The Whispers of the Fallen - J.D. Netto

Nimi: The Whispers of the Fallen

Trilogia/sarja: The Whispers of the Fallen, #1

Kirjailija: J.D. Netto

Kustantaja: Untreed Reads Publishing

Julkaisuvuosi: 2013

Sivuja: 320 englanninkielisessä e-kirjassa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Ever since the dawn of days, rumors about the Diary of Lucifer echoed throughout Elysium. Hidden from all human knowledge, the Diary was kept a secret, locked away in the small village of Agalmath.

      Isaac and Demetre find themselves in a dangerous journey as they uncover the truth about the Diary and those who guarded it for all these years. However, for Isaac and Demetre, danger lies at every step, hidden in the most unexpected places.

      Hunted by the Nephilins and the Fallen Stars, they must find others who will join them in the battle against the coming darkness. 

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 3.5 tähteä.

Sain kunnon sydämentykytyksiä tämän parissa. Nimittäin kirjailija itse otti minuun yhteyttä ja kysyi, mitä kirjasta pidin. Vastasin kohteliaasti pitäväni siitä, mutta samalla annoin myös rakentavaa kritiikkiä. Hän kiitti kovasti ja toivotti myös hyviä hetkiä jatko-osan parissa. Netto vaikuttaa todella hyvältä tyypiltä, ja olin sitten vähän kierroksilla tuon viestin jälkeen :D

J.D. Netton The Whisper of the Fallen suorastaan kirkui nimeäni aina siitä lähtien, kun näin Sasha Alsbergin vloggauksen siitä. Enkelimytologia ja apokalyptiset tarinat ja ilmestyskirjat ovat kuin hunajaa sielulleni. Ne ovat niin kiehtovia ja jännittäviä, etten voi vastustaa sellaista fantasiatarinaa.

Isaacin ja hänen parhaan ystävänsä Demetren elämät muuttuvat täysin eräänä yönä, kun heidän vanhempansa katoavat ja koko Elysiumin päälle lankeaa synkkä varjo. Luciferin päiväkirja on löytynyt, ja nyt pojat joutuvat pakosalle päiväkirja mukanaan. Heidän peräänsä tulevat pimeyden pahimmat ja synkimmät voimat, jotka tekevät kaikkensa saadakseen tuon päiväkirjan käsiinsä ja herätettyä Luciferin unestaan. Isaac ja Demetre joutuvat nyt todella miettimään, kuka on heidän liittolaisensa, samalla kun koko Elysiumin tulevaisuus lepää hiuskarvan varassa heidän kämmenillään.

J.D. Netto on tehnyt selvästi hurjasti ja pitkään töitä tämän kirjan kanssa – kuusi vuotta nimittäin. Se myös näkyy. Maailma on ihailtavan hyvin rakennettu ja kaikki on selvästi suunniteltu loppuun saakka, mikä saa minut lukijana aina todella hyvälle tuulelle. Minusta on niin mukava nähdä, että kirjailija välittää tarinastaan ja haluaa hioa sitä viimeiseen asti. J.D Netto, onnittelen sinua!

Minulla oli vain kaksi ongelmaa tämän kirjan kanssa: toinen oli harjaantumaton kirjoitus ja toisen tajusin vasta siinä puolivälin kieppeillä. Ennen sitä ihmettelin, miten minulla oli vaikeuksia saada selvää yhdestäkään hahmosta ja miten en millään meinannut päästä jyvälle juonesta, sillä kirjoituksesta se ei pelkästään johtunut. Ja sitten tajusin sen. Ongelmani kulminoitui tasan ja vain yhteen merkittävään asiaan: siirtymien puutteeseen.

Yksi syy, miksi rakastan Taru Sormusten Herrasta -trilogiaa enemmän kuin elämää on Tolkienin kerronta. Se on niin yksityiskohtaista ja hän kulutti mahtavan paljon aikaa kertomalla hahmoista, heidän välisistä dialogeistaan, Keski-Maasta, sen historiasta, kaikesta siitä. Voisin ahmia Tolkienin kerrontaa loputtomiin – rakastan sitä niin paljon. Nuo siirtymät, eli toimintakohtausten välillä olevat rauhallisemmat hetken, jolloin siirrytään kohtauksesta seuraavaan, ovat kriittisiä. Ilman niitä tarina on vain toimintakohtauksia toisen perään emmekä opi tuntemaan hahmoja, pääse kuulemaan heidän ääntään eikä lukijalle ollenkaan pureskella aikaisempia tapahtumia, jotka auttaisivat pysymään juonen mukana.

