Ihmeiden kabinetti - Douglas Preston & Lincoln Child

Nimi: Ihmeiden kabinetti

Alkuteos: The Cabinet of Curiosities

Trilogia/sarja: Pendergast, #3 (ensimmäinen suomennettu osa)

Kirjailija: Douglas Preston & Lincoln Child

Kääntäjä: Pekka Marjamäki

Julkaisuvuosi: 2002 (suomeksi 2009, Gummerus)

Sivuja: 653 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Takakannesta: On salaisuuksia, jotka eivät koskaan kuole.

      Pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla Manhattanilla tehdään karmaiseva löytö. Työmaan alta paljastuu hautakammio, jossa on 36 ruumista – kaikki murhattu ja silvottu yli sata vuotta sitten, kirurgin tarkkuudella.

      FBI:n erikoisagentti Pendergast ryhtyy omin luvin ratkomaan tapausta, joka on aivan liian pölyttynyt kiinnostaakseen paikallista poliisia. Pendergast värvää puoliväkisin apurikseen nuoren tiedenaisen, Nora Kellyn. Kaksikko uppoutuu 1800-luvun outoon alamaailmaan ja saa vihiä salaperäisestä tiedemiehestä, joka etsi vimmaisesti ikuisen elämän salaisuutta.

      Pendergastin tutkimukset saavat puistattavan käänteen, kun Central Parkista löydetään surmattuna nuori nainen. Tällä on selkärangassaan tismalleen samanlaiset leikkuujäljet kuin kammiosta löydetyillä ruumiilla.

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 4.5 tähteä.

Pendergast-sarja on yksi suosikkini ja olen lukenut kolme viidestä suomennoksesta. Niin hyviä kirjoja. Löysin heinäkuun alussa tarjouksesta Kuoleman asetelman, sarjan toisen osan, joten päätin lukaista kirjat uudelleen ja edetä nyt niihin uusimpiin suomennoksiin, joihin en ole vielä ehtinyt.

Tarinan lähtökohtana on työmaan alta löydetty hautakammio, josta löytyy 36 kirurgisesti silvottua ruumista. Nora Kelly on Luonnonhistoriallisen museon tutkija ja arkeologi, joka huomaa tempautuneensa mukaan tuon sadan vuoden takaisen hautakammion murhamysteeriin eriskummallisen FBI:n erikoisagentti Pendergastin toimesta. Järkyttävät paljastukset ja johtolangat seuraavat toisiaan ja tilanne muuttuu aina vain pahemmaksi, kun Central Parkista löytyy tuore naisen ruumis, jonka alaselästä löytyy samanlaiset jäljet kuin hautakammion ruumiilta. Menneisyys ja nykyisyys nivoutuvat yhteen kun tohtori Kelly ja agentti Pendergast alkavat selvittää murhia.

Valitsin tämän kirjan pari vuotta sitten täysin sattumalta luettavaksi. Selailin äitini suurta kotikirjastoa ja nappailin hyllystä kaikkea mahdollista mielenkiintoista, jotka saattaisin joskus lukea. Silmiini osui nimi Ihmeiden kabinetti, joka herätti heti kiinnostukseni. Takannen läpi silmäiltyäni totesin, että tämän kirjan haluan ehdottomasti lukea ja urakkaan heti ryhdyinkin. Luin kirjan kahdessa päivässä, koska en kyennyt lopettamaan tarinan ahmimista. Se oli jännittävä, pelottava, ilmapiiri ja tunnelma olivat karmivia, hahmot – erityisesti Pendergast – olivat hauskoja, nokkelia, älykkäitä ja kiehtovia. Tarina, mutta vielä enemmän erikoisagentti Pendergast, viettelivät minut täysin.

Erikoisagentti Pendergast on ehdottomasti yksi fiktiivisten hahmojen suosikkini. Hän on todella hyvin rakennettu ja kirjoitettu hahmo, ja olen enemmän kuin mielissäni, että olen päässyt tutustumaan häneen. Pendergast on niin kanssahahmoille kuin lukijoillekin täyden mysteerin mies, joka erikoisine, hyvin vaaleine värityksineen, hienostuneine piirteineen ja etelänaksentillaan kietoo hetkessä pikkusormensa ympärille. Kirjojen edetessä saamme tietää aina vähän enemmän tuosta eriskummalisesta agentista, jonka sekä oma että perhehistoria ovat vailla vertaa.

Naissankarin rooliin tässä osassa pääsee arkeologi ja tutkija Nora Kelly. Nora on hieman hankala hahmo, koska emme pääse tutustumaan häneen kunnolla, sillä hänen oma tarinansa on kerrottu Prestonin ja Childin vuonna 1999 kynäilemässä kirjassa nimeltä Thunderhead. Jos haluaisi tutustua Noraan kunnolla, olisi siis hyvä lukea tuo edellä mainittu teos. En kuitenkaan kokenut tätä kerronnallisena tai taustoitukseen liittyvänä heikkoutena, vaan suomennosten tenkkapoona.

Itse suomennoksesta minulla ei ole mitään valitettavaa, mutta suomennosprosessi pistää vähän hämilleen. Ihmeiden kabinetti on nimittäin englanninkielisen Pendergast-sarjan kolmas osa, mutta ensimmäinen suomeksi käännetty osa. Olen käsittänyt, että kahta ensimmäistä osaa ei käännetty siksi, ettei Pendergast ole päähenkilö vaan lähinnä vierailevan tähden roolissa.

Ymmärrän suomennospäätöksen sinänsä, mutta toisaalta kolmannesta osasta eteenpäin kääntämisen aloittaminen aiheuttaa hämmennystä lukijassa. Pari hahmoa olivat jo kuin puolituttuja, mutta lukija ei kuitenkaan tunne heitä niin kuin vähän oletetaan ja samoin tässä osassa viitattiin useaan otteeseen New Yorkin Luonnonhistoriallisessa museossa tapahtuneisiin muutaman vuoden aikaisiin murhiin, mutta näistä tapahtumista lukija ei tiedä, ellei ole kahta aikaisempaa osaa tai Noran omaa kirjaa lukenut. Lukijalta jää siis periaatteessa kolmen kirjan taustoitus hämärään, joka taasen herättää kummastusta tässä kirjassa mainutuista menneisyyden tapahtumista.

