keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Elämäni seinäruusuna - Stephen Chbosky

Nimi: Elämäni seinäruusuna
Alkuteos: The Perks of Being a Wallflower
Kirjailija: Stephen Chbosky 
Kääntäjä: Jussi Korhonen
Julkaisuvuosi: 1999 (suomeksi 2010, Basam Books)
Sivuja: 235 suomenkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★☆☆

Takakannesta: Charlie on lukion ensimmäisellä luokalla. Hän on ikäistään älykkäämpi, mutta ujo ja sisäänpäin kääntynyt, mikä tekee uusiin ihmisiin tutustumisesta vaikeaa. Charlie on seinäruusu, joka haluaisi heittäytyä mukaan elämään, mutta oman pään vangiksi on helppo jäädä. Väistämättä Charlien on kuitenkin kohdattava tuntematon maailma: ensimmäiset treffit, suudelmat ja bileet, uudet ystävät, seksi ja The Rocky Horror Picture Show. Ne maagiset hetket, kun äärettömyyden tunteeseen riittää ajokortti ja täydellinen kokoelmakasetti. Mutta vaikka seinän vierustalta näkee kaiken tarkasti, Charlue ei voi jäädä sivustakatsojaksi loppuelämäkseen. Joskus on otettava selvää, miltä elämä tuntuu keskellä tanssilattiaa.

Ajatukseni: Olen ollut utelias tätä tarinaa kohtaan jo vaikka kuinka kauan. Elokuvaa en ole vieläkään katsonut, koska vakaasti päätin lukea ensin kirjan ja vasta sitten katsoa elokuvan. Olen kuitenkin lykännyt tämän lukemista, koska kaikesta hypetyksestä ja eräänlaisen klassikon aseman saamisesta huolimatta Elämäni seinäruusuna herätti minussa samoja viboja kuin Sieppari ruispellossa: minä arvelin, että kirja ei puhuttele juuri minua. Ja siinä olin oikeassa.

Charlie on 15-vuotias, 90-luvun alun kasvatti, jonka ujous ja sisäänpäinkääntyneisyys on tiellä uusien ystävien saamisessa ja kuorestaan pääsemisessä. Charlie aloittaa high schoolin ensimmäisen vuoden taakkanaan parhaan ystävänsä, Michaelin, itsemurhan ja läheisen perheenjäsenen vuosia sitten menettämisen aiheuttamat padotut tunteet. Seinänruusuuteen tottunut Charlie päättää ylittää itsensä ja lähestyä veistokurssillaan olevaa poikaa, Patrickia, ja hänen siskopuoltaan Samia. Heidän välilleen syntyy nopeasti ystävyyttä, ja omalaatuiset sisarpuolet avaavat Charlielle oven aivan uudenlaiseen maailmaan, jota hän lähtee tutkimaan.

Charlie kokee vuoden aikana paljon uusia asioita ja tunteita, jotka johdattelevat häntä kohti aikuisuutta ja tosielämää. Charlie käy ensimmäisissä bileissään, polttaa ensimmäisen tupakkansa, juo ensimmäistä kertaa alkoholia, suutelee tyttöä ensimmäistä kertaa ja kokee paljon muitakin ensimmäisiä kertoja. Charlien vuosi on yhtä vuoristorataa sekä huippuhetkineen että pohjalla käymisineen, mutta hän nauttii jokaisesta hetkestä niin paljon kuin vain voikaan.

Elämäni seinäruusuna koostuu Charlien kirjoittamista kirjeistä, joita hän lähettää vuoden ajan nimettömälle ”hyvälle ystävälle”. Kirjeissä Charlie kertoo elämästään todella rehellisesti ja avoimesti, hän paljastaa haaveensa ja unelmansa, myöntää ja tunnustaa syvimmät tunteensa, tutkii ja havannoi maailmaa, perhettään ja ystäviään. Kirjemuotoinen tarinnankerronta oli tehokas tapa päästä Charlien ytimeen ja tutustua häneen kunnolla.

Kirjemuoto oli ensimmäisen puolikkaan ajan aika raastavaa luettavaa. Charlie oli niin lapsellinen ja ujo ja hänen kirjoituksensa oli kokematonta ja hiomatonta. Ensimmäinen puolikas meni minulla kuin sumussa. Toinen puolikas tarinassa oli se, joka teki minuun suuremman vaikutuksen ja josta pidin. Mutta toisaalta en ollut laisinkaan samalla aaltopituudella Charlien kanssa. Hän oli aivan älyttömän herkkä ja hän itki jatkuvasti. Uusista kokemuksistaan huolimatta Charlie pysyy ”uskollisena” itselleen ja tunteilleen – toisin sanoen hän pysyi hyvin samanlaisena koko vuoden ajan. Hän ei tee asioita itselleen, vaan toivoo ja yrittää tehdä asiat parhaiten aina muille.

Pidin tavasta, jolla kirjailija kuvaa Charlien ja hänen uusien ystäviensä välejä ja suhteita. Charlie ihastuu ja rakastuu viattoman neitseellisesti itseään pari vuotta vanhempaan kauniiseen Samiin. Hän ystävystyy läheisesti homoseksuaalin Patrickin kanssa. Charlien persoonallisuus ihastuttaa heitä ja he ottavat seinäruusun vastaan sydämellisesti. Pidin siitä kuinka heidän ystävyytensä on täysin pyyteetöntä ja he rakastavat Charlien todellista, herkkää minäänsä. He jakavat kokemuksiaan runoudesta ja kirjallisuudesta, he rakastavat The Rocky Horror Picture Showta yhdessä, he haluavat Charlien pääsevän mukaan elämään, jota he elävät. Minusta ystävyys oli parasta tässä kirjassa.

Minä en oikein pitänyt siitä, kuinka tässä kirjassa kuvailtiin alkoholia, tupakointia ja huumeita. Charlie aloitti näiden käytön 15-vuotiaana ja se kuvattiin olevan ihan ok. Tämä häiritsi minua, koska minä inhoan tupakointia ja huumeiden käyttöä suunnattomasti. Toki ymmärrän, että tarinassa kuvataan realistisesti viisitoistavuotiaan kasvutarinaa ja erilaisia kokeiluja elämässä, mutta en silti pitänyt siitä aspektista tässä tarinassa.

Elämäni seinäruusuna ei ollut se minun kirsikkani kakun päällä. Minä ymmärrän ja näen kyllä, miksi tämä on herättänyt ilmestyessään niin paljon kehuja ja kohua, minä ymmärrän kyllä, miksi jotkut pitäisivät tätä mestariteoksena, joka tunnetaan vielä sadankin vuoden päästä – minä ymmärrän tämän kaiken. Mutta tämä kirja ei vain ollut se minun juttuni. Sama kävi Siepparin ruispellossa kanssa: minä näen sen, miksi se on niin arvostettu ja puhuttu kirja, mutta se ei vain toimi minulla.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että luin tämän kirjan. Se oli sen arvoista, vaikka maata se ei jalkojeni alla järistellytkään. Nyt voin hyvillä mielin katsoa elokuvan. Kannustan kaikkia muitakin tarttumaan tähän kirjaan.

Ja nyt vihdoinkin on minun aika katsoa The Rocky Horror Picture Show.