Tästä kirjasta puuttuivat nuo siirtymät kokonaan. Ja kun tarkoitan kokonaan, tarkoitan siis ihan kokonaan. Kertaakaan ei tässä pysähdytty kertaamaan kaikkea jo tapahtunutta, hahmot eivät juurikaan keskustelleet keskenään eikä kertojan persoonallisuus tule ollenkaan esille, kun kaikki kerronta keskittyi vain meneillään oleviin tapahtumiin. Tiedättekö, mitä tarkoitan? Tämä on myös yksi syy, miksi jännitän korkeaan fantasiaan tarttumista, koska ilmiselvästi minä todella tarvitsen ne siirtymät, sillä ilman niitä tällaiseen tarinaan on hankala päästä mukaan.

Tuo oli siis ainoa oikea ongelmani tämän kirjan kanssa ja siksi minulla myös meni aika kauan tämän lukemiseen. Nimittäin unohdin välillä mitä tässä oli jo tapahtunut ja usein jouduin lopettamaan lukemisen kesken kohtauksen – taukopaikkoja ei nimittäin ollut. Netto olisi voinut heittää sata sivua lisää tarinaan ihan vain siirtymiksi, ja lukeminen olisi helpottunut huomattavasti. Mutta juu, tapa se tämäkin on kertoa tarinaa ja joillekin se sopii todella hyvin.

Kyllä The Whispers of the Fallen on lukemisen arvoinen kirja. Sellainen, joka lukee enemmänkin korkeaa fantasiaa saa varmasti irti tästä kirjasta enemmän mitä minä sain. Lisäksi jos on kiinnostunut enkelimytologiasta ja synkemmän puoleisesta apokalyptisestä tarinasta, tämä voi olla todella mieleen.

Tällä tarinalla on ehdottomasti potentiaalia räjäyttää vielä pankit. Sitä toivon ja sitä odotan. Aion kyllä lukea vielä jatko-osankin.

Lukunäyte: IV, sivu 36

Demetre and I rode in silence. Devin and the other riders were ahead of us, chatting. Demetre glanced over at me occasionally, checking to see how I was doing.

      ”We are here!” I heard Vladmir shout as he and the others brought their horses to a halt. A vast field of grass dressed with colorful fruit-laden trees appeared before us. I searched the landscape, dazzled by its splendid view.

      We slowly rode to the clearing. A thick mist formed aroud us as the air grew moist and damp.

      ”What's going on?” Demetre asked. ”Is this the Council?”

      ”I don't know. It's not like I have been here before,” I responded, mesmerized at the sight.

The Whispers of the Fallen –trilogia

The Whispers of the Fallen (2013)

Rebellion (2014)

3. osa (2015)

Skylark - Meagan Spooner

Nimi: Skylark

Trilogia/sarja: Skylark, #1

Kirjailija: Meagan Spooner

Kustantaja: Carolrhoda Lab

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 333 englanninkielisessä e-kirjassa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: Sixteen-year-old Lark Ainsley has never seen the sky. 
      Her world ends at the edge of the vast domed barrier of energy enclosing all that’s left of humanity. For two hundred years the city has sustained this barrier by harvesting its children's innate magical energy when they reach adolescence. When it’s Lark’s turn to be harvested, she finds herself trapped in a nightmarish web of experiments and learns she is something out of legend itself: a Renewable, able to regenerate her own power after it’s been stripped.

      Forced to flee the only home she knows to avoid life as a human battery, Lark must fight her way through the terrible wilderness beyond the edge of the world. With the city’s clockwork creations close on her heels and a strange wild boy stalking her in the countryside, she must move quickly if she is to have any hope of survival. She’s heard the stories that somewhere to the west are others like her, hidden in secret—but can she stay alive long enough to find them? 

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 2.5 tähteä. 

Olen taas vähän hämilläni lukukokemukseni suhteen. En nimittäin yhtään tiedä, mitä ajatella, mitä sanoa, miten päin olla tai mitään muutakaan. En vain yhtään tiedä.