Toivottavasti en saanut tätä kuulostamaan liian pahalta. Tämän kirjan ja edellisten tapahtumat eivät kuitenkaan ole sidoksissa toisiinsa, joten ei sinun täydy suomentamattomia osia lukea eikä sinua nyt ilmaankaan jätetä roikkumaan. Minua tämä homma ei juurikaan haitannut. Uteliaisuus noita paria muuta kirjaa kohtaan kyllä heräsi, mutta en koe välttämättömäksi niiden lukemista. Olen tyytyväinen näinkin.

Tämän suomennoshämmingin lisäksi koin itse tarinassa vain yhden pienen miinuksen, ja se ilmeni ihan lopussa. Loppu oli ehkä hieman liian kaukaa haettu ja erään hahmon motiivi tuntui mielestäni vähän turhan absurdilta. Silloin pari vuotta sitten totesin lopun tuntuneen kuin hätäratkaisulta, johon kirjailijat päätyivät kun eivät enää tienneet, kuinka muuten kirjan loistavaa nousukiitoa päättäisi. Olen edelleen tavallaan samaa mieltä, mutta näin toisella lukukerralla olen enemmän sinut tuon hahmon kahjon ja suurudenhullun idean kanssa.

Tunnelmaltaan tämä kirja oli silkkaa kultaa. Se oli paikoitellen todella hyytävää ja sai kylmät väreet juoksemaan selkäpiitä pitkin. Kirjailijat ovat kehitelleet kasan hauskoja ja persoonallisia hahmoja, joiden silmien kautta pääsemme tarinaa tarkastelemaan ja tutustumaan myös hahmoihin aina eri kantilta. Hykertelin itsekseni, miten eräs ylikomissario kuvaili Pendergastia... Minulla oli todella hauskaa tämän kirjan parissa.

Tarina oli niin hyvin rakennettu ja niin monet hyvin harkitut yksityiskohdat tekivät murhamysteeristä hurjaa luettavaa. Juonta vietiin eteenpäin vauhdikkaasti ja salaisuuksien paljastuessa aina uusia ilmeni, ja se pakotti jatkamaan aina uuden luvun verran lukemista. Kirjaa on suorastaan mahdoton laskea käsistä.

Suosittelen siis erittäin lämpimästi tätä kirjaa! Ei ole väliksi, lukeeko suomentamattomat osat, sillä se ei ole missään nimessä tämän kirjan kannalta välttämätöntä. Luottakaa sanaani ja lukekaa Ihmeiden kabinetti.

Laitan Ihmeiden kabinetin kirjabingossa kohtaan Dekkari ja näin huudan itselleni bingon!

Lukunäyte: luku 3, sivu 27

Nora kohotti katseensa pääkallosta jälleen vieraan kasvoihin. ”Kuka sinä oikein olet?” Hän tarkkaili miestä nyt lähemmin ja pani merkille tämän äärimmäisen vaaleat siniset silmät ja sirot piirteet. Valkoisen ihon ja kasvojen klassisen ulkomuodon ansiosta mies näytti marmorista veistetyltä.

      Mies taivutti päätään kohteliaaseen eleeseen, joka oli jotain nyökkäyksen ja kumarruksen väliltä. ”Erikoisagentti Pendergast liittovaltion poliisi FBI:stä.”

      Nora masentui. Oliko agentin vierailulla jotain tekemistä Utahin vaikeuksien sävyttämän tutkimusretken kanssa? Se olisi jo liikaa. ”Saisinko nähdä virkamerkkiä?” hän kysyi lannistuneena. ”Tai jonkinlaista henkilöllisyystodistusta.”

      Mies hymyili suopeasti, kaivoi puvuntaskusta lompakon ja napsautti sen auki. Nora kumartui tutkimaan virkmerkkiä. Ainakin se näytti aidolta – hän oli nähnyt vastaavia ihan riittävästi puolentoista viime vuoden aikana.

      ”Okei, hyvä on, uskotaan, erikoisagentti -” hän empi. Mikä hitto se nimi olikaan? Hän vilkaisi miehen kättä, mutta virkamerkki oli jo matkalla takaisin puvun uumeniin.

      ”Pendergast”, mies sanoi hänen puolestaan. Sitten agentti lisäsi melkein kuin olisi lukenut Noran ajatukset: ”Vierailullani ei muuten ole mitään tekemistä Utahin tapahtumien kanssa. Nyt on kyse jostain ihan muusta.”

Pendergast –sarja

Relic (1995)

Reliquary (1997)

The Cabinet of Curiosities | Ihmeiden kabinetti (2001/2009)

Still Life with Crows | Kuoleman asetelma (2003/2010)

Brimstone | Tulikivi (2004/2011)

Dance of Death | Veljensä vartija (2006/2012)

The Book of the Dead | Kuolleiden kirja (2006/2013)

The Wheel of Darkness | Pimeyden pyörä (2007/2015)

Cemetery Dance | Kuoleman naamio (2009/2016)

Fever Dream (2010)

Cold Vengeance (2011)

Two Graves (2012)

    12.5 Extraction (2012)

White Fire (2013)

Blue Labyrinth (2014)
Crimson Shore (2015)

The Obsidian Chamber (2016)

The 100 - Kass Morgan

Nimi: The 100

Trilogia/sarja: The Hundred, #1

Kirjailija: Kass Morgan

Kustantaja: Hodder/Alloy Entertainment

Julkaisuvuosi: 2013

Sivuja: 323 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: In the future, humans live in city-like spaceships orbiting far above Earth's toxic atmosphere. No one knows when, or even if, the long-abandoned planet will be habitable again. But faced with dwindling resources and a growing populace, government leaders know they must reclaim their homeland... before it's too late.

      Now, one hundred juvenile delinquents are being sent on a high-stakes mission to recolonize Earth. After a brutal crash landing, the teens arrive on a savagely beautiful planet they've only seen from space. Confronting the dangers of this rugged new world, they struggle to form a tentative community. But they're haunted by their past and uncertain about the future. To survive, they must learn to trust - and even love – again.

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 2.5 tähteä.

Varoitan näin etukäteen, etten ole nyt omalla koneellani, joten en tiedä, kuinka oudosti tämä teksti näkyy. Korjaan sen sitten kun palaan kotisatamaan.

Luin tämän kirjan lähinnä siksi, koska halusin tutustua tarinaan ennen kuin alan kirjaan perustuvaa tv-sarjaa katsoa. Suhtaudun niin ristiriitaisesti – tässä oli asioita, joista kovasti pidin, mutta myös asioita, jotka olivat aiheuttaa minulle hermoromahduksen silkasta turhautumisen määrästä.