Lukunäyte: 6. lokakuuta, 1991, sivu 31
Hyvä ystävä, 
minua hävettää tosi paljon. Menin tässä eräänä päivänä katsomaan lukion jalkapallo-ottelua, enkä täysin tiedä miksi. Michaelilla ja minulla oli yläasteella tapana käydä toisinaan jalkapallo-otteluissa, vaikka kumpikaan meistä ei ollut tarpeeksi suosittu pyörimään siellä. Se oli vain paikka minne mennä perjantaisin, kun emme halunneet katsella telkkaria. Joskus tapasimme siellä Susanin, ja Michael ja Susan pitelivät toisiaan kädestä.
      Mutta tällä kertaa menin yksin, koska Michaelia ei enää ole ja Susan liikkuu nyt toisten poikien kanssa, Bridget on vieläkin hullu, Carlin isä lähetti hänet katoliseen kouluun ja noloja laseja käyttävä Dave muutti pois. Minä vain lähinnä tarkkailin ihmisiä, katselin ketkä olivat rakastuneita ja ketkä pyörivät siellä muuten vain, ja sitten näin sen pojan josta kerroin sinulle. Muistatko, Ei mitään? Ei mitään oli jalkapallo-ottelussa ja hän oli aikuisten lisäksi niitä harvoja, jotka oikeasti seurasivat peliä. Siis tarkoitan, että hän todella seurasi peliä. Hän huuteli kentälle. 
      ”Hyvä Brad!” Se oli pelinrakentajan nimi.
      Tavallisesti olen hyvin ujo, mutta Ei mitään näytti tyypiltä, jonka luokse pystyi kävelemään jalkapallo-ottelussa, vaikka olin kolme vuotta nuorempi eikä suosittu. 
      ”Hei, sinä olet veistokurssilla!” Hän oli hyvin ystävällinen.
      ”Minä olen Charlie”, sanoin, en liian ujona. 
      ”Minä olen Patrick. Ja tässä on Sam.” Hän osoitti hyvin kaunista tyttöä vieressään. Tyttö vilkutti minulle.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea - Jennifer E. Smith

Nimi: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea
Alkuteos: The Statistical Probability of Love at First Sight
Kirjailija: Jennifer E. Smith 
Kääntäjä: Joel Kontro
Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2012, Otava)
Sivuja: 203 suomenkielisessä pehmeäkantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★★★

Takakannesta: Seitsemäntoistavuotiaan Hadleyn vanhemmat ovat eronneet, ja isä on muuttanut Connecticutin-kodista Englantiin. Kesäloman alussa Hadley joutuu matkustamaan Lontooseen isänsä ja uuden äitipuolensa häihin, vaikka mikään ei ole hänestä vastenmielisempää. 
      Sattuman oikusta Hadley tapaa New Yorkin kentällä salaperäisen brittipojan, Oliverin, ja nuoret päätyvät lentokoneessa yllättäen vierekkäisille paikoille. Yli seitsentuntisen lennon aikana Hadley ja Oliver tutustuvat, ja tuntuu kuin he ilmiömäisesti täydentäisivät toisiaan.
      Lentokentän tungoksessa Hadley kuitenkin kadottaa Oliverin. Kiiruhtaessaan kohti vihkikirkkoa Hadleyn mielessä on vain Oliver ja lentokentällä vaihdettu taianomainen suudelma. Hadley ei tiedä edes Oliverin sukunimeä, mutta hänet on pakko löytää.

Ajatukseni: Tämä kirja oli täysin random löytö kirjaston hyllyltä. Ystäväni luki tämän kirjan minua ennen ja hän kehui tätä kovasti. Odotin tältä kirjalta paljon kliseitä ja siirappista teiniromantiikkaa – ja sitä sainkin, mutta nuo kliseet ja siirappisuus eivät häirinneet minua lainkaan. Minusta tämä kirja oli oikein suloinen!

Hadley on 17-vuotias nuori, joka joutuu puoliväkisin matkustamaan Atlantin yli vieraaseen maahan, jonka hänen isänsä on ottanut uudeksi kodikseen toisen naisen takia. Hadley ei ole koskaan tavannut uutta tulevaa äitipuoltaan ja edellisen kerran hän on isänsä nähnyt vuosi sitten. Isälleen katkera ja uutta äitipuoltaan vihaava Hadley myöhästyy kohtalokkaat neljä minuuttia lennoltaan ja joutuu odottamaan myöhempää lentoa. Sitten kohtalo astuu peliin, ja Hadley tapaa Oliverin.

Hadley ja Oliver huomaavat, kuinka hyvin he tulevat juttuun ja kuinka mukavasti jutustelu heillä luistaa. Koko seitsentuntisen lentomatkan ajan nuoret keskustelevat milloin mistäkin hölmöstä aiheesta, vilkuilevat toisiaan syrjäkarein, vaihtavat hymyjä ja nuokkuvat toistensa olkapäitä vasten. Kuinka yllättäen ihastus voikaan syntyä niinkin vaikeissa elämäntilanteissa, joita molemmat nuoret elävät.

Vastoin ennakkoluulojani tämä kirja ei käsittele pelkkää lentomatkaa ja Hadleyn ja Oliverin äkki-ihastusta. Tässä käsitellään myös äkillisestä avioerosta kärsivän nuoren vuorokauden aikaista henkistä kasvua, maailmankatsomuksen avartumista ja omien pelkotilojen tutkiskelua ja niistä selviytymistä. Minä vähän jopa yllätyin, kuinka syvälliseksi tämän kirjan kerronta välillä meni – ja oikein onnistuneesti, sanoisin. Smith teki kirjoituksellaan minun vaikutuksen myös sillä, että hän käyttää erikoista yksikön kolmannen muodon preesenssiä tarinassaan.

Pidin siitä, miten Smith kuvasi Hadleyn sisäistä maailmaa. Hadleyn ajatukset isästään ja uudesta avioliitosta, riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteista olivat oikein onnistuneet – ja itse asiassa vähän tuttuja. Monet avioerolapset varmasti käyvät mielessään läpi samoja asioita ja tuntemuksia, mitä Hadleykin käy tarinan aikana. Isän uusi elämä tekee Hadleystä todella epävarman roolistaan tuossa elämässä ja hänen ahdistuksensa tulevasta avioliitosta on käsinkosketeltavaa. Minusta oli oikein koskettavaa, kun Hadley ja hänen isänsä keskustelevat tilanteesta ja selvittävät välejään. Silmät kostuivat tätä kirjaa lukiessa.

En ehkä menisi kutsumaan Hadleyn ja Oliver äkkiromanssia rakkaudeksi, vaan ihastukseksi. Toisaalta ehkä juuri sitä se rakastuminen ensi silmäyksellä todella on: vahvaa yhteyden tunnetta ja ihastumista toiseen, joka voi aivan yhtä hyvin kehittyä vielä rakkaudeksi, kun pari tutustuu toisiinsa vielä paremmin ja viettävät enemmän aikaa yhdessä – kuka tietää, itse en ole vielä sellaista kokenut.

