011)

Two Graves (2012)

    12.5 Extraction (2012)

White Fire (2013)

Blue Labyrinth (2014)
Crimson Shore (2015)

The Obsidian Chamber (2016)

The 100 - Kass Morgan

Nimi: The 100

Trilogia/sarja: The Hundred, #1

Kirjailija: Kass Morgan

Kustantaja: Hodder/Alloy Entertainment

Julkaisuvuosi: 2013

Sivuja: 323 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: In the future, humans live in city-like spaceships orbiting far above Earth's toxic atmosphere. No one knows when, or even if, the long-abandoned planet will be habitable again. But faced with dwindling resources and a growing populace, government leaders know they must reclaim their homeland... before it's too late.

      Now, one hundred juvenile delinquents are being sent on a high-stakes mission to recolonize Earth. After a brutal crash landing, the teens arrive on a savagely beautiful planet they've only seen from space. Confronting the dangers of this rugged new world, they struggle to form a tentative community. But they're haunted by their past and uncertain about the future. To survive, they must learn to trust - and even love – again.

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 2.5 tähteä.

Varoitan näin etukäteen, etten ole nyt omalla koneellani, joten en tiedä, kuinka oudosti tämä teksti näkyy. Korjaan sen sitten kun palaan kotisatamaan.

Luin tämän kirjan lähinnä siksi, koska halusin tutustua tarinaan ennen kuin alan kirjaan perustuvaa tv-sarjaa katsoa. Suhtaudun niin ristiriitaisesti – tässä oli asioita, joista kovasti pidin, mutta myös asioita, jotka olivat aiheuttaa minulle hermoromahduksen silkasta turhautumisen määrästä.

Homman nimi on siis se, että ihmiset ovat paenneet ydinsodan jälkeistä säteilyä kiertoradalle suuriin avaruusaluksiin, joissa ovat sittemmin ilmeisesti olleet kolmensadan vuoden ajan. Aluksilla vallitsee tiukka laki, jossa pienimmästäkin rikkeestä rangaistaan: jos tekijä on täysi-ikäinen, tämä teloitetaan (eli ammutaan avaruuteen) ja alaikäiset odottavat säilössä täysi-ikäisyyttään, kunnes heidät sitten teloitetaan. Clarke Griffin on 17-vuotias tyttö, joka eräänä päivänä noudetaan pidätyssellistä ja viedään sukkulaan teinirikollislauman jatkeeksi. Nämä sata nuorta lähetetään maahan havannoimaan Maata, jotta saataisiin selville, onko planeetta vielä asuinkelvollinen. Niin monet erilaiset luonteet joutuvat selviämään keskenään uudessa ympäristössä, jossa vaara vaanii joka puolella.

Tarinan alustus oli todella mielenkiintoinen ja tv-sarja trailerinsa perusteella vaikutti niin hyvältä. Huijasin hiukan, sillä ennen kuin olin kirjan lukenut loppuun, katsoin sarjan ensimmäisen jakson. Mielipiteeni molemmista siis nivoutuivat yhteen ja tanssahtelevat nyt käsi kädessä sovinnossa – oli asioita, jotka ärsyttivät minua suunnattomasti kirjassa, mutta toimivat paremmin sarjassa ja taas toisinpäin. Loppujen lopuksi olen kuitenkin sitä mieltä, että tv-sarjana tarina toimii kokonaisuutena paremmin.

Clarke on rationaalinen hahmo, joka tekee parhaansa pitääkseen tuon teinilauman kurissa näiden halutessa osoittaa mieltään. Anteeksi, mikäli kuulostan epäsympaattiselta hahmoja kohtaan, mutta tv-sarja on saanut minut niin ärtyneeksi. Haluan ampua puolet noista hahmoista, koska he ovat niin raivostuttavan epäloogisia ja idiootteja. Meidät lähetettiin Maahan pelastamaan ihmiskunnan rippeet sukupuuton partaalta, mutta koska meitä on rangaistu tekemistämme rikoksista me päästämme anarkian riehumaan, koska haluamme osoittaa mieltä! Tapetaan sakkia ja elellään ilman sääntöjä! Aloitetaan oma Kärpästen herra. Annetaan koko ihmiskunnan kuolla sukupuuttoon, koska nyyh meitä on kohdeltu niin epäoikeudenmukaisesti! Kyllä me pärjäämme yksin käytännössä tyhjässä maailmassa, jota emme tunne, eikä meillä ole edes varusteita täällä elämiseen. Mutta kyllä me täällä voidaan silti keskenämme elellä! Olen nyt viidennessä jaksossa ja tämän perusteella eräs Bellamy Blake ansaitsee joutua hirteen munistaan. Bellaby haluaa mitä Bellamy haluaa ja muut tekevät mitä Bellamy haluaa tai muuten Bellamy on hyvin vihainen. Tämä on sarjassa tyypin mentaliteetti. Voi jeesus... En ymmärrä, miksi ihmisten pitää olla niin pirun kieroja ja itsekkäitä kusipäitä, jotka ajavat vain omaa etuaan, vaikka ylivoimaisesti tärkeämpiä asioita on meneillään. Toivottavasti minun tulevaisuuteni ei koskaan riipu tuollaisesta sakista.