Homman nimi on siis se, että ihmiset ovat paenneet ydinsodan jälkeistä säteilyä kiertoradalle suuriin avaruusaluksiin, joissa ovat sittemmin ilmeisesti olleet kolmensadan vuoden ajan. Aluksilla vallitsee tiukka laki, jossa pienimmästäkin rikkeestä rangaistaan: jos tekijä on täysi-ikäinen, tämä teloitetaan (eli ammutaan avaruuteen) ja alaikäiset odottavat säilössä täysi-ikäisyyttään, kunnes heidät sitten teloitetaan. Clarke Griffin on 17-vuotias tyttö, joka eräänä päivänä noudetaan pidätyssellistä ja viedään sukkulaan teinirikollislauman jatkeeksi. Nämä sata nuorta lähetetään maahan havannoimaan Maata, jotta saataisiin selville, onko planeetta vielä asuinkelvollinen. Niin monet erilaiset luonteet joutuvat selviämään keskenään uudessa ympäristössä, jossa vaara vaanii joka puolella.

Tarinan alustus oli todella mielenkiintoinen ja tv-sarja trailerinsa perusteella vaikutti niin hyvältä. Huijasin hiukan, sillä ennen kuin olin kirjan lukenut loppuun, katsoin sarjan ensimmäisen jakson. Mielipiteeni molemmista siis nivoutuivat yhteen ja tanssahtelevat nyt käsi kädessä sovinnossa – oli asioita, jotka ärsyttivät minua suunnattomasti kirjassa, mutta toimivat paremmin sarjassa ja taas toisinpäin. Loppujen lopuksi olen kuitenkin sitä mieltä, että tv-sarjana tarina toimii kokonaisuutena paremmin.

Clarke on rationaalinen hahmo, joka tekee parhaansa pitääkseen tuon teinilauman kurissa näiden halutessa osoittaa mieltään. Anteeksi, mikäli kuulostan epäsympaattiselta hahmoja kohtaan, mutta tv-sarja on saanut minut niin ärtyneeksi. Haluan ampua puolet noista hahmoista, koska he ovat niin raivostuttavan epäloogisia ja idiootteja. Meidät lähetettiin Maahan pelastamaan ihmiskunnan rippeet sukupuuton partaalta, mutta koska meitä on rangaistu tekemistämme rikoksista me päästämme anarkian riehumaan, koska haluamme osoittaa mieltä! Tapetaan sakkia ja elellään ilman sääntöjä! Aloitetaan oma Kärpästen herra. Annetaan koko ihmiskunnan kuolla sukupuuttoon, koska nyyh meitä on kohdeltu niin epäoikeudenmukaisesti! Kyllä me pärjäämme yksin käytännössä tyhjässä maailmassa, jota emme tunne, eikä meillä ole edes varusteita täällä elämiseen. Mutta kyllä me täällä voidaan silti keskenämme elellä! Olen nyt viidennessä jaksossa ja tämän perusteella eräs Bellamy Blake ansaitsee joutua hirteen munistaan. Bellaby haluaa mitä Bellamy haluaa ja muut tekevät mitä Bellamy haluaa tai muuten Bellamy on hyvin vihainen. Tämä on sarjassa tyypin mentaliteetti. Voi jeesus... En ymmärrä, miksi ihmisten pitää olla niin pirun kieroja ja itsekkäitä kusipäitä, jotka ajavat vain omaa etuaan, vaikka ylivoimaisesti tärkeämpiä asioita on meneillään. Toivottavasti minun tulevaisuuteni ei koskaan riipu tuollaisesta sakista.

Nyt kun sain hiukan päästeltyä höyryjä, palataan asiaan. Clarken mukana Maahan on lähetetty myös Wells, aluksen johtajan poika ja Clarken entinen poikaystävä. Wells hankki itselleen tarkoituksella rikollisen statuksen päästäkseen Maahan Clarken kanssa ja saadakseen heidän välinsä jälleen kuntoon petettyään tytön todella tuhoisin seurauksin. Mukana on myös äsken mainitsemani Bellamy Blake, hieman vanhempi poika, joka hankkiutui saattueen mukaan suojellakseen pikkusiskoaan Octaviaa. Kirjassa hän ei ole ollenkaan niin paha, mitä hän on sarjassa.

Minua ärsytti aikalailla jokainen näistä hahmoista, mutta aivan erityisesti minua turhautti Wells – Morgan ei anna yhtään armoa hänelle. Tyyppi ei yksinkertaisesti tee mitään oikein. En tiedä, miten suhtautua siihen. En kaipaa Hannu Hanhia, mutta ikuiset epäonnistujatkaan eivät hirveästi jaksa innostaa. En ole kyllä varma, ansaitsisiko Wells edes armoa... Kuka valitsisi yhden henkilön ja vaarantaisi samalla muun ihmiskunnan? Kutsukaa minua epäromanttiseksi, mutta minusta tuo on aivan pirun tyhmää. Jos valitset sen yhden henkilön ja muu ihmiskunta tuhoutuu niin siinä ylhäisessä yksinäisyydessä on varmasti kiva sitten olla koko loppuelämän, kenties tunnontuskissa lilluen. Hommaa ei yhtään auttanut, kun Morgan alkoi vääntää kolmiodraamaa Clarken, Wellsin ja Bellamyn välille. Miksi sen pitää olla kolmiodraama...?

Tarinaa kerrotaan Clarken, Welssin ja Bellamyn, mutta myös Glass-nimisen tytön näkökulmasta. Glass oli mielestäni koko poppoon miellyttävin hahmo. Minua aidosti kiinnosti lukea tarinaa hänen näkökulmastaan. Glasskin oli tuomittu Maahan lähtevään sukkulaan, mutta hän pääsi pakenemaan kohtaloaan nähdäkseen vielä kerran hänelle rakkaat ihmiset. Glassista minä pidin ja hänen tarinansa tuntui aika hyvin kehitetyltä.