Rakastin lentokenttää, lentokonetta ja Englantia tapahtumapaikkoina. Olen matkustellut koko pienen ikäni ja olen aina tykännyt lentokentistä. Oliver kuvaa niitä täydellisesti: välitilana, jossa ei ole kotona, muttei vielä perilläkään. Sellaisiahan ne lentokentät todella on. Tämä kirja onnistui kaappaamaan lentokentän tunnelman jotenkin niin ihanan sielukkaasti. Smith kuvasti Hadleyn ja Oliverin hetkiä lentokoneessa hyvin romanttisesti – aivan kuin he olisivat olleet omassa pienessä kuplassaan, jossa vain he kaksi olivat olemassa.

Tämä kirja oli vain niin ihana. Kerrankin oli niin mukava lukea kirjaa, jonka nimenomainen idea on kuvata ihastumista, rakastumista ja oman paikan löytämistä ilman mitään sen kummempia monimutkaisia juonikuvioita. Päätin suhtautua tähän kirjaan kevyesti ja antaa sujuvan kirjoituksen viedä minut mennessään Hadleyn yhden päivän seikkailuun, johon kuului äkkiromanssia, oman paikan löytämistä ja ymmärrystä omasta itsestään ja ihmisistä ympärillään. Suosittelen lämpimästi!

Post Scriptum: Miksi tämän kirjan nimi on käännetty noin hölmösti, etenkin kun kirjaimellista käännöstä käytetään tässä tarinassa?

Lukunäyte: Luku 2, sivu 28
Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua Hadley osoittaa muutaman portin päässä olevaa deliä, ja poika lähtee kävelemään sitä kohti Hadleyn punaista matkalaukkua ystävällisesti perässään vetäen. Kun he saapuvat delin luo, poika korjaa olallaan olevan laukun asentoa ja alkaa tihrustaa ruokalistaa silmät sirrillään. 
      ”Tämä on hyvä idea”, hän sanoo. ”Lentokoneruoka on kuitenkin täyttä roskaa.”
      ”Mihin olet matkalla?” Hadley kysyy, kun he asettuvat jonon jatkoksi. 
      ”Lontooseen minäkin.”
      ”Oikeastiko? Mikä paikka sinulla on?” 
      Poika ottaa farkkujensa takataskusta kulmasta revenneen ja keskeltä taitetun lentolipun. ”Kahdeksantoista C.”
      ”Minulla on kahdeksantoista A”, Hadley sanoo, ja poika hymyilee. 
      ”Läheltä piti.”

Everneath - Brodi Ashton

Nimi: Everneath
Trilogia/sarja: Everneath, #1
Kirjailija: Brodi Ashton 
Kustantaja: Simon & Schulster
Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 370 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Kuusi kuukautta sitten Nikki Beckett katosi manalaan, joka tunnetaan myös nimellä Everneath. 
      Nyt hän on palannut entiseen elämäänsä kuudeksi kuukaudeksi ennen kuin Everneath palaa hakemaan hänet takaisin. Nikki janoaa viettää arvokasta, vähenevää aikaansa voidakseen lähestyä jälleen ihmisiä, jotka hän jätti jälkeensä – hänen perheensä, ystävänsä ja ennen kaikkea hänen poikaystävänsä Jackin, ainoan ihmisen, jota hän rakastaa enemmän kuin ketään muuta.
      Mutta Nikkillä on myös ongelma: Cole, hänet Everneathiin vienyt komea kuolematon, on seurannut häntä kotiin. Cole toivoo voivansa vakuuttaa Nikkin palaamaan takaisin hänen kanssaan... tällä kertaa lopullisesti. 
      Nyt Nikkillä on kuusi kuukautta aikaa löytää sanat hyvästeille, kuusi kuukautta aikaa tehdä elämänsä rankin päätös, kuusi kuukautta aikaa löytää pelastus, jos sellainen on olemassa...

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 3.5 tähteä.

Olen hulluna mytologiaan, erityisesti kreikkalaiseen. Myyttiset tarinat, jumalat, jumalattaret, sankarit yms. ovat niin äärimmäisen mielenkiintoisia, että palaan aina uudestaan ja uudestaan lukemaan kreikkalaisista ja roomalaisista myyteistä kertovaa kirjaa, jonka sain isoisältäni ollessani yhdentoista vanha. Olin siis varsin innoissani Everneathistä. Haades ja Persefone -myytti on hyvin usein käytetty pohja monessa tarinassa, kuten myös tässäkin.

Minä kiinnostuin tästä kirjasta jo syksyllä. Olin eräänä sateisena syyspäivänä hyppytunnilla tapani mukaan isän asunnolla juomassa kahvia ja selaamassa Goodreadsiä, kun Everneath osui silmiini. Kirjoitin heti kirjan nimen muistiin. Tilauksen tästä laitoin vetämään kuukausia myöhemmin. Minusta tämän kirjan idea oli todella hyvä. Ajatus vääjäämättömistä hyvästeistä oli todella koskettava. Toteutus sitten oli ehkä vähän kökköä paikka paikoin. Tarina oli edetessään todella katkeransuloinen, mutta myös hyvin puiseva, melodramaattinen ja epärealistinen eikä tämä heittänyt ainakaan minun maatani merelle.

Myytti on seuraavanlainen: Haades ihastui maanviljelyn jumallattaren Demeterin tyttäreen, kauniiseen luonnonlapsi-Persefoneen, ja päätti pyytää Zeukselta tytön mukaansa manalaan. Demeter uhkasi näännyttää koko maan, mikäli ei saanut tytärtään takaisin, joten Zeus joutui pyörtämään lupauksensa ja vaatimaan Haadesta palauttamaan Persefonen takaisin maanpinnalle. Persefone oli kuitenkin jo ehtinyt syödä manalassa granaattiomenan siemeniä eikä enää voinut palata. Zeus kuitenkin määräsi, että Persefone viettäisi osan vuodesta maan päällä ja osan Manalassa. Aina kun Persefone palaa maan päälle, tulee kevät ja kesä, ja kun hän on Manalassa, tulee syksy ja talvi. Näin pyrittiin selvittämään vuodenajat.

Tämä tarina kikkailee tällä myytillä, muokasen sitä samalla siten, että mukaan mahtuu myös elementtejä egyptiläisestä mytologiasta. Nikki Beckett oli 17-vuotias, kun hän päätti jättää elämänsä taakseen ja lähteä Colen mukaan Everneathiin, maailmaan, jossa kuolemattomat ravitsevat itseään ihmisten energialla eläen näin ikuisesti. Kun sata vuotta manalassa on kulunut, Nikkin sisältä nousee muisto pojasta, jota hän kerran rakasti. Hän haluaa palata kotiin ja nähdä tuon pojan vielä, samalla torjuen ikuisen elämän lahjan. Nikki valitsee paluun, jotta voisi sanoa hyvästit rakkailleen.

Kun Nikki palaa takaisin elämäänsä hän joutuu kohtaamaan silmästä silmään kaikki ne, joita hän satutti häipyessään sanaakaan sanomatta, hän joutuu kuulemaan kaikki spekuloivat versiot hänen katoamisestaan ja hän joutuu yrittämään saada yhteyden takaisin perheensä kanssa. Sitten on Jack. Poika, jonka kasvot hän muisti, poika, jonka vuoksi hän palasi takaisin. Jackin kohtaaminen on kaikkein vaikeinta. Nikkillä on kuusi kuukautta aikaa yrittää jättää lopulliset hyvästit.