Ei missään nimessä sillä, että Skylark olisi ollut huono kirja. Se oli paremminkin... hämmentävä ja välillä melkoisen sekava. Vaati äärimmäistä keskittymistä ja aikaakin päästä kunnolla edes alkuun tässä tarinassa, ja molempien puute oli ehkä enemmänkin minun mokani kuin kirjan vika. Sen sijaan, että olisin lukenut kymmenen sivua siellä ja toiset kymmenen täällä, minun olisi varmaan pitänyt vain istua illalla alas ja syventyä lukemaani.

Tarinan keskiössä on Lark Ainsley, joka asuu ”maailman viimeisessä”, taikuudella ladattujen mekaanisten koneiden ja arkkitehtien kaupungissa, jossa joka vuosi kourallinen taikavoimia omaavia nuoria valitaan ”sadonkorjuuseen”, jossa heiltä imetään voimat kaupunkia ympäröivän suojamuurin ylläpitämiseksi. Kun Larkin aika sadonkorjuuseen koittaa, hän saakin kauhistuttavalla tavalla tietää, mitä arkkitehdit ovat todellisuudessa hänen varalleen suunnitelleet. Lark pakenee kaupungista villiin luontoon, jossa lähtee etsimään ulkopuolelta Larkin itsensä kaltaisia, jotka voisivat ehkä auttaa häntä selvittämään, mitä tehdä seuraavaksi.

Kirja oli alusta asti aika sekavaa luettavaa, sillä Spooner ei liiemmin paneudu yksityiskohtiin ja selitä, mitä on tekeillä. Tämä on heikkous, aivan erityisesti kun kirjan maailma on niin monimutkainen ja sisältää paljon elementtejä sekä dystopiasta, steampunkista, scifistä että fantasiasta. En saanut ensimmäisen puolikkaan aikana oikein kunnon käsitystä siitä, mikä oli homman nimi.

Lark on hieman erikoinen päähenkilö: hän vaikuttaa nimittäin todella passiiviselta ja pelkältä ulkopuoliselta kertojalta, vaikka tarina kerrotaankin ensimmäisessä persoonassa. Olen lukenut useamman kirjan, jossa päähenkilö on ollut yllättävällä tavalla todella näkymätön ja sinänsä persoonaton sivurajalla seisoja, joka ei päähenkilön asemasta huolimatta ole kovinkaan huomattava tarinassa. Lark oli juuri tällainen hahmo. Varsinaisesti hänessä ei ollut mitään vikaa, mutta en kokenut häntä kovinkaan kiinnostavaksi.

Orenista minä pidin todella paljon. Lark tapaa hänet paettuaan ulkopuolelle ja Oren lupaa saattaa tämän Rautametsiin, paikkaan, josta Lark toivoo saavansa vastauksia etsimiinsä kysymyksiin. Oren oli mielenkiintoinen hahmo, jonka taustoitus oli kohdillaan ja joka onnistui herättämään allekirjoittaneessa vahvoja tunteita. Tyypillä on ollut rankkaa, ja kun lukijalle paljastetaan eräs asia hänestä, olin ainakin minä oikeasti suruissani. Orenin ja Larkin välit kaiken lisäksi jätettiin niin avoimiksi, että lähinnä siksi haluan lukea myös jatko-osan. 

Skylarkia on (yllättävää kyllä) kehuttu omaperäiseksi ja alkuperäiseksi tarinaksi, mutta minä en voi oikein allekirjoittaa tuota kehua. Minulle tuli tästä kirjasta hyvin vahvasti mieleen Veronica Rossin Paljaan taivaan alla... kaupungissa ja suojatussa ympäristössä elänyt tyttö ajautuu yhtäkkiä ulkopuolelle villin luonnon armoille... mutta sitten kuvioihin astuu villi poika, joka suojelee ja auttaa tyttöä saavuttamaan tavoitteensa... he lähenevät toisiaan... Jooh, en ihan voi hehkuttaa tätä alkuperäiseksi. Olen lukenut tällaisia kirjoja aikaisemminkin.

Mutta ei Skylark siis ole huono kirja. Se ei vain ollut ihan se minun kirjani. Aivan mahtavia juttuja oli tässä kyllä meneillään ja Orenin hahmo oli todella onnistunut, mutta valitettavasti ne eivät ihan riittäneet lumoamaan minua sen kummemmin.

Totean, että luettu ja koettu, ihan jees, mutta ei mikään nerokas kirja. 

Lukunäyte: Chapter 11, sivu 103

The Iron Wood, the Renewable had told me. I had never heard of such a thing, but when she spoke of it I felt as though I could almost see it. South. The river. Follow the birds.