Yritin aika pitkään taistella tätä kirjaa vastaan puolustuksenani logiikka. Ei olisi kannattanut, sillä aiheutin itselleni vain turhaa päänvaivaa. Ensinnäkin ollaan kolmesataa vuotta tulevaisuudessa, mutta edistyksen sijaan teknologiassa ollaan otettu surullisen suuri harppaus taaksepäin. Avaruusaluksen väellä ei ole käytännössä hajuakaan, mitä Maassa on meneillään, koska ilmeisesti kaikki teknologia on unohdettu. Nyt pystymme tutkimaan lähiplaneettoja melkoisen tarkkaan, muun muassa hakemaan mineraalinäytteitä ja ottamalla kuvia, mutta tulevaisuudessa sellaista ei pystytä tekemään? Maahan ei olla yritetty päästä tai edes tutustua sen tilanteeseen sen tarkemmin? Ihmisiä ei säteilysuojapuvuissa lähetetä tutkimaan Maata eikä mitään tehdä asioiden parantamiseksi? Kyllähän Pripjatkin oli ja on edelleen säteilyn peitossa, mutta paikkaa silti tutkitaan. Ei sateliittikuvia, ei näytteitä, ei sukkuloita, ei kaukoputkia, ei yhtään mitään. Astronomia on kokonaan unohdettu, vaikka luulisi sen olevan elintärkeää avaruudessa selviytymisen kannalta. Olenko liian pikkutarkka, jos mietiskelin tällaista? Voi olla.

Avaruusaluksen päättäjät katsovat, että he voivat luottaa laumaan teinirikollisia olemaan heille uskollisia sen jälkeen kun he ovat lukinneet nuoret vuosiksi pidätysselleihin. He päättävät lähettää tuon lauman Maahan ilman oikeita varusteita tai kunnollisia tutkimus- tai kommunikaatiovälineitä, jotka mahdollistavat ympäristön havannoinnin, tutkimisen ja viestittämisen mahdollisesta elinkelpoisuudesta. Matkajärjestelyt ovat suunnilleen yhtä tuskallisen surkeat kuin Eclipsessä. Toisin sanoen ihmikunnan pelastumisen ainoa toivo on lähettää lauma impulsiivisia, kouluttamattomia, angstisia teinejä tarkastamaan tilanne ilman kunnon varustusta. Voi taivas ihan oikeasti, ovatko nämä tyypit eilen puusta pudonneet vai mitä...?

Hyvä on, olen tehnyt pointtini selväksi: logiikka ei ole tämän kirjan vahvuus. Niinkin huonosti rakennettu tarina kuin tämä onkin, päätin silti yrittää nauttia siitä. Mielestäni kerronnan osalta parhaiten toimi useampi kertoja ja nykyisyyden ja menneisyyden välillä vaihtelu. Sillä tavalla hahmot saivat enemmän syvyyttä ja pääsimme näkemään jokaisen kertojan henkilökohtaisen tarinan, miksi he lopulta päätyivät siihen pisteeseen. Katson kerronnan onnistuneen hyvin.

Jos rinnastaa tätä kirjaa tv-sarjaan, totean sarjan olevan uskottavampi tietyltä osin. Kolmensadan vuoden sijaan sarjassa aikaa avaruudessa on kulunut 97 vuotta, mikä on mielestäni ajallisesti uskottavampaa. Sitten taas hahmot sarjassa ovat niin raivostuttavia ja kirjassa he vaikuttavat hieman järkevimmiltä. Vaikka koen tarinan toimivan sarjana paremmin, se on silti niin turhauttavan järjetöntä. Y'know, what I'm sayin'? Logiikalla ja realistisuudella ei ole jalansijaa kummassakaan versiossa.

Minusta tuntuu kuin lyttäisin tämän kirjan täysin. Sitä en halua tehdä, koska viihdyin kirjan parissa ihan hyvin kaikesta huolimatta. Haluan siis sanoa, että tämän kirjan lukee erittäin helposti ja tarinana tämä on viihdyttävä, mutta jos olet yhtään kaltaiseni lukija/katsoja ja haluat asioiden käyvän järkeen, niin silloin tämä tarina ei sovi sinulle ellet päätä jättää aivoja narikkaan edes hetkeksi.

Olen kiinnostunut lukemaan myös jatko-osan, koska kirja jäi jännään kohtaan ja haluan nähdä, kuinka hommassa vielä käy. Guilty pleasure. Minun kohdallani tämä kirja lankesi kategoriaan Vaahtokarkkia aivoille.

Lukunäyte: Chapter 5, Clarke, sivut 45

The shaking increased, followed by a strange hum. Clarke's harness dug into her stomach as her body lurched from side to side, them up and down, then side to side again. She gagged as a rancid odor filled her nose, and she realized that the girl in front of her had vomited. Clarke squeezed her eyes shut and tried to stay calm. Everything was fine. It'd all be over in a minute.

      The hum became a piercing wail, punctuated by a sickening crush. Clarke opened her eyes and saw that the windows had cracked and were no longer full of gray.

      They were full of flames.

      Bits of white-hot metal began raining down on them. Clarke raised her arms to protect her head, but she could still feel the debris scorching her neck.

      The dropship shook even harder, and with a roar, part of the ceiling tore off. There was a deafening crash followed by a thud that sent ripples of pain through every bone in her body.

      As suddenly as it began, it was all over.

The Hundred –sarja

The 100 (2013)

Day 21 (2014)

Satakielilattia - Lian Hearn

Nimi: Satakielilattia

Alkuteos: Across the Nightingale Floor

Trilogia/sarja: Otorin klaanin tarina, #1

Kirjailija: Lian Hearn

Kääntäjä: Jaakko Kankaanpää

Julkaisuvuosi: 2002 (suomeksi 2003, Otava)

Sivuja: 318 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Kansiliepeestä: Mahtava fantasiaseikkailu ja humalluttava rakkaustarina taistelevien klaanien, muinaisten rituaalien ja itämaisen kauneuden maailmassa.

      Verenhimoinen Tohanin klaani pitää Kolmea valtakuntaa kauhun vallassa. Kun orpopoika Takeo palaa retkiltään syrjäiseen kotikyläänsä, ovat pahan joukot ehtineet jo sinnekin: jäljellä on enää savuavat rauniot.

      Kuin sattuman oikeusta paikalle osuu Otorin klaanin ylimys, joka ottaa pojan suojiinsa ja alkaa opettaa hänelle taistelutekniikoita ja kalligrafiaa. Mestarin opissa Takeo löytää itsestään myös salamurhaajien Heimon unohdettuja taitoja: hän huomaa kuulevansa tarkasti kuin koira ja pystyvänsä liikkumaan silmää nopeammin.

      Vihdoinkin hän ymmärtää olevansa ainoa, joka voi pelastaa valtakunnan Iida Sadamu vallasta – sen tehdäkseen hänen on ylitettävä sotalordia suojaava satakielilattia. Mutta kostonhimon rinnalla hänen sydämessään taistelevat lempeys, uskollisuus ja veren perintä – sekä kiihkeä rakkaus Kaedeen, joka on luvattu toiselle.