Nikki osasi olla oikein sympaattinen sankaritar, jolla oli selkärankaa vastustaa Colea ja sydäntä olla uimatta Jackin liiveihin ihan heti palattuaan. Pointsit Nikille siitä, että hän sentään yritti hiukan lähentyä pikkuveljensä Tommyn kanssa ja että hän tajusi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että idioottimaisen valintansa takia hän joutuu heittämään hyvästit perheelleen jälleen kerran.

Mutta Nikki oli myös idiootti. Miksi hän päätti lähteä Colen mukaan? Pojan takia. Erinäisten tapahtumien jälkeen Nikki oli siinä uskossa, että Jack petti häntä, joten Nikki juoksi ensimmäisenä Colen luokse (eikä anna Jackille edes mahdollisuutta selvittää väärinkäsitystä) ja pyysi tätä poistamaan hänen kipunsa ja ottamaan hänet mukaansa Everneathiin. Voi pöljä! Pojan takia! Toki Nikkillä oli myös draamaa kotona, mutta kenelläpä ei olisi. Nikki hylkää elämänsä ja suostuu lähtemään manalaan, koska hän eli siinä uskossa, että poikaystävä petti häntä. Daa, se onkin hyvä syy hylätä kaikki muu, perhe, ystävät, oma elämä, kaikki.

Nikki palaa takaisin Everneathistä voidakseen nähdä Jackin jälleen. Jack oli söpö, myönnän, hymyilin aina hiukan kun hänestä luin, mutta mitenkään erityinen miespääsankari hän ei ollut. Kun Nikki katoaa, Jack heittäytyy täydellisen epätoivoiseksi berserkiksi ja hän tekee kaikkensa, että löytää tyttöystävänsä. Jackillä ei mennyt hyvin, mutta hitaasti hän alkoi toipua. Sitten Nikki palaa. Nikki tajuaa aika nopeasti, että hänen paluunsa ja läsnäolonsa ovat järkytys Jackille. Useaan otteeseen Nikki miettii, kuinka pahasti Jackiä vielä enemmän sattuu, kun Nikki joutuu taas häippäsemään. Miksi hän jää odottamaan puolivuotisensa loppuunkulumista eikä yritä varsinaisesti edes selvittää asioita? Miksi hän jää satuttamaan läheisiään eikä vain häivy jonnekkin, jos ei Colen mukaan niin vaikka Las Vegasiin?

Kun Nikkin paluun kuusi kuukautta on kulunut loppuun, Tunnelit, nuo manalan pelottavat kidutuskammiot tulevat hakemaan hänet huomaansa. Mutta Cole, tuo hämärä kuolematon, josta ei sitten millään ottanut selvää, tarjoaa Nikkille vaihtoehdon: Nikki voi valita lähtevänsä uudestaan Colen mukaan ja pelastaa itsensä Tunneleilta. Nikki kieltäytyy tästä, koska ei halua joutua ruokkimaan itseään muiden energialla, kuten Cole oli ruokkinut itseään Nikkin energialla. Nikki voisi jättää moralisoinnin sikseen ja lakata satuttamasta hänelle tärkeitä ihmisiä. Olisi vain lähtenyt Colen matkaan. Olenko paha ihminen jos ajattelen, että maailmassa löytyy kyllä niitäkin, joita ei kannata sääliä, vaan iskeä kiinni heidän energiaansa kuin sika limppuun (esim. raiskaajat, sarjamurhaajat, yms.)? Nikki olisi voinut vain sanoa hyvästinsä ja lähteä elämään ikuista elämäänsä eikä olla niin hiivatin dramaattinen ja salata vääjäämätöntä lähtöään loppuun asti.

Kaikkein suurin ongelmani tämän kirjan kanssa oli kaikki hukkaan heitetty aika ja se, ettei kukaan tuntunut välittävän tippaakaan Nikkin katoamisesta tai paluusta. Manalassa Nikki vietti vuosisadan, mutta maan päällä tuo aika vastasi kuutta kuukautta. Nikki on kaupungin pormestarin tytär. Missään vaiheessa vihjattu siihen, että Nikkin isä olisi yrittänyt etsiä tytärtään ja kun tämä palasi, isukki oli pettynyt. Ei kyynelvaltaisia halauksia, keskusteluja tai edes pyyntöä selityksestä, mitä tapahtui. Isukki tuntui välittävän enemmän julkikuvastaan kuin tyttärensä paluusta. Ei edes mediaa kiinnostanut tuon taivaallista Nikkin katoaminen/paluu. Jos kyseessä on kaupungin johtohahmon läheinen niin ihan varmasti muuten media olisi nuuskimassa joka nurkassa ja pusikossa saadakseen tietää, oliko tytär vieroituksessa, kidnapattu vai mitä. Mutta ei, ketään ei oikein kiinnostunut. Minua niin harmitti, kuinka vähäiseksi jäi Nikkin perheen kuvailu ja heidän keskinäinen kanssakäymisensä.

Koulussa ihmiset vähän kuiskuttelevat ja arvuuttelevat Nikkin katoamisen syitä ja säälivät Jackia, kun ex-tyttöystävä on nyt palannut. Mutta kukaan ei tule puhumaan tai kysymään Nikkiltä, missä hän oli. Jenkeistähän nyt saa sellaisen kuvan, että yksityisyydestä ei ole tietoakaan ja juorut leviävät kulovalkean lailla ja jokainen haluaa kuulla viikon ykkösjuorut ensimmäisenä (tiedän, stereotypiat, olen pahoillani), joten miksi kukaan ei tule kyselemään Nikkiltä, missä hän oli? Minusta Nikkin hiljainen paluu oli vain niin epäuskottava. Kukaan ei oikein vaatinut edes selitystä. Nikki tuhlasi niin paljon arvokasta aikaansa nyhväämällä sukkapuikkojensa kanssa.

Ylipäätään minua jäi harmittamaan, kuinka vähän kanssakäymisiä tässä kirjassa oli. Mikäli Nikki todella palasi sanoakseen hyvästit, hänen olisi sitten pitänyt hoitaa se asia eikä duunata omiaan puoli vuotta ja sitten vasta kertoa lähdöstään kun aika alkoi olla täysi. Olisi myös voinut luulla, että Cole olisi yrittänyt kovemmin taivutella Nikkiä mukaansa eikä vain käväissyt höpisemässä silloin tällöin keskellä yötä tämän huoneessa. Kuolemattomaksi Cole oli aika kevytsarjalainen, ihan kuin tavallinen teinipoika. Kai tässä vähän kolmiodraaman makua yritettiin antaa Nikkin, Jackin ja Colen välille, mutta toisaalta Nikki ei edes harkinnut Colea potentiaalisena poikaystäväehdokkaana. Se oli Jack, aina vain Jack.

Pari vuotta sitten kävin katsomassa äitini kanssa oopperan eräästä kreikkalaisesta myytistä. Se kertoi kahden rakastavaisen traagisesta erosta ja uhrautumisesta. Tässä kirjassa oli vähän sitä ennalta-arvattavuuden makua. Heti ensimmäisen kerran kun tämä myytti tarinassa mainittiin, minä arvasin jo lopun. Everneath ei ehkä tarjoa ihan niin suurta yllästystä, mikäli lukija on ylipäätään tietoinen myyteistä ja osaa laskea 1+1=2. Mutta vaikka osasikin arvata tarinan lopun, se oli silti aika surullinen ja koskettava.