      Many species of animal went extinct during the wars, and some – like honeybees – disappeared even before, like warning unheeded. Birds had not gone extinct before the wars the way the bees has, but they were certainly some of the hardest hit animals afterward. Some theorized that there were still some birds alive in the world, but there was no evidence. Birds were a legend, like the Renewables themselves.

      How, then, was I meant to follow something that didn't exist, to a place I'd never heard of? If my fearless, brilliant brother hadn't survived out here, how could I? I pressed my hand against the pocket where my paper bird lay, folded tightly against my thigh.

      The faintest of sounds, easily, distinguishable in the silence, caught my attention. No, not just a sound – a hum of power. Magic.

      I whirled, and as I moved there was a roar of machinery so loud that it sent me sprawling. A huge brass shook the plants around me. Its steps shook the plants around me, quivering as if in sympathy with my own terror. 

Skylark –trilogia

Skylark (2012)

Shadowlark (2013)

Lark Ascending (2014)

Sieluni kyyneleet - Kim Hyun Hee

Nimi: Sieluni kyyneleet

Alkuteos: The Tears of My Soul

Kirjailija: Kim Hyun Hee

Kääntäjä: Anna-Maija Viitanen

Julkaisuvuosi: 1993 (suomeksi 1994, WSOY)

Sivuja: 215 suomenkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Takakannesta: Kahdeksantoistavuotias Kim Hyun Hee viedään yliopistosta armeijan salaiselle leirille, jossa koulutetaan erikoisagentteja lännenvastaiseen taisteluun. Hän oppii kokoamaan aseita, vakoilemaan, varastamaan ja tappamaan. Kun kaikki on valmista, Kim Hyun Hee saa Pohjois-Korean johtajalta Kim Il Sungilta kirjeen, joka sisältää ohjeet eteläkorealaisen matkustajakoneen tuhoamiseksi.

      Tästä 115 ihmistä tappaneesta terroriteosta kerrottiin laajasti maailman lehdistössä ennen Soulin olympialaisia 1988.

      Sieluni kyyneleet on karmaiseva kuvaus suljetusta yhteiskunnasta, missä oikea ja väärä, hyvä ja paha, orjuus ja ja vapaus saavat merkityksen minkä Puolue niille alkaa, ja jossa lapset kasvatetaan jo kehdosta palvelemaan ideologisia päämääriään. Myös Kim Hyun Hee uskoi vilpittömästi tuottavansa kunniaa isänmaalleen ja perheelleen, kunnes joutui oikeussalissa kasvotusten lentokoneuhrien omaisten kanssa. Vasta silloin hän tajusi tekonsa hirvittävyyden.

Ajatukseni: Pohjois-Korea on nykymaailman elävä esimerkki siitä, miten pitkälle diktatuurissa voidaan mennä. Lähes täysin suljettu maa, jota yksi hirmusuku on hallinnut jo useamman sukupolven ajan ja jonka kansalle syötetään vaippaikäisestä lähtien tuubaa ”suuresta johtajasta” ja valtion huikeudesta.

Kim Hyun Hee kiikutettiin 18-vuotiaana Puolueen palvelukseen ja hänestä koulittiin vedenkestävä erikoisagentti, joka vakoilisi ja suorittaisi tehtäviä isänmaansa nimeen. Pitkät ja rankat koulutusvuodet lopulta palkitsevat ja Hyun Hee saa huippusalaisen tehtävän itse Kim Il Sungilta: hänen täytyy räjäyttää eteläkorealainen matkustajakone Koreoiden yhdistämisen nimissä ja jotta Soulin olympialaiset 1988 peruttaisiin.

Sieluni kyyneleet on siis omaelämäkerta, joka kertoo rehellisen tarinan siitä, kuinka pohjoiskorealainen tyttö räjäytti lentokoneen ja tappoi sen mukana 115 ihmistä uskoen tekevänsä oikein sekä valtiotaan että maansa johtajaa kohtaan. En ole häävi elämäkertojen lukija, koska minulle tulee niistä vähän epämukava olo, mutta tämä kirja on kiinnostanut minua jo hyvän aikaa. Tämä ja Suljettu maa ovat Pohjois-Korea-lukulistallani ja jossakin vaiheessa siirryn varmaan sitten Kiinaan.