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 2.5 tähteä. 

En tiedä, mitä päässäni liikkui, kun otin tämän sarjan kolme ensimmäistä osaa mukaan kirjastosta. Kaipa se lupaus suurista seikkailuista ja fantasiaelementeistä feodaaliajan Japanista lumosi minut. Se mitä sain? En mitään noista lupauksista. Tämä on fantasiakirja ilman kunnollista fantasiaa ja tarina sijoittuu Japaniin ilman mitään oikeita viittauksia japanilaiseen kulttuuriin, tapoihin tai historiaan.

Lyhyesti tarinasta: Takeo on 16-vuotias poika, jonka perhe teurastetaan Tohan-klaanin toimesta. Takeon pelastaa Otori-klaaniin kuuluvat Shigeru, joka adoptoi hänet ja pistää tämän oppimaan erilaisia taitoja maalauksesta miekkailuun. Takeosta alkaa paljastua paljon erilaisia asioita ja hänen sisällään herää uusi voima, joka tekee hänestä oivallisen ehdokkaan vaativaan, mutta hyvin tärkeään tehtävään: Tohan-klaanin päämiehen, Iida Sadamun salamurhaan.

Mikä ihme tämä kirja siis on? Sitä sopii nimittäin miettiä. Minun tuli tätä kirjaa lukiessa ikävä yläasteikäisen minäni suurta suosikkia, Inuyashaa (joka on muuten edelleen aivan pirun hyvä), jossa feodaaliajan Japani heräsi hienosti henkiin ja teki siitä lumoavan. Tämä kirja? Tässä puhuttiin läänityksistä, hahmoilla oli japanilaiset nimet ja he joivat teetä aina silloin tällöin, mutta siihenpähän kaikki ne Japani-viittaukset päättyivätkin.

Potentiaalia riitti kyllä vaikka mihin, mutta toteutus jäi niin pahasti puolitiehen, että meinasin menettää kiinnostukseni jo ennen puoliväliä. Tarina ei sitten millään ottanut tuulta siipiensä alle, vaan jäi pelkäksi kanan lennoksi. Minusta tuntuu vähän pahalle sanoa näin, mutta ihan kuin kirjailija ei olisi ottanut tarinaansa riittävän vakavasti ja hän oli liian laiska tehdäkseen maailmasta rikkaampaa, hahmoista syvällisempiä ja juonikuvioista mutkikkaampia ja kiinnostavampia. Ihan suoraan sanottuna minua ärsyttää nyt vähän.

Jatkan valitusvirttä vielä hetken – koittakaa kestää (luvassa on jotain hyvääkin, lupaan sen). Joko alkuperäinen kirjoitus oli todella heikkoa, tai sitten suomennos ei vain toiminut yhtään. Kirjoitus oli todella hajanaista, ja välillä Hearn heitteli mukaan täysin kummallisia asioita, jotka ensinnäkin pilasivat tunnelmaa ja toiseksi olivat vain niin sopimattomia kirjan yleiseen tyyliin. Yksi esimerkki, joka sai minut tyrskähtämään wtf-is-this-sävyyn:

Kun kuulin temppelin kellojen lyövän keskiyötä, nousin ja menin käymälään. Oman kuseni lorina kuulosti vesiputoukselta. Laskin vettä käsilleni pihalla olevasta säiliöstä ja jäin hetkeksi kuuntelemaan.

Mitä ihmettä nyt oikeasti?! Tällaisia helmiä löytyi tekstistä enemmän kuin kerran. Ihan suoraan sanottuna en oikein pitänyt Takeosta. Hänen hahmonsa oli tuskallisen kliseinen: perheensä julmalla tavalla menettänyt poikanen, joka saa elämässään toisen mahdollisuuden ja josta sittemmin alkaa paljastua salaperäisiä asioita. Takeo kuuluu maagiseen Heimoon, Kikutojen sukuun, jotka omaavat ikivanhoja taitoja, kuten itsensä toisaalle projektointia ja näkymättömäksi muuttumista. Lisäksi heillä on yliluonnollisen tarkka kuulo, kuin koiralla, kuten kirjassa useaan otteeseen viitattiin. Yhtäkkiä tossu-Takeo onkin superninja!

Takeo oli niin persoonaton heinäkenkä, joka ei tuntunut osaavan päättää, millaista osaa haluaa tarinassa esittää: halusiko hän olla kiltti, lempeä ja rauhallinen nuorukainen, joka maalailee puutarhassa karppien kuvia vai maagisia taitoja omaava ninja, joka on valmis tappamaan tarpeen vaatiessa. Takeon hahmokehitys oli todella epätasaista ja äkkikäännöksiä tapahtui ihan liikaa.

Ja sitten pääsemme siihen aspektiin, joka räjäytti pankit samanlaisissa tunnelmissa kuin vuonna 1929 Wall Streetillä. En yksinkertaisesti kykene ymmärtämään, miksi kirjailijat tekevät tätä niin usein. Miksi, voi miksi sen pitää olla instalove? Erityisesti otti päähän kun se ”ensi silmäyksellä roihahtanut väkevä rakkaus” pilaa uskottavan hahmokehityksen tarinan toiselta päähenkilöltä, 15-vuotiaalta Kaedelta ja tekee hänestä surkeuttaan ja saavuttamattoman rakkauden perään itkevän heittopussin. ”Kuolen, jos en saa häntä...!” Buu instalove. Kaedessa on kuitenkin potentiaalia ja hänellä riittäisi sisua vielä paljoon.

Hearn ei käyttänyt tuon maan rikasta historiaa tai kulttuuria ollenkaan hyväkseen. Itse asiassa tuo japanilaisuus ei näkynyt tarinassa oikeastaan mitenkään. Välillä minun täytyi muistuttaa itseäni, mihin maahan ja mihin aikakauteen tarina sijoittui, koska muuten se ei näkynyt lainkaan. Minulle jäi käteen vähän sellainen kuva, ettei Hearn ollut ihan oikeasti ottanut ollenkaan selvää Japanin historiasta tai kulttuurista, sanoi hän Kiitokset-osiossa mitä hyvänsä.