Minä pidin tavasta, jolla tämä kirja hyppi menneen ja nykyisyyden välillä. Menneessä seurataan kuukausia ja viikkoja, jotka johtivat Nikkin lähtöön ja nykyisyydessä Nikkin puolivuotista armonaikaa. Pidin siitä, kuinka saumattomasti kerronnan ajat vaihtelivat ja loivat selkeän kuvan vuoden aikaisista tapahtumista. Ashtonin kirjoitustyylissä oli jotain hyvin viehättävää ja tasapainoista. Olisin mielelläni nähnyt Everneathiä enemmän tarinassa, mutta siinä missä tämä osa keskittyi maanpäälliseen elämään, seuraava osa, Everbound, keskittyy kuvaamaan manalaa. Ashton muokkaili ihan mukavasti kreikkalaista myyttiä ja onnistui luomaan siitä mielenkiintoisen ”rinnakkaismaailman” meidän maailmamme rinnalle.

Everneath oli kokonaisuudessaan varsin kelpo tarina. En kuitenkaan menisi väittämään, että tämä on nyt paras lukemani kreikkalaista mytologiaa käsittelevä opus (paras on ehkä Troijan laulu, mutta nämä kaksi painivat ihan eri sarjoissa, joten vertaus on aika hankalaa), mutta varsin hyvä sellainen. Vaikka minulla oli ongelmia tämän kirjan kanssa, tämä oli silti aika lumoava ja surullinen tarina.

Jos olet kiinnostunut kreikkalaisesta mytologiasta young adult -kirjallisuudessa, kokeile tätä kirjaa. Everneathistä löytyi jännitystä, romanssia ja tragediaa – eli jokaiselle jotakin, eikös. Seuraava osa pääsi lukulistalleni.

Lukunäyte: Three, Now, sivu 36
I screamed, but I couldn't hear a sound until the nightmare had completely disappeared and I was back in my room with Cole, his hand over my mouth. 
      I blinked, trying to reconcile what had just happened in my head. He gave me a look, like Are you done screaming? I nodded and he lifted his hand. The vision had left me light-headed, and I started to sway. Cole caught me and held me close to him, my head on his chest. Where I should've heard his beating heart there was nothing.
      ”Those are the Tunnels, Nik. Those are what you chose, over me.” 
      The Tunnels. The Everneath's final claim on every last drop of energy in a Forfeit. I knew they were bad, but Cole's shared vision left no doubt.
      ”Why are you here?” My voice sounded breathless. 
      As if it should have been obvious, Cole said, ”I came here to offer you eternal life. Again.
      I pushed away from him. ”I already made my choice.”

Everneath –trilogia
Everneath (2012)
    1.5 Neverfall (2013)
Everbound (2012)
Evertrue (2014)

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Angelfire - Courtney Allison Moulton

Nimi: Angelfire
Trilogia/sarja: Angelfire, #1
Kirjailija: Courtney Allison Moulton 
Kustantaja: Katherine Tegen Books
Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 453 + 27 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: Ellie ei pääse eroon kamalista unista, joissa hirviöt metsästävät häntä, tappavat hänet. Kun hän tapaa Willin, Ellien koko elämä mullistuu ja jokin, minkä hän on kauan sitten unohtanut alkaa nousta pintaan. Willin huomio on intensiivistä ja romanssista, ja Elliestä tuntuu kuin hänen sielunsa olisi tuntenut pojan jo vuosisatoja. Kun he tapaavat keskellä yötä Will herättää Elliessä uinuvan voiman, jonka avulla hän voi voi taistella yönpimeydessä vaanivia olentoja vastaan. Will auttaa Ellietä myös ymmärtämään unien olevan muistoja hänen entisistä elämistään. 
      Ellien tehtävänä on metsästää ja tappaa reapereita, jotka saalistavat ihmiset sieluja ja lähettävät ne helvettiin. Selviytyäkseen Ellien täytyy selvittää menneiden elämiensä salaisuudet ja taistella vaarallisessa, ikivanhassa enkeleiden ja langenneiden välisessä sodassa.

Ajatukseni: Noh, jos ei sitten muuta niin ainakin minulla oli hauskaa tämän kirjan parissa. Enkelikirjoja olen lukenut aikaisemmin sekä Becca Fitzpatrickin Hush, Hushin sarjan, että Lauren Katen Fallenin muodossa eikä kumpikaan onnistunut vakuuttamaan minua, jälkimmäinen veti aika tavalla tyrmistyneeksi. Enkelimytologia on kuitenkin aihe, joka kiinnostaa minua kovasti enkä ole vielä valmis luovuttamaan lajityypin suhteen, joten päätin kokeilla jotakin muuta. Aikani Goodreadsiä selattuani päätin valita Angelfiren.

En oikein tiedä, mistä aloittaisin tätä kirjaa ruotimaan. Näin alkuun varoitan, että kirjoitus tulee sisältämään jonkin asteisia spoilereita, joten mikäli olet kiinnostunut juonikuvauksen perusteella tästä, kannattaa lukea varauksella. En kyllä aio mitään loppuratkaisua tai über suuria paljastuksia tässä alkaa kertomaan, joten ei hätää sen puoleen. Mutta sellaisia pieniä juttuja kyllä.

Aloiletaan juonen alutuksella. Ellie Monroe on 17-vuotias ulkoisesti ah-niin-tavallinen teinityttö, jonka rikkaan hemmotellun pikku pissiksen elämä ei olekaan ihan niin helppoa, miltä saattaisi ulkopuolisen silmin näyttää. Hänellä on rahaa, hän saa käytännössä kaiken mitä ikinä vain haluaa (mukaan lukien 30 tonnin arvoisen auton, jonka hän pistää paskaksi kaksi päivää saamisen jälkeen), hänellä on paljon ystäviä, hän käy juhlimassa ja elokuvailloissa jatkuvasti, merkkivaatteet ovat ehdoton kyllä ja niin edelleen. Mikä siis voisi olla huonosti? No se, että hänen vanhempansa riitelevät jatkuvasti ja Ellie näkee painajaisia harva se yö.

Painajaisissa Ellie metsästää kaikenkarvaisia kummajaisia, hänellä on muinainen voima, soturin miekat ja kunnon badass-asenne. Painajaiset ajavat Ellien sellaisen hermoromahduksen partaalle, että hän on joutunut käymään ammattiauttajan puheilla niiden vuoksi. Hänen vanhempansa eivät ole samaa mieltä kuinka hoitaa Ellien ongelmia. Pissapääisä haluaa heivata tyttärensä takaisin hoitoon, mutta äiti vastustaa sitä ja sanoo, että Ellieen vaikuttaa eniten se, ettei isä ole kotona juuri koskaan ja kun on, niin tämä on täysi a-hole.

Kun Ellien seitsemästoista syntymäpäivä lähenee, hän tapaa Willin, tuon salaperäisen komistuksen, joka on yhtäkkiä joka paikassa, missä Elliekin on. Kun Will lähestyy Ellietä ensimmäisen kerran, tämä kysyy häneltä muistaako Ellie hänet ja pettyy, kun ei muista. Kyynel. He törmäilevät toisiinsa tuon tuosta, kunnes eräänä yönä Ellien syntymäpäivänä he tapaavat ja heidän kimppuunsa hyökkää reaper, langenneiden enkelten jälkeläinen, joka lähettää ihmisten sieluja helvettiin kasvattamaan Luciferin armeijaa maailmanloppua varten.