Täytyypä sanoa, etten ole hetkeen ollut kirjaa lukiessa näin tunteellinen. Tunneskaalani seilasi tukahduttavasta inhosta pohjattomaan suruun monta kertaa. Kirjan ensimmäisen puolikkaan ajan minulla oli tavallaan välillä helppo unohtaa, mitä kirjaa luin ja että se perustuu kirjailijan henkilökohtaisiin kokemuksiin. Tuntuu vähän väärältä sanoa näin, mutta en osaa muotoilla sitä paremmin: ensimmäisen puolikkaan ajan Hyun Heen tarina muistutti enemmän vakoojatrilleriä agenttikoulutuksineen ja sen lukeminen oli aika jännittävää.

Mutta mitä pidemmälle edettiin ja kun Hyun Hee saa tehtävänsä, tulin minäkin lukijana rytisten takaisin maan pinnalle. Silloin koko kirja yhtäkkiä realisoitui ja kasvoille iski se todellinen totuus siitä, että kaikki tuo tapahtui ihan oikeasti. Samalla ylitseni hyökyi myös kaiken alleen hukuttava suru kirjailijaa, räjähdyksessä kuolleita 115 ihmistä ja heidän omaisiaan sekä koko Pohjois-Korean kansaa kohtaan. Tämä kaikki on niin väärin... Ei tuollaista saisi tapahtua.

Maailmanpoliittisesti Pohjois-Korea ei ehkä ole mikään oikea uhka, mutta valtion sisäiset asiat ovat niin törkeän rempallaan, että ihan pahaa tekee. Kim Hyun Hee ei ole ensimmäinen isänmaataan palveleva erikoisagentti eikä tule missään nimessä jäämään viimeiseksi. Kuten hän hyvin tarinassaan asian ilmaisee, hän oli pelkkä kertakäyttöinen riepu, jota käytetään hyväksi ja joka sitten heitetään pois kun hän on täyttänyt tarkoituksensa. Hänet leimataan kotimaassaan petturiksi paljastettuaan lopulta eteläkorealaisille koko tehtävänsä.

Sieluni kyyneleet on karmaiseva ja järisyttävä teos nuoresta naisesta, jolta riistettiin koko elämä ja joka aivopestiin tekemään todella hirvittävä teko. Kim Hyun Hee on todella rohkea kertoessaan tarinansa näin rehellisesti, tunnustaen tunteensa ja ajatuksensa kaikkea tapahtunutta kohtaan.

Suosittelen lukemaan tämän kirjan. Suosittelen todella.

Lukunäyte: Seitsemäs luku, sivut 93-94

”Ok Hwa”, Chung sanoi hymyillen. ”Muistat varmaan herra Kimin?”

Kumarsin lyhyesti. ”Totta kai. Mukava nähdä taas. Istukaa toki.”

      Kävimme istumaa. Chung kaiveli savukkeet taskustaan ja tarjosi Kimillekin. He pistivät palamaan. ”No niin”, Chung sanoi puhaltaen savua. ”Mietit varmaan, miksi olemme täällä tällaisena iltana. Minulla ei ole lupa kertoa vielä enempää, mutta mahdatko selvitä matkaan viidessätoista minuutissa?”

      ”Matkaanko?” sanoin hämmästyneenä. ”Totta kai. Minne me lähdemme? Miten pitkäksi aikaa?”

      ”Minä aloitan tuosta toisesta kysymyksestä”, Chung vastasi. ”Pakkaa kaikki tavarasi, sillä tulet tuskin takaisin.” Hetken veri tuntui hyytyvän suonissani. Ajattelin että hän oli saanut tietää ”punttauksestani”, kuten luvatonta poistumista leirin alueelta nimitettiin, ja pidätti nyt minut kohteliaasti. Mutta Chungin jatkaessa pelkoni hälveni. ”Mitä ensimmäinen kysymykseen tulee, riittäköön vastaukseksi, että menemme Pjongjangiin tiedustelupalvelun päämajaan. Olet saanut tehtävän.”