Ja sitten siirtykäämme niihin positiivisiin puoliin, sillä kyllä niitäkin tästä kirjasta löytyi. Tällä tarinalla oli siis niin paljon potentiaalia johonkin todella eeppiseen. Erityisesti ”satakielilattia” oli mielenkiintoinen keksintö ja olisin toivonut sen olevan enemmän läsnä tapahtumissa. Vaikka juoni ei ihan häikäissytkään, siinä viimeisessä kolmanneksessa tarina imaisi minut kokonaan mennessään. Jännitys tiivistyi ja mukana alkoi olla toimintaa. Pääsin jopa suremaan muutaman hahmon kohtaloita.

Kikutat ja Heimo herättivät kiinnostukseni ja näiden vuoksi olen valmis jatkamaan seuraavaan osaan. Poliittinen juonittelu oli kieltämättä kutkuttavaa tässä osassa ja herää kysymys, mitä Hearnilla on vielä hihassaan jatkon kannalta. Haluan tietää, mitä Takeolla on vielä edessään ja niinkin paljon kuin romanssi minua ärsyttikin, haluan tietää myös, mitä Kaedelle ja Takeolle tapahtuu.

Kyllä tämä ihan koukuttavaa luettavaa kaikesta huolimatta oli. Meinaan jossain vaiheessa jatko-osatkin lukea, vaikka heti en ehkä niihin sukellakaan.

Lukunäyte: Kolmas luku, Takeo, sivu 69

Olin täysin hereillä ja terästin korviani kuullakseni puutarhassa virtaavan veden solinan läpi. Purossa ja joessa oli pinta matalalla – täydenkuun jälkeen ei ollut satanut.

      Sitten korviini kantautui aivan pieni ääni, melkein pelkkä värähdys, ikkunan ja maanpinnan välistä.

      Hetken kuvittelin maankamaran järisevän, niin kuin Keskivaltakunnassa usein käy. Sitten seurasi toinen pikkuruinen tärähdys, sitten kolmas.

      Joku kiipesi ylös talon seinää.

      Ensimmäiseksi minun teki mieli huutaa, mutta oveluus vei voiton. Huutamalla olisin voinut hälyttää talon väen, mutta huuto olisi myös kertonut tunkeilijalle, että hänet oli havaittu. Nousin patjalta ja hiivin ääneti Shigeru-herran viereen. Jalkani tunsivat lattian, jokaisen narahduksen, joka vanhasta talosta lähtisi. Polvistuin hänen viereensä ja kuiskasin hänen korvaansa aivan kuin en olisi koskaan menettänyt puhekykyäni: ”Herra Otori, ulkona on joku.”

Tales of the Otori | Otorin klaanin tarina –sarja

    #0 Heaven's Net is Wide (2007)

Across the Nightingale Floor | Satakielilattia (2002/2003)

Grass for His Pillow | Nurmi vuoteenaan (2003/2003)

Brilliance of the Moon | Kuun kirkkaus (2003/2008)

The Harsh Cry of the Heron (2006)

Article 5 - Kristen Simmons

Nimi: Article 5

Trilogia/sarja: Article 5, #1

Kirjailija: Kristen Simmons

Kustantaja: Tor Teen

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 362 + 14 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Haastekirja 10/30

Juonikuvaus: New York, Los Angeles, and Washington, D.C., have been abandoned.

      The Bill of Rights has been revoked and replaced with the Moral Statutes.

      There are no more police – instead there are soldiers. There are no more fines for bad behavior – instead there are arrests, trials, and maybe worse. People who get arrested don't usually come back.

      Seventeen-year-old Ember Miller is old enough to remember that things weren't always this way. Living with her rebellious single mother, it's hard to forget that people weren't always arrested for reading the wrong books or staying out after dark. That life in the United States used to be different.

      In the three years since the war ended, Ember has perfected the art of keeping a low profile. She knows how to get the things she needs, like food stamps and hand-me-down clothes, and how to pass the random home inspections by the military. Her life is as close to peaceful as circumstances allow.

      That is, until her mother is arrested for noncompliance with Article 5 of the Moral Statutes. And what's worse, one of the arresting officers is none other than Chase Jennings... the only boy Ember has ever loved.

Ajatukseni: Oho, onpa kulunut aikaa edellisen haastekirjan lukemisesta! Nyt pitää alkaa lukea enemmän näitä kirjoja, ettei haasteen suorittaminen veny liian pitkäksi.

Ember Miller kokee elämänsä painajaisen iltana, jona univormuihin pukeutuneet sotilaat tulevat pidättämään hänen herkän ja ailahtelevan äitinsä. Yksi näistä sotilaista on Chase Jennings, Emberin entinen naapuri, lapsuudenystävä ja rakastamansa poika. Ember kuljetetaan tyttöjen reformointikouluun, jossa heidän tahtonsa murretaan ja muokataan uudelleen kirjoitetun moraalisen koodin uskollisiksi kannattajiksi. Ember on kuitenkin päättänyt paeta ja etsiä äitinsä, mutta tehtävä vaikuttaa epätoivoiselta – kunnes hän saa yllättävän avun Chaselta, joka on enää vain varjo entisestä.

Article 5 on dystopiakirja varsin kevyellä dystopisella asetelmalla. Vaikka maailma olikin melkoisen tylsähkö ja varsin lattea, viihdyin silti erittäin hyvin tämän kirjan parissa päähenkilöiden ansiosta. Mikään juonipainoitteinen kirja tämä ei ollut, vaan päähenkilöpari oli tarinaa eteenpäin ajava voima.

Maailma ei ollut mielestäni kovinkaan jännittävä. Kyllä siinä kiinnostavia piirteitä oli, mutta se ei herännyt eloon samalla tavalla kuin monissa muissa dystopioissa. Kiinnostavuutta vähensi myös se, ettei sitä ollut selitetty kovinkaan hyvin. Puhuttiin sodasta, mutta ei kerrottu kuka tai miksi oli sodittu. Puhuttiin kovista moraalisista säännöistä, muttei kerrottu, miksi ne oli laadittu. Ihmisiä pidätettiin oikealla ja vasemmalla, artikloita säädettiin, jotta ihmiset pidettäisiin paremmin ruodussa, miehet ja naiset eivät saa tulla nähdyksi yhdessä elleivät ole aviopari, naisen hameraja ei saa olla nilkkaa ylempänä... Mutta milloinkaan ei selitetty miksi.