Will herättää Elliessä ikivanhan voiman, ja äkkiä Ellie tajuaa voivansa taistella reapereita vastaan ja tuhota ne. Lopultakin on selitysten aika. Will kertoo Ellielle olevansa tämän Guardian, suojelija, ja Ellie on vuosituhansia vanha Preliator, soturi, jonka tehtävänä on tuhota reapereita estääkseen Luciferin nousun, ihmiskunnan tuhon ja maailmanlopun. Aijai, huhhuh, nyt mennään jo heikoilla jäillä, mikäli koko maailman kohtalo riippuu yhdestä hemmotellusta idiootista, jonka arvojärjestyksen huipulla ovat elokuvaillat ystävien kanssa ja jollakin kolmannella tai neljännellä sijalla on sitten hänen tehtävänsä estää koko maailman ja kaikkien ihmisten sielujen totaalinen tuho – siis mikäli hänellä ei ole muuta ohjelmaa. Olemme tuomittuja. Ellie vielä tietää hänen vastuunsa, mutta hän ei siltikään ymmärrä asemansa tärkeyttä. Hän jopa ajattelee, että hän lopettaa Preliatorin homman, koska se vaikuttaa aikaan, jonka hän voi viettää ystäviensä kanssa. Hyvät ihmiset, tässä on sankarittaremme, meidän ainoa toivomme estää maailmanloppu...

Elliessä on kuitenkin ihan hyviäkin puolia. Hetkinä, joina hän taistelee ja muistaa entisiä elämiään, hän on rohkea ja oikea taistelija. Ellie osasi olla nokkela ja käyttää järkeäkin. Mutta vapaalla omassa elämässään Ellie oli pirun rasittava. Vaikka Will on Ellien Guardian, Ellie ei kuitenkaan taistelussa ollut mitenkään avuton vaan he tekevät ennemminkin tiimityötä.

Ja Will. Hän oli ihan jees hahmo, mutta voi taivas, joka kerta kun hän avasi suunsa se oli silkkaa infodumpingia – koko hahmo oli infodumpingin ruumiillistuma. Mikään ei ole parempi keino pilata jännitystä ja tunnelmaa kuin kunnon infodumping. Hahmo saa aivan älyttömän puheripulin ja kaikki mahdollinen vain oksennetaan samalla kertaa paperille. Ei hyvä! Monen kymmenen sivun vuoropuhelu, luonteeltaan tyyliin:

Ellie: "Will, *joku kysymys*?"
Will: "*Vastaus kysymykseen*"
Ellie: "Will, *joku kysymys*?"
Will: "*Vastaus kysymykseen*"
Ellie: "Will, *joku kysymys*?"
Will: "*Vastaus kysymykseen*"

Moulton ei osannut kirjoittaa sujuvaa, luontevaa vuoropuhelua. Ellien ja Willin suhde oli kuitenkin yksi parhaimmista elementeistä tässä kirjassa. Will oli täysin omistautunut arkkienkeliltä saamalleen tehtävälle eli Ellien suojelemiselle. Heillä oli tasapainoinen suhde ja he luottivat toisiinsa taistelussa, että he turvaavat toistensa selustan. Arkielämässä he viettävät paljon aikaa yhdessä harjoitellen taistelua ja vaihtoehtoisesti ihan vain hauskaa pitäen. Vaikka Will ottaa työnsä tosissaan, hän ei kuitenkaan ole mikään haudanvakava kivikasvo. Will hymyilee, jopa nauraa paljon.

Willillä oli myös hiukkasen hämy puoli. Hän on seurannut Ellietä jo jonkin aikaa ja odottanut oikeaa hetkeä tulla juttusille. Will on vakoillut Ellietä, istunut öitä tämän talon katolla, seurannut tätä ja ihan muuten vain tarkkaillut. Toki, se on Willin tehtävä, mutta perään katsomisen ja stalkkaamisen välillä on hiuksenhieno ero. Heh, Will oli aika söpis, mutta välillä vähän sieluton.

Nauroin kuitenkin katketakseni Willin ja Ellien suhteelle. Ellien sielu on tuhansia vuosia vanha, ja aina kun Ellie kuolee, hänen sielunsa syntyy uudestaan. Ellien yksi elämän sykli on noin kaksikymmentä vuotta. Ellie kuolee siis paljon. Will on kuusisataavuotias, josta viisisataa vuotta hän on taistellut yhdessä Ellien kanssa ja ollut tämän Guardian. Tuota noin, Will ei ilmiselvästi ole kovinkaan hyvä työssään, koska Ellie kuolee jatkuvasti. Olisikohan ammatinvaihto paikallaan? Ja Ellie, kuinka sankarillinen, taivaallinen soturi hän onkaan, kun hän kuolee vähän väliä. Ellie taisi ansaita Preliatorin tittelinsä, kun Jumala veti muropaketista satunnaisen nimen side silmillä.

Ehkä kaikkein paras asia tässä kirjassa oli tämän todella mielenkiintoinen, paikkansa pitävä mytologia. Moulton oli hienosti rakentanut tarinan apokalyptiikan ja enkelimytologian ympärille. Lisäksi hän tietää, mitä nefilit todella ovat: ihmisnaisen ja enkelimiehen rakkaudenhedelmä, jotka eivät todellakaan ole mitään hyviä tyyppejä, vaan jättiläisiä, häijyjä sellaisia. Tämän suhteen Becca Fitzpatrick teki tarinansa suhteen todellisen hudin. Angelfiressa käytetään hyväksi useita mytologisia olentoja aina enkeleistä reapereihin ja langenneista enkeleistä Grigoreihin.

Moultonin kirjoituksesta huomaa kokemattomuuden ja haparuuden. Dialogi oli aikamoista tuskaa kirjan alkupuolella, tyyliin silkkaa Q&A, mutta se parantui tarinan edetessä ja loppupuolella kirjoittaminen ei enää vaivannut minua. Ehkä eniten tässä kirjassa minua vaivasi se, että juonesta ja tapahtumien kulkusuunnasta ei meinannut ottaa millään selvää. Kaikki elementit ja tapahtumat muodostivat komean sekametelisopan. Meni reilusti yli puolivälin, että aloin päästä tapahtumista selville ja ymmärtää, mihin tarinassa pyrittiin. Viimeisten 150 sivun aikana en malttanut laskea tätä käsistä.

Angelfire on toiminnallinen seikkailutarina täynnä fantasiaa, mytologisia olentoja ja romantiikkaa. Minulla oli hauskaa tämän kirjan parissa, vaikka monet asiat tässä ärsyttivätkin. Tarina jäi niin mielenkiintoiseen kohtaan ja Moulton alkoi keitellä sen verran jännittäviä tapahtumia, että aion varmasti lukea seuraavan osan, The Wings of the Wickedin. Saapa nähdä, miten Ellie kasvaa henkisesti ja kuinka hänen ja Willin välinen romanssi alkaa vielä kukoistaa.