Bridget Jones: Elämäni sinkkuna - Helen Fielding

Nimi: Bridget Jones: Elämäni sinkkuna

Alkuteos: Bridget Jones's Diary

Trilogia/sarja: Bridget Jones #1

Kirjailija: Helen Fielding

Kääntäjä: Sari Karhulahti

Julkaisuvuosi: 1996 (suomeksi 1998/2013, Otava/Seven)

Sivuja: 381 suomenkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★☆☆☆

Takakannesta: Keskiviikko 4. tammikuuta
      59,5 kg (tämä on hätätilanne, sillä läski tuntuu olleen kapseloituneena joulun yli ja vapautuu nyt hitaasti ihon alle), alkoholiannosta (edistystä), 20 savuketta, 700 kaloria (oikein hyvä).

Ajatukseni: En ole ennen tätä lukenut ainuttakaan chick lit -kirjaa (ainakaan muistaakseni), koska ne ovat aina minun korvaani ja makuuni kuulostaneet liian tuhkimotarinamaiselta. Sellainen ei ihan vetoa minuun. Bridget Jones: Elämäni sinkkuna on aina kuitenkin ollut lukulistallani, sillä elokuvat todella olleet mieleeni ja Bridget Jones on niin sympaattinen pösilö, jonka toilailuista saa paljon huumoria irti. Ja nyt sitten... plaaaaah. Olipa plaah kirja.

Bridget Jones on 30-jotain sinkkunainen, joka päättää alkaa kirjoittaa päiväkirjaa, johon kirjaa rehellisesti elämäänsä tilastoiden painoaan, alkoholiannoksiaan ja kaloreitaan. Hän fantasioi härskistä pomostaan, puhuu ystävistään, yrittää kestää viidenkympin villityksen saanutta äitiään ja ylipäätään lähteä sisäisen tasapainon tielle kokeillen kaikennäköisiä keinoja siihen.

Oliko kirja humoristinen, hauska, hurmaava, samaistuttava ja niin edelleen? Ei minun mielestäni. En saanut yhtään huumoria irti kirjasta ja lähinnä minua vain ärsytti Bridget ja hänen jatkuva valitusvirtensä kaikesta mahdollisesta. Ehkäpä se olikin se kirjan idea, mutta minä vain en onnistunut pääsemään kirjan sisälle. Bridget ei milloinkaan ollut tyytyväinen mihinkään ja eikä hänellä tuntunut olevan minkäänlaista tunne-elämää tai vastaavaa.

Fielding on tunnetusti käyttänyt Austenin rakastettavaa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa tarinan pohjana, mutta se oli aika laimea ja ohut viittaus. Oikeastaan ainoa nähtävä yhteys oli Markin sukunimi Darcy ja tuon juristin aluksi hyvin ynseä käytös Bridgetiä kohtaan. Ylpeys ja ennakkoluulo on ihana, mutta tämä... en vain... minä en vain yhtään... En tiedä yhtään, mitä sanoa, mitä tuntea tai miten päin olla. Tämä kirja ja minä ohitimme toisemme kilometrien päästä. En saanut yhtään mitään irti.

Kaikki hahmot olivat kirveltävän ärsyttäviä. Bridget sai minut haluamaan kaivaa silmät päästä lusikalla jatkuvalla, päättymättömällä valitusvirrellään ”lihavuudestaan” (hän painaa 54-59 kiloa ja hän väittää itseään lihavaksi.......), mieskuvioistaan, äidistään, kaikesta. Mihinkään hän ei ollut tyytyväinen ja välillä en pystynyt ymmärtämään, että mikä nyt taas oli huonosti. Hänen vuodatuksensa ei oikein milloinkaan tuntunut välittävän mitään aitoa tunnetta enkä saanut mitään irti esim. hänen ja Markin suhteesta.

Mark Darcy oli mukana vain tyyliin viidessä kohtauksessa eivätkä he edes kunnolla edes keskustele. En siis pystynyt hiffaamaan, miksi he lopulta päätyivät yhteen, vaikka se olikin tietenkin odotettavissa. Daniel oli täys sika, jota olisin halunnut läimiä. Bridgetin äiti oli niiiiin rasittava... aloin loppua kohden hyppiä yli niitä kohtauksia, missä äiti oli mukana. Tämän kirjan yleinen sävy oli niin mollivoittoista ulinaa, että ilmeisesti minä missasin sen huumoripysäkin.

Päiväkirjatyyli oli kuitenkin varsin viihdyttävä ja persoonallinen tapa kertoa tämä tarina. Se on myös nopeasti luettavaa ja eilen illalla suoriuduin kirjan lopuista paristasadasta sivusta muutamassa tunnissa. Jos ei siis muuta, niin ainakin tämän ahmaisee nopeasti.