Nyt kun sain hiukan päästeltyä höyryjä, palataan asiaan. Clarken mukana Maahan on lähetetty myös Wells, aluksen johtajan poika ja Clarken entinen poikaystävä. Wells hankki itselleen tarkoituksella rikollisen statuksen päästäkseen Maahan Clarken kanssa ja saadakseen heidän välinsä jälleen kuntoon petettyään tytön todella tuhoisin seurauksin. Mukana on myös äsken mainitsemani Bellamy Blake, hieman vanhempi poika, joka hankkiutui saattueen mukaan suojellakseen pikkusiskoaan Octaviaa. Kirjassa hän ei ole ollenkaan niin paha, mitä hän on sarjassa.

Minua ärsytti aikalailla jokainen näistä hahmoista, mutta aivan erityisesti minua turhautti Wells – Morgan ei anna yhtään armoa hänelle. Tyyppi ei yksinkertaisesti tee mitään oikein. En tiedä, miten suhtautua siihen. En kaipaa Hannu Hanhia, mutta ikuiset epäonnistujatkaan eivät hirveästi jaksa innostaa. En ole kyllä varma, ansaitsisiko Wells edes armoa... Kuka valitsisi yhden henkilön ja vaarantaisi samalla muun ihmiskunnan? Kutsukaa minua epäromanttiseksi, mutta minusta tuo on aivan pirun tyhmää. Jos valitset sen yhden henkilön ja muu ihmiskunta tuhoutuu niin siinä ylhäisessä yksinäisyydessä on varmasti kiva sitten olla koko loppuelämän, kenties tunnontuskissa lilluen. Hommaa ei yhtään auttanut, kun Morgan alkoi vääntää kolmiodraamaa Clarken, Wellsin ja Bellamyn välille. Miksi sen pitää olla kolmiodraama...?

Tarinaa kerrotaan Clarken, Welssin ja Bellamyn, mutta myös Glass-nimisen tytön näkökulmasta. Glass oli mielestäni koko poppoon miellyttävin hahmo. Minua aidosti kiinnosti lukea tarinaa hänen näkökulmastaan. Glasskin oli tuomittu Maahan lähtevään sukkulaan, mutta hän pääsi pakenemaan kohtaloaan nähdäkseen vielä kerran hänelle rakkaat ihmiset. Glassista minä pidin ja hänen tarinansa tuntui aika hyvin kehitetyltä.

Yritin aika pitkään taistella tätä kirjaa vastaan puolustuksenani logiikka. Ei olisi kannattanut, sillä aiheutin itselleni vain turhaa päänvaivaa. Ensinnäkin ollaan kolmesataa vuotta tulevaisuudessa, mutta edistyksen sijaan teknologiassa ollaan otettu surullisen suuri harppaus taaksepäin. Avaruusaluksen väellä ei ole käytännössä hajuakaan, mitä Maassa on meneillään, koska ilmeisesti kaikki teknologia on unohdettu. Nyt pystymme tutkimaan lähiplaneettoja melkoisen tarkkaan, muun muassa hakemaan mineraalinäytteitä ja ottamalla kuvia, mutta tulevaisuudessa sellaista ei pystytä tekemään? Maahan ei olla yritetty päästä tai edes tutustua sen tilanteeseen sen tarkemmin? Ihmisiä ei säteilysuojapuvuissa lähetetä tutkimaan Maata eikä mitään tehdä asioiden parantamiseksi? Kyllähän Pripjatkin oli ja on edelleen säteilyn peitossa, mutta paikkaa silti tutkitaan. Ei sateliittikuvia, ei näytteitä, ei sukkuloita, ei kaukoputkia, ei yhtään mitään. Astronomia on kokonaan unohdettu, vaikka luulisi sen olevan elintärkeää avaruudessa selviytymisen kannalta. Olenko liian pikkutarkka, jos mietiskelin tällaista? Voi olla.