Tämä turhautti minua hieman. Dystopisissa kirjoissa minusta on tärkeää, että maailma selitetään, historia ja tapahtumat, jotka johtavat kirjan yhteiskunnallisen tilanteeseen kerrotaan. Koska jos tätä ei tehdä, on koko maailma täysin irrallinen ja sitä on vaikea ymmärtää tai ylipäätään uskoa siihen. Article 5 osoitti jälleen kerran, miksi maailman pohjustaminen on niin tärkeää.

Ember Miller oli hahmona välillä hyvin turhauttava, sillä looginen ajattelu ei aina kuulunut hänen hyveisiinsä. Hän oli välillä liian äkkipikainen eikä ajatellut asioita loppuun asti. Pääasiassa kuitenkin Ember oli ihan jees päähenkilö ja tarinaa oli ihan mukava lukea hänen silmiensä kautta. Koin Chase Jenningsin hahmon todella mielenkiintoisena. Hänen kehityksensä ja menneisyytensä selvittäminen oli melkoisen koukuttavaa luettavaa. Emberin ja Chasen välillä oli aitoa kemiaa, mutta myös negatiivista jännitettä. Erittäin viihdyttävää se heidän draamansa!

Tässä tapauksessa oli kirjan onni, että viihdyin romanssin ja päähenkilöparin välisen toimivan kemian parissa niin hyvin. Dystopialla on oman alalajinsa, niin kutsuttu ”dystomanssi” eli dystopinen romanssi. Tämä tarkoittaa kirjaa, joka on pääasiassa romanssia kevyellä dystopisella asetelmalla. Article 5 oli juuri tällainen dystomanssi kirja. Vaikken yleensä välitä dystomansseista, aina silloin tällöin kohdalle osuu ihan hyvä sellainen. Joskus se romanssi nyt vain kiinnostaa enemmän kuin itse tarina, ja tässä on yksi sellainen kirja.

Haluan ehdottomasti lukea jatko-osan. Draama oli nimittäin yllättävän koukuttavaa ja haluan tietää, mitä Chaselle ja Emberille tulee käymään. Aivan erityisesti haluan tietää, mitä Chaselle tulee tapahtumaan kaiken sen jälkeen, mitä hän on kokenut.

Lukunäyte: Chapter 1, sivu 24-25

”Ms. Miller is being taken into custody by the federal government in accordance with Article 5 of the Moral Statutes. She's going into rehabilitation.”

      I was getting very tired all of a sudden. My thoughts weren't making sense. Blurry lines formed around my vision, but I couldn't blink them back. I gulped down air, but there wasn't enough.

      ”Don't fight me, Ember,” Chase ordered quietly. My heart broke to hear him say my name.

      ”Why are you doing this?” The sound of my voice was distant and weak. He didn't answer me. I didn't expect an answer anyway.

      They led me to the car, parked behind the van. Chase opened the door to the backseat and sat me down roughly. I fell to my side, feeling the leather dampen from my tears.

      Then Chase was gone. And though my heart quieted, the pain in my chest remained. It stole my breath and sallowed me whole, and I tumbled into darkness.

Article 5 –trilogia

Article 5 (2012)

Breaking Point (2013)

Three (2014)

Across the Universe: Matka alkaa - Beth Revis

Nimi: Across the Universe: Matka alkaa

Alkuteos: Across the Universe

Trilogia/sarja: Across the Universe #1

Kirjailija: Beth Revis

Kääntäjä: Outi Järvinen

Julkaisuvuosi: 2011 (suomeksi 2012, Otava)

Sivuja: 397 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Kansiliepeestä: Hyinen matka kohti tuntematonta alkaa.

      Avaruusalus Varjelus lähtee viemään tiedemiehistä ja asiantuntijoista koostuvaa retkikuntaa kohti kaukaista planeettaa. Mukana aluksella ovat myös 300 vuodeksi syväjäädytetyt Amy ja hänen vanhempansa.

      17-vuotias Seuraaja on asunut Varjeluksella koko ikänsä ja hänelle Aurinko-Maa on vain kaukaista historiaa. Kun Seuraaja valmistautuu tulevaan tehtäväänsä aluksen johtajana, hän löytää alukseen kätketyt ihmiset – ja punatukkaisen Amyn.

      Kun Amy herää 50 vuotta liian aikaisin, niin selviää, että myös muiden syväjäädytettyjen henki on uhattuna.

Ajatukseni: Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran tammikuussa 2012, kun suomennos oli uunituore. Silloin tömäsin tähän Suomalaisen verkkosivuilla ja kaunis kansi kiinnitti huomioni heti. Se on niin kaunis! Ensimmäisellä lukukerralla tämä kirja oli niin hyvä, ensimmäinen laatuaan, mitä olin lukenut ja valvoin koko yön tämän parissa. Mutta näin toisella lukukerralla... Ainakaan minun kohdallani tämä kirja ei kestänyt uusintalukua niin hyvin.

Varjelus on valtaisa avaruusalus, joka on kolmisatavuotisella matkalla kohti uutta planeettaa, Kentaurin tähtijärjestelmästä löytynyttä uutta Maata. Seuraaja on teinipoika ja aluksen tuleja johtaja, joka kohtaa uteliaalla tutkimusmatkallaan kokonaisen kerroksen täynnä jäädytettyjä ihmisiä. Nämä ihmiset ovat niitä, joiden on tarkoitus rakentaa uusi elämä uudelle maapallolle, paitsi yksi heistä on merkityksetön. Nuori Amy kiinnittää Seuraajan huomion heti punaisine hiuksineen ja vaaleine ihoineen eikä Seuraaja saa silmiään irti tuosta jäädytetystä olennosta. Sitten Amy sulatetaan 50 vuotta liian aikaisin ja todellinen painajainen on hänelle alkamassa. Joku sulattaa jäädytettyjä ihmisiä ja jättää heidät hukkumaan lasisiin arkkuihinsa eikä Amylle ja Seuraajalle jää muuta vaihtoehtoa kuin alkaa metsästää tuota tappajaa suuren aluksen metalliseinien sisällä.

Luin tämän uudestaan siksi, että halusin tapahtumien olevan tuoreessa muistissa kun luen jatko-osan, Miljoona aurinkoa. No, ne tapahtumat taisivatkin olla erittäin hyvässä muistissa, koska en sitten millään oikein jaksanut keskittyä tämän lukemiseen tietäen jatkuvasti, mitä tulisi tapahtumaan. Tällä kertaa minua myös pisti silmään aika moni sellainen juttu, mitä en ollenkaan huomannut ensimmäisellä lukukerralla. Ei tämä huono missään nimessä tälläkään kertaa ollut, mutta ei myöskään maata jalkojeni alla järistellyt.