Voin tavallaan kyllä nähdä, miksi tämä kirja on monien mielestä todella hyvä. En ole koskaan ennen sanonut näin, mutta kaipa minä en yksinkertaisesti kuulunut kirjan kohderyhmään iän tai muunkaan perusteella, sillä Bridgetin hahmo meni niin kaukaa ohi.

Tämä on niitä harvoja tapauksia, joissa voin sanoa, että elokuvafilmatisointi oli mielestäni paljon parempi mitä kirjansa. Lukiessa teki niin mieli nähdä taas elokuvat.

Lukunäyte: Sunnuntai 15. tammikuuta
Kello 19.00. Tämä ei voi olla totta. Olin menossa kylppäriin antamaan viime silauksen viljelyksilleni, kun huomasin puhelinvastaajan merkkivalon vilkkuvan: Daniel oli soittanut.
      ”Kuule, Jones, olen tosi pahoillani. Minun täytyy varmaan peruuttaa se tämäniltainen tapaaminen. Minulla on aamukymmeneltä yksi esitys, ja minun pitää käydä läpi neljänkymmenenviiden taulukon pino.”
      Ei voi olla totta. Daniel teki oharit. Raadoin koko helkutin päivän ja kehitin hullun lailla energiaa, ja aivan suotta. Toisaalta tässä ei pidä elää miesten kautta: pitää olla vahva nainen, joka ei tarvitse miestä ollakseen kokonainen.

Bridget Jones –trilogia

Bridget Jones's Diary | Bridget Jones: Elämäni sinkkuna (1996/1998)

Bridget Jones: The Edge of Reason | Bridget Jones: Elämä jatkuu (1999/2000)

Bridget Jones: Mad about the Boy (2013/2014)

The Jewel - Amy Ewing

Nimi: The Jewel

Trilogia/sarja: The Lone City, #1

Kirjailija: Amy Ewing

Kustantaja: Harper Teen

Julkaisuvuosi: 2014

Sivuja: 249 englanninkielisessä e-kirjassa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★☆☆☆☆ 

Juonikuvaus: Today is my last day as Violet Lasting. Tomorrow I become Lot 197.

      The Jewel is a shocking and compelling new YA series from debut author, Amy Ewing.

      Sold for six million diamantes, Violet is now Surrogate of the House of the Lake in the centre of the Lone City, the Jewel. Her sole purpose is to produce a healthy heir for the Duchess – a woman Violet fears and despises.
      Violet is trapped in a living death, her name and body no longer her own. She fights to hold on to her own identity and sanity, uncertain of the fate of her friends, isolated and at the mercy of the Duchess.

      The Handmaid's Tale meets The Other Boleyn Girl in a world where beauty and brutality collide. 

Ajatukseni: Aloitan sanomalla mielipiteeni täysin kylmän rehellisesti: The Jewel ei ollut hyvä kirja. Kirja ei toiminut minulla ollenkaan enkä oikein edes tiedä, mistä lähteä tätä pointitonta, tyhjänpäiväistä, pinnallista kissanoksennusta ruotimaan.

Violet Lasting asuu maailmassa, jossa magiaa omaavat tyttölapset riistetään vanhemmiltaan ja viedään sopivan ikäisinä huutokauppaan, jossa kaupungin superrikas ylimystö ostavat heidän kantamaan ja synnyttämään heidän lapsensa.

Siinä on kirjan idea. Juoni? Hahah, mikä juoni? Juhlia! Mekkoja! Kenkiä! Meikkejä! The Jewel yritti hikipäissään käsitellä mielenkiintoisia teemoja, mutta epäonnistui erittäin nololla tavalla siinä, missä monet muut kirjat (köh, The Handmaid's Tale, krhm) ovat onnistuneet hienosti. Hitto, jopa Lauren DeStefanon Wither käsitteli näitä asioita paremmin, ja siitäkään kirjasta minä en pitänyt. The Jewel oli niin nolo floppi, että meinasi itku päästä.

Violet Lasting, Raven, Crow, Alexandrite, Ochre, Mercy, Patience... Mitä ihmeen nimiä nämä oikein ovat? Omituisia, sanon minä. Minäkin voisin jonain päivänä kirjoittaa ”dystopian” ja nimetä hahmot hedelmäkorin mukaan: päähenkilön nimi olisi Apple ja ihastus olisi Banana ja kolmiodraamaan voisi liittyä mukaan vielä Orange. Pahiksen nimi voisi olla vaikka Pineapple. Aivan yhtä älykkäitä ja vakavasti otettavia. En ymmärrä näitä Ewingin ratkaisuja.