Mikäli olet kiinnostunut enkelifantasiasta, kannattaa kyllä tarttua tähän.

Lukunäyte: Luku 3, sivut 35-36
And then I saw the monster: something vaguely resembling a huge dog covered in thick, black fur loomed over us, standing easily five feet tall at the shoulder. It lumbered over on all fours with a snout full of gnarled, vicious-looking teeth in the jaws of a heavy, oversize head. Its paws were the size of elephant's feet and ended in talons that looked like they could tear a man in half. 
      But I wasn't afraid. A calmness washed over me, and my mind analyzed at a lightning pace. Strange memories and thoughts that didn't belong to me flooded into my mind: faces and violence I'd seen long ago in different times. I looked up at Will, whose face sparked the clearest and fondest memory. I knew I had to fight now, but I needed my weapons.
      The beast leaped toward me, claws outstreched, and took a swipe with one of its front paws, but Will appeared between us. He grabbed the beast's forelimb and kicked full force into its chest, sending it flying back, shattering my neighbor's mailbox into countless lttle chunks of woods and brick.

Angelfire –trilogia
    0.5 A Dance with Darkness (2013)
Angelfire (2011)
Wings of the Wicked (2012)
Shadows in the Silence (2013)

torstai 18. heinäkuuta 2013

Divergent - Veronica Roth

Nimi: Divergent
Trilogia/sarja: Divergent, #1
Kirjailija: Veronica Roth 
Kustantaja: Katherine Tegen Books
Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 478 + 72 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Beatrice Prior elää tulevaisuuden Chicagossa, maailmassa, jossa yhteisö on jakautunut viiteen sektoriin, joista jokainen määrittyy ihmisluonnon ja arvojen mukaan. Alueet ovat Abnegation, Amity, Dauntless, Erudite ja Candor. Kun nuori täyttää 16 vuotta, he osallistuvat valintaseremoniaan, jossa he valitsevat tulevaisuutensa. Beatricelle tämä tarkoittaa valintaa perheensä luokse jäämisen tai omana itsenään olemisen väliltä. Hänen valintansa yllättää kaikki, myös hänet itsensä. 
      Beatrice muuttaa nimensä Trisiksi ja päättää suoriutua kunniallisesti rankasta koulutuksesta, joka edeltää uuden sektorin jäseneksi vihkimistä. Trisin täytyy oppia uusia asioita, ymmärtää, kuka on oikea ystävä ja kuinka uusi romanssi kiehtovan pojan kanssa sopii elämään, jonka hän on valinnut. Mutta Trisillä on myös vaarallinen salaisuus, jonka paljastuessa hänet tapettaisi. Pian Tris saa huomata, että hänen päällisin puolin toimivaa yhteiskuntantaansa uhkaa yhteenotto sektoreiden välillä, ja hänen salaisuutensa voi pelastaa hänelle tärkeät ihmiset... mutta myös tuhota hänet.

Ajatukseni: Onko tässä universumissa vielä joku, joka ei ole koskaan kuullut tästä dystopiamaailmaa järistelleestä teoksesta? Divergent on kaikkialla rapakon takana ja Internetin ihmeellisessä lelumaassa. Ei ole olemassa kirjasivustoa, missä Divergentiä ei mainita. Mutta tänne Suomeen asti Divergent ei ole varsinaisesti vielä levinnyt. Tämä on yksi niistä kolmesta kirjasarjasta, joiden suomentamattomuutta ihmettelen monttu auki.

Okei, eli siis, Divergent. Olen lykännyt tämän lukemista vaikka kuinka monta kuukautta. Tilasin tämän jo tammi-helmikuun vaihteessa samaan aikaan Even ja The Pledgen kanssa. Olen palanut halusta lukea tämän, mutta jotenkin tämä kirja kiljui Nälkäpeliä, joten aina vain jätin sen odottamaan. Lähdin kuitenkin mökille ja päätin vihdoinkin voittaa ennakkoluuloni. Onneksi luinkin, koska tämä ei ollut mikään Nälkäpeli n:o2, joten ällös pelkää lukemista, mikäli harkitset.

Homman nimi on siis se, että Chicago on jakautunut viiteen sektoriin, joista jokainen määriytyy ihmisen luonteenpiirteiden ja elämänarvojen mukaan. Abnegation arvostaa epäitsekkyyttä, Amity rauhaa, Candor rehellisyyttä, Dauntless rohkeutta ja Erudite älykkyyttä. 16-vuotiaat Abnegationin kasvatit Beatrice ja hänen isoveljensä Caleb Prior joutuvat kaikkien muiden ikäistensä lailla soveltuvuustestiin, jossa testataan heidän kykyään ja luonnetta selviytyä erilaisista tilanteista. Testin tarkoituksena on karsia pois epäsopivat sektorit, jotta nuoren olisi helpompi valita tulevaisuuden sektorinsa. Tulokset ovat Beatricelle hämmentävät, sillä hänen tuloksensa paljastavat Beatricen olevan divergent, poikkeava. Hänen luonteensa soveltuisi kolmelle eri sektorille. Poikkeavuus on hyvin vaarallista, ja se tulee pitää ehdottomasti salassa.

Valintaseremoniassa Beatrice päättää ajatella itseään ja valita tulevaisuutensa Dauntlessissa. Alkaa rankka koulutus, johon kuuluu aseen käsittelyä, tappelua, liikkuvista junista hyppelyä, strategiaa ja taktiikkaa ja pelkosimulaattoreita omien mörköjen voittamiseksi. Beatrice vaihtaa nimensä Trisiksi ja päättää urheasti selviytyä koulutuksesta. Hän löytää ystäviä, oppii uusia asioita itsestään, vastustaa alistamista ja tekee kaikkensa, että hänet valitaan uudeksi Dauntlessin jäseneksi. Hän haluaa näyttää, että pienikokoisuudestaan huolimatta hänessä on juuri sitä, mitä Dauntlessin kuuluu olla. Samalla Tris alkaa myös ymmärtää, mitä divergent käytännössä tarkoittaa.

Tris oli huippu. Hän oli rohkea, vahva, itsenäisesti ajatteleva nuori, jonka sisäinen maailma oli todella mielenkiintoinen ja kehityskaari luonnollinen. Hän aloittaa matkansa hissukkana, joka on kuudentoista vuoden ajan nöyristellyt, pukeutunut harmaaseen, vältellyt peilikuvaansa ja kieltänyt todellisen minänsä vain, koska hänen synnyinsektorinsa Abnegationin arvot ovat sitä vaatineet. Mutta Dauntlesissa hän voi vihdoinkin olla oma itsensä, ymmärtää, kuka hän todella on. Tris kehittyi hurjasti ja hänestä kasvoi todellinen badass-Dauntless.