Avaruusaluksen päättäjät katsovat, että he voivat luottaa laumaan teinirikollisia olemaan heille uskollisia sen jälkeen kun he ovat lukinneet nuoret vuosiksi pidätysselleihin. He päättävät lähettää tuon lauman Maahan ilman oikeita varusteita tai kunnollisia tutkimus- tai kommunikaatiovälineitä, jotka mahdollistavat ympäristön havannoinnin, tutkimisen ja viestittämisen mahdollisesta elinkelpoisuudesta. Matkajärjestelyt ovat suunnilleen yhtä tuskallisen surkeat kuin Eclipsessä. Toisin sanoen ihmikunnan pelastumisen ainoa toivo on lähettää lauma impulsiivisia, kouluttamattomia, angstisia teinejä tarkastamaan tilanne ilman kunnon varustusta. Voi taivas ihan oikeasti, ovatko nämä tyypit eilen puusta pudonneet vai mitä...?

Hyvä on, olen tehnyt pointtini selväksi: logiikka ei ole tämän kirjan vahvuus. Niinkin huonosti rakennettu tarina kuin tämä onkin, päätin silti yrittää nauttia siitä. Mielestäni kerronnan osalta parhaiten toimi useampi kertoja ja nykyisyyden ja menneisyyden välillä vaihtelu. Sillä tavalla hahmot saivat enemmän syvyyttä ja pääsimme näkemään jokaisen kertojan henkilökohtaisen tarinan, miksi he lopulta päätyivät siihen pisteeseen. Katson kerronnan onnistuneen hyvin.

Jos rinnastaa tätä kirjaa tv-sarjaan, totean sarjan olevan uskottavampi tietyltä osin. Kolmensadan vuoden sijaan sarjassa aikaa avaruudessa on kulunut 97 vuotta, mikä on mielestäni ajallisesti uskottavampaa. Sitten taas hahmot sarjassa ovat niin raivostuttavia ja kirjassa he vaikuttavat hieman järkevimmiltä. Vaikka koen tarinan toimivan sarjana paremmin, se on silti niin turhauttavan järjetöntä. Y'know, what I'm sayin'? Logiikalla ja realistisuudella ei ole jalansijaa kummassakaan versiossa.

Minusta tuntuu kuin lyttäisin tämän kirjan täysin. Sitä en halua tehdä, koska viihdyin kirjan parissa ihan hyvin kaikesta huolimatta. Haluan siis sanoa, että tämän kirjan lukee erittäin helposti ja tarinana tämä on viihdyttävä, mutta jos olet yhtään kaltaiseni lukija/katsoja ja haluat asioiden käyvän järkeen, niin silloin tämä tarina ei sovi sinulle ellet päätä jättää aivoja narikkaan edes hetkeksi.

Olen kiinnostunut lukemaan myös jatko-osan, koska kirja jäi jännään kohtaan ja haluan nähdä, kuinka hommassa vielä käy. Guilty pleasure. Minun kohdallani tämä kirja lankesi kategoriaan Vaahtokarkkia aivoille.

Lukunäyte: Chapter 5, Clarke, sivut 45

The shaking increased, followed by a strange hum. Clarke's harness dug into her stomach as her body lurched from side to side, them up and down, then side to side again. She gagged as a rancid odor filled her nose, and she realized that the girl in front of her had vomited. Clarke squeezed her eyes shut and tried to stay calm. Everything was fine. It'd all be over in a minute.

      The hum became a piercing wail, punctuated by a sickening crush. Clarke opened her eyes and saw that the windows had cracked and were no longer full of gray.

      They were full of flames.

      Bits of white-hot metal began raining down on them. Clarke raised her arms to protect her head, but she could still feel the debris scorching her neck.

      The dropship shook even harder, and with a roar, part of the ceiling tore off. There was a deafening crash followed by a thud that sent ripples of pain through every bone in her body.

      As suddenly as it began, it was all over.

The Hundred –sarja

The 100 (2013)

Day 21 (2014)