Violet, Violet, Violet! Millainen kaunotar ja niin erityinen. Hänellä on violetit silmät. Jep. Hän on saanut nimensä silmienvärinsä mukaan. Eikö olekin omaperäistä? Violet oli yksi walking-talking Mary Sue. Ja hänellä on violetit silmät. En tiedä miksi, mutta minua niin tökkii nuo silmienväriin liittyvät jutut. Miten hitossa ihmisellä edes voisi olla violetit silmät? Onko ihan pakko teroittaa sitä ”erityisyyttä” jopa sillä, että päähenkilöllä on VIOLETIT SILMÄT?

Mutta nyt ihan oikeasti. Violet oli todella huono valinta päähenkilöksi. Hänen parhaalla ystävällään, Ravenilla, olisi ollut enemmän asennetta täyttämään nuo kengät. Violet on koko huutokaupan jalokivi, vaikka onkin vain neljänneksi parhaalla sijoituksella sijaiskohduissa. Hän on vain niin haluttu, koska hänellä on violetit silmät. Aluksi hän on myös päättäväinen ja haluaa paeta heti mahdollisuuden tullen uuden omistajansa suurkartanosta, sillä hän tietää, että ennemmin tai myöhemmin tulee kantamaan tämän lasta sisällään.

Ja sitten kuvioihin astuu eräs limaniska nimeltä Ash. Hän on saattaja, escort, maksullista palvelua sekä pihassa, puutarhassa että makuuhuoneessa. Nämä kaksi kyyhkyläistä tapaavat neljä kertaa, kun he jo vannovat syvää, ikuista rakkautta toisilleen. Toistan, neljä kertaa. Kertoo syvästä rakkaudesta. Heidän romanssinsa on myös mallia Romeo ja Julia, eli ehdoton nou-nou. Mutta heidän tunteensa ovat niin voimakkaita, etteivät ei voi pysyä erossa toisissaan.

”I want you forever, Ash.” - Violet neljännellä tapaamisella.

Juuri näin. Mutta romanssi oli vain kirsikkana kakun päällä tässä koko kissanoksennuksessa. Aivan liikaa bling blingiä ja tuskaisasti liian vähän oikeaa varteenotettavaa asiaa. Jos tässä olisi keskitytty enemmän maailmaan (joka ei hitossa muuten ole dystopinen) ja teemoihin ja vähemmän mekkoihin ja meikkeihin ynnä muuhun turhaan niin tämä kirja olisi ollut paljon luettavampi. Mutta ei.

Minulla ei ole mitään sanottavaa enää. Oloni jäi ihan yhtä tyhjäksi kuin kirjan sisältökin oli. Lopputulos: The Jewel oli typerä kirja, joka kirkuen kaipasi enemmän sisältöä ja vähemmän turhamaisuutta. Romanssikin voidaan heittää hittoon.

Lukunäyte: Chapter Six, sivu 54

Sold.

      The word revolves around my brain without really making sense.

      I am sold.

      For a flicker of an instant, I meet the dark eyes of the woman who has bought me: the Duchess of the Lake. Then, suddenly, I am sinking through the floor.

      The X is on a platform being lowered down below the stage, away from the Auction. This time, I welcome the darkness. It feels safe. I look up and see another platform closing over the circular space where a few moments ago I stood, I hear the auctioner's voice.

      ”And next up, ladies, we have Lot 198.” I wonder which girl is crossing the stage – the lioness or the iced cake. ”Lot 198, please take your mark.”

      The Auction goes on.

The Lone City –trilogia

The Jewel (2014)

    1.5 The House of the Stone (2014)

2. osa (2015)

3. osa (2016)

Unwindin voittaa...

Arvonta tuli ja meni, ja nyt on aika julkistaa voittaja. Palkintona oli siis Neal Shustermanin Unwind ja arpaonni suosi tällä kertaa...

...fablea!

Onnittelut voittajalle! Toivotan jo valmiiksi karmivia lukuhetkiä tämän kirjan parissa!

Otan yhteyttä sähköpostilla, jotta voimme keskustella jatkotoimenpiteistä :)

Kiitos kaikille osallistujille!