Ensimmäinen ongelmani ilmeni alun hitaudessa. Se oli niin hidas ja tylsä, ainakin Seuraajan osuuksissa. Meinasin vähän väliä hyppiä kappaleita yli, koska tiesin, ettei niissä nyt mitään mullistavan tärkeää infoa ollut. Tiedän, etten ole nyt ihan reilu tätä kirjaa kohtaan, koska keskittymiseni lukiessa ei ollut muutenkaan mitenkään loistavaa – luin tätä muun muassa samalla kun katsoin MM-finaalia ja jännitin Argentiinan puolesta. Yritän nyt yhdistää ensimmäisen ja toisen lukukerran tunnelmia, koska se tuntuu reilummalta kuin pelkästään jälkimmäisestä puhuminen – ensimmäisellä lukukerralla minä tosiaan pidin tästä niin paljon.

Seuraaja ärsytti minua hieman. Hän ajatteli liikaa minulle-kaikki-tänne-heti-nyt-ajatusmaailmalla. Kun Seuraaja alussa pauhaa aluksen johtajalle, Vanhimmalle, että hänen täytyy saada tietää kaikki ja hänen täytyy saada tietää nyt heti, minä pyörittelin silmiäni ja mietin itsekseni, että miten noin impulsiiviselle ja alakerralla vähän liikaa ajattelevalle teininulikalle voi kertoa oikeasti mitään tärkeää. Ei sillä, kyllä hän välillä ihan järkeviäkin ratkaisuja teki ja osasi olla hurmaava, mutta silti hän ei loistanut aina edukseen.

Amy sen sijaan herätti minussa enemmän myötätuntoa. Herätä nyt 50 vuotta liian aikaisin ja saada tietää, että tulee loppuelämänsä elämään avaruusaluksen metalliseinien sisällä. Aivan kamala ajatus. Hänen kohtalonsa ahdisti minua niin suuresti. Beth Revis on onnistunut tuomaan Amyn pelokkaan ja yksinäisen äänen hienosti esille. En tällä kertaa oikein lämmennyt näille kahdelle yhdessä. Seuraaja eteni aivan liian nopeasti. Liian nopeasti, kuulitko! Anna tytölle nyt vähän enemmän tilaa ottaen huomioon, mitä hän on läpikäynyt...

Pidin kovasti kuitenkin maailmasta, jonka Beth Revis on rakentanut Varjeluksen sisälle. Olen edelleen sitä mieltä, että avaruusalukseen sijoittuvat tarinat ovat kiehtovia, mutta todella karmivia. Sain lukiessa kylmiä väreitä ympäristön ja avaruusmatkan kuvailusta, koska niinkin kiinnostunut kuin avaruudesta olenkin ja luen paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, se on silti niin suuri ja valtava ja pelottava. Se on niin... loputon ja itse on täysin mitätön. En tuntenut oloani laisinkaan mukavaksi Revisin kuvaillessa maailmaansa, ja siksi se toimikin niin hyvin.

Kansi saattaa antaa tästä tarinasta vähän väärän kuvan. Tämä ei ole mikään painovoimaton suutelutarina, vaan enemmänkin murhamysteeri avaruusaluksen sisällä. Ensimmäisellä lukukerralla en ollenkaan keksinyt, kuka sulatti ihmisiä, mutta nyt se tuntui enemmän ilmiselvältä. Mysteeri viihdytti minua kuitenkin tälläkin kertaa ja sitä oli jännä seurata.

En siis pitänyt tästä kirjasta niin paljon, mitä ensimmäisellä kerralla. Tämä on edelleen mielestäni hyvä kirja, muttei ihan niin hyvä. Se on kyllä myös oma vikani, koska olin niin kärsimätön ja halusin vain päästä loppuun voidakseni jatkaa jatko-osaan (jota en ole lukenut).

Laitan tämän kirjan kirjabingossa ruutuun Kannen perusteella valittu, koska kannen vuoksi minä sen alun perinkin luin.

Mahtavia uutisia! Päätin eilen extemporena lähteä lokakuussa Kreikan Thessalonikiin katsomaan Cirque de Soleilia! Minä vain päätin, että sinne lähden. Ostin jo liputkin. Suunnittelin tekeväni jonkun matkan, kun en opiskelemaan päässyt ja nyt suunnitelma on lyöty lukkoon. Olen niin innoissani, etten malta nahoissani pysyä! Kaksi ja puoli kuukautta! Ta-ta-tada-dada-da-da-daa-daa~

Lukunäyte: 12, Seuraaja, sivu 81

”Äkkiä!” Lääkäri huutaa. ”Meidän täytyy saada kansi pois ennen kuin hän repii putket irti!”

      En vaivaudu kysymään miksi; minä vain kiirehdin arkun toiselle puolelle ja autan nostamaan painavan lasikannen pois. Tyttö on jo kiskonut putkia ulos ja ne kelluvat vedessä hänen päänsä ja kaulansa ympärillä, mutta hän jatkaa edelleen vetämistä; osa on vielä sisällä kurkussa. Hän yökkää, ja keltaista sappinestettä ja kalpeanpunaista verta sekoittuu veteen hänen kasvojensa ympärillä.

      Ponnistamme Lääkärin kanssa vielä kerran, ja kansi nousee arkun päältä. Lääkäri nojautuu taaksepäin niin että kansi irtoaa otteestani, ja än puoliksi heittää, puoliksi pudottaa lasikannen sementtilattialle. Se on liian paksu ja painava hajotakseen sirpaleiksi, se vain lohkeaa kahteen epäsäännölliseen palaan.

      Sinikiilteisen veden alla tyttö saa lopulta revittyä viimeisenkin putken kurkustaan, ja minä näen johtojen päässä pienet sähkölaitteet. Tytön silmät ovat ammollaan ja hän tuijottaa suoraan ylös meihin. Hänen suunsakin on auki, täydellinen, veden täyttämä ympyrä.

      ”Mitä ihmettä hän tekee, yrittää hän juoda tuon kaiken?” Lääkäri kysyy upottaessaan kätensä vereen.

      Minä astun kauhuissani taaksepäin. ”Ei”, minä kuiskaan. ”Hän huutaa.”

Across the Universe –trilogia

    0.5 As They Slip Away (2013)

Across the Universe | Across the Universe: Matka alkaa (2011/2012)

A Million Suns | Miljoona aurinkoa (2012/2013)

Shades of Earth (2013)