Tris tapaa useita ihmisiä uudessa ympäristössä. Hän saa ystäviä Christinasta, Willistä ja Alista, hän saa kunnioitusta ja toveruutta Uriahilta, Marlenelta ja Lynniltä, hän panee rohkeasti vastaan kiusaajilleen Peterille, Mollylle ja Drewlle. Tris kohtaa myös Fourin, uusien tulokkaiden kouluttajan, jonka voima, hiljainen salaperäisyys ja aito rohkeus kiehtoo häntä. Trisin ja Fourin välille kehkeytyy hitaasti romanssinpoikanen. Nämä hahmot, jotka ympäröivät mahtavaa päähenkilöä olivat hyvin yksiulotteisia ja yksipuolisesti kirjoitettuja. Fourin hahmo oli mielenkiintoinen, kun hän oli Trisin seurassa, mutta mitään muuta hänen hahmostaan ei oikein irti saanut. Sääli, koska Four oli aika ihana. Trisin ystävät vain olivat muutaman sivun verran paikalla, häipyvät, ilmestyvät ja häipyvät taas. Trisin kiusaajat olivat vain häiriötekijöitä Trisin tiellä. Olisipa Roth kehittänyt kaikkia hahmoja yhtä paljon kuin Trisiä, koska kaikissa heissä oli niin paljon potentiaalia niin paljon parempaan.

Suurin valituksenaiheeni tässä kirjassa oli sen niin kapoinen maailma ja tapahtumien järjestys ja tasapaino. Suunnilleen 90% tästä kirjasta tapahtuu Dauntlessin alueella, 5% pelkosimulaattoreissa alitajunnan muodostamissa painajaiskuvissa ja 5% sitten muualla Chicagossa. Chicagon ulkopuolista maailmaa ei kuvattu eikä minulla ole hajuakaan siitä, mitä kaupungin ulkopuolella oli tekeillä vai oliko mitään ja miltä Dauntlessien oli tarkoitus kaupunkia suojella. Historiakin jäi melkoisen vähäiseksi.

Tapahtumat ja niiden tasapaino olivat eräänlainen ongelma minulle. Koko kirjan varsinainen suuri konflikti tapahtui viimeisillä 80 sivulla. 400 sivua tästä kirjasta koostui hyvin monesta pienemmästä tapahtumasta, Trisin ja muiden kokelaiden koulutuksesta. Koulutuksen aikana tapahtui niin paljon kaikkea mahdollista, välillä hieman irrallisiakin tapahtumia, mutta sitten lopussa on todellinen yhtenäinen pommi, joka heitti tämän kirjan tasapainoa vähän vinoon – minun makuuni siis. Tämä kirja oli tästä huolimatta aika loistava enkä muutamana yönä voinut lakata lukemasta tätä, vaikka kello näyttikin neljää aamuyöllä. Jännittävä ja mielenkiintoinen kirja yhtä kaikki.

Leikitäänpäs hieman ajatusleikkiä. Minkä sektorin te valitsisitte? Minä valitsisin Dauntlessin ilman epäilyksen häivääkään. Kaikki se, mitä Tris pääsi tekemään ja kokemaan sai minut jännityksen valtaan ja olisin halunnut päästä kirjaan mukaan tekemään samat temput. Vaijerilaskua satakerroksisen rakennuksen katolta? Totta hitossa laskisin. Itsepuolustusta? Sitä on omassa harrastushistoriassa jo kokeiltukin ja ajattelin aloittaa joskus uudestaan. Paintballia? Aivan varmasti, koska mennään? Olin kateellinen Trisille kaikesta siitä hauskuudesta, mitä hän pääsi tekemään. Tai no, hauskuudesta tai uhkarohkeudesta, yhtä kaikki jännää se olisi. Olen ollut vähän hurjapää jo pienestä asti. Siitä voi syyttää kahta isoveljeäni, joiden perässä aina kuulasotaan ja lamppuskiin pimeällä juoksin. Oi, aikoja!

Divergentistä ollaan parhaillaan tekemässä elokuvaa. Sen on tarkotus ilmestyä maaliskuussa 2014, ja Trisiä näyttelee 21-vuotias Shailene Woodley ja Fouria 28-vuotias Theo James. Woodleystä minulla ei ole mitään valittamista, mutta Theo James ei vastaa yhtään kuvitelmiani Fourista. No, anyway, hän saattaa olla kuitenkin täydellinen Four, sen näkee sitten. Minä odotan tulevaa elokuvaa innoissani, koska Divergent jos mikä minun mielestäni tulisi filmatisoida. Koska kirjan maailma jäi niin kapoisaksi, haluan kovasti nähdä maailman valkokankaalla, jotta se tuntuisi täydemmältä ja elävämmältä. Haluan myös nähdä kaikki tarinan hurjapäisyydet ja tempaukset. En malta odottaa elokuvaa! Mutta minä pelkään myös hieman kuinka pahasti elokuva pahoinpitelee tämän kirjan.

Kokonaisuudessaan Divergent oli pikku miinuksista huolimatta loistava toimintapakkaus, jonka romanssi oli jännittävää ja päähenkilö aivan mahtava. Kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja, jos olet yhtään kiinnostunut dystopiasta tai harkitset lukevasi, mutta epäröit vielä. Itse aion ehdottomasti lukea jatko-osan, Insurgentin.

Kuinka ihmeessä tätä ei ole vielä suomennettu? Mystic City suomennetaan, mutta ei tällaista kaikkialla olevaa uutta dystopiatähteä? En löydä mistään tietoja edes siitä, että olisi suunnitelmissa tämän kääntäminen. Ihme hommaa.

Ja vielä aiheen ohi: oletteko katsoneet American Horror Storya? On muuten todella hämy sarja, mutta aivan loistava juuri siksi! Katsokaapas, mikäli ette ole vielä tutustuneet! Tiistai-iltaisin tulee ja uusinta sunnuntaina Subilta.

Edit 28.8.2013: Kirjaneito vinkkasi, että Divergentistä on suomennos ilmestymässä joskus vuoden 2014 puolella. Vielä toistaiseksi tarkkaa päivämäärää ei ole kerrottu.

Edit 1.12.2013: Divergentin suomennos on Outolintu ja arvioitu ilmestymispäivä on 15.1.2014. En vieläkään osaa suhtautua tuohon nimen käännökseen. Miksi nimi edes käännettiin? Eihän Requiemiakaan käännetty.

Lukunäyte: CHAPTER FIVE, sivu 47
I look at Caleb, who now stands behind the Erudite. He stares back at me and nods a little, like he knows what I'm thinking, and agrees. My footsteps falter. If Caleb wasn't fit for Abnegation, how can I be? But what choice do I have, now that he left us and I'm the only one who remains? He left me no other option. 
      I set my jaw. I will be the child that stays; I have to do this for my parents. I have to.
      Marcus offers me my knife. I look into his eyes – they are dark blue, a strange color – and take it. He nods, and I turn toward the bowls. Dauntless fire and Abnegation stones are both on my left, one in front of my shoulder and one behind. I hold the knife in my right hand and touch the blade to my palm. Gritting my teeth, I drag the blade down. It stings, but I barely notice. I hold both hands to my chest, and my next breath shudders on the way out. 
      I open my eyes and thrust my arm out. My blood drips onto the carpet between the two bowls. Then, with a gasp I can't contain, I shift my hand forward, and my blood sizzles on the coals.
      I am selfish. I am brave.

Divergent –trilogia
    0.1 The Transfer (2013)
    0.2 The Initiate (2013)
    0.3 The Son (2014)
    0.4 The Traitor (2014)
Divergent (2011/2014)
    1.5 Free Four: Tobias Tells the Story (2012)
Insurgent (2012)
    2.5 The World of Divergent: The Path to Allegiant (2012)
Allegiant (2013)